syyskuu 2020 – Sivuhenkilö

Aino Kallas: Sudenmorsian

Sillä ei kauvan senperästä, kun luonnolliset sudet näin riettaiksi riehastuivat, niin ettei missään tainnut heidän elkeiltänsä turvassa olla, niin jo alkoivat ihmistenlapsetkin susina juosta ja sudentekoja tehdä, niinkuin olisi häijy Daimoni heihin mennyt. – Sillä kunnialliset ja säädylliset ihmiset, jotka hamaan tähän saakka olivat kirkossa käyneet ja armoaterian autuudeksensa nauttineet, raatelivat nyt raavas- ynnä lammaskarjaa verenhimoisen suden hahmossa, vaikka ennen eivät olisi edes verenhaikua sietäneet.

Suomen ja Viron yhteinen suosikkikirjailija, Aino Kallas (1878–1956), kirjoitti urallaan monipuolisesti runoja, romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Kenties hänen tunnetuimmaksi teoksekseen on noussut yliluonnollinen rakkausromaani Sudenmorsian (alk. 1928; luettu Otavan pokkaripainos v. 2014). Se on arkaistiseen ja balladimaiseen tyyliin kirjoitettu hurja kuvaus 1600-luvun Hiidenmaasta, jossa elävät myös ihmisten seassa piilottelevat ihmissudet. Perinteistä tragedian kaarta noudattaen päähenkilöiden kohtalot ovat jo alkusivuilla sinetöidyt, mutta persoonallinen (ja silti sujuva) kieli-ilottelu nostaa teoksen yksinkertaisen juonensa yläpuolelle.

Tarinan kaikkitietävä ja vahvasti tapahtumia myös näkökulmastaan kommentoiva kertojanääni pitää lukijan otteessaan läpi tarinan. Susivitsauksen kohteeksi joutunut hiidenmaalainen kylä elää hiljaiseloaan, kunnes metsävahti Priidik ottaa aviovaimokseen nuoren kaunottaren, Aalon. Ujon ja kaikin puolin kunnollisen nuorikon ulkonäkö antaa kansanperinteiden mukaan kuitenkin ymmärtää, että Priidik teki perustavanlaatuisen virheen: leiskuvan punainen tukka ja pahaenteinen luomi kielivät itse Pirun vaikutuksesta tyttöön. Ihastunut Priidik ei voi uskoa vaimostaan mitään pahaa, ja häät pidetään hyvillä mielin, aavistukset syrjään heitettyinä.

Yhteiselämä alkaa mainiosti, ja nuoripari saa pian myös perheenlisäystä. Eräänä juhannusyönä Aalo kuitenkin jää olosuhteiden pakosta yksin, eikä mikään voi enää pelastaa häntä: juhannusyönä taiat ja henget ovat vahvimmillaan, ja Piru (Metsänhengen eli Diabolus Sylvarumin muodossa) päättää ottaa naisen vihdoin haltuunsa. Aalon on pakko juosta metsään ja löytää toiset kaltaisensa – nimittäin ihmissudet. Hiljalleen nuori nainen alkaa valua yhä enenevissä määrin pahan puolelle, unohtaen perheensä ja velvollisuutensa verensä vedon vuoksi. Kuten arvata saattaa, loppu ei ole onnellinen kellekään.

Vaikka tragediaan ei mahdu syvällisiä henkilöhahmoja, Kallas maalailee vakuuttavia ja mieleen jääviä tunnelmakuvauksia. Pimeän, yöllisen metsän tuoksu, suden vahvojen jalkojen tuntu juostessa, hurmaantunut ja pakottava tarve etsiäytyä muiden susien seuraan… Intensiivinen kerronta ja herkkä luontokuvaus vetävät mukaansa, vaikka koukeroinen kieli ehtisikin paikoin etäännyttää tapahtumien keskipisteestä.

Sudenmorsianta on pitkään tulkittu myös eräänlaisena viittauksena Kallaksen ja kirjailija Eino Leinon rakkaussuhteeseen, mutta kirja itsessään ei anna siihen aihetta. Se on nopealukuinen mutta syvän vaikutuksen tekevä rakkaustarina, jonka yliluonnolliset elementit ja 1600-luvun maalaiselämän kuvaus tekevät siitä raikkaan ja muista selvästi erottuvan lukukokemuksen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 10: Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Mies sanoi:
– – En toivo yhtään mitään.
En edes sitä
että ymmärtäisit
ja kunnioittaisit minua.

Mutta minun on silti yritettävä.
Ehdotan tulitaukoa.

Nainen sanoi:
En minäkään muuta halua.
Kun vain uskaltaisin
luottaa
vilpittömään katumukseesi.

Ebba Witt-Brattströmin esikoisteos Vuosisadan rakkaussota (alk. Århundradets kärlekskrig 2016, suom. Jaana Nikula, Into Kustannus 2018) on nimensä mukaisesti kunnianosoitus Märta Tikkasen omaelämäkerralliselle klassikkoteokselle Vuosisadan rakkaustarina (1978). Viittaus onkin enemmän kuin sopiva, sillä Witt-Brattström toimii Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professorina, ja kirjallisuuden tuntemus näkyy nimilainan lisäksi myös pitkin kirjaa ripotelluista intertekstuaalisista viitteistä. Siinä missä Tikkasen teos kertoi parisuhdeväkivallasta, alkoholismista ja onnettomasta lapsiperheestä, lähtee Witt-Brattström liikkeelle erilaisesta elämäntilanteesta: Vuosisadan rakkaussodan päähenkilöinä toimivat kaksin jääneet aikuiset, jotka havahtuvat yhteensopimattomuuteensa. Esikuvaansa toiveikkaammaksi teosta ei siis voi kutsua, vaan se on hyvin surullinen teos kahdesta onnettomasta ihmisestä.

Vuosisadan rakkaussodan osapuolet jäävät nimettömiksi: heihin viitataan vain nimin mies ja nainen. Myös proosarunoa lähestyvät, ajatuksenjuoksumaiset repliikit etäännyttävät ja yleistävät kitkerää keskustelua: dialogi tuotetaan kuin näytelmässä, lyhyiden parenteesien avulla.

”Mies sanoi:
Syyllisyyskysymys on merkityksetön. Naiset jankuttavat siitä aina.”

Siinä missä hahmoista ei tarjota lukijalle yksityiskohtaisia kuvailuja tai edes nimeä, heidän keskustelunsa avaa hyvinkin intiimejä ongelmia. Kaksin jääneet, myöhäiskeski-ikäiset mies ja nainen tajuavat, että heidän parisuhteensa on tullut päätökseen – tai oikeastaan nainen tajuaa sen ensin, mutta mies ei suostu ymmärtämään, että nainen todella haluaa eroa. Pitkä avioliitto on sisältänyt tavanomaisten vaikeuksien lisäksi myös fyysistä ja henkistä väkivaltaa, eikä nainen enää tunnista miestä siksi henkilöksi, johon aikanaan rakastui.

Rakkaussota kuitenkin pääsee syttymään siksi, että liiton vääjäämättömästä päättymisestä huolimatta molemmilla osapuolilla on edelleen vahvoja tunteita toista kohtaan. Rakkaus ja viha leimahtelevat rivien välissä, kun pariskunta yrittää puhua asiat halki vielä viimeisen kerran, mutta yhteistä säveltä ei enää löydy. Näkökulma on vahvasti naisen, vaikka molemmat ovat teoksessa äänessä melko tasapuolisesti: nainen haluaisi jatkaa suhteessa, mutta sen jatkumiseksi kaipaisi ymmärrystä suhteen jättämille haavoilleen – fyysinen väkivalta ja vähättely eivät vuosien mittaan ole unohtuneet. Mies ei kuitenkaan suostu ymmärtämään naisen tunteita tai pyytämään anteeksi tekemiään vääryyksiä, jonka vuoksi elämäänsä pettynyt nainen provosoituu samanlaiseksi haukkujaksi. Ankarien riitojen kierre on valmis.

Vuosisadan rakkaussota onnistuu kuvaamaan rumia, rajuja riitoja ja luopumisen vaikeutta, mutta se ei koskettanut minua esikuvansa lailla. Teos liikkuu melko rajatun tunneskaalan sisällä, ja lukijana koin rankaksi pitkät väittely- ja solvausjaksot. Tikkasen esikuva sisältää enemmän hengähdyksen mahdollisuuksia monipuolisempien tuokiokuvausten avulla, kun rakkaussota pysyy staattisesti samassa tilanteessa: vaikka toisinaan pariskunnan väliltä löytyy myös hetkellistä herkkyyttä, muutoin he pysyttelevät tiukasti valitsemissaan asemissa, eikä vaihtelevuutta pääse syntymään. Kuten Tikkanen, myös Witt-Brattström on ilmeisesti ammentanut teokseen omasta elämästään, mutta teos toimii myös hyvin yleisellä tasolla, fiktiivisenä erään parisuhteen lopun kuvauksena.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 15: Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Minä panin tupakaksi kun muut vertailivat saalistaan. Mitä kaikkea he olivat vieneet: kynsilakkaa, hajuvettä, vessapaperia. Mitä heille oli annettu: parittomia korvakoruja, parikymmentä vaateripustinta, risoja rintaliivejä. (Vinkki siivoojalle: ota vastaan kaikki mitä rouva antaa ja sano kiitos. Voit jättää tavarat bussiin penkin ja seinän väliin.)

Edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Lucia Berlin on ollut viime vuodet pinnalla uusien, suomennettujenkin novellikokoelmien myötä. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (alk. A Manual for Cleaning Woman: Selected Stories, 2015; suom. Kristiina Drews, Kustannusosakeyhtiö Aula & Co 2018) sisältää nimensä mukaisesti joukon elämänmakuisia tarinoita, joskin Berlinin tekstit keskittyvät enimmäkseen elämän rankkojen ja raakojenkin puolien kuvaamiseen.

Päihdeongelmat, kykenemättömyys tunteista puhumiseen, köyhät ja niukat oltavat, rikokset… Naispäähenkilöiden näkökulmasta kirjoitetut kertomukset ovat persoonallista ja yllätyksellistä kieltä, mutta herättävät usein jopa epämiellyttäviä tuntemuksia inhorealismiin yltävillä yksityiskohdillaan. Berlinin maailmassa epäonni ja vaikeudet kuuluvat jokapäiväiseen arkeen, eikä niitä esitetä suurina tragedioina. Tarkoitus ei ole kuitenkaan masentaa lukijaa: tilanteessa kuin tilanteessa hahmot löytävät vielä vähän voimaa jatkaa – tai ainakin päästävät lakonisen hymähdyksen tilanteidensa nurinkurisuudelle.

Kirjailijan oman elämän kokemukset nivoutuvat osaksi omaleimaista kerrontaa. Berlin syntyi Alaskassa, mutta asui pitkiä aikoja kuuman, hiekkaisen tuulen ja espanjan kielen värittämissä El Pason, Santiago de Chilen ja Albuquerquen kaupungeissa. Novelleissa tuodaankin toistuvasti esiin Yhdysvaltain ja Meksikon rajamaiden arkipäivää kulttuurieroineen. Toisaalta Berlin asui myös suurissa pohjoisen kaupungeissa, kuten New Yorkissa ja Los Angelesissa. Näistä Berlin on oletettavasti napsinut kertomustensa osiksi jazz-muusikoita, suurten kaupunkien ruuhkabusseissa odottelevia siivoojia, rähjäisiä itsepalvelupesuloita – ja päihdehoitoklinikoita.

Alkoholismi värittää monia Berlinin kertomuksista, ja elämässään hän todella kohtasi kyseistä sairautta lapsuudenperheessään, aviomiehillään kuin omakohtaisestikin. Kuvaukset eivät kuitenkaan ole siitä perinteisimmästä päästä: viimeisillä voimillaan alkoholia yöstä etsivä yksinhuoltajaäiti, jonka on kuitenkin palattava kotiin ennen lasten heräämistä ja kouluunlähtöä, jättää realistisuudessaan ja surullisuudessaan lähtemättömän muistijäljen. Aiheen vaikeudesta huolimatta Berlinin teksteissä on myös lämmintä huvittuneisuutta: nuori, lähipiiriltään salaa alkoholismista kärsivä naisopettaja saa katkolla suorastaan kuninkaallista kohtelua rähjäisten äijien kansoittamassa laitoksessa.

Berlinin novellikokoelma antaa ääniä ja kasvoja monipuoliselle ihmisjoukolle. Mukana on tylsistyneitä sairaala-assistentteja, itsepalvelupesuloissa asioivia alkuperäisasukkaita, aborttia suunnittelevia nuoria sekä kosketusta ja lämpöä kaipaavia viisikymppisiä naisia. Tarinat heräävät eloon Berlinin raikkaan, suoran tyylin ja yllätyksellisten kielikuvien avulla. Tekstit myös kiinnittävät tarkkaan huomiota pieniin yksityiskohtiin:

”Tytöillä oli laivastonsiniset koulupuvut. Kuin mykät linnut he keimailivat pojille, jotka kallistivat sulkakoristeisia päitään ja hohtivat helakanvärisinä oransseissa tai keltaisissa tai turkooseissa, alaspäin kapenevissa housuissaan.”

”Vanheneminen on enimmäkseen ihan ookoo. Jotkin asiat vihlaisevat, esimerkiksi rullaluistelijat. Ne näyttävät niin vapailta, pitkät sääret vain liitävät ja tukka hulmuaa.”

Siivoojan käsikirja on särmikäs, hurjuudestaan huolimatta nautinnollinen sukellus hyvin erilaisiin elämänpiireihin ja tilanteisiin. Novellit eivät muodosta jatkuvaa kokonaisuutta, ja luin kirjan itsekin pätkissä muutaman kuukauden ajanjaksolla: tekstien herättämät tunteet ovat kuitenkin niin vahvoja, etteivät ne pääse unohtumaan pidemmänkään tauon jäljiltä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 7: Kirjassa rikotaan lakia

Michelle Obama: Minun tarinani

Meillä oli monenlaisia sukunimiä – Kansopant, Abuasef, Yacker ja Robinson – ja olimme liian nuoria huomaamaan, että tilanne ympärillämme muuttui nopeasti. Vuonna 1950, viisitoista vuotta ennen kuin vanhempani muuttivat South Shoreen, kaupunginosan asukkaista 96 prosenttia oli ollut valkoisia. Kun lähdin yliopistoon vuonna 1981, mustia oli 96 prosenttia. Craig ja minut kasvatettiin tuon muutoksen ristipaineessa.

Lähestyin ristiriitaisin tuntein Michelle Obaman muistelmateosta, joka oli odottanut lukulistallani jo hyvin pitkään. Valtaisan suosion saavuttanut Minun tarinani (alk. Becoming, 2018; suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018) kuitenkin veti ensisivuilta puolelleen: se on todella hyvin, intiimisti ja persoonallisella otteella kirjoitettu teos, jota lukee ilokseen. Yhdysvaltain presidentin vaimon omaelämäkerta ei ole helppo nakki, sillä luonnollisesti iso osa Barack Obaman työstä, teoista ja mietteistä on sulautunut osaksi Michellen arkea ja määrittää häntä ihmisenä vähintään julkisessa elämässä – mitä omaa jää jäljelle kerrottavaksi? Minun tarinani kuitenkin onnistuu pysymään juuri kirjoittajansa tarinana, ja siksi niin mielenkiintoisena.

Ensimmäiseksi varautuneisuuteni pyyhkäisi pois ennakoimattoman avoin ja suora ote: Michelle Obama kirjoittaa lapsuudestaan Chicagon pahamaineisessa South Sidessa erittäin perusteellisesti. Monessa kohtaa jopa unohtaa, kenestä kirjassa oikeastaan olikaan kyse – elävästi kuvatut tarinat tiiviin ja älykkään perheen iloista ja ongelmista eivät ole presidentin puolison lapsuuden muisteloita, vaan aivan tavallisen, vieläpä keskimääräistä huono-osaisemmalla alueella elävän, ulkonäkönsä ja taustansa vuoksi syrjityn tytön kasvutarinaa. Lapsuuden ja aikuisuuden välille ei yritetä maalata eeppistä ryysyistä rikkauksiin -tarinankaarta, vaan kerronta on rehellistä: kunnianhimoinen vähävaraisen kodin tyttö tekee lapsesta saakka valintoja raha, ei tunteet ja mielenkiinnonkohteet edellä. Sen ansiosta hän pääseekin hyvän juristin uran alkuun, mutta onnistumisen takeena ei ole satumainen onnenpotku, vaan näyttämisen halun motivoima valtava työmäärä ja tahto päästä pitkälle, näyttää epäilijöille.

Toiseksi vaikutuin lukijoiden päästämisestä myös aikuisen Michellen pään sisään, mikä tuntuu jopa lapsuudesta kertomista henkilökohtaisemmalta valinnalta. Perheenjäsenten yksityiskohtaiset kuvaukset, Barackin kohtaaminen, sitä seurannut eksistentiaalinen kriisi ja alanvaihto rahan parista ihmisten pariin on kuvattu hyvin suorasti, eikä kirjasta muutenkaan jää puuttumaan kirjoittajansa epätäydellisyyttä osoittavia kohtia. Ajattelemattomat teot sekä häpeän ja surun hetket yksityiselämässä eivät jää piiloon, ja hyvin usein Michelle myös toteaa lukijalleen, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut politiikasta. Tämä tulee konkreettisesti esiin, kun kirjassa päästään Barackin poliittisen elämän alkuun: Michelle ei pitänyt presidenttiyden ideasta, ja kuvaakin suorasukaisesti, ettei alkanut tukea sitä kuin aivan loppumetreillä, Barackin jo käytännössä voitettua. Tämä ja monet muut pienet (ja varmasti hyvin harkitusti mukaan valikoituneet) yksityiskohdat saavat oivaltamaan, että kyseessä on todella aito ja tunteva ihminen, ei mediasta näön puolesta tuttu kuori ja hahmo – eikä ainakaan konservatiivinen, miestään sokeasti julkisessa elämässä palvova seuralainen.

Kuten jo mainitsin, Michelle Obama on paitsi sujuva ja innostava, myös hyvin perusteellinen kirjoittaja: lapsuus ja nuoruus vievät kirjan runsaasta 400 sivusta lähes kolmasosan. Alusta ei kuitenkaan kannata hämääntyä, vaikka julkisuuden henkilöltä voisikin odottaa nopeampaa siirtymää julkisen elämän käsittelyyn – kirja ei olisi samanlainen katsaus Yhdysvaltain kulttuuriin, epätasa-arvoon ja epäkohtiin ilman tavallisen kansalaisen ja eletyn, aidon lähiöelämän näkökulmaa. Yksityisestä noustaankin harvinaisen vaivattomasti yleisen piiriin: Michellen elämäntapahtumat kulkevat yhtä matkaa koko maan muuttumisen kanssa, ja henkilökohtaisen elämän uudet polut avaavat kertojan näkökulmaa yhä laajemmalle itsen ja perheen ulkopuolelle. Samalla kirjan luvut kolmeen jaksoon jakavat alaotsikot (Minuksi, Meiksi, Enemmäksi) ohjaavat lukijaakin kohti laajempia näkökulmia.

Optimismiin kannustava epilogi toimii ikään kuin naisen viimeisinä julkisina sanoina tasavertaisten mahdollisuuksien ja vääryyksien korjaamisen välttämättömyyden puolesta. Samalla hän välittää kannustuksen sanoja kaikille, joita Yhdysvaltain nykypolitiikka kauhistuttaa – itsensä mukaan lukien. Vaikuttava, monella tavoin toimiva kirja toimii, vaikkei politiikka olisi se suurin kiinnostuksenkohde – tämä on ennen kaikkea erään Michelle Obaman tarina.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 3: Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti