Eve Hietamies: Yösyöttö

Olin koko ajan hukassa. Koko ajan kysymässä, että voiko näin ja mitä sitten?
Olin koko ajan toivonut, että jotkut kivikautiset geenit olisivat heränneet ja alkaneet lähettää alitajuntaan selkeitä ohjeita: sille näyttää tulevan nuha, nosta sängyn pään puolella olevia jalkoja parilla puhelinluettelolla. Nyt se menee kippuraan itkemään, mahaan sattuu, lopeta hiton D-vitamiini ja usko nyt vihdoin, että on odotettava siihen asti, kun sen maha oikeasti kestää – älä rääkkää pienempääsi senkin palliaivo!
Kirjoista löytyi tietoa, mutta ei niissäkään kaikkea kerrottu: miten vauvalta saa hikan pois?

 

yösyöttö
Kuva: Otava

Ainakin omasta näkökulmastani lapsiperhekomediana mainostettu Eve Hietamiehen Yösyöttö (Otava 2010) yllätti: on se hauskakin, paino päätteellä -kin. Kenties väärälle taajuudelle viritettyjen odotusten vuoksi tulkitsin romaanin enemmän vakavia aiheita käsittelevänä, hyvin surullisenakin teoksena, mutta ehkä suomalaiseen komediaan mahtuvat myös raskausmasennus, synnytyksenjälkeinen psykoosi, erokiistat ja yksinhuoltajavanhemmuus. Synkistelyksi kirja ei kuitenkaan liu’u: teksti on vetävää ja elämä voittaa, vaikka arki paina päälle raadollisestikin.

Tärkein syy lukijan toiveikkuuteen ovat sydämelliset hahmot, joiden puolesta vuoroin pelkää, iloitsee ja nolostelee. Tarinan keskiössä on kolmekymppinen aviopari, Antti ja Pia Pasanen. Uraansa keskittyneet ja kaupunkielämän mukavuuksista nauttivat aikuiset muuttuvat pian neuvottomiksi, kun edessä on täysin uudenlainen haaste: vanhemmaksi kasvaminen yllätysraskauden myötä. Pia vaikuttaa hieman kärttyiseltä ja alakuloiselta pitkin raskausaikaa ja synnytyksen jälkeen, mutta kaikki selitetään Antille hormonien piikkiin. Lopulta kuitenkin selviää, ettei Pia todella ollut valmis vanhemmaksi: hän on masentunut, psykoosissa ja kykenemätön (ja haluton) hoitamaan lasta. Kaljanjuonnista, leppoisasta elämästä ja toimittajan työstään nauttiva Antti heitetään keskelle koti-isän arkea, sillä muitakaan vaihtoehtoja ei ole.

Ensin Antti on vain shokissa ja pyrkii parhaansa mukaan täyttämään lapsensa tarpeet. Outo uusi maailma herättää myös katkeruutta: eihän tämän pitänyt mikään miehen homma olla. Läheisen ja mieluisan työyhteisön menettämisen lisäksi koti-isäksi jäänyt Antti kohtaa yhden suomalaisen tasa-arvon ongelman konkreettisesti neuvolan tapaamisissa ja leikkipuistoissa: hän on lähes poikkeuksetta ainoa mies, eikä äitien piireihin ole niin helppoa ujuttautua. Kirja nostaakin oivallisesti esiin yhteiskunnassamme edelleen vallitsevia oletuksia äidistä ensisijaisena vanhempana, niin naisten kuin miestenkin vaatimuksesta. Samalla Yösyöttö on tarina myös mikrotason heräämisestä: tosipaikan tullen Anttikin tajuaa, miten huonosti on osannut tukea vaimoaan ennen tämän lähtöä – kaikenlaiset huolet koskien synnytystä ja kasvatusta oli helppo kuitata olan kohautuksella, kun lapsen asioiden piti jatkossakin koskettaa vain vaimoa.

Yksinäisyys ja epätoivon tunne pirstaloituneen parisuhteen ja avuttoman lapsen yksinhuoltajana toimimisen vuoksi on onneksi helpompi kestää läheisten avulla. Vaikkei tiivistä tukiverkkoa löydy heti, onneksi naapurin Reposet, erityisesti lapsirakas Anna, eivät jää neuvottomiksi keskellä yötäkään. Toimituksesta tuttu ystävä Peippo, ymmärtäväinen isä ja innokas kehitysvammainen pikkuveli Janne tarjoavat aikuisia kontakteja yksinäisiin päiviin, puhumattakaan neuvolan avuliaasta Ullasta tai äiti-lapsi-piirien kiinnostavasta kotiäidistä, Ennistä. Pikkuhiljaa arkirutiinit alkavat sujua, ja vaikkei elämä Yösyötössä olekaan ruusuilla tanssimista edes pahimman mentyä ohi, Antti alkaa taas jumittamisen sijaan tuntea elävänsä ja osaavansa.

Aidoksi kehuttu Yösyöttö innoitti myös elokuvan (Marja Pyykön ohjaus v. 2017), eikä se ole ihme: tarina tarjoaa sopivassa suhteessa yllättäviä käänteitä, realistisia ihmissuhdeongelmia ja viatonta uskoa huomiseen ihmiselämän haavoittuvimmillakin hetkillä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 19: Kirja käsittelee vanhemmuutta

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerrin historiallinen romaani Kaikki se valo jota emme näe (alk. All the Light We Cannot See, 2014; suom. Hanna Tarkka, WSOY 2015) piirtää osin uskottavan, osin hurmaavan romanttisesti väritetyn tarinan kahdesta nuoreksi kasvavasta lapsesta, joiden kohtalot yhdistyvät toisen maailmansodan väkivaltaisuuksien riepotellessa Eurooppaa ja uskoa ihmiskuntaan. Pulitzer-palkittu teos on takakantensa mainostekstissä nimetty osuvasti ”suureksi lukuromaaniksi”, ja polveileva ja vetävä tyyli sekä lukijan empatiat heti alkuunsa voittavat päähenkilöt todella lunastavat väitteen.

Tarinan päähenkilöiden kautta Kaikki se valo jota emme näe onnistuu kuvaamaan sotaa koskettavasti niin siviilien kuin sotilaidenkin näkökulmista. Saksalainen orpo Werner on pohdiskeleva ja tekniikan alalla poikkeuksellisen lahjakas lapsi, jonka taidot pannaan merkille jo alaikäisenä jatkuvasti resursseja kaipaavan armeijan piirissä. Ennen kuin poika huomaakaan, hänet temmataan siskonsa ja äidin virkaa toimittavan orpokodinjohtajan luota sotilaskouluun, johon on seulottu vain ikäluokkansa parhaimmisto – arjalaisen ulkoasun vaatimuksia unohtamatta. Samaan aikaan pariisilainen Marie-Laure elää sokeudestaan huolimatta hyvää elämää kaksin museon lukkoseppänä toimivan isänsä kanssa. Kun Saksa alkaa vyöryä Ranskan rajojen yli, vie isä tyttärensä turvaan Bretagnen maaseudulle, kaukaiselle Saint-Malon saarelle erakoituneen setänsä Etiennen luo. Kiihtyvä sota riistää molemmat nuoret kauas kodeistaan ja rakkaimmistaan, mutta vuosien kuluessa Marie-Lauren isän piilottelema mystinen jalokivi ja kapinalliset radiolähetykset yhdistävät heidät seikkailuun, joka huipentuu syrjäiseksi luullulla saarella.

Kirja on viihdyttävä sekoitus jännitystä ja yliluonnollista kirousta, historiallista romaania ajankuvineen, romantisoitua Ranskaa sekä hieman naiivia jaottelua hyviin, kultivoituneisiin, uteliaisiin ja oppimisenhaluisiin sekä pahoihin, tylsämielisiin ja ahneisiin ihmisiin. Asettelu ”hyviksiin ja pahiksiin” ei ole täysin mustavalkoinen, sillä kansakuntia ei leimata kokonaisuudessaan kummallakaan roolilla, ja raaimmankin sotapäällikön motiivien taustalta löytyy henkilökohtaisen elämän epäonni. Muutenkin realismin rajat paikoin ylittävässä teoksessa pieni vanhanaikaisuus ei kuitenkaan edes häiritse, vaan se oikeastaan täydentää pittoreskia kuvausta: onhan sokea ja orpo päähenkilöparikin kuin vanhoista tyttökirjoista lainattu.

Vastapainona näennäiselle keveydelleen Kaikki se valo jota emme näe on kuitenkin myös hienovarainen ja nerokas sotakuvaus. Alkuun sota häilyy taustalla epämiellyttävinä mutta kaukaisina ajatuksina ja yksityiskohtina. Se vaikeuttaa päähenkilöiden arkipäivää, mutta elämä on vielä pääosin raiteillaan ja uusiin olosuhteisiin totutaan pakon edessä nopeasti. Sodan lopulta puhjetessa täyteen vauhtiin ja edetessä epätoivoiseen loppuunsa kauhut iskevät lukijan päälle yhtäkkiä täydellä voimalla: kuolemaa, raiskauksia ja ehdottomuutta kuvataan yhä kiihtyvällä tahdilla, mutta toteavasti ja suorastaan tyylikkäästi. Väkivallalla mässäilyyn ei ole tarvetta eikä sitä hyödynnetä, sillä hillityt viittaukset tuntuvat totuudenmukaisuuden illuusioineen pysäyttäviltä muuten niin vetävän tyylin keskellä. Kirja saa eläytymään sotaa eläneiden ihmisten nahkoihin yksilötasolla.

Päällimmäiseksi tunteeksi Doerrin romaanista ei kuitenkaan jää epätoivo, vaan eräänlainen keveys ja usko tulevaisuuteen. Siitä huolimatta, että herttaisen ja sisukkaan Marie-Lauren pariisilaisidylli tuhoutuu sydäntä särkevästi ja Werner päätyy kauheisiin ja luontonsa vastaisiin tilanteisiin armeijan leivissä, tarina ei vaivuta epätoivoon. Synkilläkin hetkillä päähenkilöitä lohduttavat universaalit ilon aiheet: hyvä kirjallisuus, kaunis musiikki ja elämän ihmeelliset arvoitukset, kuten vaikkapa aivojen toiminta, auringon valo ja sähkömagnetismi. Kaikki se valo jota emme näe on kaunis tunnustus elämälle sekä kehotus uteliaisuuteen ja arvostukseen sitä kohtaan.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 16: Kirjassa luetaan kirjaa