novellikokoelma – Sivuhenkilö

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Enni olisi voinut viivytellä vaikka koko aamun siinä portailla. Oli sellainen ihmeellinen hetki, että oli lämmin ja viileä yhtaikaa. Aurinko oli jo varmaan monta tuntia paahtanut keittiön portaita, koska ne, vaikka olivatkin sementtiä, olivat aivan lämpimät. Ja kuitenkaan ei ollut vielä kuuma. Ilma oli täynnä sirinää ja surinaa, kellon kilkatusta, ruohon hamuamista, leivinpeltien siirtelyä ja uuninluukun aukaisemista niin että tuntui todella siltä kuin kaikki muut elävät olennot paitsi aamu-uniset pikkutytöt olisivat käyttäneet hyväkseen tätä hetkeä.

Eeva Kilven esikoisnovellikokoelma Noidanlukko – Sarja lapsuudesta (WSOY 1959) sukeltaa Karjalankannakselle ja 1930-luvun maalaisidylliin pienen Enni-tytön näkökulmasta. Novellit muodostavat eheän kokonaisuuden, jossa kertojan katse seurailee viisivuotiaasta pikkukoululaiseksi kasvavan Ennin kommelluksia ja perhesuhteita toisinaan huvittuneena, mutta aina lempeän ymmärtäväisesti. Taidokas lapsen maailman kuvaus tuo mieleen Teuvo Pakkalan, mutta temperamenttinen ja neuvokas Enni saa muistelemaan myös Tove Janssonin hellyttäviä lapsihahmoja. Idylli ei kuitenkaan ole särkymätön, vaan taustalla väreilee käsityskykyä suurempi uhka: kokoelman lopulla koti on jätettävä kiireellä ja Ennin elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Kokoelma muodostuu 16 lyhyehköstä novellista. Osa on lyhyitä tuokiokuvia, jotka kiinnittävät lukijan huomion jo unohtuneisiin lapsuuden yksityiskohtiin: mainio Keskustelu kuvaa Ennin ja ikätoverinsa, Mailis-serkun kisailua hävyttömimmistä tietämistään sanoista sekä epäileväistä pohdintaa vauvojen synnystä. Osa taas valottaa pidemminkin karjalalaisen maalaistalon oloja ja elämää. Nykylukijan sydämen särkevä Kaija kuvaa hyvin, miten käytännönläheinen suhtautuminen elämään ja kuolemaan maalaistalossa ja ajoittaisen niukkuudenkin keskellä vallitsi: kun perheen Kaija-koira saa ei-toivottuja pentuja, ei niitä pelasta karulta kohtaloltaan edes Ennin viaton epäusko. Lapsikin kohtaa kuoleman silmästä silmään jo hyvin nuorena, kun eläimet ovat muutakin kuin lemmikkejä.

Ison roolin Ennin kokemusmaailmassa saavat myös ihanat, kamalat pojat. Kun koulu alkaa, alkavat myös salaiset ihastukset. Ensimmäiset romanssit eivät kuitenkaan kulje suoraviivaisesti, vaan lapsen logiikkaa seuraillen ihmissuhteet saavat yllättäviä käänteitä: kun Olli leikkaa paksut hiuksensa, kiinnostuskin lakkaa saman tien. Toivolle Enni puolestaan haluaa paljastaa tunteensa – mutta kuitenkin niin, ettei Toivo tai muutkaan sitä niin huomaisi, tai muuten luokkalaiset pääsisivät naureskelemaan. Suloiset ristiriidat ja tunnekuohut unohtuvat kuitenkin nopeasti, kun pääsee huvittelemaan: isän hurjassa autokyydissä kaupungille tai vaikkapa salaa maistelemaan naapurin tontilla kasvavia makeita ahomansikoita.

Kilven kerronta on viehättävän vanhanaikaista ja turvallista. On nautinto seurailla Ennin päähänpistoja, ilmeikkäästi kuvattuja perheenjäseniä, kotieläimiä ja kylänmiehiä sekä herkästi sanoitettua maalaismaisemaa metsineen – ei kikkailuja tai yllättäviä käänteitä, vaan arjen sattumuksia ja soljuvaa tarinointia. Virkkeet ovat täynnä ilmaisuvoimaa: äidin jauhoiset, viuhtovat kädet, kiltisti Enniä totteleva Kaija-koira sekä lukuisat naapuruston ja kylän lapset kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta enemmän tekojensa ja ilmeidensä kuin sanojensa kautta. Ohi vilahtavat sivuhahmotkin tuntuvat rikkailta ja täydentävät maalaismaiseman kokonaiseksi.

Kokoelmaa leimaava leppoisa, yksinkertainen ja hyvällä tavalla unettavaksikin kuvailtava ilmapiiri luo vahvan kontrastin kokoelman loppuun, jossa kaikki onkin kerrasta poikki. Sota alkaa, ja kotiseutu ja suurin osa rakkaista ihmisistä ja esineistä on jätettävä niille sijoilleen. Kilven tunteikas teksti tuo fiktiivisenkin menneisyyden iholle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 19: Kirjassa leikitään

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

– Nyt se on loppu, vanhus sanoi.
– Mikä? kysyi hänen tyttärensä.
– Muistelu.
– Etkö voisi kuitenkin vielä muistella kuusikymmenlukua, se on jäänyt vähän vähemmälle, vaikkapa tätä korttelia – tässähän oli monta kivijalkakauppaa: kirja- ja paperimyymälä, suutari, lihakauppa, pullakauppa, limsabaari…

Sinikka Nopolan neljästoista aikuisille suunnattu teos Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017) on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia proosan lajeja. Kokoelma sisältää noin 60 lyhyttä tekstiä, jotka kertovat lempeän humoristisesti tutuista, arkisista tilanteista – vaikkapa pienen tytön osalta pieleen menneestä koulunäytelmästä tai junassa iskevästä paniikista, kun huomaa liian myöhään unohtaneensa ostaa matkalipun. Kertomukset voi lukea mininovelleina, ajatelmina, osan ehkä proosarunoina ja kolumneinakin. Tuoreelta tuntuvan hulluttelun, tragikoomisten käänteiden ja lakonisten toteamusten välillä Nopola kertoo tarkkasilmäisesti tavallisesta ihmisestä toiveineen, pelkoineen elämän sattumanvaraisten käänteiden keskellä.

Tekstit on jaettu seitsemään nimettyyn lukuun. Aloitusluku Arvojeni kiteymä edustaa teoksen kokeilevinta osuutta. Se on rohkea valinta muuten tavanomaisempia kertomuksia sisältävän teoksen alkuun, mutta mielikuvitukselliset tulevaisuuskuvat ja puhdas absurdi huumori imaisevat lukijan pariinsa tiukasti. Peruna: Elämäni Tuhkimona on loistava esimerkki luvun sisällöstä: kyseinen kertomus kertoo perunan surullisesta syrjäytymisuhasta pastojen ja trendikkäiden bataattivohveleiden aikakaudella. Omituista, mutta kummallisuudessaan toimivaa – ja ennen kaikkea hauskaa.

Teoksesta löytyy jopa kolme (eri kohtiin teosta sijoitettua) Ansku ja Pera -nimistä lukua, jotka sisältävät nimensä mukaisesti vanhahkon pariskunnan tiiviitä dialogeja, jotka aina eskaloituvat parisuhdekriisiin Peran rauhoitteluista huolimatta. Niiden kaava on hyvin yksinkertainen ja toisteinen, eikä Nopola pääse näissä mielestäni samalla tavoin vauhtiin kuin muissa teoksen teksteissä. Onkin toimiva ratkaisu, että ne on jaettu osiin ja pohdiskelevampien tekstien väleihin, sillä Anskun ja Peran huumori on nopeasti teränsä menettävää laatua.

Luku Onko teillä tämmöistä? on koko teoksen nimeksikin päässyt ja sitä monella tavoin määrittävä kokoelma tunnistettavia, epävarmuudesta ja neuroottisuudesta voimansa ammentavia yksinpuheluita arjen pienistä ongelmista. Jokainen teksti on nimetty samalla teemalla: Onko teillä tämmöistä että asutte pääkaupungissa snobistisista syistä? Kuten nimi antaa ilmi, ongelmat ovat sitä luokkaa, ettei niitä lausuta koskaan ääneen – Nopola on onnistunut löytämään typerimmät mutta samalla realistisimmat ajatuskulut, ja tekee niistä myötätuntoista mutta piikikästä huumoria.

Luku Nainen reunapaikalla jatkaa osin samaa häpeän, epävarmuuden ja muiden mielipiteiden analysoinnin teemaa, mutta käsittelee aiheita etäämmältä ja pohdiskellen. Minäkertojan avulla kerrotut tarinat sijoittuvat enimmäkseen nykyaikaan, mutta osa sisältää myös lapsuudenmuistoja. Näitä lukiessa tuleekin tunne, että tekstit ovat Nopolalle osin omaelämäkerrallisia tai ainakin hänen kokemuksistaan vahvasti vaikuttuneita.

Sama omakohtaisuuden tunne tulee myös päätösluvussa Mitä elämästä muistetaan, joka on ennen kaikkea kokoelma muistoja elämän ensimmäisistä nukeista, asunnoista, kirjoista ja virheistä. Vaikka tragikoominen taso on kokoelman lopussakin läsnä uskomattomien kommellusten ja inhimillisten erheiden avulla, luvussa päästään mielestäni kaikista syvimmille vesille. Anekdoottimaiset, lämpimästi kirjoitetut havainnot eri ikäkausien tärkeimmistä muistoista toimivat sellaisinaan, mutta saavat myös lukijan peilaamaan mennyttä ja nykyisyyttä: miten tietyt ratkaisut ja sattumat jäävät mieleen toisia paremmin.

Nopolan teksteissä on (kenties Anskua ja Peraa lukuunottamatta) tavanmukaista enemmän tilaa lukijalle: tuokiokuvamaiset kuvaukset jättävät paljon ilmaan ja tulkittavaksi. Mielenkiintoisella tavalla tilkkutäkkimäinen teos yllätti minut yhtenäisyydellään, ja jätti halun lukea lisää. Tämä sopii mainioksi välilukemiseksi rakenteeltaan raskaampien romaanien väliin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 41: Kirjassa matkustetaan junalla

Kreetta Onkeli: Tervetuloa Paratiisiin

Syksyllä ne ajoivat alaoven eteen. Oli ilta, myöhä. Iikalla oli vanhanaikaiset vaatteet, ne oli annettu. Se jäi ovelle katsomaan kuinka Tuulia tuli sisään. Ne halusivat jäädä yöksi. Iikka jätti auton parkkipaikalle, se oli hänen isänsä ja uusi. Tuulia oli koko matkan huutanut aja kovempaa ja ne olivat tulleet sataakolmeakymppiä. Aamulla soi ovikello mutta en avannut. Auto parkkipaikalta oli lähtenyt, isä oli sen aamun ensimmäisellä linja-autolla käynyt hakemassa, satoja kilometrejä edestakaisin.

Kreetta Onkelin novellikokoelma Tervetuloa Paratiisiin (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2003) on yhdistelmä varta vasten kokoelmaan kirjoitettuja että aiemmin lehdissä ja radiossa julkaistuja novelleja. Niissä Onkeli jatkaa esikoisteoksensa, Ilosen talon, viitoittamalla tiellä: lauseet ovat lyhyet ja tyyli minimalistisen toteavaa jopa siihen asti, että toisinaan lukija saa tulkita niiden merkityksiä hyvin vähäisten vihjeiden avustamana. Myös tematiikka on tuttua vilisten maaseudun ja pienten keskisuomalaisten kuntien tragikoomisia asukkaita, rahan puutetta, alkoholismia ja monenlaista vaivaa. Lukijalle tehdään selväksi jo ensimmäisillä sivuilla, että kokoelman (ja erään novelleista) nimi onkin vahvasti ironinen.

Kokoelma koostuu yhteensä seitsemästä novellista. Vaikka ne eivät ole toisilleen suoraa jatkumoa, ne muodostavat tunnelmaltaan yhtenäisen kokonaisuuden, jota yhdellä sanalla kuvailtuna kutsuisin ankeudeksi. Jokseenkin lohduton, harmaa ja toteava tunnelma tekee lukemisesta melko raskasta, mutta on samalla ehdottoman tarkasti harkittu ja tyylitelty tehokeino, ei sisällön puutetta tai taitamattomuutta. Epäonnistumiset ja kurjuus muuttuvat suuren määränsä vuoksi usein jopa mustaksi huumoriksi:

”Sisä-Suomessa on taajamia, rivitalohuoneistoja, joissa asuvien yksinäisten naisten suu käy ystävällisessä hymyntapaisessa heidän säikähtäessään omaa pälvikaljuaan kauppakeskuksen hedelmätiskin viisinkertaiseksi suurentavassa peilijärjestelmässä.”

Pienestä Luhangan kunnasta kotoisin olevan Onkelin novelleissa rakennettu ympäristö ja asuminen ovat suuressa roolissa. Pienten kaupunkien, jopa maaseutumaisten kylien yksityiskohdat määrittävät myös niissä asuvia ja toimivia henkilöhahmoja: pienen kylän vararikon partaalla taiteilevan baarin työntekijät eivät uskalla lopettaa töitä edes laittomien työtehtävien tullessa eteen, sillä ei kylällä muitakaan töitä olisi – ja mitä kunnan silmäätekevätkin sanoisivat? Todennäköisesti pahaa, sillä näiden novellien maailmassa muut ihmiset ovat useimmiten joko uhkia tai potentiaalisia pettymyksen tuottajia.

Raskaat teemat ja henkilöjen jatkuva epäonni vain hetken viipyilevine tyytyväisyyden tunteineen tekivät lukukokemuksesta itselleni hyvin raskaan, mutta tekstin omaperäinen tyyli sai jatkamaan. Onkeli kirjoittaa viehättävän ristiriitaisesti: vaikeimmatkin asiat todetaan ohimennen, mutta pienet detaljit saatetaan kuvata runollisen yksityiskohtaisesti. Toteavuutta lisäävät myös kertojavalinnat, sillä suurin osa novelleista kerrotaan jonkun tarinassa mukana olevan hahmon näkökulmasta ja kaikkitietävälle kertojalle tyypilliset kuvailut ovatkin vähissä. Toisaalta välillä teksti muuttuu lukijan yllätykseksi ajatuksenjuoksumaisiksi vuodatuksiksi. Näitä novelleja lukiessa onkin parasta hylätä omat odotuksensa ja vain kulkea tekstin johdattamana.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 4: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Minä panin tupakaksi kun muut vertailivat saalistaan. Mitä kaikkea he olivat vieneet: kynsilakkaa, hajuvettä, vessapaperia. Mitä heille oli annettu: parittomia korvakoruja, parikymmentä vaateripustinta, risoja rintaliivejä. (Vinkki siivoojalle: ota vastaan kaikki mitä rouva antaa ja sano kiitos. Voit jättää tavarat bussiin penkin ja seinän väliin.)

Edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Lucia Berlin on ollut viime vuodet pinnalla uusien, suomennettujenkin novellikokoelmien myötä. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (alk. A Manual for Cleaning Woman: Selected Stories, 2015; suom. Kristiina Drews, Kustannusosakeyhtiö Aula & Co 2018) sisältää nimensä mukaisesti joukon elämänmakuisia tarinoita, joskin Berlinin tekstit keskittyvät enimmäkseen elämän rankkojen ja raakojenkin puolien kuvaamiseen.

Päihdeongelmat, kykenemättömyys tunteista puhumiseen, köyhät ja niukat oltavat, rikokset… Naispäähenkilöiden näkökulmasta kirjoitetut kertomukset ovat persoonallista ja yllätyksellistä kieltä, mutta herättävät usein jopa epämiellyttäviä tuntemuksia inhorealismiin yltävillä yksityiskohdillaan. Berlinin maailmassa epäonni ja vaikeudet kuuluvat jokapäiväiseen arkeen, eikä niitä esitetä suurina tragedioina. Tarkoitus ei ole kuitenkaan masentaa lukijaa: tilanteessa kuin tilanteessa hahmot löytävät vielä vähän voimaa jatkaa – tai ainakin päästävät lakonisen hymähdyksen tilanteidensa nurinkurisuudelle.

Kirjailijan oman elämän kokemukset nivoutuvat osaksi omaleimaista kerrontaa. Berlin syntyi Alaskassa, mutta asui pitkiä aikoja kuuman, hiekkaisen tuulen ja espanjan kielen värittämissä El Pason, Santiago de Chilen ja Albuquerquen kaupungeissa. Novelleissa tuodaankin toistuvasti esiin Yhdysvaltain ja Meksikon rajamaiden arkipäivää kulttuurieroineen. Toisaalta Berlin asui myös suurissa pohjoisen kaupungeissa, kuten New Yorkissa ja Los Angelesissa. Näistä Berlin on oletettavasti napsinut kertomustensa osiksi jazz-muusikoita, suurten kaupunkien ruuhkabusseissa odottelevia siivoojia, rähjäisiä itsepalvelupesuloita – ja päihdehoitoklinikoita.

Alkoholismi värittää monia Berlinin kertomuksista, ja elämässään hän todella kohtasi kyseistä sairautta lapsuudenperheessään, aviomiehillään kuin omakohtaisestikin. Kuvaukset eivät kuitenkaan ole siitä perinteisimmästä päästä: viimeisillä voimillaan alkoholia yöstä etsivä yksinhuoltajaäiti, jonka on kuitenkin palattava kotiin ennen lasten heräämistä ja kouluunlähtöä, jättää realistisuudessaan ja surullisuudessaan lähtemättömän muistijäljen. Aiheen vaikeudesta huolimatta Berlinin teksteissä on myös lämmintä huvittuneisuutta: nuori, lähipiiriltään salaa alkoholismista kärsivä naisopettaja saa katkolla suorastaan kuninkaallista kohtelua rähjäisten äijien kansoittamassa laitoksessa.

Berlinin novellikokoelma antaa ääniä ja kasvoja monipuoliselle ihmisjoukolle. Mukana on tylsistyneitä sairaala-assistentteja, itsepalvelupesuloissa asioivia alkuperäisasukkaita, aborttia suunnittelevia nuoria sekä kosketusta ja lämpöä kaipaavia viisikymppisiä naisia. Tarinat heräävät eloon Berlinin raikkaan, suoran tyylin ja yllätyksellisten kielikuvien avulla. Tekstit myös kiinnittävät tarkkaan huomiota pieniin yksityiskohtiin:

”Tytöillä oli laivastonsiniset koulupuvut. Kuin mykät linnut he keimailivat pojille, jotka kallistivat sulkakoristeisia päitään ja hohtivat helakanvärisinä oransseissa tai keltaisissa tai turkooseissa, alaspäin kapenevissa housuissaan.”

”Vanheneminen on enimmäkseen ihan ookoo. Jotkin asiat vihlaisevat, esimerkiksi rullaluistelijat. Ne näyttävät niin vapailta, pitkät sääret vain liitävät ja tukka hulmuaa.”

Siivoojan käsikirja on särmikäs, hurjuudestaan huolimatta nautinnollinen sukellus hyvin erilaisiin elämänpiireihin ja tilanteisiin. Novellit eivät muodosta jatkuvaa kokonaisuutta, ja luin kirjan itsekin pätkissä muutaman kuukauden ajanjaksolla: tekstien herättämät tunteet ovat kuitenkin niin vahvoja, etteivät ne pääse unohtumaan pidemmänkään tauon jäljiltä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 7: Kirjassa rikotaan lakia

L. Onerva: Mies ja nainen

– Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
– Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
– Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
– Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…

Lyyli synkistyi.

Erityisesti runoilijana muistetun L. Onervan novellikokoelma Mies ja nainen (alk. 1912; luettu Ntamon 2017 julkaistu näköispainos ensipainoksesta) on yllättävä sekoitus modernin oloista feminismiä ja vanhanaikaista melodramaattisuutta. Onerva tuntuu painottavan kuvauksissaan ihmisten kohtaamattomuutta; kukaan ei koskaan ymmärrä toista täysin, vaikka rakastunut ja hyvissä aikeissa olisikin. Kuvausten mukaan tämä ainainen ero ihmisten välillä myös aiheuttaa jatkuvaa tuskaa parisuhteisiin muun muassa väärinkäsitysten, tahattoman kaltoinkohtelun, pettämisten ja erojen muodossa. Toinen kantava teema on naisen tukahdutettu tahto, joka kuitenkin polttelee naishahmoja pinnan alla, aiheuttaen katkeruutta ja vihaakin vallitsevien normien ja valtasuhteiden edessä. Tarinoiden viehätysvoimaansa testailevat nuoret ja suhteissaan pettyneet aikuiset naiset kyllä sulkevat suunsa auktoriteettien niin vaatiessa, mutta Onervan sanoin: ”siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta”.

Mies ja nainen sisältää yhteensä viisi novellia ja kaksi ”näyttämö-kuvitelmaa” eli lyhyehköä, draaman muotoon puettua kohtausta. Kaikki kuvaavat miehen ja naisen välisiä, erittäin mutkikkaita ja pettymystä tuottavia suhteita aina ensitapaamisesta avioeroon. Vuonna 1912 ilmestynyt pessimistinen kokoelma saattaakin olla yksi niistä Onervan tuotoksista, joihin inspiraatiota on haettu hänen ja runoilija Eino Leinon ilmeisen vaikeasta suhteesta. Novellit on jaettu kahden alaotsikon alle, joista ensimmäinen, Pikkutyttöjä, esittelee kaksi aikuisuuden kynnyksellä taiteilevaa nuorta naista. Päähenkilöidensä mukaan nimetyt novellit, Elina ja Inkeri, käsittelevät aikuisuuteen ja seksuaalisuuteen heräämistä sekä ensimmäisiä sydänsuruja yllättävän raikkaalla otteella. Nautittavat, vanhanaikaisen tarinankerronnan keinoin kirjoitetut pätkät alkavat vahvasti ja imaisevat mukaansa kaikkitietävine kertojineen ja kansainvälisine tapahtumapaikkoineen, mutta loppua kohden ne kietovat lukijan hienostuneen haikeaan tunnelmaan, pohtimaan isoja ja moninaisia kysymyksiä rakkaudesta ja rakastamisesta.

Kolme jälkimmäistä novellia ovat alaotsikon Eronneita alla, ja käsittelevät aikuisia, rakkaudessa kokeneita ja pettyneitä naisia. Eri aikoina esittelee kertaalleen eronneen Tarjan, joka ymmärtää rakastavansa toista miestään liian myöhään. Hävittävää voimaa kertoo lähes ironisesti esimerkin siitä, miten vaikea naisen on elää kokonaisena yhteiskunnassa, jossa tämän negatiiviset tai eriävät mielipiteet lokeroidaan hupsutuksiksi ja luonnevioiksi. (Kerrassaan raivostuttavan samastuttavaa luettavaa, eli ikävä kyllä Onervan tekstit eivät ole päässeet vanhentumaan!) Lohduttajat kuvaa kahta avioliitostaan eronnutta ihmistä, Inkoa ja Lyyliä, jotka suunnittelevat uutta liittoa ja välittävät toisistaan. Heidän erilaiset ajatuksensa sitoutumisesta, rakkaudesta ja vähän kaikesta osoittautuvatkin yllättäen yhteiselämän esteeksi heti, kun kiiltokuvamaisen arjen pintaa alkaa tutkia tarkemmin. Onerva tuntuu julistavan, etteivät ihmiset pelkuruuttaan tutki suhteidensa peruspilareita kuin pakon edessä, sillä rakkaudeksi luultu voikin olla vain pelkoa tai tarvetta.

Vaikuttavien ja rohkeasti ihmissuhteita perkaavien novellien jälkeen teoksen lopun kaksi näyttämö-kuvitelmaa tuntuvat hienoiselta pettymykseltä. Yksinäisyys ja Autius tuntuvat vain melodramaattisilta, vanhahtavilta yrityksiltä suuriin tragedioihin. Yksinäisyys kuvaa kolmiodraamaa, jonka keskiössä Eila yrittää saada kahta miestä, aviomiestään ja tämän ystävää, rakastamaan itseään. Ennen molemmat häntä ihailleet miehet katoavat abstraktien ja erikoisten keskustelujen jälkeen. Autiudessa kaksi hermoparantolan asukkia, mies ja nainen, jäävät taas vaille henkistä kohtaamista filosofiseen vaikutelmaan pyrkivien sanailujen lomassa. Kun yksinäinen mies on kiinnostunut, kyynistynyt nainen kiroaa rakkauden. Kun nainen yrittääkin luottaa, mies kieltää tunteensa. Oikeasti kumpikaan ei ole menettänyt rakkaudenkaipuutaan, mutta molemmat väistelevät faktoja omaksi onnettomuudekseen. Näistä kahdesta kohtauksesta puuttuvat kuitenkin novelleista tutut terävä ironia, kylmäävät tajuamisen hetket ja kokonaiselta tuntuvat maailmat; novellien tilanteet voisivat olla elettyä elämää. Myös Onervan muualla rönsyävä ja värikäs kieli on supistunutta ja toteavaa, ja vaikutti ainakin omaan lukukokemukseeni välittömästi.

Vaikka kokoelma pyörii paljolti miehen ja naisen eroavaisuuksien ympärillä, ei kyse ole kuitenkaan miehet Marsista, naiset Venuksesta -tyyppisestä haihattelusta. Luulen, että aikansa lapsena Onerva vain on kuvannut sukupuolten roolit ja ihmissuhteet tavalla, joka hänelle tuntui konkreettiselta. Novelleja on helppo lukea yleistason kuvauksina ihmissuhteiden vaikeuksista ja rakastamisesta, eivätkä sukupuoliroolit merkitse kaikkea: kenties nais- ja mieshahmot ovat vain tapoja kuvata aivan perustavanlaatuisesti erilaisia ihmisiä ihmissuhteissa, sillä esimerkiksi naishahmoista löytyy variaatiota toisiinsakin verrattuina.

Toisaalta sukupuolella on paljonkin väliä ja painoarvoa teoksen toisen pääteeman tulkinnassa. 1900-luvun alussa naisen asema oli kovin erilainen, ja Onerva kuvaakin, millaiseen henkiseen puristukseen suurin osa Suomessakin jäi: yhteiskunta odotti sukupuolen mukaan tietynlaista käytöstä, tietynlaista olemusta, tietynlaisia mielipiteitä ja tietynlaisia elämänvalintoja, eikä suurimmalla osalla ollut valtaa niiden vastustamiseen. Novellien väittelemään yltyvät, flirttailemaan innostuvat ja epämieluisan miehen rakkaudesta kieltäytyvät naishahmot ovat merkittäviä aikansa kontekstissa juuri sukupuolensa ja vallinneiden valta-asemien vuoksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 37: Pienkustantamon julkaisu