Elina Viinamäki: Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita

Oikeastaan, äiti mietti, hän ei ollut koskaan pitänyt erityisen tärkeänä omaa lomanautintoaan. Aina oli ollut tärkeämpää, että muilla oli hauskaa. Osin se liittyi rahaan. Matkat maksettiin lähestulkoon aina hänen pussistaan. Hän ei halunnut näyttää, kuinka paljon häntä oikeastaan kirpaisi tämänkertainen useamman tuhannen euron lovi säästöissään. Toiseksi se liittyi koko lomamatkan ideaan – siihen erityiseen, jota se oli lupailevinaan.

Elina Viinamäen novellikokoelma Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita (Atena 2021) käsittelee tuttuja aiheita – parisuhdetta, arjen pieniä neurooseja, negatiivisia mutta peitettyjä tunteita – raikkaalla tavalla vinksahtaneesti, absurdilla huumorilla ja jopa hitusen epämiellyttävästi. Viinamäen kerronta on suoraa, helppolukuista kieltä, mutta usein pienestä arkisesta yksityiskohdasta liikkeelle lähtevät juonikuviot ovat täynnä todellisuuttamme ja ihmismielen kummia koukeroita kommentoivaa mielikuvitusta.

Viinamäen yhdeksästä novellista koostuva kokoelma ei kerro yhtenäistä, jatkumolla kulkevaa tarinaa, vaan kokoaa yhteen joukon erilaisia inhimillisyydessään hieman surkuteltavia, jopa luotaantyöntäviä tilanteita tai ihmisiä ajatuskulkuineen. Realistisista miljöistä ponnistetaan usein vauhdilla todellisuuden rajoja koettelevaan liioitteluun: naapurusto kääntyy epäterveellisiä einesruokia ja alkoholia lähikaupasta ostavan perheenäidin kimppuun kultin voimalla. Aviomies suostuttelee sairastunutta mutta edelleen hyväkuntoista (ja ennen kaikkea vastentahtoista) vaimoaan eutanasiaan oman mukavuutensa tähden. Leski ei saa hautajaisissa rauhaa miettiessään kuolleen puolisonsa puvun hintaa ja brändiä. Kokoelmassa leikitellään jatkuvasti täydellisen uskottavuuden ja hirtehisen huumorin välillä, ja erityisesti parrasvaloihin pääsevät erilaiset rumat, yleensä peitellyt tunteet.

Kokoelman tarinoita yhdistää myös vahva yllättävyyden elementti. Joissain teksteissä lukijan odotushorisontti kiepautetaan ympäri jo ensimmäisissä kappaleissa. Monia Viinamäen tekstejä voi kuitenkin lukea pitkällekin, ennen kuin kertoja antaa vihjeitä siitä, ettei kaikki olekaan sitä, miltä aluksi näytti – tai mitä oli siinä aluksi näkevinään. Temput onnistuvat, sillä toisinaan ahneuden, oman edun tavoittelemisen tai päähänpinttymän kuvaukset ovat niin epämiellyttäviä, ettei soppaan osaa odottaa yhdistettäväksi huumoria. Tämä yhdistelmä on toimiva ja voimakas, ja tuo tummissa sävyissään ja omalaatuisessa psykologisessa kuvauksessaan mieleen niin Lucia Berlinin kuin Elizabeth Stroutin Olive Kitteridgen.

Viinamäki on monipuolinen kirjoittaja, jonka novellit vaihtelevat kirjemuotoisista monologeista dialogin täyttämään kerrontaan sekä hahmojen sisäisen mielenmaiseman kuvaukseen. Tarinoissa hypätään myös ilahduttavan erilaisten ihmisten saappaisiin. Mukana on työhönsä kyllästynyt ja sitä häpeävä uraohjaaja, useampi erilaisen ja eri elämänvaiheessa olevan perheen äiti, henkisen tasapainonsa aivan yllättäen menettänyt stalkkeri, puolisonsa asenteeseen väsähtänyt puoliso, joka päättää viimein napauttaa… Kukaan ei ole mustavalkoisesti menestynyt tai epäonnistunut, hyvä tai paha, vaan jokainen pyristelee eteenpäin sattumuksien ristiaallokossa. Viinamäki ei tarjoa runsaita taustatarinoita tai selityksiä oudoille suunnille, vaan lukijan on vain hypättävä täysillä mukaan novellien kiinnostavaan, erikoiseen maailmaan.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 33/50
Kohta 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Oliven oman käsityksen mukaan elämä koostuu isoista ja pienistä säväyksistä. Isot säväykset ovat sellaisia kuin avioliitto tai lapset, intiimit asiat jotka kannattelevat pinnalla, mutta isoissa säväyksissä on myös vaarallisia pinnan alaisia virtauksia. Siksi myös pieniä säväyksiä tarvitaan: ystävällinen myyjä Bradleysilla vaikka, tai se Dunkin’ Donutsin tarjoilija joka tietää millaisena haluat kahvisi.

Kuva: Tammi

Yhdysvaltalainen kirjailija Elizabeth Strout käsittelee Pulitzer-palkitussa teoksessaan Olive Kitteridge (alk. Olive Kitteridge, 2008; suom. Kristiina Rikman, Tammi 2020) tunteiden näyttämisen ja ihmissuhteiden vaikeutta. Novellikokoelmaa lähestyvä romaani kiertyy nimihenkilönsä Olive Kitteridgen ja hänen tuttaviensa elämänmenon ympärille, mutta kertoo ennen kaikkea Mainen pikkukaupungissa sattumalta kohtaavista, erkaantuvista ja toisinaan kärsivistä ihmisistä. Realistinen, nykyhetkeen tai lähimenneisyyteen sijoittuva kerronta ei kuitenkaan jätä lukijaa synkäksi, vaan onnistuu pitämään inhimillisen lämmön ja kepeyden yllä.

Suurimman kiitoksen Strout lienee saanut omaleimaisesta nimihenkilöstään. Olive on eläköitynyt matematiikan opettaja, Christopherin etäiseksi jäänyt mutta rakastava äiti, hieman tossun alla olevan puolisonsa Henryn ankara kaitsija ja lähes koko kaupungin tuntema liian suorapuheinen töksäyttelijä. Hän ei epäröi puuttua toisten asioihin, mutta pelkää kuollakseen (sitä itselleen myöntämättä) lämpimien tunteiden paljastamista. Hän on suora, elämän epäterveellisistäkin iloista häpeilemättä nauttiva vanhempi nainen, joka tiedostaa aikansa eittämättä päättyvän jossain kohtaa, mutta piilottelee kovalta vaikuttavan kuorensa alla herkkyyttä, pettymyksiä ja pelkoja, kuten kuka tahansa toinenkin. Koin Oliven näkökulmasta kerrotut osuudet kirjan parhaaksi anniksi, sillä hänen sisäinen maailmansa on erityisen kiinnostava sekoitus syvällisyyttä sekä inhimillisistä heikkouksista kumpuavaa humoristisuutta.

Muodoltaan tavallisesta poikkeava romaani koostuu 13 novellimaisesta luvusta, jotka toimivat itsenäisinä lyhyinä tarinoina. Olive Kitteridge ei ole perinteinen romaanipäähenkilö, sillä hän ei esiinny jokaisessa luvussa – suoraan. Jokaisessa hän on kuitenkin jollain tapaa läsnä ja tulee tutuksi monien silmien kautta. Tarinoiden keskiössä ovat myös hänen perheenjäsenensä, entiset oppilaansa ja muut saman kaupungin asukit, joista monien arki linkittyy tavalla tai toisella myös Oliveen. Yhdessä lyhyet osat muodostavat surumielisen mutta elävän kuvauksen koko pienen paikkakunnan pariskunnista, ihmissuhdekriiseistä ja ihmiskohtaloista. Arkisista ympyröistä huolimatta Strout pysyttelee jatkuvasti isojen kysymysten äärellä: parisuhteita syntyy ja rikkoutuu, äidin ja pojan välinen juopa syvenee tuoreen vaimon astuessa kuvaan, joku menettää läheisensä iäksi, puhumattomaksi jääneet tunteet korventavat… Strout löytää kliseisiltä kuulostaviinkin aiheisiin mielenkiintoisia, toisinaan jopa hämmentäviä kulmia ja juonenkäänteitä.

Olive Kitteridgessa viehättää myös erilaisten elämäntilanteiden kirjo. Oliven myötä lukija pääsee eläytymään pitkän ja mutkikkaan avioliiton kiemuroihin, mutta myös iän myötä yhä tiuhentuvien luopumisten, täyttymättä jääneiden toiveiden ja oman ikääntymisensä hyväksymisen teemoihin. Muut henkilöt rikastavat maailmaa omilla tarinoillaan: Olive tuntee kaupungin nuoret hyvin opettajan ammattinsa vuoksi, ja monet kaupungin palveluammateissa työskentelevät kaupunkilaiset esitelläänkin matematiikan opettajan silmin: ”Olive oli vuosia sitten opettanut Marlenelle matematiikkaa seitsemännellä luokalla; Olive uskoo tietävänsä muita paremmin miten hankalaa tyttörukan oli ollut aikoinaan hoitaa kassakonetta.” Isoksi naiseksi kuvatun Oliven katse on toisinaan epämiellyttävän suora ja arvioiva, mutta pinnan alla sykkii edelleen toivoa ja hellyyttä kaipaava pieni sydän.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 17: Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Enni olisi voinut viivytellä vaikka koko aamun siinä portailla. Oli sellainen ihmeellinen hetki, että oli lämmin ja viileä yhtaikaa. Aurinko oli jo varmaan monta tuntia paahtanut keittiön portaita, koska ne, vaikka olivatkin sementtiä, olivat aivan lämpimät. Ja kuitenkaan ei ollut vielä kuuma. Ilma oli täynnä sirinää ja surinaa, kellon kilkatusta, ruohon hamuamista,  leivinpeltien siirtelyä ja uuninluukun aukaisemista niin että tuntui todella siltä kuin kaikki muut elävät olennot paitsi aamu-uniset pikkutytöt olisivat käyttäneet hyväkseen tätä hetkeä.

Eeva Kilven esikoisnovellikokoelma Noidanlukko – Sarja lapsuudesta (WSOY 1959) sukeltaa Karjalankannakselle ja 1930-luvun maalaisidylliin pienen Enni-tytön näkökulmasta. Novellit muodostavat eheän kokonaisuuden, jossa kertojan katse seurailee viisivuotiaasta pikkukoululaiseksi kasvavan Ennin kommelluksia ja perhesuhteita toisinaan huvittuneena, mutta aina lempeän ymmärtäväisesti. Taidokas lapsen maailman kuvaus tuo mieleen Teuvo Pakkalan, mutta temperamenttinen ja neuvokas Enni saa muistelemaan myös Tove Janssonin hellyttäviä lapsihahmoja. Idylli ei kuitenkaan ole särkymätön, vaan taustalla väreilee käsityskykyä suurempi uhka: kokoelman lopulla koti on jätettävä kiireellä ja Ennin elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Kokoelma muodostuu 16 lyhyehköstä novellista. Osa on lyhyitä tuokiokuvia, jotka kiinnittävät lukijan huomion jo unohtuneisiin lapsuuden yksityiskohtiin: mainio Keskustelu kuvaa Ennin ja ikätoverinsa, Mailis-serkun kisailua hävyttömimmistä tietämistään sanoista sekä epäileväistä pohdintaa vauvojen synnystä. Osa taas valottaa pidemminkin karjalalaisen maalaistalon oloja ja elämää. Nykylukijan sydämen särkevä Kaija kuvaa hyvin, miten käytännönläheinen suhtautuminen elämään ja kuolemaan maalaistalossa ja ajoittaisen niukkuudenkin keskellä vallitsi: kun perheen Kaija-koira saa ei-toivottuja pentuja, ei niitä pelasta karulta kohtaloltaan edes Ennin viaton epäusko. Lapsikin kohtaa kuoleman silmästä silmään jo hyvin nuorena, kun eläimet ovat muutakin kuin lemmikkejä.

Ison roolin Ennin kokemusmaailmassa saavat myös ihanat, kamalat pojat. Kun koulu alkaa, alkavat myös salaiset ihastukset. Ensimmäiset romanssit eivät kuitenkaan kulje suoraviivaisesti, vaan lapsen logiikkaa seuraillen ihmissuhteet saavat yllättäviä käänteitä: kun Olli leikkaa paksut hiuksensa, kiinnostuskin lakkaa saman tien. Toivolle Enni puolestaan haluaa paljastaa tunteensa – mutta kuitenkin niin, ettei Toivo tai muutkaan sitä niin huomaisi, tai muuten luokkalaiset pääsisivät naureskelemaan. Suloiset ristiriidat ja tunnekuohut unohtuvat kuitenkin nopeasti, kun pääsee huvittelemaan: isän hurjassa autokyydissä kaupungille tai vaikkapa salaa maistelemaan naapurin tontilla kasvavia makeita ahomansikoita.

Kilven kerronta on viehättävän vanhanaikaista ja turvallista. On nautinto seurailla Ennin päähänpistoja, ilmeikkäästi kuvattuja perheenjäseniä, kotieläimiä ja kylänmiehiä sekä herkästi sanoitettua maalaismaisemaa metsineen – ei kikkailuja tai yllättäviä käänteitä, vaan arjen sattumuksia ja soljuvaa tarinointia. Virkkeet ovat täynnä ilmaisuvoimaa: äidin jauhoiset, viuhtovat kädet, kiltisti Enniä totteleva Kaija-koira sekä lukuisat naapuruston ja kylän lapset kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta enemmän tekojensa ja ilmeidensä kuin sanojensa kautta. Ohi vilahtavat sivuhahmotkin tuntuvat rikkailta ja täydentävät maalaismaiseman kokonaiseksi.

Kokoelmaa leimaava leppoisa, yksinkertainen ja hyvällä tavalla unettavaksikin kuvailtava ilmapiiri luo vahvan kontrastin kokoelman loppuun, jossa kaikki onkin kerrasta poikki. Sota alkaa, ja kotiseutu ja suurin osa rakkaista ihmisistä ja esineistä on jätettävä niille sijoilleen. Kilven tunteikas teksti tuo fiktiivisenkin menneisyyden iholle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 19: Kirjassa leikitään

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

– Nyt se on loppu, vanhus sanoi.
– Mikä? kysyi hänen tyttärensä.
– Muistelu.
– Etkö voisi kuitenkin vielä muistella kuusikymmenlukua, se on jäänyt vähän vähemmälle, vaikkapa tätä korttelia – tässähän oli monta kivijalkakauppaa: kirja- ja paperimyymälä, suutari, lihakauppa, pullakauppa, limsabaari…

Kuva: WSOY

Sinikka Nopolan neljästoista aikuisille suunnattu teos Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017) on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia proosan lajeja. Kokoelma sisältää noin 60 lyhyttä tekstiä, jotka kertovat lempeän humoristisesti tutuista, arkisista tilanteista – vaikkapa pienen tytön osalta pieleen menneestä koulunäytelmästä tai junassa iskevästä paniikista, kun huomaa liian myöhään unohtaneensa ostaa matkalipun. Kertomukset voi lukea mininovelleina, ajatelmina, osan ehkä proosarunoina ja kolumneinakin. Tuoreelta tuntuvan hulluttelun, tragikoomisten käänteiden ja lakonisten toteamusten välillä Nopola kertoo tarkkasilmäisesti tavallisesta ihmisestä toiveineen, pelkoineen elämän sattumanvaraisten käänteiden keskellä.

Tekstit on jaettu seitsemään nimettyyn lukuun. Aloitusluku Arvojeni kiteymä edustaa teoksen kokeilevinta osuutta. Se on rohkea valinta muuten tavanomaisempia kertomuksia sisältävän teoksen alkuun, mutta mielikuvitukselliset tulevaisuuskuvat ja puhdas absurdi huumori imaisevat lukijan pariinsa tiukasti. Peruna: Elämäni Tuhkimona on loistava esimerkki luvun sisällöstä: kyseinen kertomus kertoo perunan surullisesta syrjäytymisuhasta pastojen ja trendikkäiden bataattivohveleiden aikakaudella. Omituista, mutta kummallisuudessaan toimivaa – ja ennen kaikkea hauskaa.

Teoksesta löytyy jopa kolme (eri kohtiin teosta sijoitettua) Ansku ja Pera -nimistä lukua, jotka sisältävät nimensä mukaisesti vanhahkon pariskunnan tiiviitä dialogeja, jotka aina eskaloituvat parisuhdekriisiin Peran rauhoitteluista huolimatta. Niiden kaava on hyvin yksinkertainen ja toisteinen, eikä Nopola pääse näissä mielestäni samalla tavoin vauhtiin kuin muissa teoksen teksteissä. Onkin toimiva ratkaisu, että ne on jaettu osiin ja pohdiskelevampien tekstien väleihin, sillä Anskun ja Peran huumori on nopeasti teränsä menettävää laatua.

Luku Onko teillä tämmöistä? on koko teoksen nimeksikin päässyt ja sitä monella tavoin määrittävä kokoelma tunnistettavia, epävarmuudesta ja neuroottisuudesta voimansa ammentavia yksinpuheluita arjen pienistä ongelmista. Jokainen teksti on nimetty samalla teemalla: Onko teillä tämmöistä että asutte pääkaupungissa snobistisista syistä? Kuten nimi antaa ilmi, ongelmat ovat sitä luokkaa, ettei niitä lausuta koskaan ääneen – Nopola on onnistunut löytämään typerimmät mutta samalla realistisimmat ajatuskulut, ja tekee niistä myötätuntoista mutta piikikästä huumoria.

Luku Nainen reunapaikalla jatkaa osin samaa häpeän, epävarmuuden ja muiden mielipiteiden analysoinnin teemaa, mutta käsittelee aiheita etäämmältä ja pohdiskellen. Minäkertojan avulla kerrotut tarinat sijoittuvat enimmäkseen nykyaikaan, mutta osa sisältää myös lapsuudenmuistoja. Näitä lukiessa tuleekin tunne, että tekstit ovat Nopolalle osin omaelämäkerrallisia tai ainakin hänen kokemuksistaan vahvasti vaikuttuneita.

Sama omakohtaisuuden tunne tulee myös päätösluvussa Mitä elämästä muistetaan, joka on ennen kaikkea kokoelma muistoja elämän ensimmäisistä nukeista, asunnoista, kirjoista ja virheistä. Vaikka tragikoominen taso on kokoelman lopussakin läsnä uskomattomien kommellusten ja inhimillisten erheiden avulla, luvussa päästään mielestäni kaikista syvimmille vesille. Anekdoottimaiset, lämpimästi kirjoitetut havainnot eri ikäkausien tärkeimmistä muistoista toimivat sellaisinaan, mutta saavat myös lukijan peilaamaan mennyttä ja nykyisyyttä: miten tietyt ratkaisut ja sattumat jäävät mieleen toisia paremmin.

Nopolan teksteissä on (kenties Anskua ja Peraa lukuunottamatta) tavanmukaista enemmän tilaa lukijalle: tuokiokuvamaiset kuvaukset jättävät paljon ilmaan ja tulkittavaksi. Mielenkiintoisella tavalla tilkkutäkkimäinen teos yllätti minut yhtenäisyydellään, ja jätti halun lukea lisää. Tämä sopii mainioksi välilukemiseksi rakenteeltaan raskaampien romaanien väliin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 41: Kirjassa matkustetaan junalla

Kreetta Onkeli: Tervetuloa Paratiisiin

Syksyllä ne ajoivat alaoven eteen. Oli ilta, myöhä. Iikalla oli vanhanaikaiset vaatteet, ne oli annettu. Se jäi ovelle katsomaan kuinka Tuulia tuli sisään. Ne halusivat jäädä yöksi. Iikka jätti auton parkkipaikalle, se oli hänen isänsä ja uusi. Tuulia oli koko matkan huutanut aja kovempaa ja ne olivat tulleet sataakolmeakymppiä. Aamulla soi ovikello mutta en avannut. Auto parkkipaikalta oli lähtenyt, isä oli sen aamun ensimmäisellä linja-autolla käynyt hakemassa, satoja kilometrejä edestakaisin.

Kreetta Onkelin novellikokoelma Tervetuloa Paratiisiin (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2003) on yhdistelmä varta vasten kokoelmaan kirjoitettuja että aiemmin lehdissä ja radiossa julkaistuja novelleja. Niissä Onkeli jatkaa esikoisteoksensa, Ilosen talon, viitoittamalla tiellä: lauseet ovat lyhyet ja tyyli minimalistisen toteavaa jopa siihen asti, että toisinaan lukija saa tulkita niiden merkityksiä hyvin vähäisten vihjeiden avustamana. Myös tematiikka on tuttua vilisten maaseudun ja pienten keskisuomalaisten kuntien tragikoomisia asukkaita, rahan puutetta, alkoholismia ja monenlaista vaivaa. Lukijalle tehdään selväksi jo ensimmäisillä sivuilla, että kokoelman (ja erään novelleista) nimi onkin vahvasti ironinen.

Kokoelma koostuu yhteensä seitsemästä novellista. Vaikka ne eivät ole toisilleen suoraa jatkumoa, ne muodostavat tunnelmaltaan yhtenäisen kokonaisuuden, jota yhdellä sanalla kuvailtuna kutsuisin ankeudeksi. Jokseenkin lohduton, harmaa ja toteava tunnelma tekee lukemisesta melko raskasta, mutta on samalla ehdottoman tarkasti harkittu ja tyylitelty tehokeino, ei sisällön puutetta tai taitamattomuutta. Epäonnistumiset ja kurjuus muuttuvat suuren määränsä vuoksi usein jopa mustaksi huumoriksi:

”Sisä-Suomessa on taajamia, rivitalohuoneistoja, joissa asuvien yksinäisten naisten suu käy ystävällisessä hymyntapaisessa heidän säikähtäessään omaa pälvikaljuaan kauppakeskuksen hedelmätiskin viisinkertaiseksi suurentavassa peilijärjestelmässä.”

Pienestä Luhangan kunnasta kotoisin olevan Onkelin novelleissa rakennettu ympäristö ja asuminen ovat suuressa roolissa. Pienten kaupunkien, jopa maaseutumaisten kylien yksityiskohdat määrittävät myös niissä asuvia ja toimivia henkilöhahmoja: pienen kylän vararikon partaalla taiteilevan baarin työntekijät eivät uskalla lopettaa töitä edes laittomien työtehtävien tullessa eteen, sillä ei kylällä muitakaan töitä olisi – ja mitä kunnan silmäätekevätkin sanoisivat? Todennäköisesti pahaa, sillä näiden novellien maailmassa muut ihmiset ovat useimmiten joko uhkia tai potentiaalisia pettymyksen tuottajia.

Raskaat teemat ja henkilöjen jatkuva epäonni vain hetken viipyilevine tyytyväisyyden tunteineen tekivät lukukokemuksesta itselleni hyvin raskaan, mutta tekstin omaperäinen tyyli sai jatkamaan. Onkeli kirjoittaa viehättävän ristiriitaisesti: vaikeimmatkin asiat todetaan ohimennen, mutta pienet detaljit saatetaan kuvata runollisen yksityiskohtaisesti. Toteavuutta lisäävät myös kertojavalinnat, sillä suurin osa novelleista kerrotaan jonkun tarinassa mukana olevan hahmon näkökulmasta ja kaikkitietävälle kertojalle tyypilliset kuvailut ovatkin vähissä. Toisaalta välillä teksti muuttuu lukijan yllätykseksi ajatuksenjuoksumaisiksi vuodatuksiksi. Näitä novelleja lukiessa onkin parasta hylätä omat odotuksensa ja vain kulkea tekstin johdattamana.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 4: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä