Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?

Nuori ihminen, joka polvet hiukan tutisten ja sydän vavahdellen odottaa kustantajan eteisessä puristaen tiukasti käsikirjoituspinkkaa kainaloonsa, on näky, joka itselleni on niin läheinen, etten voi hymyillä. Hän ei vielä itse aavista, miten sanomattoman paljon pettymyksiä, turhaa vaivaa ja sortuneita unelmia hänellä on edessään, ennen kuin hän saavuttaa nuo maineen kalpeat laakerit, jotka nyt hohtavat niin kultaisina hänen mielikuvituksessaan, mikäli hän niitä milloinkaan saavuttaa.

Monipuolisen Mika Waltarin tuotantoon kuuluu myös aloitteleville mutta tavoitteellisille kirjoittajille suunnattu opas Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (WSOY 1935). Kymmenen vuotta ennen Sinuhe Egyptiläisen ilmestymistä julkaistu kirja on jyrkkä mutta isällinen, kunnianhimoinen mutta humoristinen kirja paitsi kirjoittamisesta, kirjailijan elämästä kokonaisuudessaan. Nykylukijalle se tarjoaa paitsi monia edelleen hämmästyttävän hyvin paikkansa pitäviä ohjeita, myös mielenkiintoisen ikkunan vuosikymmenten takaiseen Suomeen ja sen kirjalliseen maailmaan.

Erittäin käytännönläheisessä opuksessaan Waltari puhuttelee lukijaa suoraan ja mielipiteitään kainostelematta. Jo ensimmäisillä sivuilla todetaan, ettei kirja perustu teorioihin tai ideologioihin, vaan ”tarkoituksena on yksinomaan antaa aloittelevalle kirjailijalle, joka toivoo saavansa tuotteitaan muodossa tai toisessa julkisuuteen, eräitä käytännöllisiä neuvoja, joiden noudattaminen säästää hänet monilta erehdyksiltä”. Kyseessä ei siis ole perinteinen kirjoitusopas harjoituksineen, vaan mukana on (nykylukijalle tosin auttamattoman vanhentuneita) vinkkejä myös mm. kirjoituskoneen hankinnasta, kirjallisissa aikakauslehdissä julkaisemisesta sekä kirjoittajan tekijänoikeuksista ja etumaksuista, markalleen.

Nykylukijalle ja -kirjoittajalle teoksen parasta antia ovat Waltarin – toisinaan pisteliäätkin – näkemykset ja kokemukset erilaisten tekstilajien kirjoittamisesta: runous, taidenovellit, aikakauslehtiproosa, romaanit ja draama käsitellään kaikki omissa luvuissaan. Kaikki vinkit ovat kuitenkin leimallisesti Waltarin henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia, ja toisinaan ajan kulun huomaa selvästi: alaotsikon Seksuaaliprobleema kirjallisuudessa alla kehotetaan välttämään kaikkea ”sukupuoliasioilla mässäilyä” ja liian yksityiskohtaiset kuvaukset julistetaan sisällöstä ja kontekstista riippumatta ”huonoksi taiteeksi”. Samalla tavoin Waltari niputtaa dekkarit ja romantiikan toisarvoisiksi viihderomaaneiksi, joilla ei ole eikä koskaan tule olemaan taiteellista arvoa. Vastakkainasettelut tuntuvat itsestäni jo vanhentuneilta, sillä eihän kirjoitustaito ilmene vain tietyissä muodoissa.

Hämmentävän huolettomasti (jopa uhkarohkeasti!) Waltari myös mainitsee nimeltä kollegoitaan – eikä aina todellakaan maireassa valossa, vaan pikemminkin varoittavina esimerkkeinä esimerkiksi huonosta kirjoitustyylistä. Ensin vahvat mielipiteet hämmensivät, mutta juuri niiden vahvuus luokin lukijalle oivan taustakankaan ja mahdollisuuden omien näkemysten kirkastamiseen: yhdestä vinkistä voi olla samaa mieltä, toinen herättää muuttamaan mielipidettä, kolmas saa huomaamaan erimielisyyden ja luomaan oman, entistä tiedostetumman käsityksen aiheesta.

Kaikkea ei myöskään kannata ottaa liian tosissaan, sillä monesti Waltarin mietinnöt tuodaan lukijan eteen absurdit mitat saavien vitsien muodossa, kuten tässä runoilijoiden palkkioiden pienuutta käsittelevässä lohkaisussa: ”Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla.”

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 24: Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki