Stephen King: Kirjoittamisesta

Merkitys on hyvin tärkeä. Jos epäilet asiaa, mieti miten usein olet kuullut jonkun sanovan ”en oikein osaa selittää” tai ”en minä sitä tarkoita”. Mieti miten monesti olet itsekin sanonut näin, yleensä enemmän tai vähemmän pettyneenä. Sana on pelkkä merkityksen likiarvo; kirjoittamisella ei parhaimmillaankaan pysty välittämään merkitystä täydellisesti.

Kuva: Tammi

Menestyskirjailija Stephen King on tullut tunnetuksi monesti viihdekirjallisuudeksi luokiteltavasta kauhusta, mutta teoksessaan Kirjoittamisesta (alk. On Writing, 2000; suom. Ilkka Rekiaro, Tammi 2018) hän haluaa kertoa kielestä sekä kirjoittamisesta työnä – teemoista, joita viihdekirjailijalta ei kuulema yleensä kysytä. Samassa paketissa King tulee tallentaneeksi omat teesinsä ja konkreettiset neuvonsa kirjoittamisen suhteen, mutta kertoo myös kirjan julkaisuhetkeen asti ulottuvasta yksityiselämästään ja kasvustaan kirjailijaksi. Leppoisasti ja suoraan lukijaa puhuttelevan Kingin kertojanäänen äärellä viihtyvät nekin, joille aiempi tuotanto ei ole tuttua.

Elämäkerran ja kirjoittamisoppaan yhdistelmä jakautuu alkusanoihin, Ansioluettelo-otsikon alle muotoutuvaan pienoiselämäkertaan, Mitä kirjoittaminen on -osioon sekä laajahkoon jälkikirjotukseen. Teoksen nimi ohjaa lukijan odottamaan loisteliaita kirjoitusvinkkejä jo sivulta yksi, mutta alkusanat vihjaavat, että niitä saadaan vielä odottaa. Kingin ”ansioluettelo” sisältää 38 kappaleen verran humoristista, toisinaan riipaisevaakin pohdintaa eletystä, rosoisesta elämästä. Kyseessä ei kuitenkaan ole seikkaperäinen elämäkerta, vaan hän käsittelee elämäänsä vaikuttaneita ihmisiä ja käänteitä anekdoottimaisesti, sieltä täältä valikoiden.

Ulkoisilta puitteilta köyhistä lapsuuden oloista ei noustu menestykseen sattumalta. King kuvaa realistisesti, miten paljon puuduttavaa harjoittelua hän ehti tehdä vuosien ajan ennen ensimmäistä romaaniaan – lukijaakin tuskastuttaa. Nuori ja innokas kirjoittaja kuvitteli olevansa valmiimpi kuin olikaan, mutta paikallislehden toimittajana ja erilaisten lehtien avustajaehdokkaana hän sai oppia tyylin lisäksi nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Toisaalta lukija pääsee jännittämään ensimmäisten teosten julkaisua ja huumaavia onnistumisen tunteita, kun King ensimmäisiä kertoja onnistuu elättämään perhettään kirjoittamisella.

Tarinoinnin edetessä huomaa, miten sidoksissa Kingin arki ja kirjailijan ura ovat aina olleet. Vaimo löytyy kirjailijapiireistä opiskeluaikoina, parisuhde kannattelee epäilysten yli, lapset kasvavat kirjahaaveiden rinnalla… Yksi suuri Kingin aikuiselämää määrittävä teema on vakava alkoholismi, joka oli lopulta viedä häneltä kaiken muun lisäksi myös kirjoittamisen. Kirjoittamisesta on julkaistu vuonna 2000, ja raitistunut King haluaakin katkaista siivet kaikilta populaarikulttuurissa levinneiltä juopottelevan kirjailijaneron mielikuvilta: ”Hemingway ja Fitzgerald eivät juoneet siksi että olivat luovia, vieraantuneita tai moraalisesti heikkoja. He joivat koska juominen on alkoholistilla veressä.”

Valikoitujen historiapalojen jälkeen King malttaa kertoa ajatuksiaan kirjoittamisesta. Aiemmissa luvuissa tutuksi tullut sarkastinen huumori säilyy, mutta kerronnan tahti hidastuu; kirjoittamisesta kerrotaan yksityiskohtaisemmin, aiheen äärelle pysähtyen. Kingillä on paljon vahvoja mielipiteitä siitä, mitä hyvä kirjoittaminen on, ja hän jakaa neuvoja mielellään imperativiissa, näennäisesti jyrkästi. Rivien väleissä – ja joskus riveilläkin – on kuitenkin rohkaisuja: nämä ovat Kingin omia ajatuksia, mutta hän kannustaa etsimään omia, poikkeaviakin tapoja, kunhan suhtautuu kirjoittamiseen vakavasti. Kääntäjä Ilkka Rekiaro on tehnyt mielenkiintoisen (mutta varmasti oikean) valinnan, sillä mukana on paljon englanninkielisiä sanoja, virkkeitä ja jopa lyhyitä kappaleita englanninkielisestä kirjallisuudesta. Niitä King esittelee teoriaosuudessaan, ja esimerkit toimivat joko varoittavina tai ihailtavina esikuvina kirjoittajille. Katkelmien ja yksittäisten sanojen tai jopa synonyymiperheiden kääntäminen suomeksi olisi romuttanut Kingin kieleen keskittyvien vinkkien ytimen.

Puhtaasti kirjoittamiseen keskittyvän teoriaosuuden jälkeen tulevat jälkisanat yllättävät: elämäkerta jatkuu. Alussa King jätti kertomatta tuoreimman häneen vaikuttaneen kokemuksen, lähes kuolemaksi koituneen auto-onnettomuuden vuonna 1999. Jos se olisi päättynyt toisin, olisi vuonna 1997 aloitettu Kirjoittamisesta jäänyt syntymättä. Rankan toipumisen ja leikkauskierteiden keskellä kirjoittaminen ei noussut pelastajaksi – sen kunnian King aiheesta antaa lääkäreilleen ja läheisilleen. Silti kirjoittamisellakin oli roolinsa, ja se auttoi vetämään hänet takaisin arkeen ja löytämään iloa elämäänsä. Monenlaisissa liemissä keitetyn kirjailijan loppukaneetti onkin yksinkertaisuudessaan ilahduttava: ”Tärkeintä on se, että kirjoittaminen rikastuttaa niiden elämää, jotka näitä kirjoja lukevat, ja myös omaa elämää. Ja se että nousee seisomaan, tulee terveeksi ja pääsee asioiden yli. Ja on onnellinen.” Vaikeitakin asioita käsittelevä kirja ei yritä syleillä maailmoja, vaan jakaa kirjoittamisen iloa ja oppeja muillekin samaan puuhaan rakastuneille . Kirjan syvällisyys syntyykin rehellisyydestä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

Simone de Beauvoir: Erottamattomat

Joskus Andrée sanoi: ”En jaksa enää leikkiä.” Silloin menimme herra Gallardin työhuoneeseen ja istuimme pimeässä piilossa ja juttelimme: se oli minulle uudenlainen hieno kokemus. Vanhempani kyllä puhuivat minulle ja minä puhuin heille, mutta me emme koskaan keskustelleet. Andréen kanssa minulla oli todellisia keskusteluja niin kuin isällä ja äidillä iltaisin.

Kuva: Kosmos

Simone de Beauvoirin pienoisromaani Erottamattomat (alk. Les Inséparables, 2020; suom. Lotta Toivanen, Kosmos 2021) valmistui jo 1950-luvulla, mutta kirjailija ei halunnut julkaista sitä elinaikanaan. Haluttomuus tarinan jakamiseen johtuu sen syvästä henkilökohtaisuudesta. Kirja kertoo Sylvien ja Andréen tärkeästä, läpi nuoruusvuosien kestävästä ja kehittyvästä ystävyyssuhteesta, joka päättyy toisen ennenaikaiseen kuolemaan. Tarinan ja päähenkilöiden taustalla ovat vaikuttaneet kirjoittajan omat kokemukset nuorena menehtyneen ystävänsä, Élisabeth Lacoinin kanssa, vaikka esipuheessaan de Beauvoir toteaakin teoksen olevan fiktiivinen.

Postuumisti julkaistun teoksen aloittaa tarinan ja de Beauvoirin elämän yhtäläisyyksiä avaava esipuhe, jonka on kirjoittanut tytär Sylvie de Bon de Beauvoir. Itse pienoisromaani taas jakautuu kahteen lyhyeen osaan. Traagisesta aiheesta huolimatta tarina on yllättävänkin yksioikoinen, eikä tiiviistä tekstistä löydä hempeilyä tai tunteenpurkauksia.

Tarinan alkaessa Sylvie (de Beauvoirin alter ego) on innokas alakoululainen, vieläpä katolisen tyttökoulunsa luokan priimus. Luokalla uutena aloittava Andrée (Élisabethin alter ego) tekee tähän silti heti lähtemättömän vaikutuksen. Pahan palovamman vuoksi kotikoulussa koulutiensä aloittanut Andrée taiteilee valloittavalla tavalla pisteliäisyyden, itsevarmuuden ja täydellisen ystävällisyyden rajoilla, ja on aivan toista maata kuin tiukasti etikettiä noudattavat, opettajia varovat luokkatoverit. Lisäksi tyttö osoittautuu erittäin älykkääksi, ja pian nuoret kisailevat luokan parhaan oppilaan tittelistä rinta rinnan.

Koulunkäynnin ohella Sylvie ja Andrée luovat tiiviin ystävyyden, jonka kehittymistä rajoittavat kuitenkin vanhempien säännöt ja pidättyväinen pariisilaisporvariston käytösetiketti. Sylvie on suorastaan ihastunut kauniiseen Andréen ja viettäisi tämän kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista, mutta tytöt saavat tavata kahden vain harvoin – tällöinkin toisiaan virallisesti puhutellen. Etäisyyttä pitävät yllä myös erilaiset ajatusmallit: vuosien vieriessä Sylvie toteaa luopuneensa uskostaan, kun Andrée on harras katolilainen. Andrée pelkää vuoron perään seksuaalisuuden syntiä, Jumalaa ja tuomitsevaa äitiään. Kun herkkä mieli järkkyy ja ahdistuu toisinaan itsetuhoisten ajatusten partaalle, Sylvie yrittää tukea ystäväänsä parhaansa mukaan, vaikka tyynenä luonteena ei osaakaan samastua tunteisiin.

Tytöt kasvavat yhdessä yliopisto-opiskelijoiksi. Siinä missä Andrée on aina ollut kaksikosta rohkeampi, Sylvie huomaa aikuistumisen kynnyksellä olevansa se, jolle maailma on auki. Häntä eivät rajoita perhe tai uskonnolliset velvollisuudet, eivät edes nuoret miehet ja jäytävät rakkaushuolet – kaikki tiet ovat avoinna, ja hän opiskelee innolla filosofiaa. Andréen äidin mielestä naisen paikka on vaimona, ja hän saa luvan opiskeluun vain muutamaksi vuodeksi, järjestettyä avioliittoa odotellessa. Andréen mielen häkistä tulee ahtaampi myös nuoren Pascalin vuoksi – täyttymätön romanssi horjuttaa mielenterveyttä vakavammin kuin mikään aiemmin. Aivan yhtäkkiä Andrée onkin niin heikko, että ystävyys päättyy äkilliseen kuolemaan, yllättäen niin lukijan kuin läheisensä.

Kuten tarinakin, de Beauvoirin kieli on toteavaa ja suoraviivaista. Pikkutarkat kuvailut loistavat poissaolollaan, ja Sylvien näkökulmasta kertomusta luotsaava minäkertoja pidättäytyy tunnekuohuista. Sylvie hahmona jää oikeastaan suurimmaksi osaksi taka-alalle: hän keskittyy omien tunteidensa ja taustojensa kuvailun sijaan tarkkailemaan ystäväänsä, jonka elämässä on paljon hänelle käsittämätöntä, mutta myös puoleensavetävää ja jännittävää. Andréen monimutkainen äitisuhde, usko, syvät pettymykset rakkaudessa ja äkkiväärät, tunteelliset reaktiot ovat kaikki asioita, joita Sylvie ei jaa, mutta joissa hän on mielellään ystävänä läsnä. Ehkä näin uskollisesta ystävyydestä ja traagisesta päätöksestä on kirjoitettava koruttomasti, jotta lukijalle jää tilaa ymmärtää sitä. Lyhyt tarina luo tunnelmallisen pariisilaiskuplan, jonka päättyminen koskettaa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti

Maria Laakso: Taltuta klassikko!

Heti kun olet lukenut klassikon, teetä asiasta vaatimattomasti mutta jämäkästi kertova t-paita. Tässä suhteessa on syytä ottaa mallia Volter Kilven kirjailijaseurasta, joka myy t-paitoja tekstillä ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Kukaan ei kylläkään ole oikeasti lukenut Alastalon salissa -romaania, koska se on pitkä kuin linnanjuhlien kättely eikä venkuraista kieltä ymmärrä Erkkikään. Mutta t-paita-idea on silti hyvä ja hyvän idean varastaminen kannattaa aina.

Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Maria Laakso kosiskelee nuoria lukijoita kotimaisen kirjallisuuden merkkiteosten äärelle teoksessaan Taltuta klassikko! (Tammi 2019) – ja ainakin aikuisen lukijan mielestä myös onnistuu koitoksessaan. Sarkastisten huomioiden ja kaksimielisten vitsien ryydittämä tietokirja valaisee selkeällä kielellä kahdeksan kotimaisen klassikkoteoksen juonet ja taustan. Kuin huomaamatta mukaan on ujutettu myös kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä tendenssinäytelmistä romaanin kertojaan. Myös klassikkokirjallisuus määritellään alussa niin reippaaseen ja kädestä pitävään tyyliin, ettei tottumattomampikaan lukija ehdi säikähtää teoriaosuutta.

Mediassa on viime vuosina nostettu esiin huolipuhetta siitä, miten nuoret lukevat yhä vähemmän. Kuvittelisin, että Laakso kirjallisuuden ammattilaisena on saanut inspiraationsa teokseensa juuri tästä ilmiöstä. Taltuta klassikko! tarjoaa yleiskuvaa kotimaisesta kirjallisuushistoriasta helposti sulavassa muodossa, ja sitä voi mainiosti lukea lyhyinä pätkinä, vaikkapa äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelun tukimateriaalina. Toisaalta edistyneemmät ja innoikkammat saavat kirjasta kaiken vitsailun ohella oikeasti kattavan paketin klassikkotietoutta, jonka avulla on helppo jatkaa itsenäisesti niin uudenlaisen lukuharrastuksen kuin kirjojen kypsempien tulkintojen pariin. Löytyypä kirja erilaisia oppijoita ajatellen myös e- ja äänikirjana, ja Johanna Rojolan kuvitus pitää osaltaan huolen ilmavasta lukukokemuksesta.

Kirjan pedagogisia tavoitteita ei kuitenkaan paiskata päin lukijan kasvoja, vaan kieli ja kerronta pysyttelevät alusta loppuun tarkoituksellisen keveinä. Kappaleet ovat lyhyitä, uusia termejä ei heitellä jatkuvasti eteen ja kaikki kirjojen tulkintaan liittyvä taustoitetaan perusteellisesti mutta tiiviisti. Toisin sanoen kirjaa voi lähteä lukemaan ilman minkäänlaisia ennakkotietoja suomalaisesta kirjallisuudesta. Vaikka vanhemmille ja opettajille suunnatusta naljailusta sekä puhekielisyyksistä näkee, että kohderyhmänä ovat koulutaivaltaan suorittavat nuoret, sopii teos mainiosti myös aikuiselle lyhyeksi kertauskirjaksi tai uudenlaisten lukukokemusten inspiroijaksi.

Taltuta klassikko! taltuttaa eli referoi kahdeksan suomalaiseen kirjallisuuskaanoniin kuuluvaa teosta Lönnrotin Kalevalasta Minna Canthin Työmiehen vaimoon. Laakson juonitiivistelmät eivät ole perinteistä laatua, vaan niissäkin revitellään vitsikkäillä huomioilla ja tuodaan jatkuvasti rinnastuksia nykyaikaan. Samalla Laakso tuo hienovaraisesti jo mukaan vihjeitä siitä, miten tekstiä on tulkittu. L. Onervan Mirdjan juonta kuvaillaan muun muassa tällaisen pätkän voimin:

”Rouvat slutsheimaavat Mirdjan surutta sillä perusteella, että kaikki nuorukaiset ovat häneen ihastuneita. Ja kalkkaavatpa nämä juorukellot vielä, että tyttö on nähty rappiollisen Rolf Tannen kanssa. Kerran tämä on ehkä jopa poistunut Tannen asunnosta vasta aamulla! Siis OMG! Ensimmäisen luvun tehtävänä on osoittaa, missä ahdasmielisessä sukupuolikulttuurissa Mirdja elää.”

Taltuttaminen ei tyssää vain juonen kuvailuun, vaan kahdeksan teoksen kirjailijat , kirjan vastaanotto ja teoksen ominaisimmat kerronnan piirteet ja tyylisuunnat tehdään myös tutuiksi. Jos lukijalla riittää intoa vielä näidenkin jälkeen, löytyy teoksen lopusta mainio lyhyt klassikkotärppilista 50 muusta teoksesta – nekin ryyditettyinä sarkastisilla lyhyillä sisältökuvauksilla. Kaikki tämä on tiivistetty vain hieman yli 200 sivuun, ja teoksen luettuaan kokee todella saaneensa kirjallisuushistorian tehokertauksen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 8: Kirjassa löydetään jotakin kadotettua tai sellaiseksi luultua

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Jotkut kysyvät: ”Miksi pitää käyttää feministi-sanaa? Miksei voi sanoa vain, että uskoo ihmisoikeuksiin, tai jotain sinnepäin?” Olisi kuitenkin epärehellistä olla puhumatta feminismistä. Naisten oikeudet kuuluvat tietenkin yleisiin ihmisoikeuksiin, mutta jos viittaa epämääräisesti ihmisoikeuksiin, kiistää sen, että ongelmia tuottaa nimenomaan ja erityisesti sukupuoli.

Afrikan nykykirjallisuuden tähtinimi Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (alk. We Should All Be Feminists, 2012, 2014; suom. Sari Karhulahti, Otava 2017) perustuu naisen vuonna 2012 TEDxEuston-konferenssissa esittämään puheeseen. Kirjallisessa muodossa vain 45 sivun mittainen pieni mietelmä ottaa (nimensä mukaisesti) kantaa feminismin määrittelyyn, mutta pysyy arkisten esimerkkien, suoran puhuttelun ja tieteellisten termien välttelyn ansiosta kevyenä teoksena, joka sopii lähes kaikenikäisille ja -taustaisille lukijoille.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on rakennettu siten, että taustalla vaikuttava puhe on lukijalle selkeästi läsnä. Se on vain kuitenkin piristävä, esseen erityisyyttä lisäävä piirre: lukiessani suorastaan tunnen Adichien läsnäolon ja tempaudun mielelläni kotoisan jutustelun, terävien huomioiden ja omaelämäkerrallisten tarinanpätkien virtaan. Lempeä huumori ja ajan myötä itsevarmaksi hioutunut feministinen ajattelu ovat hyvä yhdistelmä, mutta kirjassa annetaan runsaasti tilaa myös epäilyille, ihmettelylle – kukaan ei ole heti valmis tasa-arvossakaan, vaan elämä hioo ja herättää ajattelemaan asioita toisin.

Taitavasti kerrottu puhe vetoaa aina myös tunteisiin, ja siinäkin Adichie onnistuu. Yleisen ja yksityisen välillä vuorottelu on sujuvaa: lapsuuden keskusteluista hypätään kirjailijanuran alun haasteisiin, Adichien omista ajatuksista yhteiskunnallisiin aiheisiin. Mukana vilahtelevat myös monet kirjailijan ystävät ja läheiset, joista puhutaan aina lämmöllä ja kunnioituksella – olkoonkin, että osa heistä on toiminut Adichiellekin feministisen identiteetin omaksumisen innoittajina vastakkaisilla mielipiteillään.

Feminismiin jo perehtyneille lukijoille Adichien esseekirjanen tuskin tuo paljoa uutta. Ajattelen, että tarkoituksena onkin tarjota aloittelijoille ja epäilijöille helppo väylä sukupuolten tasa-arvon pohdintaan. Omaan makuuni kirjailija korostaa esimerkiksi ulkonäön merkityksetöntä roolia tasa-arvotyössä hieman liian moneen kertaan ja yksinkertaistaen: ”Esimerkillisin tuntemani feministi on veljeni Kene, joka on myös kiltti, komea ja hyvin miehekäs nuorukainen.” Toisaalta yksinkertaisuus on myös yksi kirjan onnistumisista, sillä selkeä, toteava tyyli on hyvin aseistariisuva ja yhteiseen pohdintaan kutsuva, mahdollisista mielipide-eroista huolimatta: ”Sukupuolesta ei ole helppo keskustella. Aihe vaivaannuttaa ja toisinaan jopa ärsyttää monia. Sekä miehet että naiset ovat vastahakoisia puhumaan sukupuolesta ja kärkkäitä sivuuttamaan siihen liittyvät ongelmat.

Vaikka teos ei kaikille tarjoaisikaan uutta tietoa tai kulmaa feminisimiin, Adichien vastaanpanematon tarinankerronnan lahja kutsuu mukaansa ja saa viihtymään. Tiedollista uutuusarvoa voivat tarjota kuitenkin mielenkiintoiset anekdootit paitsi nykypäivän Nigerian kulttuurista, myös kirjailijan huomiot amerikkalaisen ja nigerialaisen kulttuurin eroista. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on hyväntuulinen katsaus paitsi kirjailijan oman ajattelun kehittymiseen, myös hänen taustaansa ja lähipiiriinsä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 23: Pieni kirja

Nazanine Hozar: Aria

Aria leikki nukellaan parvekkeella. Zahra oli taas sulkenut hänet ulos, mutta Aria oli unohtanut syyn siihen. Ilma oli kylmää, mutta ei niin kylmää että se tekisi kipeää. Aria oli silti päättänyt leikkiä, että nukke paleli, ja hän piteli sitä tiukasti ja puhalteli lämmintä ilmaa sen posliinikasvoille.

Iranilaistaustaisen ja nykyisin Kanadassa asuvan Nazanine Hozarin esikoisteos Aria (alk. Aria, 2019; suom. Hilkka Pekkanen, Otava 2020) kuvaa Iranin vallankumousta ja sitä edeltäneitä vuosikymmeniä orpotytön ja tämän kolmen äidin silmin, naisten näkökulmasta. Kolmenkymmenen vuoden aikajänteellä tapahtuva kertomus kurkottaa moneen suuntaan: kirja käsittelee niin naisten aseman valtavaa muutosta, köyhän kansanosan kamppailuja kuin uskonnollisten vähemmistöjen ja lukuisten kielten täyttämää, länsimaille avointa ja monikulttuurista Irania, joka vallankumouksen myötä katosi. Yksilöt pyristelevät eteenpäin yhteiskunnan vaipuessa polvilleen Teheranin kiivaiden tapahtumien keskellä.

Tarinan yhdistävä tekijä on nimihenkilö Aria, vastasyntyneenä kadulle kuolemaan jätetty orpotyttö, jonka elämä saa uuden suunnan hellämielisen Behruz Bakhtiarin löydettyä tämän keskellä yötä. Köyhällä ja kouluttamattomalla Behruzilla ei ole avioliitosta huolimatta omaa lasta, ja vaikka mies on muutoin itseään vanhemman vaimonsa Zahran höykytettävissä, Ariasta tulee pariskunnan ottolapsi yksinkertaiseen eteläteheranilaiseen kotiin. Työ armeijan kuorma-autokuskina pitää miehen pitkiä aikoja poissa kotoa, ja sillä aikaa kovia kokenut ja raa’aksi kasvanut Zahra kurittaa Ariaa omaa pahaa oloa purkaakseen. Pieni tyttö kasvaa jatkuvan väkivallan uhan alla, mutta sitkeä ja itsepäinen luonto yrittää etsiä joka tilanteessa positiiviset, huvittavatkin puolet: 1950-luvun Teheran tarjoaa sekä uskonnollisten kulkueiden että länsimaisten elokuvien ihmetykset, kunhan pääsee karkaamaan parvekkeen kautta kaupungille.

Kun Zahran laiminlyönnit ovat lopulta viedä Arialta hengen Behruzin poissaollessa, kohtalo puuttuu peliin. Sattuman kaupalla tyttö saa uuden kodin Teheranin varakkaalta pohjoispuolelta, lapsettomaksi ja aviottomaksi jääneen Fereste Ferdowsin luota. Zarahustralaisesta suvusta näennäisesti islamiin kääntynyt, itsekin lapsena orvoksi jäänyt Fereste haluaa pitää Ariasta huolta, muttei kärsimystensä painon vuoksi osaa näyttää lämpimiä tunteitaan. Behruz on onnellinen Arian saamista uusista mahdollisuuksista, kuten hyvästä kaupunkilaiskoulutuksesta. Ariaa muutto uuden äidin, ”manan”, luokse kuitenkin vaivaa. Miksei Zahra koskaan pistäydy käymään tai kysele hänen peräänsä? Lapsuuden muuttuessa nuoruudeksi Aria kuitenkin ymmärtää varhaislapsuutensa vaikeuden, ja mielen täyttävät uudet kysymykset. Koulukaverien ihmissuhdedraamat, ensimmäiset ihastukset ja hiljalleen koulumaailmaankin tunkevat uskonnolliset ja poliittiset kiistat vievät huomion.

Vaikka Iranin vallankumous sijoittuu vasta 1970-luvun lopulle, Hozar kuvaa, miten ei-muslimit joutuivat jo vuosia ennen tapahtumien kärjistymistä varomaan toimiaan. Naiset voivat vielä 1960-luvulla kulkea länsimaisissa vaatteissa ja kulkea yksin kaupungilla eurooppalaiseen tapaan, mutta Ferestellä on jatkuva huoli siitä, miten Arian käy kiristyvässä ilmapiirissä; tytön sinivihreät silmät viittaavat alkuperään, jota perinteisimmät muslimit ja valtaväestö pitävät kirottuna. Pelastaakseen Arian aseman ja tulevaisuuden Fereste päättää kasvattaa tytöstä kunnon muslimin, jonka on tehtävä runsaasti hyväntekeväisyyttä. Mutta miksi kohteeksi valikoituu juuri vastentahtoiselta vaikuttava, köyhä rouva Sirazi perheineen? Entä mitä Feresten pitäisi ajatella aikuistuvan Arian miespuolisten ystävien vierailuista?

Hozarin teos on perinteinen lukuromaani: sen haluaa lukea mahdollisimman nopeasti ja yhdeltä istumalta, Teheranin ankarasta ilmastosta, rikkaasta kulttuurista ja jatkuvasta vilinästä nauttien. Arian kasvutarina ei ole kuitenkaan yksinkertainen ryysyistä rikkauksiin- tai orvosta ihailluksi -tarina – vaikeudet eivät aikuistuessa hellitä, vaan vallankumouksen verisyys ja mielettömyys koskettavat naisen arkea ja lähipiiriä odottamattomilla, sydäntä särkevillä tavoilla. Olisi myös väärin kuvata kirjaa vain Arian tarinaksi, sillä vähintään yhtä tärkeään rooliin nousevat omia salaisuuksiaan kantavat nais- ja äitihahmot. Ympärillä on jatkuvasti myös värikäs joukko sivuhenkilöitä, joiden elämänkohtaloita Hozar käyttää hienosti valottamaan Teheranin luokkayhteiskunnan ja vallankumouksen juurisyiden eri puolia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija