Mati Unt: Kuunpimennys

1. heinäkuuta
Niin, miksi en kuvaile itseäni?
On tyhmää kun joku tuntematon puhuu. Jos kukaan ei tiedä kuka puhuu, on vaikea saada ihmiset kuuntelemaan. Ketä kiinnostaisi ei-kenenkään puhe?
Sanoessamme, että nyt puhuu serkkupoika, Morton, polygrafisti – asia oitis kiinnostaa enemmän. Tiedämme silloin vähän, mutta tiedämme kuitenkin jotain. Emme ole tyhjän päällä.
Minä olen kuuluttajan vaimo. En osannut enkä halunnut kuvata miestäni. Miten sitten maalaisin oman kuvani?

img_20190712_2206024300970676073749810.jpg

Luin virolaisen prosaisti Mati Untin romaanin Kuunpimennys (alk. Looming, 1984; suom. Eva Lille, Gummerus 1985). Se on erikoisella tunnelmalla varustettu päiväkirjamuotoinen romaani, jossa nuori, juuri naimisiin mennyt vaimo kertoo ajatuksistaan sekä arjestaan miehensä, itseään vanhemman radiokuuluttajan kanssa 1980-luvun Virossa. Sisäänpäinkääntynyt tarina sijoittuu nimettömäksi jäävään keskikokoiseen kaupunkiin Tallinnan ja Tarton välille, mutta noin viiden kuukauden mittainen ote päiväkirjasta käsittelee enimmäkseen naisen sisäistä maailmaa. Vähä vähältä mielenterveysongelmat tai muutoin vain yliluonnolliset tapahtumat alkavat vetää naista vastustamattomasti puoleensa, mutta lukijana ei voi olla aivan varma, mitä todella tapahtuu. Kuunpimennys onnistuukin hämmentämään juuri sillä, että eriskummalliset tapahtumat tuntuvat lähes luontevilta yhtälailla eriskummallisen tunnelman kehyksissä.

Päiväkirjamerkinnät ovat romaanin alussa, toukokuussa, vielä kovin tavallisia: uusi pariskunta on muuttanut yhteen, mies käy töissä ja iltaisin palaa kotona odottavan vaimonsa luokse kertomaan päivän sattumuksista ja jaarittelemaan historiaharrastuksestaan. Välillä he käyvät ulkona ja tapaamassa ystäviä, välillä matkaavat eteläiseen Viroon miehen kotikonnuille. Jossain vaiheessa sen kuitenkin huomaa: nuoren vaimon elämä ja ajatukset tuntuvat pyörivän täysin miehen ympärillä. Vaimo tallentaa kirjaansa miehensä tylsistyttävämmätkin nippelitietomonologit, eikä hän ikinä keskeytä välillä puheripuliin asti taipuvaista miestään kotona saati sosiaalisissa tilanteissa. Vaimo harmittelee omaa historian- ja numeroiden tuntemustaan, vaikka miehen vaatimukset olisivat kovia kelle tahansa. ”Minun pitää kirjoittaa kaikki ehdottomasti muistiin, muuten monet asiat unohtuvat ja siitä voi koitua sekaannusta. Olen jo pari kertaa ollut hankalassa välikädessä. On pidettävä mielessä joitakin lukuja, jotka helposti unohtuvat. Esimerkiksi tasavaltamme sijainti.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä pakkomielteisemmäksi ja ahdistuneemmaksi naisen mielenmaisema käy. Puheisiin ilmestyvät symboliset elementit, kuu ja kissat, sekä pohdinnat omasta menneisyydestä: myös itsenäiset ajatukset hän laskee menneisyydeksi. Jokainen saa kuitenkin tehdä omat tulkintansa siitä, tarkoitetaanko menneisyydellä aikaa ennen avioliittoa vai aikaa ennen kirjan puolivälissä vallan ottavaa epämääräisyyttä, halua muuttua joksikin muuksi; mieluiten kissaksi. ”Enhän minä eilen ole syntynyt. Onhan minulla jotain ollut. Elinhän minäkin jossain ja siihen oli omat syynsä. Oli minullakin omat henkilökohtaiset asiani. Minulla oli oikeuteni ja velvollisuuteni. Oma makuni. Oma mies. Oma koti.

Samalla tavoin tulkittavaksi jää myös romaanin loppuratkaisu. Ajatuksenjuoksumaiset päiväkirjamerkinnät vaihtelevat päivän askareiden kuvauksesta kohti epärealististen tapahtumien ja tuntemuksien kuvausta. Viimeisen sivun loputtua ei siis ollutkaan helppo päättää, mistä kirja eniten kertoi – luulen siihen löytyvän monia vastauksia. Osa liittyy arvatenkin vahvasti kirjan ilmestymisen aikaisiin tapahtumiin, joten osa absurdista tunnelmasta menee varmasti sen piikkiin, etten ymmärrä viittauksia oikein. Itselleni lukukokemus tarjosi kuitenkin eniten pohdintaa henkisestä yksinäisyydestä, mielenterveysongelmista ja parisuhteen valtapeleistä.

Vaikka päähenkilöt ja tapahtumapaikat etäännytetään nimien ja suoran kuvauksen puutteella, tarina on hyvin intensiivistä luettavaa. Viron kulttuuria ja historiaa tuntemattomille aviomiehen hengästyttävät luettelot kuuluisista henkilöistä, Viron sotahistoriasta (ennen Neuvostoliittoa) ja kirjallisuudesta voivat tuntua hyvinkin raskailta, enkä itsekään aiheisiin perehtymisestä huolimatta tunnistanut puoliakaan nimistä ja viittauksista. Sitkeimmän kirja voikin innostaa googlaamaan lukuisista aiheista, mutta kirjasta voi nauttia myös ilman kulttuurista kontekstia: kuvatut mielenliikkeet ja parisuhteen alkuvaiheet ovat universaalisti ymmärrettäviä asioita. Suomalaislukijoita saattavat ilahduttaa myös lukuisat Suomi-viittaukset: Unt on upottanut tarinaan niin tuttua kirjallisuutta kuin kevyempiäkin huomioita naapurimaan näkövinkkelistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 40: Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät

Tuuli tuiversi milloin hiljempaa milloin kovampaa ja silitti tottumattomasti poskia. Metsänlaidan pajunoksissa loisti valkoisia pajunkissoja. Ankarimmassa ahavassa isoäidille tuli yskänpuuska, hän pysähtyi ja sanoi vaivoin: ”Mene sinä vain edeltä, kyllä minä tulen perässä.” Katosin heti metsään. Pajunkissat kiinnostivat minua määrättömästi enemmän kuin vanhojen ihmisten murheet. Siitä mikä ei antanut heille yöllä rauhaa ja päivisin painoi kumaraan, siitä minä en välittänyt tuon taivaallista. Toisille oli tärkeintä, ettei vain mitään tapahtuisi, kun taas minä elin vain tapahtumien toivossa.

img_20190117_1135541641118923872398074.jpg

Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (alk. Seitsmes rahukevad, 1985; suom. Eva Lille, Tammi 1986) viehättää, kummastuttaa ja välillä hiukan ahdistaakin. Viisivuotiaan virolaistytön näkökulmasta maailma on ihmeellinen ja arvaamaton paikka, mutta sitä tytön elinpiiri on myös kokonaisuuden näkevän nykylukijan mielestä; Virosta on muutamia vuosia aiemmin tullut osa Neuvostoliittoa, eikä köyhällä maaseudulla arki ole ruusuilla tanssimista. Luonto, neuvostopropaganda ja aikuisten piilotellut huolet yhdistyvät lukutaitoisen mutta vielä epäloogisen lapsen mielessä sopaksi, joka satunnaisessa piikikkyydessään tuo mieleen Tove Janssonin.

Romaani etenee verkkaisesti päivästä toiseen; vuodenajat vaihtuvat hitaasti, ja kirjalle olennainen luontokuvaus pääseekin tahdin vuoksi oikeuksiinsa. Alle kouluikäisellä on vielä aikaa kuvitella olemattomia mörköjä talon nurkkiin ja metsien reunoihin sekä keksiä jekkuja niin koirille kuin kotiväelleen. Pieni tyttö elää vanhempiensa, äidinäitinsä ja enonsa kanssa pienessä tuvassa turvallisen maalaisyhteisön ympäröimänä, mutta läsnä ovat myös vasta loppuneen sodan kauhut ja Neuvostoliiton jatkuva paine; milloin uhkaillaan talojen ja maiden viemisellä, milloin vankeusrangaistuksilla. Lisäksi metsien kätköissä piilottelevat vastarintaliikkeen jäsenet, metsäveljet, pelottavat tavallista kansaa, sillä Neuvostoliitto on asettanut ankaria rangaistuksia heitä vahingossakaan maillaan suojeleville. Lapsi ei aivan ymmärrä aikuisten huolia, eivätkä ne häntä kiinnostakaan, ennen kuin sattuvat aivan pihapiiriin; tärkeämpää on ahmia mielenkiintoisia kirjoja ja vaania herkkupaloja.

Seitsemäs rauhan kevät on paitsi aiheiltaan, myös toteutukseltaan hyvin mielenkiintoinen romaani. Se on kirjoitettu niin taitavasti, että lukijalle jää mielikuva lähes juonettomasta kirjasta, joka vain soljuu eteenpäin tytön toikkaroidessa päivästä toiseen metsäteillä. Pääosaan nousevat vahvasti välittyvät tunnelmat ja tunteet, eivät yksittäiset tapahtumat tai dialogit. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kirja sisältäisi painavaa asiaa, päinvastoin: se sisältää paljon isoja ja hienoja teemoja aina perhesiteistä kasvamiseen ja Neuvostoliiton arjesta kaupungistumiseen ja digitalisaation ensi askeleisiin. Oman mausteensa kerrontaan tuo se, kun muutaman kerran hypätään 1950-luvulta nykyhetkeen (1980-luvulle, oletan kirjan ilmestymisvuoden perusteella), jossa kaikkitietävänä minäkertojana toimiva tyttö kommentoi lapsuuttaan (ja lapsuutensa Viroa) aikuisen naisen roolissa.

Luikin tyyli ja teksti tavoittavat todellista lapsuuden tunnelmaa; päivät tuntuvat loppumattomilta ja mielikuvitus on suoraa jatkumoa reaalimaailman tapahtumille. Ruokakomeron sokeripussi on vastustamaton kiusaus, eikä naapurin lapsille saa näyttää pelkojaan mistään hinnasta, ainakaan itseään nuoremmille. Viisivuotias ymmärtää jo paljon sanattomia viestejä ja osaa pitää ihan omia salaisuuksia, mutta toisaalta kuvittelee oman tahtonsa pystyvän siirtämään vaikka vuoria – ja harmistuu perin pohjin, kun näin ei tapahdukaan. Päähenkilö on kerta kaikkiaan hauska yhdistelmä vilpitöntä uteliaisuutta, lukutoukkaa ja rasittavaa kakaraa, jonka sukulaiset ovat antaneet liian usein periksi jatkuvasti vaihtuville mielihaluille.

Hitaasti etenevässä tekstissä on tilaa tulkinnoille ja rivienväleille. Yksi itseäni eniten kiinnostanut henkilö on tytön äiti, jota lapsi retuuttaa ja arvostelee välillä jopa armottomasti; tyttö on tullut ikään, jossa oman identiteetin kehitys vaatii kritisointiakin. Äidin ikää ei koskaan kerrota, mutta hän on saanut lapsensa ilmeisen nuorena, ja käyttää suorapuheista ja kenkkuilevaa lasta suorastaan aseena omaa ja kylmäkiskoista äitiään, lapsen isoäitiä, vastaan. Enimmän osan ajasta sotasilla ovat kuitenkin äiti ja lapsi. Luik kuvaa ihmissuhteiden monimutkaisia kipupisteitä tarkkanäköisesti, mutta silti hyvin persoonallisella tavalla; välillä jopa kuin hieman kylmästi naurahdellen. Seitsemäs rauhan kevät on kaikilla tavoin uniikki lukukokemus, jonka tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 42: Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kätlin Kaldmaa: Rakkauden aakkoset

”Flowers of love

You are touching my inner core,
and the buds, impatiently waiting for spring,
will bloom in bright red at the moment we meet
in the heart of winter.
As blooms of shame they will open,
as blooms of pleasure, they live on.

May there be flowers of as many colors
as there will be sensations,
with roots in the heart of the lover.”

img_20180916_163245955286287.jpgTartuin minulle aiemmin tuntemattoman virolaisen kirjallisuuden monitoiminaisen, Kätlin Kaldmaan, runokokoelmaan sen hauskan nimen vuoksi: Rakkauden aakkoset (alk. Armastuse tähestik, 2012; suom. Anniina Ljokkoi, Savukeidas 2015). Odotusten mukaisesti kokoelman runot on tosiaan ryhmitelty otsikoidensa mukaan luovaan aakkosjärjestykseen.

Moderni rakkausrunokokoelma hämmentää: sota ja pakolaisuus ovat yllättävän vahvasti esillä monin paikoin hyvin arkisenkin parisuhdekuvauksen keskellä. Myös runoista paistava suuri huoli Lähi-idän sodista yllättää; onhan Virossa yksi Euroopan tiukimmista pakolaiskiintiöistä ja verrattain vähän ulkomaalaisia, joten aihe ei nähdäkseni ole tyypillisin käsiteltävä virolaiselle runoilijalle. Takakannessa Kaldmaata kuvataankin teemoiltaan ja tyyliltään kansainväliseksi ja universaaliksi, ja runoissa matkataan niin afganistanilaisen, islantilaisen, kanadalaisen kuin sveitsiläisenkin rakastajan matkassa.

Kansainvälisyyttä lisäävät paitsi aiheet, myös englannin kieli: osa runoista on kirjoitettu ainoastaan englanniksi, osan Kaldmaa on kääntänyt itse viroksi (ja Ljokkoi edelleen suomeksi). Kääntäjän jälkisanat selittävät, että englanti tuli Kaldmaalle tärkeäksi kirjallisuuden ja ajattelun kieleksi englannin kielen yliopisto-opintojen myötä, kun monet kirjallisuuden suuret klassikot tulivat hänelle tutuiksi juuri opintojen kielellä. Jostain syystä kokoelman onnistuneimmat runot ovat mielestäni kuitenkin alun perin viroksi niiden ilmaisuvoiman vuoksi; on kuitenkin paljon mahdollista, että tässä näkyy oman tunnekieleni vaikutus lukijana.

Kokoelman 48 runoa esitellään yhteen pötköön, ilman selittäviä väliotsikoita tai muita jaotteluita. Runojen pituus vaihtelee muutamasta toteavasta rivistä muutaman sivun mittaisiin proosarunomaisiin purkauksiin, mutta kaikkia yhdistää loppusoinnuttomuus ja mitattomuus. Kahdella kielellä kirjoitettujen runojen välillä leikitellään paitsi rakkaudella, myös kielellä itsellään: runoista löytyy hassuttelua niin kirjaimellisilla käännöksillä (esim. runossa Darkness of Love: ”We are nothing, and we are everything” vs. sen käännös Rakkauden pimeys: ”Me olemme eimitään, ja me olemme kaikkimitä”) kuin puhekielisillä sanavalinnoilla ja kertojilla, joita on jälkisanojen mukaan ”naistenlehtimäisiksikin” kritisoitu. Kaldmaan runot eivät kuitenkaan ole helpoimpia tulkittavia; ne sisältävät paljon kielikuvia ja symboleita, joille ainakaan itselläni ei ollut valmiita selityksiä.

Monet runot sijoittuvat parisuhteen kipukohtiin: jäähyväisiin, kulttuurieroihin, etäsuhteessa olevan kaipuuseen, yksilön traumoihin ja kokemuksiin, jotka purkautuvat parisuhteeseenkin. Toisaalta tarinalliset runot erimaalaisista rakastajista luovat kuvaa kansakunnista ja länsimaalaisista: sveitsiläisellä rakastajalla ei ole kasvissyöntiä suurempia huolia, mutta afganistanilainen rakastaja on 26-vuotiaana ystäväpiirinsä vanhimmaksi elänyt. Vaikka kaikki runot eivät minulle auenneetkaan, liikkuu kokoelma aiheidensa puolesta erittäin ajankohtaisissa tunnelmissa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Maimu Berg: Muotitalo

”Liittotasavaltojen kaikkien asukkaiden harras unelma oli päästä Moskovaan. Ainakin suurin osa moskovalaisista uskoi niin. Kun Moskovasta saapui kutsu esimerkiksi Taškentin tai Alma-Atan muotitaloon tulla tutustumaan neuvostomuodin uusimpiin suuntauksiin, tappeluhan siitä syntyi. Jokainen, jolla oli vähänkään painoarvoa, tunsi että juuri hänen pitää päästä Moskovaan, maailman napaan, missä on tarjolla savumakkaraa, rapusäilykkeitä, puolalaista hajuvettä, itäsaksalaista hiusvettä, helmiäishuulipunia ja järjettömät valikoimat käsilaukkuja, neulepuseroita ja talvisaappaita.”

img_20180106_132530107704869.jpg
Aloitin kirjavuoteni 2018 lukemalla Maimu Bergin neuvosto-Viroon sijoittuvan muistelmateoksen Muotitalo (Moemaja, 2012; suom. Sanna Immanen, Moreeni 2014). Kun Neuvostoliiton edullisiin ja tylsän käytännöllisiin vaatekappaleisiin kyllästyneet naiset alkoivat haikailla länsimaista tihkuneiden muoti-ilmiöiden perään, oli Neuvostoliitonkin lopulta myönnettävä muodin olemassaolo. Länsimaisten vaikutteiden kitkemiseksi perustettiin muotitaloja, eräänlaisia vaate- ja viihdetuotantoon erikoistuneita valtionvirastoja.

Muotitalot olivat uudenlainen propagandan väline: käytännössä niissä työskennelleet suunnittelijat, taiteilijat ja muotilehtien toimittajat valjastettiin perehtymään paheellisina pidettyihin länsimaisiin muotivirtauksiin ja muokkaamaan ne sitten aatteen mukaisiksi helmoja pidentämällä, arkisuutta korostamalla ja kaula-aukkoja nostamalla.

Muotitalojen työntekijät olivat kuitenkin astetta anarkistisempaa joukkoa, eivätkä aatteet tai puoluepolitiikka heilauttaneet Tallinnan vuonna 1957 perustetun muotitalon naisvaltaista ja nuorta työyhteisöä, ainakaan Bergin kuvauksen mukaan. Tallinnan muotitalo profiloituukin valtakunnan länsimaisimmaksi – ja vallanpitäjien silmissä pahamaineisimmaksi – tyylin tyyssijaksi, jonka Siluett-muotilehden venäjänkielistä sisarpainosta luetaan innolla ympäri Neuvostoliiton.

Maimu Bergin Muotitalo keskittyy Tallinnan muotitalon tapahtumiin 1970-1980-luvuilla, jolloin kirjailija itsekin työskenteli viraston palveluksessa toimittajana. Kirja on aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta rakenteeltaan hämmentävä muistelmateos, joka mielestäni melko poikkeuksellisesti vuorottelee niin kirjailijan itsensä kuin muotitalon aikaisen kollegansa ja kirjan päähenkilöksi kuin varkain nousevan Betti Parklain näkökulmien välillä.

Kirjan voi jakaa kolmeen osaan. Kirjan aloitus ja lopetus muodostavat ensimmäisen osan, kirjan synnystä kertovan kehyskertomuksen. Maimu Berg selostaa minäkertojan ottein miten päätyi kirjoittamaan Muotitalon, joka paljastuu lukijalle vasta tässä vaiheessa erään Betti Parklain muistelmateokseksi. Kirjan takakansitekstissä Parklaita ei mainita sanallakaan. Ulkomaalaisen muotisuunnittelijan nimen mukaelma onkin keksitty peitenimi, ja keksittyjä ovat myös kaikkien muiden kirjassa esiteltyjen henkilöiden nimet. Berg ei tekstinsä mukaan pitänyt nyky-Virossa lähinnä kyseenalaisista sukututkimuksistaan tunnetuksi tullutta ex-muotitoimittaja Parklaita muistelmien arvoisena henkilönä, mutta ottaa toimeksiannon vastaan osin päästäkseen sitkeän naisen aneluista, osin runsaan palkkion vuoksi. Lukijoiden käsiin päätynyt lopputulos on kuitenkin mielestäni lähempänä kaunokirjallista ajankuvausta kuin yhden henkilön muistelmateosta.

Rakenteen toisen ja suurimman kerroksen muodostaa itseoikeutetusti Bettin arki Siluett-lehden toimituksessa. Työ poliittisessa neuvostomuotilehdessä on lopulta helpompaa kuin luulisi: kuvailevien tekstien kirjoittaminen ei vaadi suurempaa päänvaivaa, ulkomaille (tai ainakin muualle Neuvostoliittoon) pääsee taajaan eikä puolueeseenkaan tarvitse kuulua, ellei havittele nousujohteista uraa. Siluett-lehden toimituksen ja muotitalon henkilökuntaa aina johtoportaasta mallityttöihin kuvataan lämmöllä, mutta muistoja kultaamatta: jos siltä tuntuu, lukijalle osoitetaan myös sivuhenkilöiden epämiellyttäviä luonteenpiirteitä tai epäonnistuneiden avioliittojen (joita tuntuukin löytyvän) taustoja sivukaupalla. Bettin anekdoottimaiset ja yksittäisistä hetkistä koostuvat muistelmat luovatkin lähes idyllistä kuvaa tavallisen ihmisen elämästä Neuvostoliitossa: aina ei tiedä, mitä kaupasta tällä kertaa saa haalittua ennen erän loppumista, mutta arki on tasaista ja tavallista.

Kolmannen kokonaisuuden luo Bettin lähimenneisyys, joka sijoittuu aikaan ennen kehyskertomuksen kuvaamaa Maimun kohtaamista. Nainen on luonut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen nimeä huuhaa-tutkimuksilla, joiden mukaan Hamletilla on virolaisia sukujuuria. Kunnianhimo vie Bettin länsivaikutteiden saavuttaman Moskovan arkistoihin penkomaan asiaa tarkemmin, mutta matkan myötä hän päätyykin salaperäiseen seikkailuun arkistonhoitaja herra Kirillin kanssa. Vai päätyikö?

Lukijana kolmea lomittaista tarinaa oli paikoin hankala seurata, ja rakenne hahmottuikin kunnolla vasta kirjaa jälkikäteen pohdiskellessa. Olin huomaavinani saman ongelman myös Bergin Kolmea kohtaloa (Kirjutajad, 1987; suom. Raija Hämäläinen, NyNorden 2011) lukiessani. Usealla tasolla etenevät tarinat yhdistyivät lopulta löyhäksi kokonaisuudeksi, mutta pääpainonkin ollessa välähdyksenomaisissa tuokiokuvissa vaikutelma jäi pirstaleiseksi.

Kirjan nimestä ja tapahtumapaikoista huolimatta muoti on tarinassa vain väline, jonka kautta elämää Neuvostoliitossa kuvataan. Lukijalta ei siis edellytetä taustatietoja tai edes kiinnostusta muotimaailmaa kohtaan, vaan yleistiedoilla Viron historiasta ja kulttuurista pääsee pitkälle. Kirja toimii mainiona matkaoppaana ruohonjuuritason (romantisoituun?) Neuvostoliittoon, joka onnistuu yllättämään lämpimillä sävyillään. Muotitalo avasi ainakin itselleni tuoreita katsantokantoja aiheeseen, vaikka hämäräksi jääkin, mitkä käänteistä ovat lopulta totta. Suomalaista mieltä lämmittävät tietysti myös eteläisten naapureidemme ironiset huomiot maastamme.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 35: Entisen itäblokin maasta kertova kirja