helmikuu 2019 – Sivuhenkilö

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät

Tuuli tuiversi milloin hiljempaa milloin kovampaa ja silitti tottumattomasti poskia. Metsänlaidan pajunoksissa loisti valkoisia pajunkissoja. Ankarimmassa ahavassa isoäidille tuli yskänpuuska, hän pysähtyi ja sanoi vaivoin: ”Mene sinä vain edeltä, kyllä minä tulen perässä.” Katosin heti metsään. Pajunkissat kiinnostivat minua määrättömästi enemmän kuin vanhojen ihmisten murheet. Siitä mikä ei antanut heille yöllä rauhaa ja päivisin painoi kumaraan, siitä minä en välittänyt tuon taivaallista. Toisille oli tärkeintä, ettei vain mitään tapahtuisi, kun taas minä elin vain tapahtumien toivossa.

Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (alk. Seitsmes rahukevad, 1985; suom. Eva Lille, Tammi 1986) viehättää, kummastuttaa ja välillä hiukan ahdistaakin. Viisivuotiaan virolaistytön näkökulmasta maailma on ihmeellinen ja arvaamaton paikka, mutta sitä tytön elinpiiri on myös kokonaisuuden näkevän nykylukijan mielestä; Virosta on muutamia vuosia aiemmin tullut osa Neuvostoliittoa, eikä köyhällä maaseudulla arki ole ruusuilla tanssimista. Luonto, neuvostopropaganda ja aikuisten piilotellut huolet yhdistyvät lukutaitoisen mutta vielä epäloogisen lapsen mielessä sopaksi, joka satunnaisessa piikikkyydessään tuo mieleen Tove Janssonin.

Romaani etenee verkkaisesti päivästä toiseen; vuodenajat vaihtuvat hitaasti, ja kirjalle olennainen luontokuvaus pääseekin tahdin vuoksi oikeuksiinsa. Alle kouluikäisellä on vielä aikaa kuvitella olemattomia mörköjä talon nurkkiin ja metsien reunoihin sekä keksiä jekkuja niin koirille kuin kotiväelleen. Pieni tyttö elää vanhempiensa, äidinäitinsä ja enonsa kanssa pienessä tuvassa turvallisen maalaisyhteisön ympäröimänä, mutta läsnä ovat myös vasta loppuneen sodan kauhut ja Neuvostoliiton jatkuva paine; milloin uhkaillaan talojen ja maiden viemisellä, milloin vankeusrangaistuksilla. Lisäksi metsien kätköissä piilottelevat vastarintaliikkeen jäsenet, metsäveljet, pelottavat tavallista kansaa, sillä Neuvostoliitto on asettanut ankaria rangaistuksia heitä vahingossakaan maillaan suojeleville. Lapsi ei aivan ymmärrä aikuisten huolia, eivätkä ne häntä kiinnostakaan, ennen kuin sattuvat aivan pihapiiriin; tärkeämpää on ahmia mielenkiintoisia kirjoja ja vaania herkkupaloja.

Seitsemäs rauhan kevät on paitsi aiheiltaan, myös toteutukseltaan hyvin mielenkiintoinen romaani. Se on kirjoitettu niin taitavasti, että lukijalle jää mielikuva lähes juonettomasta kirjasta, joka vain soljuu eteenpäin tytön toikkaroidessa päivästä toiseen metsäteillä. Pääosaan nousevat vahvasti välittyvät tunnelmat ja tunteet, eivät yksittäiset tapahtumat tai dialogit. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kirja sisältäisi painavaa asiaa, päinvastoin: se sisältää paljon isoja ja hienoja teemoja aina perhesiteistä kasvamiseen ja Neuvostoliiton arjesta kaupungistumiseen ja digitalisaation ensi askeleisiin. Oman mausteensa kerrontaan tuo se, kun muutaman kerran hypätään 1950-luvulta nykyhetkeen (1980-luvulle, oletan kirjan ilmestymisvuoden perusteella), jossa kaikkitietävänä minäkertojana toimiva tyttö kommentoi lapsuuttaan (ja lapsuutensa Viroa) aikuisen naisen roolissa.

Luikin tyyli ja teksti tavoittavat todellista lapsuuden tunnelmaa; päivät tuntuvat loppumattomilta ja mielikuvitus on suoraa jatkumoa reaalimaailman tapahtumille. Ruokakomeron sokeripussi on vastustamaton kiusaus, eikä naapurin lapsille saa näyttää pelkojaan mistään hinnasta, ainakaan itseään nuoremmille. Viisivuotias ymmärtää jo paljon sanattomia viestejä ja osaa pitää ihan omia salaisuuksia, mutta toisaalta kuvittelee oman tahtonsa pystyvän siirtämään vaikka vuoria – ja harmistuu perin pohjin, kun näin ei tapahdukaan. Päähenkilö on kerta kaikkiaan hauska yhdistelmä vilpitöntä uteliaisuutta, lukutoukkaa ja rasittavaa kakaraa, jonka sukulaiset ovat antaneet liian usein periksi jatkuvasti vaihtuville mielihaluille.

Hitaasti etenevässä tekstissä on tilaa tulkinnoille ja rivienväleille. Yksi itseäni eniten kiinnostanut henkilö on tytön äiti, jota lapsi retuuttaa ja arvostelee välillä jopa armottomasti; tyttö on tullut ikään, jossa oman identiteetin kehitys vaatii kritisointiakin. Äidin ikää ei koskaan kerrota, mutta hän on saanut lapsensa ilmeisen nuorena, ja käyttää suorapuheista ja kenkkuilevaa lasta suorastaan aseena omaa ja kylmäkiskoista äitiään, lapsen isoäitiä, vastaan. Enimmän osan ajasta sotasilla ovat kuitenkin äiti ja lapsi. Luik kuvaa ihmissuhteiden monimutkaisia kipupisteitä tarkkanäköisesti, mutta silti hyvin persoonallisella tavalla; välillä jopa kuin hieman kylmästi naurahdellen. Seitsemäs rauhan kevät on kaikilla tavoin uniikki lukukokemus, jonka tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 42: Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

”Prinsessa, mitä sinä puhut? Miten rakkautemme kuihtuisi? Eikö se ole vain vahvistunut siitä kun olimme nuoria, hupsuja rakastavaisia?”
”Mutta Axl, emmehän me edes muista niitä aikoja. Emmekä vuosia niiden jälkeen. Emme muista kovia riitoja emmekä ihania pieniä hetkiä. Emme muista poikaamme emmekä sitä, miksi hän on lähtenyt luotamme.”
”Voimme kyllä palauttaa sen kaiken mieleemme. Sitä paitsi tunne sydämessäni sinua kohtaan on aina sama, riippumatta siitä, mitä muistan tai unohdan. Eikö sinustakin tunnu samalta, prinsessa?”
”Tuntuu. Mutta minua mietityttää myös, eikö nykyinen tunne sydämessämme ole kuin sade, joka valuu päällemme ylhäältä märistä lehdistä, vaikka vedentulo taivaalta on lakannut aikoja sitten. Minua mietityttää, voiko rakkautemme muuta kuin näivettyä ja kuolla ilman muistoja.”

Unenomainen, haikea, myyttinen. Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen (alk. The Buried Giant, 2015; suom. Helene Bützow, Tammi 2016) on mykistävän hieno ja syvällinen fantasiakirja, jota ei kuitenkaan tee mieli nimittää pelkästään fantasiaksi. Muinaiseen Britanniaan saksien ja kelttien sodan jälkeiseen aikaan sijoittuva kirja ei hengitä vain taruhahmojensa kautta, vaan käyttää maagisuuden lävistämää maailmaa kehyksenä yleisinhimillisten aiheiden pohdinnalle. Pääosaan nousee kysymys muistin merkityksestä; missä määrin ihminen on muistojensa summa? Kirjan maailman lähimenneisyyden sodat nostavat myös yhteiskunnallisen näkökulman vahvasti esille. Olisiko vanhat haavat parempi unohtaa silloinkin, kun unohdus vie mennessään myös hyvää, vai onko kaikki kohdattava silmästä silmään suurten tuskienkin muistamisen uhalla?

Ishiguro ei kulje missään kohdin sieltä, mistä aita on matalin. Hieman syrjittyinä pimeässä luolastoyhteisössään elävät Axl ja Beatrice, raihnainen kelttipariskunta, on epätodennäköisin päähenkilövalinta tarinaan, jonka keskiössä on eeppinen vaellus läpi demonien valtaamien tasankojen ja jättiläisten terrorisoimien saksikylien kohti koko maata peloittavan lohikäärme Querigin luolaa. Pariskunta on heikko, hidas ja kivulias, mutta heitä kannattelee järkkymätön rakkaus toisiaan kohtaan. Keskinäinen rakkaus on kuitenkin ainoa asia, josta vanhukset ovat varmoja, sillä koko maata kiusaa mystinen sumu, joka saa unohtamaan paitsi menneet, myös aivan äskettäin tapahtuneet asiat. Kotikylän ihmiset eivät tunnu edes huomaavan muistojensa menetystä, mutta Axl ja Beatrice tuntuvat muistavan niin menneitä kuin juuri tapahtuneita asioita paremmin kuin muut; selitystä tälle he eivät kuitenkaan saa päähänsä. Tietoisuus muistojen menetyksestä on pelottavampaa kuin täysi unohdus, sillä Beatricen kuuleman mukaan lautturit erottavat pariskunnat, jotka eivät voi kertoa rakkaimpia muistojaan yhteneväisesti. Miten pariskunta voisi selvitä joskus yhdessä veden ylityksestä, kun he eivät muista mitään?

Eräänä päivänä molemmat muistavat kipeästi, että heillä on poika. Poika ei kuitenkaan elä heidän kylässään, eikä kumpikaan ole aivan varma perheen erkanemisen syistä. Kylässään höperöinä vanhuksina kohdelluksi tullut pariskunta päättää, että heidän on korkea aika lähteä etsimään poikaansa, joka nyt on jo aikamies itsekin – kenties he saisivat asettua hänen luokseen asumaan ja elää onnellisina yhdessä pitkästä erosta ja menneisyyden erimielisyyksistä huolimatta. Axl ja Beatrice lähtevät luottavaisina matkaan suunnistaen intuitionsa mukaan vältellen vesireittejä ja lauttureiden kysymyksiä. Pariskunta etsiytyy ensin läheiseen saksikylään tarkoituksenaan etsiä kummista kivuista kärsivälle Beatricelle helpotusta kylän rohtotietäjältä, mutta he sattuvat paikalle huonoon aikaan: ennennäkemättömän ovelat ja vahvat jättiläiset ovat kaapanneet kyläläisiä. Paikalle sattunut muukalainen, soturi Wistan lupaa lähteä pelastamaan miehiä, ja palauttaakin nuoren Edwin-pojan lähes vahingoittumattomana takaisin kylään. Vahvasti taikauskoiset saksit kuitenkin hurjistuvat pojan paluusta, sillä he uskovat hänen rintaansa ilmestyneen haavan olevan jättiläisen pahaa onnea tuottava purema.

Yhteisen tuttavan kautta Wistan ja Edwin lyöttäytyvät kunniallisen kelttipariskunnan matkaan kohti läheistä luostaria, sillä poika on tarkoitus salakuljettaa turvaan murhanhimoisilta sukulaisiltaan. Axl ja Beatrice tavoittelevat luostarista puolestaan salaista lääkettä, sillä Beatricen tila – jota hän ei edes Axlille voi selittää – on pahenemaan päin. Matkallaan nelikko törmää kuningas Arthurin veljenpoikaan, jo vanhaksi käyneeseen ritari sir Gawainiin. Hyväntahtoinen ritari on sanojensa mukaan metsästämässä lohikäärme Querigia, mutta Wistan aiheuttaa erimielisyyksiä paljastaessaan olevansa seudulla samoilla asioilla oman kaukaisen maansa kuninkaan käskystä. Kaiken lisäksi molemmat soturit vaikuttavat tuntevan Axlin hämmentävän hyvin, mutta syyt on sakea sumu unohduttanut…

Luostari ei kuitenkaan tarjoa matkalaisille helpotusta, sillä munkit ovat liittoutuneet soturi Wistanin vihollisen, pahantahtoisen lordi Brennuksen kanssa. Lordi haluaisi valjastaa lohikäärmeen valtaisat taikavoimat omien sotajoukkojensa käyttöön, sillä hän ei ole unohtanut saksien ja kelttien erimielisyyksiä – päinvastoin, uusi sota vaikuttaa olevan hyvää vauhtia valmisteilla. Munkit huijaavat paitsi Wistanin ja arvokkaaksi suunnistajaksi osoittautuneen Edwinin, myös viattoman pariskunnan surman suuhun, mutta matkalla tavattu sir Gawain saapuu yllättäen apuun. Paljastuu, että lohikäärme on syypää myös unohduksen sumuun, ja Axl ja Beatrice ovat valmiita avustamaan sen löytämisessä ja surmaamisessa; muistot takaisivat paitsi pojan löytämisen, myös yhteisen tulevaisuuden veden toisella puolen.

Luostarin tapahtumien jälkeen matkalaisten tiet eroavat hetkeksi, mutta kukin haluaa saavuttaa lohikäärmeen luolan ensimmäisenä – osa tappaakseen sen, osa säästääkseen, osa estääkseen sitä päätymästä vastapuolen tuhoisaksi aseeksi. Verkkaisen alun, tarumaailman kuvauksen ja hatarien muistojen tavoittelun jälkeen tarinan tahti kiihtyy loppua kohden: aiemmat mysteerit alkavat saada selityksiä ja unohduksen verho raottua, eikä veren vuodattamiseltakaan voida välttyä. Aiemmin vankkumattomasti muistojaan kaivanneet Axl ja Beatrice alkavat kyseenalaistaa halujaan; entä jos rakkaus ei riitäkään, kun menneet loukkaukset ja kivut ovat taas mielessä? Entä miten kävisi koko yhteiskunnan, mikäli sumun poistamat muistot menneistä sotarikoksista ja kostosuunnitelmista palaisivat kelttien ja saksien mieliin?

En voi olla pohtimatta kirjailijan japanilaisten juurten vaikutusta teoksen poikkeuksellisen tunnelman luomisessa, sillä kirjasta huokuu joitakin itämaiseen filosofiaan viittaavia ajatuksia kaiken rajallisuuden hiljaisesta hyväksymisestä, lempeyden tärkeydestä sekä arvokkaasta tappiosta ja vihollisen kunnioittamisesta. Luopuminen, kuolema ja kaiken muuttuminen ovat läsnä ensimmäisiltä sivuilta aina viimeiseen lauseeseen niin intensiivisesti, että katkeransuloiseen loppukohtaukseen on alitajuisesti varautunut koko kirjan ajan.

Ishiguron runollinen kerronta on todellinen lukunautinto, ja maagiseen maailmaan yhdistettynä lukijalle jää tilaa tulkita. Iäkkäät päähenkilöt ohjaavat tulkitsemaan monia yksityiskohtia vertauskuvallisesti; voisiko Beatricen sairaus olla vain ikää, lähestyvää kuolemaa, jota ei voi selittää eikä parantaa? Veden ylitys puolestaan rinnastuu kuolemanjälkeiseen elämään, johon pariskunnan molemmat osapuolet eivät vielä ole yhtä valmiita.

Olen surkea fantasian lukija ja tietämykseni genrestä on erittäin rajallinen, osin asenteellinenkin. Haudattu jättiläinen vei minut silti heti mukanaan: kirjaa oli ensin vaikea laskea käsistä, mutta puolivälissä aloin hidastaa tahtia ihan vain saadakseni nauttia tästä kaihoisasta, mystisestä ja niin koukuttavasta maailmasta hetken pidempään. Olin kuullut kirjan olevan raskas, mutta ainakin itseni se imaisi heti mukaansa monimutkaisella, loogisella maailmallaan ja syvällisillä teemoillaan. Fantasiaan tottumattomalle Haudatun jättiläisen maailman hyväksyminen sellaisenaan oli ensin vaivalloista, mutta kun suostuu Ishiguron sääntöjen mukaiseen leikkiin, palkinto on vaivan arvoinen.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

Juhani Aho: Yksin

Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja ett’en ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Joku hämärä tarve vakuuttaa itsellenikin, ett’ei ijän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri. Enintään viisitoista vuotta, – jonka samassa lasken, astuessani hänen jälessään salonkiin.
Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat ja vereni värähtelevät niiden mukana.
Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikellaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen.

Juhani Ahon oman elämän käänteistäkin inspiraatiota saanut pienoisromaani Yksin (alk. 1890; luettu SKS:n alkuperäistä painosta noudatteleva painos v. 2003) kuvaa keski-ikäistyvän suomalaismiehen sydänsurujen täyteistä Pariisin matkaa. Tuttuun tapaan Aho on luova kielenkäyttäjä, joka kuvaa Pariisia kauniisti, mutta varsinainen juoni, nyyhkytarina vanhan miehen viimeisistä rukkasista, ei vakuuta ainakaan tätä nykylukijaa.

Tarinan päähenkilö on Helsingissä opiskellut mutta maalle töihin muuttanut opettajamies, joka suunnittelee lähtevänsä Pariisiin hakemaan uusia tuulia elämäänsä. Vanhaksi pojaksi jäänyt mies saapuu Helsinkiin kielikursseille hyvissä ajoin ennen matkaa, ja tulee viettäneeksi paljon aikaa pitkäaikaisen ystävänsä perheen kanssa. Samalla hän huomaa perheen nuoren tyttären Annan muuttuneen tuntemastaan lapsesta kauniiksi neidoksi – niin kauniiksi, että jo useita kertoja kihlauksista eronnut vanhempi mies alkaa unelmoida tulevaisuuttaan uusiksi. Pariisi saa odottaa, kun miehelle tarjoutuu yhä uusia mahdollisuuksia viettää aikaansa perheen kanssa.

Lopulta lähtöä ei voi enää lykätä, ja epätoivoinen mies päättää paljastaa tunteensa. Anna kuitenkin järkyttyy pahan kerran eikä suostu enää puhumaan miehen kanssa, olihan hän pitänyt miestä kuin isoveljenään. Pariisiin saavuttuaan mies kipuilee päivästä toiseen tytön vuoksi, ja jopa suuren kaupungin houkutukset näyttävät harmailta ja turhilta haaveen rinnalla. Jouluna hän saa lukea suomalaisesta sanomalehdestä nuoren ihastuksensa kihlautuneen toisen kanssa ja syöksyy varsinaiselle turmion tielle: siveellistä elämää viettänyt mies lähtee suorinta tietä Moulin Rougeen ja viettää yön siellä tapaamansa prostituoidun kanssa. Aamulla kaikki tuntuu olevan mennyttä; toivo, nuoruus, rakkaus, puhtoisuus, Anna.

Lukijana minun oli vaikea samastua päähenkilön murheen syövereihin, vaikka minä-muotoinen ja preesensissä toteutettu kerronta viekin suoraan hahmon ajatusten virtaan. Itselleni tämä kerronnallinen ratkaisu tuntui todella vaikealta, sillä sen myötä tarinan lukeminen muuttui uuvuttavaksi ja jopa turhan intensiiviseksi. Toinen tarinasta nauttimista estänyt asia oli päähenkilön ylipäätään kummallinen päähänpinttymä nuoresta Annasta, kun mies voisi ikänsä puolesta olla tytön isä. Miehen vielä nautittua tytön luottamusta luotettavana aikuisena, alkavat miehen vuodatukset ja arvailut Annan syvälle salatuista tunteista tuntua lähinnä inhottavilta. Lisäksi ihmetyttää kummallinen tekopyhyys: päähenkilön kerrotaan olleen jo useita kertoja kihloissa ja muutenkin viettäneen railakasta poikamieselämää, mutta moraalinen murtuminen (eli Moulin Rougessa käynti ja sitä seurannut yö) sälytetään Annan harteille – syytönhän tyttö on höyrähtäneen miehen tunteisiin tai tekoihin, tekee mieli huudahtaa.

Toivon, että Aho on tarkoituksella luonut päähenkilöstään kuvatunlaisen kohtalonuskoisen ja epävakaan hahmon, mutta SKS:n painoksen esipuheessa selostetut Ahon omat kosintayritykset Aino Sibeliusta kohtaan olivat yllättävän yhteneväisiä kirjan tapahtumien kanssa. Toisaalta Jyrki Nummen perusteellisessa esipuheessa valaistaan myös sitä, että Aho oli aikansa seurattu ja suosittu julkisuudenhenkilö, joka rakasti yleisön kohauttamista. Yksin hyödyntää tehokkaasti lukijoiden tirkistelynhalua; romaani sisältää tarpeeksi aineksia elävästä elämästä erilaisia tulkintoja ja arvailuja varten, mutta hahmo on kuitenkin kaukana oikeasta Ahosta. Päähenkilö noudattelee lisäksi eurooppalaisen kirjallisuuden silloisia muotivirtauksia niin Pariisin matkoineen kuin luonteenpiirteineen.

Kirjan parhaaksi anniksi nousivat itselleni sydänsurujen sijaan aikansa uusien ilmiöiden, urbaanin elämän ja kaupungistumisen, kuvaukset. 1800-luvun puolella matkailu ei tosiaan tarkoittanut viikonlopun mittaista visiittiä, vaan maailmannäyttelyn ja juuri pystytetyn Eiffel-tornin ansiosta päähenkilö todella elää kuhisevassa metropolissa hetken verran. Pienempiin mittasuhteisiin tottuneen suomalaisen kertojan silmin pariisilainen elämänmeno näyttäytyy erityisen romanttisena ja tuoreena, suorastaan vaarallisen kiehtovana. Aikalaisarvioissa (joita muuten löytyy mainio lajitelma lukemastani SKS:n painoksesta) ”pornograafilliseksi” tuomittu teos on aikansa mittapuulla rohkea, mutta nykylukijan silmissä lähinnä mielenkiintoinen sukellus vanhaan suurkaupunkielämään ja ajatuksia herättävä selonteko vanhenevan miehen hullaantumisesta. Kielenkäyttäjänä Aho ei petä tässäkään teoksessa, vaikka sisällöllisesti kirjasta en niin nauttinut.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 36: Kirjassa ollaan yksin