marraskuu 2018 – Sivuhenkilö

Charlotte Brontë: Professori

Minun ei ollut vaikea selvittää, kuinka parhaiten saatoin vaalia oppilastani, hoivata hänen nälkiintyneitä tunteitaan ja houkutella esiin se sisäinen elinvoima, jota valon puute, kuivuus ja piinaava viima olivat aiemmin estäneet kasvamasta: jatkuvalla huomiolla ja ystävällisyydellä, joka oli yhtä mykkää kuin valpastakin, joka oli alati hänen vierellään verhottuna ankaruuden karkeaan vaatteeseen ja joka teki todellisen luontonsa tiettäväksi vain joskus lämpimällä katseella tai sydämellisellä ja lempeällä sanalla; todellisella arvostuksella, jonka näennäinen määräilevyys naamioi ja joka ohjasi ja kannusti häntä toimissaan ja silti auttoi häntä myös, auttoi hartaan huolellisesti. Näitä keinoja käytin, sillä nämä keinot sopivat parhaiten Francesin herkille ja syvällä värähteleville tunteille – hänen yhtä aikaa ylpeälle ja ujolle luonteelleen.

Charlotte Brontën esikoisromaani Professori (suom. Inkeri Koskinen, Tammi 2009; alk. Professor, julk. postuumisti 1857) kirjoitettiin jo kauan ennen kirjailijan tunnetumpia teoksia. Se ei kuitenkaan saanut aikansa kustantajilta suosiota, ja näki päivänvalon kirjan muodossa vasta kaksi vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Nykylukijalle Professori näyttäytyy huonosti vanhenneena, kerta kaikkiaan erikoisia asenteita muun muassa naisten älyllisestä kyvykkyydestä ja frenologiasta viljelevänä teoksena, mutta aikalaisensa se shokeerasi hävyttöminä pidetyillä viittauksilla Raamattuun sekä vahvasti tuntevilla ja kunnianhimoisilla naishahmoilla.

Myös kirjan juonen asetelma – hienosta suvusta ponnistava, sivistynyt nuori englantilaisopettaja William Crimsworth rakastuu Belgiassa työskennellessään köyhään, 19-vuotiaaseen pitsinnyplääjä Frances Evans Henriin, joka sattuu olemaan myös hänen oppilaansa – nostattaa aluksi kulmakarvoja, mutta Brontën käsittelyssä rakkaustarina kerrotaan puhtoistakin puhtoisemmin. Valaisevassa esipuheessaan kääntäjä Inkeri Koskinen kertoo Professorin kuuluvan kirjailijan omaelämäkerrallisimpiin romaaneihin, sillä hän itse rakastui Belgiassa opettajattarena toimiessaan koulun johtajaan. Naimisissa ollut vanhempi mies ei vastannut nuoren Brontën tunteisiin, ja tulkitsenkin romaanin useiden kummallisilta tuntuvien ratkaisujen johtavan kirjailijan oman onnettoman rakkaustarinan jäljille.

Professorin William Crimsworth on poikkeus Brontën tuotannossa, sillä hän on ainoa miespuolinen päähenkilö. Nuorena orvoksi jääneestä, hienoon sukuun kuuluvasta nuoresta miehestä maalataan työteliäs, kunniallinen ja kunnollinen kuva: rikkaat sukulaiset eivät saa rahalla ostettua häntä tekemään omien tavoitteidensa vastaisia päätöksiä, eikä William epäröi laittaa suhteita poikki, mikäli hänen kunniansa sitä vaatii. Rohkeasti hän päättää jättää Englannin, jossa hänellä ei ole ketään, ja pääsee ystävänsä avulla sattuman kautta englannin professoriksi – kuten Belgiassa opettajia kutsutaan – brysseliläiseen poikakouluun. Ajan myötä hän saa lisätunteja myös koulun yhteydessä toimivasta tyttökoulusta. Sen laskelmoiva ja kylmä johtajatar Zoraïde Reuter yrittää saada nuoren miehen pauloihinsa lähes onnistuen, mutta William onnistuu viime hetkellä näkemään tämän juonien läpi. Reuter tekee miehelle myös vahingossa palveluksen kiinnittämällä Williamin huomion vaatimattomaan Frances Evans Henriin, sveitsiläis-englantilaiseen köyhään orpoon. Frances opettaa hengenpitimikseen pitsinnypläystä koulun tytöille, ja armollisuudestaan johtajatar Reuter on antanut hänelle luvan osallistua myös englannin opetukseen.

Tarkemmalla tutkiskelulla Frances paljastuu kuitenkin kaikkea muuta kuin tyypilliseksi orvoksi: kirkonmiehen tyttärenä hän on saanut ensiluokkaisen kasvatuksen ja paljastuu myös luonteeltaan kunnianhimoiseksi, työteliääksi ja nöyräksi. William ei pidä tyttöä kauniina, mutta alkaa vähitellen hurmaantua tästä yhä enenevissä määrin. Nuori rakkaus ei kuitenkaan saa täyttymystään – avioliittoa – helposti, sillä koulujen henkilökuntien sisäiset mustasukkaisuuskohtaukset ja draamat erottavat nuoret ennen tunteiden paljastumista. Lopulta William löytää reitin takaisin mielitiettynsä luo, ja luettuaan opettajan omavaltaisin ottein ujon Franceksen salaa kirjoittaman rakkausrunon, onnellinen loppuelämä on taattu.

Kirja ei kuitenkaan pääty häiden kuvaukseen, vaan Brontë päästää lopussa muuten uinuneen naisasian ääneen: avioliittoa solmiessa Frances vaatii saada jatkaa opettajan työssään, ja hänestä kuoriutuukin lopulta oikea uranainen menestyvine liikeideoineen, joille William antaa täyden siunauksena ja toimii itsekin niiden mukaan. Williamista maalattu kuva vaimonsa haaveita ja pyrkimyksiä tukevana, modernina aviomiehenä ei kuitenkaan vakuuta nykylukijaa, sillä samanaikaisesti hän kehuu vaimonsa käyttäytyvän ”kuuliaisesti” ja kertoo määräävänsä tätä katumusharjoitukseksi ärsyttävästä käytöksestä lukemaan ääneen vaikeaa brittikirjailija Wordsworthia tuntien ajan, sillä ”hänen täytyi esittää [siitä] kysymyksiä, anoa selityksiä, olla kuin lapsi tai aloittelija ja myöntää minut itseään vanhemmaksi ja johtajakseen”.

Samanlainen pitkin kirjaa pilkottava asenne lahjakasta Francesta kohtaan hämmentää. Hänen ulkonäköään vähätellään useamman miehen suusta, eivätkä yllä esittelemäni esimerkit aviomiehen alentuvasta suhtautumisesta häntä kohtaan jää ainoiksi. Toinen omaa lukukokemustani häiritsevä teema on frenologia, jota ei pääse hetkeksikään karkuun. Erittäin isänmaallinen Brontë kuvaa Williamin suulla kaikki eurooppalaiset kansat – tietysti brittiläisiä lukuun ottamatta – jokseenkin karkeiksi, irstaiksi, epärehellisiksi ja tyhmiksi, pohjaten arvionsa otsien, leukojen ja nenien leveyksiin ja ulkomuotoihin. Monien hahmojen huono käytös selitetään avoimen rasistisesti näiden kansallisuuksilla ja ulkonäön piirteillä, ja mikäli joku ulkomaalainen toimiikin jalomielisesti, hän on virkistävä poikkeus. Huh!

Kotiopettajattaren romaanin luomat korkeat odotukseni eivät täyttyneet, enkä voi sanoa erityisesti nauttineeni kirjan lukemisesta; kontekstissaan sitä ymmärtää, mutta edellä mainittujen seikkojen vuoksi lukeminen muodostui itselläni enemmän hämmästelyksi kuin tarinaan heittäytymiseksi. Kirjasta löytyy toki 1800-luvun alun tapakulttuuria, koulumaailmaa ja romantiikkaakin, mutta maailma tämän teoksen kirjoittamisen jälkeen on muuttunut sellaista vauhtia, että siitä on enää vaikea saada irti todellista lukunautintoa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 33/50
Kohta 36: Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Ilman vanhempiani en olisi voinut lentää Taavetin kanssa rantalomalle Lissaboniin enkä osallistua ystävieni 30- ja 40-vuotisbrunsseille, puhumattakaan takuuvuokrani maksamisesta. Ilman vanhempiani olisin ajautunut katuojaan jo vuosia sitten.
”Hyvä on, tämän kerran”, äitini ja isäni ovat huokaisseet puhelimeen. ”Mutta näin ei voi jatkua”, he ovat lisänneet ja kysyneet: ”Mitä sinä aiot elämällesi tehdä?”
Silloin olen huutanut, että mistä vitusta minä sen voisin tietää, ja lyönyt luurin korvaan, koska se on tapa, jolla käsittelen vaikeita asioita.
Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni.

Ehkä_tänä_kesänä_kaikki_KANSI.indd — Kuva: Gummerus

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) on kevyesti kirjoitettu mutta vakava kirja nykypäivän pääkaupunkiseudun lapsettomien nuorten aikuisten elämästä. Pätkätyöt ja rahapula, äidin kustantama terapia, Kallion muodikkaat mutta nuhjaantuneet kulmat, liian nopeasti päättyvät parisuhteet, opintolaina matkustamiseen, avokadot ja sipsit dipillä (Pirkan!) vaikka piti laihduttaa, somen luomat ulkonäköpaineet, treffit, jotka eivät johda mihinkään, masennus – kaikki arkipäiväisiä ongelmia, joita ei ole totuttu käsittelemään kirjallisuudessa ainakaan vastaavana yhdistelmänä nuoren naisen näkökulmasta. Nopeana listana yllä luetellut tuntuvat kenties stereotyyppisiltä ja koomisilta aiheilta, mutta todellisuudessa kirja keittää niistä melko surullisen sopan. Ja mikseipä keittäisi – Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei hempeästä kannestaan huolimatta ole huoletonta chick lit-kirjallisuutta, vaan lempeästi parodinenkin kuvaus kaupunkielämää viettävien kolmikymppisten oikeista ongelmista.

Kirjan päähenkilö, 34-vuotias nimettömäksi jäävä nainen on vapaa toimittaja, jonka oman alan työskentely on tosin sen verran hiipumaan päin, että useimmiten hän elää toimeentulotuella. Aleksis Kiven kadun liian kalliissa yksiössä häntä masentaa huono rahatilanne, jolle ei kuitenkaan masennuksensa vuoksi jaksa tehdä tarpeeksi päästäkseen kierteestä. Poikaystävä jätti kahdeksan kuukautta sitten, seitsemän vuotta terapiassa ei ole merkittävästi auttanut ja velat ystäville ja vanhemmille sen kuin kasaantuvat, sillä rahanpuutteesta huolimatta helsinkiläinen elämäntapa ”vaatii” rahaa: ystävät tavataan kahviloissa ja ravintoloissa, työhaastattelussa on oltava siistit vaatteet ja pariutuminen vaatii naiselta panostusta meikkeihin ja ulkonäköön, ainakin yleisesti hyväksyttyjen asenteiden mukaan.

Tästä ankeasta tilanteesta päähenkilö pakenee muistoihinsa. Kirja muodostuu kahdesta osasta: ensimmäinen osa on ex-poikaystävän tapaamisesta alkava takauma, joka jatkuu kronologisesti aina nykyhetkestä kertovaan toiseen osaan, jossa kesä on alkamassa ja toiveet korkealla. Molemmat osat on jaettu toteavalla tavalla koomisiin alalukuihin, kuten ”Annoin vielä yhden mahdollisuuden uudenlaiselle ja kepeälle deittailukulttuurille”, ”Kävin poikaystäväni kanssa Ikeassa ja se olisi voinut olla hauska reissu” ja ”Kuuntelin naapurini mikroaaltouunia”. Toteava tyyli ei pääty otsikoihin, vaan alaluvut saattavat käsitellä yksityiskohtaisesti operaattorin asiakaspalvelun kanssa käytyä puhelua tai tiedostojen siirtämistä pilveen.

Päähenkilön elämä pyörii muutenkin erilaisten arkisten listojen ympärillä: uusien työelämässä hyödyllisten taitojen opettelun estävät talouspaperin osto, tiskaaminen, suihkussa käynti, mummille soittelu ja työhakemusten tekeminen. Lempiherkkuja luetellaan sivuja, poikaystävän hyviä puolia ainakin puolet siitä. Terapeutin pyynnöstä hän kirjaa ylös hänet vihaiseksi tekeviä asioita, joihin mahtuvat muun muassa ”entiset poikaystävät, jotka kertovat minulle kuulumisensa mutta eivät kysy, mitä minulle kuuluu” ja ”se, että nukuin tänäänkin liian myöhään”. Eräänä päivänä mietteet pyörivät kosmetiikkatuotteiden ja niihin liittyvien muistojen ympärillä, toisena pään täyttävät vaatteiden materiaalit.

Sieltä täältä esiin ponnahtavat listat ja lakoniset kuvailut hämmensivät ensin toisteisuudellaan, mutta kirja tavoittaa juuri sen avulla jotain merkittävää arkielämästä. Eivät päämme humise kaunokirjallisuuden klassikoista tuttuja syväluotaavia pohdintoja ihmisluonteesta; ajatuksemme täyttyvät kauppalistoista, velvoitteista, outojen assosiaatioiden kautta mieleen tulevista muistoista ja ohikiitävistä, loppuelämän kannalta yhdentekevistä pohdinnoista. Toisaalta se on myös hieno keino kuvata päähenkilön masentuneisuutta, jossa yksittäisestä aikeesta versookin upottava ajatusten suo, jonka jälkeen alkuperäisen tavoitteenkin suorittaminen tuntuu liian raskaalta. Vakavista aiheista huolimatta kirja ei pääty masentaviin tunnelmiin: kesän aikana kaikki ei muutu, mutta pikku hiljaa tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 49: Vuonna 2018 julkaistu kirja

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

Eivät nuo naiset ole paljoa Kathia ja Sonjea vanhempia. Mutta he ovat elämäntilanteessa jota Kath ja Sonje kammoavat. He ovat tehneet rannasta leikkikentän. Heidän taakkansa, heidän kintuissa roikkuva jälkikasvunsa ja äitiytensä, heidän auktoriteettinsa, tuhoaa kirkkaan veden, suloisen pikku poukaman jossa kasvaa punaraajaisia arbutuspuita ja korkealla kallioilla käkkärämäntyjä. Kath tuntee heidän uhkansa erityisen pahana koska hän on nyt itse äiti. Hän lueskelee usein kun imettää vauvaansa, polttaa joskus tupakankin jottei vajoaisi ihan eläimellisen toiminnan hetteikköön. Ja hän imettää jotta saisi kohdun kutistumaan ja vastan litteäksi, ei pelkästään tarjotakseen lapselle – Noellelle – äidinmaidon kallisarvoisia vasta-aineita.

Alice Munron novellikokoelma Hyvän naisen rakkaus (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2000; alk. The Love of a Good Woman, 1998) esittelee kahdeksan erilaista vilausta parisuhteeseen, perhe-elämään ja äitiyteen – kaikkiin melko rujossa, inhorealistisessa muodossa. Keskenään erilaajuisten novellien punainen lanka onkin epätäydellinen naiseus: tarinoissa käsitellään paitsi äidin ja tyttären suhdetta, äidiksi kasvamista ja äidin merkitystä ihmisenä kasvamiselle, avioliiton ja toisen sukuun liittymisen kipukohtia että seksuaalisuutta ja parisuhteen vaiheita.

Novelleja voisi kuvata tyylikkään toteaviksi: ne alkavat satunnaisesta kohtaa kunkin päähenkilön elämää ja kuvaavat näiden tunteita, sosiaalisia suhteita ja tilanteita päättyen ennalta-arvaamattomasti. Välillä lukija saa kokonaiskuvan naisen tai perheen elämästä, välillä kokoelman takaumia; välillä tapahtumasarja kuvataan kaikkien osallistujien näkökulmista omina lukuinaan. Koskaan ne eivät anna valmiita vastauksia, vaan lukijan on itse tehtävä päätelmänsä sanomasta ja loppuratkaisusta.

Moni tarina jäi kummittelemaan mieleen pitkäksikin aikaa. Kontroversiaalit kuvaukset sisältävät verta, kipua, tuskaa, kostonhimoa, virheitä, itsekkyyttä, himoa, lyhytjänteisyyttä ja sairautta – jopa siinä määrin, ettei ainakaan allekirjoittanut ollut kokoelman luettuaan lainkaan varma siitä, oliko lukukokemus miellyttävä vai ei. Nobel-palkitun Munron teksti on terävää, sulavaa ja onnistuu välittämään kokonaisia elämäntarinoita ja maailmoja muutaman kymmenen sivun aikana, mutta aiheet ovat isoja ja hitaasti sulateltavia. Toisaalta alkuhämmennyksen jälkeen myös innostuin jopa raakuuteen asti menevistä teksteistä: kokoelman nimikkonovelli, Hyvän naisen rakkaus, antaa tulkintavihjeen. Kyseisessä novellissa pikkukaupungin optikko löytyy kuolleena vedestä, ja tapahtumaketju vaikuttaa yllättävillä tavoilla useisiin asukkaisiin. Kuolleen optikkomiehen ahdistelemaksi joutunut, vapaaehtoisena sairaanhoitajana kaikista vaikeimmille tapauksille toimiva Enid päätyy huolehtimaan kuolemaa tekevästä rouva Quinnista, jolla näyttää olleen paitsi kieroutunut suhde edesmenneen kanssa, myös keskeinen vaikutus tämän kohtaloon. Kaksi näennäisesti viatonta naista – sisar hento valkoinen, joka huolehtii niistä, joista muut eivät; hiljaa kuolemaa tekevä perheenäiti – kantavat kumpikin omia likaisia salaisuuksia ja ajatuksiaan, sekä muista että toisistaan.

Nimitarinan lisäksi novellikokoelma tarjoaa muun muassa seuraavanlaisia naiskohtaloita: yksinäinen aviovaimo Sonje kärsii miehensä äärimmäisestä vasemmistolaisuudesta lopun ikäänsä, vaikka hänen oma onnensa onkin täysin riippuvainen miehen toimista. Sonjen ystävä Kath puolestaan kadehtii avioparin elämää ja kaipaa muualle omasta perhe-elämästään. Kolmannessa kertomuksessa yläkerran naapuri saa alakerran tuoreen aviovaimon tanssimaan pillinsä mukaan, kunnes nuori nainen kerää rohkeutensa. Rakastamaan pyrkivä isoäiti Eve puolestaan huomaa, että tämän tytär vihaa häntä samalla tavoin kuin hän vihasi joskus omaa äitiään. Nuori äiti Pauline rakastuu harrastajateatterin ohjaajaan, vaikka oman, tukahduttavaksi käyneen perheidyllin jättämisen hintana on kahden tyttären hylkääminen. Karin on varhaisteini-ikäinen avioerolapsi, joka etsii isähahmoaan ja tukahduttaa tunteitaan huomionhakemiseen. Aikuinen tytär alkaa ymmärtää etäistä isäänsä vasta menetettyään tämän, ja tuore äiti Jill menettää miehensä sodalle ja itsenäisyytensä miehen sukulaisille.

Itse tulkitsen niminovellin tarjoaman vihjeen ja tarinoiden aiheet väkevänä kommenttina naisten tasa-arvon puolesta. Naiset, eritoten äidit, on historian kuluessa haluttu nähdä puhtoisina, enkelimäisinä hahmoina, jotka eivät tunne maailman pahuutta – tai ainakaan kanna sitä sisällään. Tällainen vanhanaikainen ajattelu heikommasta, herkemmästä ja voimattomammasta sukupuolesta on tietysti omiaan tiukentamaan naisten mahdollisuuksia aina itseilmaisusta itsemääräämisoikeuteen. Munron teoksessa naishahmoista onkin mielenosoituksellisesti kaivettu esiin se toinen ääripää, joka niin usein on lakaistu kokonaan tieltä. Kuten ääripäät usein, myös Munron tekstit tuntuvat ehkä aggressiivisilta, mutta ainakin tämän oman tulkintani kirkastuttua hyökkäävyyden tarkoitus avautui. Taitava tarinankerronta ja mielenkiintoiset ratkaisut pitävät lukijan mielenkiinnon loppuun asti, kun hyvät naiset osoittautuvatkin ihan tavallisiksi, hyvine ja pahoine puolineen.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 31/50
Kohta 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja