”Liittotasavaltojen kaikkien asukkaiden harras unelma oli päästä Moskovaan. Ainakin suurin osa moskovalaisista uskoi niin. Kun Moskovasta saapui kutsu esimerkiksi Taškentin tai Alma-Atan muotitaloon tulla tutustumaan neuvostomuodin uusimpiin suuntauksiin, tappeluhan siitä syntyi. Jokainen, jolla oli vähänkään painoarvoa, tunsi että juuri hänen pitää päästä Moskovaan, maailman napaan, missä on tarjolla savumakkaraa, rapusäilykkeitä, puolalaista hajuvettä, itäsaksalaista hiusvettä, helmiäishuulipunia ja järjettömät valikoimat käsilaukkuja, neulepuseroita ja talvisaappaita.”
Aloitin kirjavuoteni 2018 lukemalla Maimu Bergin neuvosto-Viroon sijoittuvan muistelmateoksen Muotitalo (Moemaja, 2012; suom. Sanna Immanen, Moreeni 2014). Kun Neuvostoliiton edullisiin ja tylsän käytännöllisiin vaatekappaleisiin kyllästyneet naiset alkoivat haikailla länsimaista tihkuneiden muoti-ilmiöiden perään, oli Neuvostoliitonkin lopulta myönnettävä muodin olemassaolo. Länsimaisten vaikutteiden kitkemiseksi perustettiin muotitaloja, eräänlaisia vaate- ja viihdetuotantoon erikoistuneita valtionvirastoja.
Muotitalot olivat uudenlainen propagandan väline: käytännössä niissä työskennelleet suunnittelijat, taiteilijat ja muotilehtien toimittajat valjastettiin perehtymään paheellisina pidettyihin länsimaisiin muotivirtauksiin ja muokkaamaan ne sitten aatteen mukaisiksi helmoja pidentämällä, arkisuutta korostamalla ja kaula-aukkoja nostamalla.
Muotitalojen työntekijät olivat kuitenkin astetta anarkistisempaa joukkoa, eivätkä aatteet tai puoluepolitiikka heilauttaneet Tallinnan vuonna 1957 perustetun muotitalon naisvaltaista ja nuorta työyhteisöä, ainakaan Bergin kuvauksen mukaan. Tallinnan muotitalo profiloituukin valtakunnan länsimaisimmaksi – ja vallanpitäjien silmissä pahamaineisimmaksi – tyylin tyyssijaksi, jonka Siluett-muotilehden venäjänkielistä sisarpainosta luetaan innolla ympäri Neuvostoliiton.
Maimu Bergin Muotitalo keskittyy Tallinnan muotitalon tapahtumiin 1970-1980-luvuilla, jolloin kirjailija itsekin työskenteli viraston palveluksessa toimittajana. Kirja on aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta rakenteeltaan hämmentävä muistelmateos, joka mielestäni melko poikkeuksellisesti vuorottelee niin kirjailijan itsensä kuin muotitalon aikaisen kollegansa ja kirjan päähenkilöksi kuin varkain nousevan Betti Parklain näkökulmien välillä.
Kirjan voi jakaa kolmeen osaan. Kirjan aloitus ja lopetus muodostavat ensimmäisen osan, kirjan synnystä kertovan kehyskertomuksen. Maimu Berg selostaa minäkertojan ottein miten päätyi kirjoittamaan Muotitalon, joka paljastuu lukijalle vasta tässä vaiheessa erään Betti Parklain muistelmateokseksi. Kirjan takakansitekstissä Parklaita ei mainita sanallakaan. Ulkomaalaisen muotisuunnittelijan nimen mukaelma onkin keksitty peitenimi, ja keksittyjä ovat myös kaikkien muiden kirjassa esiteltyjen henkilöiden nimet. Berg ei tekstinsä mukaan pitänyt nyky-Virossa lähinnä kyseenalaisista sukututkimuksistaan tunnetuksi tullutta ex-muotitoimittaja Parklaita muistelmien arvoisena henkilönä, mutta ottaa toimeksiannon vastaan osin päästäkseen sitkeän naisen aneluista, osin runsaan palkkion vuoksi. Lukijoiden käsiin päätynyt lopputulos on kuitenkin mielestäni lähempänä kaunokirjallista ajankuvausta kuin yhden henkilön muistelmateosta.
Rakenteen toisen ja suurimman kerroksen muodostaa itseoikeutetusti Bettin arki Siluett-lehden toimituksessa. Työ poliittisessa neuvostomuotilehdessä on lopulta helpompaa kuin luulisi: kuvailevien tekstien kirjoittaminen ei vaadi suurempaa päänvaivaa, ulkomaille (tai ainakin muualle Neuvostoliittoon) pääsee taajaan eikä puolueeseenkaan tarvitse kuulua, ellei havittele nousujohteista uraa. Siluett-lehden toimituksen ja muotitalon henkilökuntaa aina johtoportaasta mallityttöihin kuvataan lämmöllä, mutta muistoja kultaamatta: jos siltä tuntuu, lukijalle osoitetaan myös sivuhenkilöiden epämiellyttäviä luonteenpiirteitä tai epäonnistuneiden avioliittojen (joita tuntuukin löytyvän) taustoja sivukaupalla. Bettin anekdoottimaiset ja yksittäisistä hetkistä koostuvat muistelmat luovatkin lähes idyllistä kuvaa tavallisen ihmisen elämästä Neuvostoliitossa: aina ei tiedä, mitä kaupasta tällä kertaa saa haalittua ennen erän loppumista, mutta arki on tasaista ja tavallista.
Kolmannen kokonaisuuden luo Bettin lähimenneisyys, joka sijoittuu aikaan ennen kehyskertomuksen kuvaamaa Maimun kohtaamista. Nainen on luonut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen nimeä huuhaa-tutkimuksilla, joiden mukaan Hamletilla on virolaisia sukujuuria. Kunnianhimo vie Bettin länsivaikutteiden saavuttaman Moskovan arkistoihin penkomaan asiaa tarkemmin, mutta matkan myötä hän päätyykin salaperäiseen seikkailuun arkistonhoitaja herra Kirillin kanssa. Vai päätyikö?
Lukijana kolmea lomittaista tarinaa oli paikoin hankala seurata, ja rakenne hahmottuikin kunnolla vasta kirjaa jälkikäteen pohdiskellessa. Olin huomaavinani saman ongelman myös Bergin Kolmea kohtaloa (Kirjutajad, 1987; suom. Raija Hämäläinen, NyNorden 2011) lukiessani. Usealla tasolla etenevät tarinat yhdistyivät lopulta löyhäksi kokonaisuudeksi, mutta pääpainonkin ollessa välähdyksenomaisissa tuokiokuvissa vaikutelma jäi pirstaleiseksi.
Kirjan nimestä ja tapahtumapaikoista huolimatta muoti on tarinassa vain väline, jonka kautta elämää Neuvostoliitossa kuvataan. Lukijalta ei siis edellytetä taustatietoja tai edes kiinnostusta muotimaailmaa kohtaan, vaan yleistiedoilla Viron historiasta ja kulttuurista pääsee pitkälle. Kirja toimii mainiona matkaoppaana ruohonjuuritason (romantisoituun?) Neuvostoliittoon, joka onnistuu yllättämään lämpimillä sävyillään. Muotitalo avasi ainakin itselleni tuoreita katsantokantoja aiheeseen, vaikka hämäräksi jääkin, mitkä käänteistä ovat lopulta totta. Suomalaista mieltä lämmittävät tietysti myös eteläisten naapureidemme ironiset huomiot maastamme.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 35: Entisen itäblokin maasta kertova kirja
Sivuhenkilö 