L. Onerva: Mies ja nainen

– Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
– Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
– Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
– Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan.  Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…

Lyyli synkistyi.

img_20190702_1658286400345849163237264.jpg

Erityisesti runoilijana muistetun L. Onervan novellikokoelma Mies ja nainen (alk. 1912; luettu Ntamon 2017 julkaistu näköispainos ensipainoksesta) on yllättävä sekoitus modernin oloista feminismiä ja vanhanaikaista melodramaattisuutta. Onerva tuntuu painottavan kuvauksissaan ihmisten kohtaamattomuutta; kukaan ei koskaan ymmärrä toista täysin, vaikka rakastunut ja hyvissä aikeissa olisikin. Kuvausten mukaan tämä ainainen ero ihmisten välillä myös aiheuttaa jatkuvaa tuskaa parisuhteisiin muun muassa väärinkäsitysten, tahattoman kaltoinkohtelun, pettämisten ja erojen muodossa. Toinen kantava teema on naisen tukahdutettu tahto, joka kuitenkin polttelee naishahmoja pinnan alla, aiheuttaen katkeruutta ja vihaakin vallitsevien normien ja valtasuhteiden edessä. Tarinoiden viehätysvoimaansa testailevat nuoret ja suhteissaan pettyneet aikuiset naiset kyllä sulkevat suunsa auktoriteettien niin vaatiessa, mutta Onervan sanoin: ”siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta”.

Mies ja nainen sisältää yhteensä viisi novellia ja kaksi ”näyttämö-kuvitelmaa” eli lyhyehköä, draaman muotoon puettua kohtausta. Kaikki kuvaavat miehen ja naisen välisiä, erittäin mutkikkaita ja pettymystä tuottavia suhteita aina ensitapaamisesta avioeroon. Vuonna 1912 ilmestynyt pessimistinen kokoelma saattaakin olla yksi niistä Onervan tuotoksista, joihin inspiraatiota on haettu hänen ja runoilija Eino Leinon ilmeisen vaikeasta suhteesta. Novellit on jaettu kahden alaotsikon alle, joista ensimmäinen, Pikkutyttöjä, esittelee kaksi aikuisuuden kynnyksellä taiteilevaa nuorta naista. Päähenkilöidensä mukaan nimetyt novellit, Elina ja Inkeri, käsittelevät aikuisuuteen ja seksuaalisuuteen heräämistä sekä ensimmäisiä sydänsuruja yllättävän raikkaalla otteella. Nautittavat, vanhanaikaisen tarinankerronnan keinoin kirjoitetut pätkät alkavat vahvasti ja imaisevat mukaansa kaikkitietävine kertojineen ja kansainvälisine tapahtumapaikkoineen, mutta loppua kohden ne kietovat lukijan hienostuneen haikeaan tunnelmaan, pohtimaan isoja ja moninaisia kysymyksiä rakkaudesta ja rakastamisesta.

Kolme jälkimmäistä novellia ovat alaotsikon Eronneita alla, ja käsittelevät aikuisia, rakkaudessa kokeneita ja pettyneitä naisia. Eri aikoina esittelee kertaalleen eronneen Tarjan, joka ymmärtää rakastavansa toista miestään liian myöhään. Hävittävää voimaa kertoo lähes ironisesti esimerkin siitä, miten vaikea naisen on elää kokonaisena yhteiskunnassa, jossa tämän negatiiviset tai eriävät mielipiteet lokeroidaan hupsutuksiksi ja luonnevioiksi. (Kerrassaan raivostuttavan samastuttavaa luettavaa, eli ikävä kyllä Onervan tekstit eivät ole päässeet vanhentumaan!) Lohduttajat kuvaa kahta avioliitostaan eronnutta ihmistä, Inkoa ja Lyyliä, jotka suunnittelevat uutta liittoa ja välittävät toisistaan. Heidän erilaiset ajatuksensa sitoutumisesta, rakkaudesta ja vähän kaikesta osoittautuvatkin yllättäen yhteiselämän esteeksi heti, kun kiiltokuvamaisen arjen pintaa alkaa tutkia tarkemmin. Onerva tuntuu julistavan, etteivät ihmiset pelkuruuttaan tutki suhteidensa peruspilareita kuin pakon edessä, sillä rakkaudeksi luultu voikin olla vain pelkoa tai tarvetta.

Vaikuttavien ja rohkeasti ihmissuhteita perkaavien novellien jälkeen teoksen lopun kaksi näyttämö-kuvitelmaa tuntuvat hienoiselta pettymykseltä. Yksinäisyys ja Autius tuntuvat vain melodramaattisilta, vanhahtavilta yrityksiltä suuriin tragedioihin. Yksinäisyys kuvaa kolmiodraamaa, jonka keskiössä Eila yrittää saada kahta miestä, aviomiestään ja tämän ystävää, rakastamaan itseään. Ennen molemmat häntä ihailleet miehet katoavat abstraktien ja erikoisten keskustelujen jälkeen. Autiudessa kaksi hermoparantolan asukkia, mies ja nainen, jäävät taas vaille henkistä kohtaamista filosofiseen vaikutelmaan pyrkivien sanailujen lomassa. Kun yksinäinen mies on kiinnostunut, kyynistynyt nainen kiroaa rakkauden. Kun nainen yrittääkin luottaa, mies kieltää tunteensa. Oikeasti kumpikaan ei ole menettänyt rakkaudenkaipuutaan, mutta molemmat väistelevät faktoja omaksi onnettomuudekseen. Näistä kahdesta kohtauksesta puuttuvat kuitenkin novelleista tutut terävä ironia, kylmäävät tajuamisen hetket ja kokonaiselta tuntuvat maailmat; novellien tilanteet voisivat olla elettyä elämää. Myös Onervan muualla rönsyävä ja värikäs kieli on supistunutta ja toteavaa, ja vaikutti ainakin omaan lukukokemukseeni välittömästi.

Vaikka kokoelma pyörii paljolti miehen ja naisen eroavaisuuksien ympärillä, ei kyse ole kuitenkaan miehet Marsista, naiset Venuksesta -tyyppisestä haihattelusta. Luulen, että aikansa lapsena Onerva vain on kuvannut sukupuolten roolit ja ihmissuhteet tavalla, joka hänelle tuntui konkreettiselta. Novelleja on helppo lukea yleistason kuvauksina ihmissuhteiden vaikeuksista ja rakastamisesta, eivätkä sukupuoliroolit merkitse kaikkea: kenties nais- ja mieshahmot ovat vain tapoja kuvata aivan perustavanlaatuisesti erilaisia ihmisiä ihmissuhteissa, sillä esimerkiksi naishahmoista löytyy variaatiota toisiinsakin verrattuina.

Toisaalta sukupuolella on paljonkin väliä ja painoarvoa teoksen toisen pääteeman tulkinnassa. 1900-luvun alussa naisen asema oli kovin erilainen, ja Onerva kuvaakin, millaiseen henkiseen puristukseen suurin osa Suomessakin jäi: yhteiskunta odotti sukupuolen mukaan tietynlaista käytöstä, tietynlaista olemusta, tietynlaisia mielipiteitä ja tietynlaisia elämänvalintoja, eikä suurimmalla osalla ollut valtaa niiden vastustamiseen. Novellien väittelemään yltyvät, flirttailemaan innostuvat ja epämieluisan miehen rakkaudesta kieltäytyvät naishahmot ovat merkittäviä aikansa kontekstissa juuri sukupuolensa ja vallinneiden valta-asemien vuoksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 37: Pienkustantamon julkaisu

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

Eivät nuo naiset ole paljoa Kathia ja Sonjea vanhempia. Mutta he ovat elämäntilanteessa jota Kath ja Sonje kammoavat. He ovat tehneet rannasta leikkikentän. Heidän taakkansa, heidän kintuissa roikkuva jälkikasvunsa ja äitiytensä, heidän auktoriteettinsa, tuhoaa kirkkaan veden, suloisen pikku poukaman jossa kasvaa punaraajaisia arbutuspuita ja korkealla kallioilla käkkärämäntyjä. Kath tuntee heidän uhkansa erityisen pahana koska hän on nyt itse äiti. Hän lueskelee usein kun imettää vauvaansa, polttaa joskus tupakankin jottei vajoaisi ihan eläimellisen toiminnan hetteikköön. Ja hän imettää jotta saisi kohdun kutistumaan ja vastan litteäksi, ei pelkästään tarjotakseen lapselle – Noellelle – äidinmaidon kallisarvoisia vasta-aineita.

img_20181202_162410286111992.jpg

Alice Munron novellikokoelma Hyvän naisen rakkaus (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2000; alk. The Love of a Good Woman, 1998) esittelee kahdeksan erilaista vilausta parisuhteeseen, perhe-elämään ja äitiyteen – kaikkiin melko rujossa, inhorealistisessa muodossa. Keskenään erilaajuisten novellien punainen lanka onkin epätäydellinen naiseus: tarinoissa käsitellään paitsi äidin ja tyttären suhdetta, äidiksi kasvamista ja äidin merkitystä ihmisenä kasvamiselle, avioliiton ja toisen sukuun liittymisen kipukohtia että seksuaalisuutta ja parisuhteen vaiheita.

Novelleja voisi kuvata tyylikkään toteaviksi: ne alkavat satunnaisesta kohtaa kunkin päähenkilön elämää ja kuvaavat näiden tunteita, sosiaalisia suhteita ja tilanteita päättyen ennalta-arvaamattomasti. Välillä lukija saa kokonaiskuvan naisen tai perheen elämästä, välillä kokoelman takaumia; välillä tapahtumasarja kuvataan kaikkien osallistujien näkökulmista omina lukuinaan. Koskaan ne eivät anna valmiita vastauksia, vaan lukijan on itse tehtävä päätelmänsä sanomasta ja loppuratkaisusta.

Moni tarina jäi kummittelemaan mieleen pitkäksikin aikaa. Kontroversiaalit kuvaukset sisältävät verta, kipua, tuskaa, kostonhimoa, virheitä, itsekkyyttä, himoa, lyhytjänteisyyttä ja sairautta – jopa siinä määrin, ettei ainakaan allekirjoittanut ollut kokoelman luettuaan lainkaan varma siitä, oliko lukukokemus miellyttävä vai ei. Nobel-palkitun Munron teksti on terävää, sulavaa ja onnistuu välittämään kokonaisia elämäntarinoita ja maailmoja muutaman kymmenen sivun aikana, mutta aiheet ovat isoja ja hitaasti sulateltavia. Toisaalta alkuhämmennyksen jälkeen myös innostuin jopa raakuuteen asti menevistä teksteistä: kokoelman nimikkonovelli, Hyvän naisen rakkaus, antaa tulkintavihjeen. Kyseisessä novellissa pikkukaupungin optikko löytyy kuolleena vedestä, ja tapahtumaketju vaikuttaa yllättävillä tavoilla useisiin asukkaisiin. Kuolleen optikkomiehen ahdistelemaksi joutunut, vapaaehtoisena sairaanhoitajana kaikista vaikeimmille tapauksille toimiva Enid päätyy huolehtimaan kuolemaa tekevästä rouva Quinnista, jolla näyttää olleen paitsi kieroutunut suhde edesmenneen kanssa, myös keskeinen vaikutus tämän kohtaloon. Kaksi näennäisesti viatonta naista – sisar hento valkoinen, joka huolehtii niistä, joista muut eivät; hiljaa kuolemaa tekevä perheenäiti – kantavat kumpikin omia likaisia salaisuuksia ja ajatuksiaan, sekä muista että toisistaan.

Nimitarinan lisäksi novellikokoelma tarjoaa muun muassa seuraavanlaisia naiskohtaloita: yksinäinen aviovaimo Sonje kärsii miehensä äärimmäisestä vasemmistolaisuudesta lopun ikäänsä, vaikka hänen oma onnensa onkin täysin riippuvainen miehen toimista. Sonjen ystävä Kath puolestaan kadehtii avioparin elämää ja kaipaa muualle omasta perhe-elämästään. Kolmannessa kertomuksessa yläkerran naapuri saa alakerran tuoreen aviovaimon tanssimaan pillinsä mukaan, kunnes nuori nainen kerää rohkeutensa. Rakastamaan pyrkivä isoäiti Eve puolestaan huomaa, että tämän tytär vihaa häntä samalla tavoin kuin hän vihasi joskus omaa äitiään. Nuori äiti Pauline rakastuu harrastajateatterin ohjaajaan, vaikka oman, tukahduttavaksi käyneen perheidyllin jättämisen hintana on kahden tyttären hylkääminen. Karin on varhaisteini-ikäinen avioerolapsi, joka etsii isähahmoaan ja tukahduttaa tunteitaan huomionhakemiseen. Aikuinen tytär alkaa ymmärtää etäistä isäänsä vasta menetettyään tämän, ja tuore äiti Jill menettää miehensä sodalle ja itsenäisyytensä miehen sukulaisille.

Itse tulkitsen niminovellin tarjoaman vihjeen ja tarinoiden aiheet väkevänä kommenttina naisten tasa-arvon puolesta. Naiset, eritoten äidit, on historian kuluessa haluttu nähdä puhtoisina, enkelimäisinä hahmoina, jotka eivät tunne maailman pahuutta – tai ainakaan kanna sitä sisällään. Tällainen vanhanaikainen ajattelu heikommasta, herkemmästä ja voimattomammasta sukupuolesta on tietysti omiaan tiukentamaan naisten mahdollisuuksia aina itseilmaisusta itsemääräämisoikeuteen. Munron teoksessa naishahmoista onkin mielenosoituksellisesti kaivettu esiin se toinen ääripää, joka niin usein on lakaistu kokonaan tieltä. Kuten ääripäät usein, myös Munron tekstit tuntuvat ehkä aggressiivisilta, mutta ainakin tämän oman tulkintani kirkastuttua hyökkäävyyden tarkoitus avautui. Taitava tarinankerronta ja mielenkiintoiset ratkaisut pitävät lukijan mielenkiinnon loppuun asti, kun hyvät naiset osoittautuvatkin ihan tavallisiksi, hyvine ja pahoine puolineen.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 31/50
Kohta 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Hän ei löytänyt ketään, kenelle olisi voinut puhua, paitsi Bean, joka oli hänen ulottumattomissaan; hän ei osannut keskustella ihmisen kanssa, jonka nimikirjoituksen hän olisi halunnut. Kunpa juhliin olisi kutsuttu edes yksi mies. Hän piti miehistä enemmän kuin naisista, mutta ei seksuaalisista syistä vaan emotionaalisista, hän ajatteli ja naurahti mielessään – hän oli jo alkanut ajatella niin kuin nämä naiset puhuivat. Hän viihtyi miesten seurassa, koska nämä useimmiten hyväksyivät hänet kaikkinensa. Hän oli lapsena tottunut siihen, että häntä kehuttiin ja rakastettiin, että hänestä pidettiin vilpittömästi, mutta tässä kaupungissa vain harvat rakastivat häntä, eikä yksikään heistä ollut näissä juhlissa.

img_20181221_141029697690548.jpgTaina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015) yllätti: kansikuvan ja takakannen perusteella en osannut odottaa sitä tunteisiinkäyvää ja herkkää kokoelmaa, joka kirjan sivuilta paljastui. Yksittäisinä tarinoinakin toimivat novellit muodostavat yhdessä suuremman kollaasin erään tytön elämästä, jossa eräällä pojalla on erityisen suuri osa. He kasvavat yhdessä Pohjanmaalla, mutta kuten kokoelman nimikin kertoo, ei heillä aloitusnovellissa Viimeinen kesä ole vielä aavistustakaan siitä, mitä kaikkea elämä tuo tullessaan: Kallion öisiä katuja, aikuiseksi kasvamista, läheisten kuolemia, parisuhdekriisejä ja kihloja, orastavaa ihastusta johonkuhun toiseen ja ulkopuolisuudentunnetta niin ystäväpiireissä kuin työelämässä. Latvala osaa sanoittaa nuoruuden ja aikuisuuden välistä tilaa, itsensä etsimistä ja toiseen kasvamista kipeän kauniisti.

Kokoelma jakautuu kolmeen useamman novellin sisältävään lukuun, joiden lisäksi kokoelmaa rytmittävät jo mainittu aloitusnovelli, lukujen 2 ja 3 väliin sijoittuva alaotsikko Väliaika (joka sisältää hurjan, kafkamaiset mittasuhteet saavuttavan novellin Kissan yksityisyys) sekä kolmannen luvun jälkeen tuleva epilogi, Pyyntö, aloitusnovellin pari. Kun Viimeinen kesä esitteli 17-vuotiaan, karkkilakkoilevan teinitytön vaikeudet vielä autuaasti edessään, Pyynnössä tyttö on jo astumassa naiseuteen: hän on 24-vuotias, kohdannut (omasta mielestään) tulevien lastensa isän ja tutustumassa rakkauden huumassa Helsinkiin ja itseensä aivan uudesta näkökulmasta, useita kokemuksia rikkaampana ja monta kolhua vahvempana. Näiden kahden novellin välistä aikaa lukija pääsee myötäelämään kokoelman sivuilla, ja kenties siksi epilogi koskettaa erityisesti – tuntuu, kuin olisi seurannut läheisen ihmisen kasvutarinaa hyvin läheltä.

Novellit sijoittuvat enimmäkseen arkisiin tilanteisiin, mutta lähikauppakäyntejä, opiskelijakavereiden tapaamisia ja parisuhdekuvauksia värittävät kuitenkin taustalla häilyvät teemat kaipauksesta. Monesti Latvala palaa isäsuhteeseen: ulkomailla työskenteleviä ja sydänkohtauksiin kuolleita isiä kaivataan monen hahmon kautta. Nuorista ihmistä kirjoittaessa läsnä ovat myös rakkauden ja kumppanin kaipuu sekä kiihkeä halu löytää oma paikkansa uusissa sosiaalisissa ympyröissä. Itsekin muualta Helsinkiin opiskelemaan muuttaneena samastuin vahvasti Latvalan nuoriin naisiin, jotka tutkailevat pääkaupunkia ja sen ihmisiä hitusen ulkopuolisina, ihmetellen yliopistoa ja värikästä kulttuurielämää.

Toinen kokoelmaa määrittävistä aihealueista onkin taide; novellien hahmot opiskelevat kirjallisuutta, käyvät teattereissa, työskentelevät kulttuurin parissa apurahoilla ja deittailevat kuuluisia näyttelijöitä. Taidepiirit eivät kuitenkaan saa kovin lämmintä käsittelyä, sillä ujonpuoleinen päähenkilö kuvataan välillä jopa päsmäröivien, itseriittoisten ja hyötyä toisistaan tavoittelevien kollegoidensa heittopussina. Hauskana yksityiskohtana monet sivuhenkilöt ovat mukana novellista toiseen muodostaen päähenkilön ystävä- ja tuttavapiirin.

Ennen kuin kaikki muuttuu on ennen kaikkea haikea novellikokoelma. Nuoruuden loppuminen ja aikuisuuden alkaminen sisältää suuria muutoksia ja monenlaista luopumista, ja Latvala kirjoittaa ihmissuhteista, opinnoista ja alkavasta työelämästä kauniisti ja selkeästi ilman kikkailua: uskottavat henkilöhahmot elämän tienristeyksissä ja aikuisuuden porteilla riittävät mielenkiinnon ylläpitäjiksi. Vaikka alussa ja lopussa esitelty tyttö omalla tavallaan emännöi kokoelmaa, monissa novelleissa puhujiksi ja kokijoiksi pääsevät myös nuoret, uskottavasti kuvatut miehet. Uskonkin kokoelman sopivan aivan kaikenlaisille lukijoille universaalien teemojensa, omaksi itsekseen kasvun ja rakkauden etsimisen, ansiosta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 25: Novellikokoelma