Teheranilaisnaiset kokoontuvat teen ääreen omistautuakseen lempiharrastukselleen…
”No, kerro!”
”Älä nyt niuhota, tyttöseni!”
”Anna tulla! Kuulolla ollaan!”
”Kerro, kerro!!”
”Rakastan tarinoita!”
”Hei, minäkin kerroin omani!”
Selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä!
Iranilainen sarjakuvataiteilija Marjane Satrapi nousi suosioon omaelämäkerrallisten Persepolis-sarjakuviensa (alk. 2000–2004; suom. Taina Aarne, Like 2004 ja 2007) myötä. Uudempi, teheranilaisnaisten keittiökeskusteluihin sukeltava Pistoja (alk. Broderies, 2003; suom. Taina Helkamo, Like 2010) on hauska mutta kantaaottava pieni teos juoruilusta, iranilaisen naisen elämästä ja tasa-arvosta.
Pistoja on tuokiokuvaus iranilaisen sukuruokailun jälkeisistä tunneista; ruoat on tarjoiltu ja syöty, joten miehet ovat vetäytyvät omaan porukkaansa, naiset puolestaan siirtyneet keittiöön siivoilemaan ja ennen kaikkea juoruamaan. Koolla on kokoelma naisia aina suvun matriarkasta uteliaisiin täteihin, mutta näkökulma tuntuu useimmiten olevan noin kolmikymppisen nykynaisen, paikallaolijoista nuorimpiin kuuluvan sinkkunaisen. Kun ovi on visusti suljettu, alkaa täyslaidallinen tarinoita aina nuoruusmuisteloista miesten kritisointiin. Keittiökeskustelut maalaavat iranilaisnaisen elämästä kuvan neitsyyden varjelemisena (ja sen tiedostamisena, ettei miehiltä edellytetä samaa), avioliittojen solmimisena ja onnettomien purkamisena sekä ulkonäköpaineina ja kauneusleikkauksina. Tarinan päätteeksi herää kuitenkin kysymys, ovatko asiat edelleen siten, kuin suvun vanhimmat asiat esittävät.
Säälittelyn sijaan hahmot kokevatkin monet asiat voimaannuttavina kostoina. Eräskin vanhempi leidi kertoo miehensä ihastuneen uusiin rintoihinsa, jotka on tehty naisen takapuolesta siirretystä rasvasta. ”Mutta se hölmöpä ei tiedä, että joka kerta kun hän suutelee rintojani, hän nuolee itse asiassa persettäni…”, rouva naureskelee, ja kolmikymppisen ihmetykseksi moni muukin paljastaa kauneusoperaationsa ja niiden tulokset. Minulla ei ole tietoa kauneusleikkausten yleisyydestä Iranissa, mutta koen Satrapin kommentoivan tässä paitsi ulkonäköpaineita ja sukupuolten välisiä kuiluja, myös ikäluokkien eroja: joukon nuorin ei naureskele miesten tyhmyydelle saati haikaile kirurgisten muutosten perään vanhempien mukana, vaan on rohkeasti oma itsensä meikittömänä sinkkuna.
Päälle päin keittiökeskustelut tuntuvat olevan arkipäiväistä höpötystä ja hihitystä, mutta Iranin kontekstissa pohdinta ulkonäöstä ja avioliitosta on tasa-arvokeskustelun kulmakiviä; osin länsimaistunut tavallinen kansa on elänyt vuoroin fundamentalistista uskontoa harjoittavien päättäjien vallan alla, osin sodan jaloissa. Molemmat seikat ovat johtaneet siihen, että nykyäänkin iranilaiset naiset kamppailevat aivan erilaisten tasa-arvon ongelmien kanssa, kuin mihin esimerkiksi Suomessa ollaan totuttu. Pistoja-teoksen naiset käyvät omaa feminististä taisteluaan pienillä, itselleen mahdollisilla teoilla, jotka joskus näyttäytyvät jopa kirurgisten operaatioiden ja sitä kautta kehon hallitsemisen kautta.
Satrapin piirrostyyli on vähäeleistä, ja se antaa tilaa lennokkaalle kerronnalle. Viime vuosina vain vähän sarjakuvia lukeneelle Pistoja oli sopiva välipala, sillä runsas, hauska dialogi ja mielenkiintoiset kulttuurierot nousevat teoksessa pääosaan; sarjakuvaksi se on mielestäni hyvinkin kirjallinen. Mustavalkoinen ja yksinkertainen kuvitus tekee kirjasta nopealukuisen, ja takakannen kohdalla heräsikin ajatus, että aiheesta olisi lukenut mielellään vaikka romaanin verran.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 11: Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
Sivuhenkilö 