Mati Unt: Kuunpimennys

1. heinäkuuta
Niin, miksi en kuvaile itseäni?
On tyhmää kun joku tuntematon puhuu. Jos kukaan ei tiedä kuka puhuu, on vaikea saada ihmiset kuuntelemaan. Ketä kiinnostaisi ei-kenenkään puhe?
Sanoessamme, että nyt puhuu serkkupoika, Morton, polygrafisti – asia oitis kiinnostaa enemmän. Tiedämme silloin vähän, mutta tiedämme kuitenkin jotain. Emme ole tyhjän päällä.
Minä olen kuuluttajan vaimo. En osannut enkä halunnut kuvata miestäni. Miten sitten maalaisin oman kuvani?

img_20190712_2206024300970676073749810.jpg

Luin virolaisen prosaisti Mati Untin romaanin Kuunpimennys (alk. Looming, 1984; suom. Eva Lille, Gummerus 1985). Se on erikoisella tunnelmalla varustettu päiväkirjamuotoinen romaani, jossa nuori, juuri naimisiin mennyt vaimo kertoo ajatuksistaan sekä arjestaan miehensä, itseään vanhemman radiokuuluttajan kanssa 1980-luvun Virossa. Sisäänpäinkääntynyt tarina sijoittuu nimettömäksi jäävään keskikokoiseen kaupunkiin Tallinnan ja Tarton välille, mutta noin viiden kuukauden mittainen ote päiväkirjasta käsittelee enimmäkseen naisen sisäistä maailmaa. Vähä vähältä mielenterveysongelmat tai muutoin vain yliluonnolliset tapahtumat alkavat vetää naista vastustamattomasti puoleensa, mutta lukijana ei voi olla aivan varma, mitä todella tapahtuu. Kuunpimennys onnistuukin hämmentämään juuri sillä, että eriskummalliset tapahtumat tuntuvat lähes luontevilta yhtälailla eriskummallisen tunnelman kehyksissä.

Päiväkirjamerkinnät ovat romaanin alussa, toukokuussa, vielä kovin tavallisia: uusi pariskunta on muuttanut yhteen, mies käy töissä ja iltaisin palaa kotona odottavan vaimonsa luokse kertomaan päivän sattumuksista ja jaarittelemaan historiaharrastuksestaan. Välillä he käyvät ulkona ja tapaamassa ystäviä, välillä matkaavat eteläiseen Viroon miehen kotikonnuille. Jossain vaiheessa sen kuitenkin huomaa: nuoren vaimon elämä ja ajatukset tuntuvat pyörivän täysin miehen ympärillä. Vaimo tallentaa kirjaansa miehensä tylsistyttävämmätkin nippelitietomonologit, eikä hän ikinä keskeytä välillä puheripuliin asti taipuvaista miestään kotona saati sosiaalisissa tilanteissa. Vaimo harmittelee omaa historian- ja numeroiden tuntemustaan, vaikka miehen vaatimukset olisivat kovia kelle tahansa. ”Minun pitää kirjoittaa kaikki ehdottomasti muistiin, muuten monet asiat unohtuvat ja siitä voi koitua sekaannusta. Olen jo pari kertaa ollut hankalassa välikädessä. On pidettävä mielessä joitakin lukuja, jotka helposti unohtuvat. Esimerkiksi tasavaltamme sijainti.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä pakkomielteisemmäksi ja ahdistuneemmaksi naisen mielenmaisema käy. Puheisiin ilmestyvät symboliset elementit, kuu ja kissat, sekä pohdinnat omasta menneisyydestä: myös itsenäiset ajatukset hän laskee menneisyydeksi. Jokainen saa kuitenkin tehdä omat tulkintansa siitä, tarkoitetaanko menneisyydellä aikaa ennen avioliittoa vai aikaa ennen kirjan puolivälissä vallan ottavaa epämääräisyyttä, halua muuttua joksikin muuksi; mieluiten kissaksi. ”Enhän minä eilen ole syntynyt. Onhan minulla jotain ollut. Elinhän minäkin jossain ja siihen oli omat syynsä. Oli minullakin omat henkilökohtaiset asiani. Minulla oli oikeuteni ja velvollisuuteni. Oma makuni. Oma mies. Oma koti.

Samalla tavoin tulkittavaksi jää myös romaanin loppuratkaisu. Ajatuksenjuoksumaiset päiväkirjamerkinnät vaihtelevat päivän askareiden kuvauksesta kohti epärealististen tapahtumien ja tuntemuksien kuvausta. Viimeisen sivun loputtua ei siis ollutkaan helppo päättää, mistä kirja eniten kertoi – luulen siihen löytyvän monia vastauksia. Osa liittyy arvatenkin vahvasti kirjan ilmestymisen aikaisiin tapahtumiin, joten osa absurdista tunnelmasta menee varmasti sen piikkiin, etten ymmärrä viittauksia oikein. Itselleni lukukokemus tarjosi kuitenkin eniten pohdintaa henkisestä yksinäisyydestä, mielenterveysongelmista ja parisuhteen valtapeleistä.

Vaikka päähenkilöt ja tapahtumapaikat etäännytetään nimien ja suoran kuvauksen puutteella, tarina on hyvin intensiivistä luettavaa. Viron kulttuuria ja historiaa tuntemattomille aviomiehen hengästyttävät luettelot kuuluisista henkilöistä, Viron sotahistoriasta (ennen Neuvostoliittoa) ja kirjallisuudesta voivat tuntua hyvinkin raskailta, enkä itsekään aiheisiin perehtymisestä huolimatta tunnistanut puoliakaan nimistä ja viittauksista. Sitkeimmän kirja voikin innostaa googlaamaan lukuisista aiheista, mutta kirjasta voi nauttia myös ilman kulttuurista kontekstia: kuvatut mielenliikkeet ja parisuhteen alkuvaiheet ovat universaalisti ymmärrettäviä asioita. Suomalaislukijoita saattavat ilahduttaa myös lukuisat Suomi-viittaukset: Unt on upottanut tarinaan niin tuttua kirjallisuutta kuin kevyempiäkin huomioita naapurimaan näkövinkkelistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 40: Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

L. Onerva: Mies ja nainen

– Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
– Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
– Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
– Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan.  Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…

Lyyli synkistyi.

img_20190702_1658286400345849163237264.jpg

Erityisesti runoilijana muistetun L. Onervan novellikokoelma Mies ja nainen (alk. 1912; luettu Ntamon 2017 julkaistu näköispainos ensipainoksesta) on yllättävä sekoitus modernin oloista feminismiä ja vanhanaikaista melodramaattisuutta. Onerva tuntuu painottavan kuvauksissaan ihmisten kohtaamattomuutta; kukaan ei koskaan ymmärrä toista täysin, vaikka rakastunut ja hyvissä aikeissa olisikin. Kuvausten mukaan tämä ainainen ero ihmisten välillä myös aiheuttaa jatkuvaa tuskaa parisuhteisiin muun muassa väärinkäsitysten, tahattoman kaltoinkohtelun, pettämisten ja erojen muodossa. Toinen kantava teema on naisen tukahdutettu tahto, joka kuitenkin polttelee naishahmoja pinnan alla, aiheuttaen katkeruutta ja vihaakin vallitsevien normien ja valtasuhteiden edessä. Tarinoiden viehätysvoimaansa testailevat nuoret ja suhteissaan pettyneet aikuiset naiset kyllä sulkevat suunsa auktoriteettien niin vaatiessa, mutta Onervan sanoin: ”siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta”.

Mies ja nainen sisältää yhteensä viisi novellia ja kaksi ”näyttämö-kuvitelmaa” eli lyhyehköä, draaman muotoon puettua kohtausta. Kaikki kuvaavat miehen ja naisen välisiä, erittäin mutkikkaita ja pettymystä tuottavia suhteita aina ensitapaamisesta avioeroon. Vuonna 1912 ilmestynyt pessimistinen kokoelma saattaakin olla yksi niistä Onervan tuotoksista, joihin inspiraatiota on haettu hänen ja runoilija Eino Leinon ilmeisen vaikeasta suhteesta. Novellit on jaettu kahden alaotsikon alle, joista ensimmäinen, Pikkutyttöjä, esittelee kaksi aikuisuuden kynnyksellä taiteilevaa nuorta naista. Päähenkilöidensä mukaan nimetyt novellit, Elina ja Inkeri, käsittelevät aikuisuuteen ja seksuaalisuuteen heräämistä sekä ensimmäisiä sydänsuruja yllättävän raikkaalla otteella. Nautittavat, vanhanaikaisen tarinankerronnan keinoin kirjoitetut pätkät alkavat vahvasti ja imaisevat mukaansa kaikkitietävine kertojineen ja kansainvälisine tapahtumapaikkoineen, mutta loppua kohden ne kietovat lukijan hienostuneen haikeaan tunnelmaan, pohtimaan isoja ja moninaisia kysymyksiä rakkaudesta ja rakastamisesta.

Kolme jälkimmäistä novellia ovat alaotsikon Eronneita alla, ja käsittelevät aikuisia, rakkaudessa kokeneita ja pettyneitä naisia. Eri aikoina esittelee kertaalleen eronneen Tarjan, joka ymmärtää rakastavansa toista miestään liian myöhään. Hävittävää voimaa kertoo lähes ironisesti esimerkin siitä, miten vaikea naisen on elää kokonaisena yhteiskunnassa, jossa tämän negatiiviset tai eriävät mielipiteet lokeroidaan hupsutuksiksi ja luonnevioiksi. (Kerrassaan raivostuttavan samastuttavaa luettavaa, eli ikävä kyllä Onervan tekstit eivät ole päässeet vanhentumaan!) Lohduttajat kuvaa kahta avioliitostaan eronnutta ihmistä, Inkoa ja Lyyliä, jotka suunnittelevat uutta liittoa ja välittävät toisistaan. Heidän erilaiset ajatuksensa sitoutumisesta, rakkaudesta ja vähän kaikesta osoittautuvatkin yllättäen yhteiselämän esteeksi heti, kun kiiltokuvamaisen arjen pintaa alkaa tutkia tarkemmin. Onerva tuntuu julistavan, etteivät ihmiset pelkuruuttaan tutki suhteidensa peruspilareita kuin pakon edessä, sillä rakkaudeksi luultu voikin olla vain pelkoa tai tarvetta.

Vaikuttavien ja rohkeasti ihmissuhteita perkaavien novellien jälkeen teoksen lopun kaksi näyttämö-kuvitelmaa tuntuvat hienoiselta pettymykseltä. Yksinäisyys ja Autius tuntuvat vain melodramaattisilta, vanhahtavilta yrityksiltä suuriin tragedioihin. Yksinäisyys kuvaa kolmiodraamaa, jonka keskiössä Eila yrittää saada kahta miestä, aviomiestään ja tämän ystävää, rakastamaan itseään. Ennen molemmat häntä ihailleet miehet katoavat abstraktien ja erikoisten keskustelujen jälkeen. Autiudessa kaksi hermoparantolan asukkia, mies ja nainen, jäävät taas vaille henkistä kohtaamista filosofiseen vaikutelmaan pyrkivien sanailujen lomassa. Kun yksinäinen mies on kiinnostunut, kyynistynyt nainen kiroaa rakkauden. Kun nainen yrittääkin luottaa, mies kieltää tunteensa. Oikeasti kumpikaan ei ole menettänyt rakkaudenkaipuutaan, mutta molemmat väistelevät faktoja omaksi onnettomuudekseen. Näistä kahdesta kohtauksesta puuttuvat kuitenkin novelleista tutut terävä ironia, kylmäävät tajuamisen hetket ja kokonaiselta tuntuvat maailmat; novellien tilanteet voisivat olla elettyä elämää. Myös Onervan muualla rönsyävä ja värikäs kieli on supistunutta ja toteavaa, ja vaikutti ainakin omaan lukukokemukseeni välittömästi.

Vaikka kokoelma pyörii paljolti miehen ja naisen eroavaisuuksien ympärillä, ei kyse ole kuitenkaan miehet Marsista, naiset Venuksesta -tyyppisestä haihattelusta. Luulen, että aikansa lapsena Onerva vain on kuvannut sukupuolten roolit ja ihmissuhteet tavalla, joka hänelle tuntui konkreettiselta. Novelleja on helppo lukea yleistason kuvauksina ihmissuhteiden vaikeuksista ja rakastamisesta, eivätkä sukupuoliroolit merkitse kaikkea: kenties nais- ja mieshahmot ovat vain tapoja kuvata aivan perustavanlaatuisesti erilaisia ihmisiä ihmissuhteissa, sillä esimerkiksi naishahmoista löytyy variaatiota toisiinsakin verrattuina.

Toisaalta sukupuolella on paljonkin väliä ja painoarvoa teoksen toisen pääteeman tulkinnassa. 1900-luvun alussa naisen asema oli kovin erilainen, ja Onerva kuvaakin, millaiseen henkiseen puristukseen suurin osa Suomessakin jäi: yhteiskunta odotti sukupuolen mukaan tietynlaista käytöstä, tietynlaista olemusta, tietynlaisia mielipiteitä ja tietynlaisia elämänvalintoja, eikä suurimmalla osalla ollut valtaa niiden vastustamiseen. Novellien väittelemään yltyvät, flirttailemaan innostuvat ja epämieluisan miehen rakkaudesta kieltäytyvät naishahmot ovat merkittäviä aikansa kontekstissa juuri sukupuolensa ja vallinneiden valta-asemien vuoksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 37: Pienkustantamon julkaisu

Anton Tsehov: Lokki

Nina (Yksin.):
Miten omituista on nähdä kuuluisan taiteilijattaren itkevän ja vielä niin joutavasta syystä! Ja eikö ole kummallista, että kuuluisa kirjailija, yleisön lemmikki, josta kirjoitetaan kaikissa sanomalehdissä, jonka kuvia myydään ja jonka teoksia käännetään ulkomaisille kielille, istuu kaiket päivät onkimassa ja iloitsee, kun saa pari salakkaa. Minä olin kuvitellut, että tunnetut henkilöt ovat ylpeitä, luoksepääsemättömiä, että he halveksivat laumaa ja maineellaan, nimensä loisteella ikään kuin kostavat laumalle sen, että tämä asettaa kaikkea korkeammalle kuuluisan syntyperän ja rikkauden. Mutta hepä itkevät, onkivat kaloja, pelaavat korttia, nauravat ja suuttuvat, kuten kaikki muutkin.

Anton Tsehovin ensimmäiseksi suureksi klassikkonäytelmäksi nimitetty Lokki (alk. 1896; suom. ensimmäisen kerran 1960; luettu Jalo Kaliman suomennos, 4. painos, WSOY 2008) on surullinen pieni kertomus ihmisistä, jotka eivät saa unelmistaan kiinni. Vanhan herra Sorinin maatilalle sijoittuva nelinäytöksinen näytelmä esittelee lukijoille kymmenisen etuoikeutettua venäläistä hahmoa 1800-1900-lukujen vaihteesta. Pääosaan nousevat hahmojen tavoitteet ja toiveet, jotka lähes jokainen kuitenkin onnistuu vesittämään joko itse tai olosuhteiden pakottamana. Kartanon yllä leijuvat tyytymättömyys ja särkyneet sydämet, mutta näytöksistä viimeinen paljastaa, ettei hahmoilla siitä huolimatta ole voimaa muuttaa valitsemaansa suuntaa; he tyytyvät muutamankin vuoden kuluttua samoihin ratkaisuihin ja paikoillaan junnaavaan elämään.

Näytelmä alkaa jo mainitulta Sorinin kesäiseltä tilalta, jonne on saapunut lomailemaan kirjava joukko vieraita ja paikallista väkeä: mukana ovat muun muassa suuresti kiitelty kirjailija Trigorin, arvostettu vanha lääkäri Dorn, eläköitynyt näyttelijädiiva Irina Arkadina, hänen kirjailijan urasta haaveileva poikansa Treplev ja taiteilijahaaveita elättelevä paikallinen neito Nina, näin muutamia mainitakseni. (Venäläiseen tapaan hahmoja kutsutaan niin etunimillä, sukunimillä, erilaisilla lempinimillä kuin yhdistelmilläkin, mutta käytän tässä nimiä, joilla heihin usein näytelmässä viitataan.)

Ensimmäisessä näytöksessä kokoonnutaan seuraamaan modernin ja korkealentoisen monologinäytelmän ensi-iltaa, kun nuori Treplev yrittää lyödä läpi kirjailijana. Tilaa vievä ja oman tähtensä hiipumisesta katkera äiti-Irina ei kuitenkaan kykene antamaan pojalleen kuin pisteliäitä kommentteja, ja onnistuu huomautuksillaan keskeyttämään koko esityksen. Kun herkkä nuorimies vielä samaan aikaan kärsii yksipuolisesta rakkaudesta näytelmänsä tähteä, Ninaa, kohtaan, joka puolestaan palvoo vierailulla olevaa Trigorinia, alkaa yhtälö olla liikaa yhdelle miehelle.

Toinen ja kolmas näytelmä ovat päälle päin kepeitä lomakuvauksia onkimisineen, keskusteluineen ja kriketinpeluineen, mutta pinnan alla kuohunta vain yltyy. Suhdesopat eivät suinkaan pääty poloiseen Trepleviin, vaan monimutkaiset ihmissuhdekiemurat luovat muutenkin murheessa ja turhautumisessa pyöriskeleville hahmoille lisää haikailun ja valittamisen aiheita. Lomalaisten keskustelut taiteesta ja taiteilijuudesta, elämästä ja rakkaudesta muuttuvat syksyn lähetessä yhä synkemmiksi: suhteet loppuvat ja alkavat riitojen ja salamyhkäisyyksien keskellä ja mustasukkaisuutta koetaan niin ihmisistä kuin taiteellisista saavutuksista. Treplev ei vimmaisista yrityksistään huolimatta onnistu koskettamaan taiteellaan muita, Nina taas ei saa ankarien vanhempiensa vuoksi edes kokeilla taidealaa. Ihailtu Trigorin ei koskaan pysty nauttimaan menestyksestään, vaan kirjoittaa pakonomaisesti ja ahdistuksessa lisää, kun Irina Arkadina puolestaan diivailee menneen uransa varjolla, vaikka on jo täysin tipahtanut teatterin tähtijoukosta. Jokaisella hahmolla on mahdollisuus, mutta he kuluttavat voimansa kaikkeen muuhun kuin haaveidensa toteuttamiseen.

Neljännessä näytöksessä aikaa on kulunut kaksi vuotta, ja osa tutusta lomaseurueesta tapaa syksyn viiletessä. Osa on vihdoin rohkaistunut lähtemään tavoittelemaan unelmiaan sitten edellisen näytöksen tapahtumien, mutta hekin huomaavat elämänsä junnaavan edelleen paikoillaan – nyt vain uudessa roolissa tai kaupungissa. Lopulta mikään ei siis muutu, ja kaikki aiemmat pienet tapahtumat ja keskustelut ovatkin vain alleviivaamassa näytelmän tärkeintä pointtia: tapahtumattomuutta.

Yksi vastaus Lokin maailman loputtomaan ahdistukseen ja tyhjäkäyntiin löytyy lukemani painoksen Kirsikka Moringin esipuheesta. Sen mukaan Tsehov itse kirjoitti Lokista ystävälleen näin: ”Minä en halunnut muuta kuin sanoa suoraan ihmisille: Katsokaa itseänne ja nähkää miten kurjaa ja ikävää teidän elämänne on! On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät tämän, sillä jos he tekevät niin, he tulevat varmasti luomaan itselleen toisenlaisen paremman elämän.” Liioiteltuihin mittoihin viety tragedia kääntyykin oikein tulkittuna kantaaottavaksi komediaksi, tosin julmaksi sellaiseksi.

Näytelmä jättää jälkeensä joukon kysymyksiä; ymmärsinkö nimimotiivin, puheissa ja hahmojen käsissä fyysisestikin toistuvan lokin, oikein? Miksi Irina Arkadina ajaa poikansa niin monella tavoin ahtaalle? Ei kai minun elämäni ole tuollaista turhanpäiväistä olemista ja elämistä ilman päämäärää? Jos Lokki olisi yhtään pidempi, sitä ei todennäköisesti jaksaisi lukea. Huolimatta monista osuvista repliikeistä ja henkilökuvauksista juurikin edellä mainittu suurten, selkeiden tapahtumien (tarkoituksellinen) puute sekä alleviivattu turhautuneisuus tekee lukemisesta raskasta, vaikka sivuja on pokkariversiossa vain hitusen alle 100. Näistä seikoista huolimatta suosittelen tarttumaan teokseen; harva teos haastaa näin vahvasti pohtimaan omaa ymmärrystä ja käsitystä elämästä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 47: Kirjassa on alle 100 sivua

John Steinbeck: Helmi

Ja helmi, vilkutellen ja kimallellen pienen kynttilän valossa, viekoitteli kauneudellaan ja sulollaan hänen mielensä. Niin ihana se oli, niin pehmyt, ja siitä virtasi sen oma sävelmä – lupausten ja ilojen laulu, tulevaisuuden, rauhan ja turvan takuu. Helmen lämmin hohde lupasi lievitystä sairautta vastaan ja suojaa häväistystä vastaan. Se sulki oven nälältä. Ja kun Kino sitä katseli, hänen silmänsä pehmenivät ja kasvonsa sulivat.

img_20190424_1559431932818431492350558.jpg

John Steinbeckin tiivis klassikko Helmi (alk. The Pearl, 1947; suom. 1949; luettu 23. painos, suom. Alex Matson, Gummerus 2008) on hieno ja surullinen tarina, joka sisältää suurta symboliikkaa moneen suuntaan. Steinbeck käsittelee teoksessaan paitsi rikastumisen pakkomiellettä ja ihmisen mielen heikkoutta houkutusten edessä, myös erilaisia valtasuhteita. Kirjassa vähemmistön edustajat, Amerikan alkuperäiskansan jäsenet, tulevat kohdelluiksi erityisen huonosti silloin, kun heillä on jotain valtaväestön havittelemaa. Toisaalta vallan pimeän puolen itse nahoissaan kokenut alkuperäiskansan jäsen Kino on valmis uhraamaan kaiken kerran humalluttavaa valtaa maistettuaan, eivätkä himoa hillitse edes läheisten varoitukset.

Helmen keskiössä ovat köyhä helmenkalastajana toimiva Kino, hänen vaimonsa Juana ja pieni lapsensa Coyotito, jotka elävät alkuperäiskansan leirissä, savimajassa Tyynenmeren rannalla. He elävät hiljaista, yksinkertaista elämää onnellisina siitä vähästä mitä on, eivätkä oikeastaan ole kosketuksissa varakkaampaan ulkomaailmaan tai läheisen kaupungin valtaväestöön. Kaikki kuitenkin muuttuu rysäyksellä, kun Kino onnistuu löytämään suuren, puhtaan ja maailman kauneimmaksi arvioidun helmen, joka herättää mielenkiintoa aina kaupungissa saakka. Vähään tottunut Kino alkaa tavoitella ennen saavuttamattomiin jääneitä unelmiaan. Ensin toiveet ovat vaatimattomia ja realistisia: Kino ja Juana haluaisivat mennä virallisesti naimisiin valtaväestön tapaan sekä hankkia pienelle Coyotitolle lukutaidon, joka hyödyttäisi koko syrjittyä yhteisöä.

Mitä kauemmin helmi Kinolle kuuluu, sitä rajummaksi ennen niin rauhaisa arki käy. Kinon ja Juanan talolle tehdään epämiellyttäviä vierailuja ja yöllisiä hyökkäyksiä, Kinon toiveet muuttuvat suuremmiksi ja pakkomielteisiksi ja mies alkaa väkivaltaiseksi uskollista Juanaa kohtaan; hän on valmis lakaisemaan kaiken tieltään kohti rikkauksia. Helmen myyminen ja rikastuminen eivät kuitenkaan onnistu niin yksinkertaisesti ja siististi, kuin hän vielä alussa viattomasti ajatteli: kaupungin potentiaaliset ostajat, arvotavaroiden kauppiaat, ovat liittoutuneet ja tekevät häpeilemättä pilkkahintaisia tarjouksia. Juanan epäilykset ja anomukset helmen hävittämisestä saavat Kinon vain entistä raivostuneemmaksi, ja hän sulkeutuu päivä päivältä syvemmälle oman vallanhimonsa täyttämään kuplaan.

Steinbeck kuvaa hienosti, miten aluksi niin paljon iloa ja toiveita herättänyt helmi muuttuu jatkuvasti painostavammaksi ja vaarallisemmaksi ihmisten välisessä kamppailussa: jokin yhteiskunnassa niin suuri ja arvostettu asia huijaa nöyränkin miehen pelaamaan enemmistön likaisilla säännöillä. Kun Kino kerran sokaistuu äkillisestä vallastaan arvokkaan helmen omistajana, hänen silmänsä avautuvat vasta suurimman mahdollisen menetyksen tultua. Tarinan loppu on raa’an toteava: rikottua ei saa enää korjatuksi, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää elämän uudelleenrakentaminen nollasta.

Kirjan kieli on pahaenteisen juonen vastapainoksi kaunista ja runollista. Tarina myös kerrotaan viehättävän vanhanaikaiseen tapaan: hyvät ja pahat erotellaan selkeästi toisistaan, loppuratkaisu on arvattavissa melko aikaisin ja juoni etenee suoraviivaisesti alusta loppuun ilman takaumia tai muita aikahyppyjä. Kirjaa voisikin nuorempi lukija lukea aivan sellaisenaan, yksinkertaisena kuvauksena erään helmenkalastajan onnesta, joka muuttuikin epäonneksi. Helmen vertauskuvalliset tasot tekevät tarinasta kuitenkin monimutkaisen, ajatuksia herättävän ja sivumääräänsä suuremman teoksen, joka hyvin ansaitsee paikkansa klassikkojen joukossa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 8: Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia

Perimysjärjestys on monarkian a ja o. Se on erinomaisen tärkeä apparaatti mutta on aikojen kuluessa aiheuttanut monenmoista historian siipien havinaa. On vääriä puolisoita, haluttomia kruununperillisiä tai salattuja skandaaleja. Totaalinen sekoilu ja ovelasti ajoitetut salamurhat on onnistuttu estämään aika ajoin tehtävillä lainmuutoksilla, ja kruunu kulkeekin nykyään useimmiten sievästi suoraan alenevassa polvessa. Monarkiassa kruunu on mieluiten periytynyt isältä vanhimmalle pojalle. Vaikeudet ovat alkaneet, kun on jouduttu siirtymään veljen linjaan, tai setiin ja serkkuihin. Vasta viime vuosikymmenet ovat tuoneet miesvaltaan muutoksia, ja naispuolisista ja miespuolisista perillisistä on tullut monissa maissa tasa-arvoisia. Jos vanhin lapsi on tyttö, kuningasparilla ei ole enää syytä vaipua epätoivoon.

img_20190424_1600018746595140621116071.jpg

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia (Johnny Kniga Kustannus, 2008) on melko viihteellisellä otteella kirjoitettu mutta kattava opus kuninkaallisten ja heihin saumattomasti kytkeytyvien historiallisten tapahtumien maailmaan. Alaotsikkonsa mukaisesti teoksessa ei keskitytä vain tutumpien eurooppalaisten kuningashuoneiden historiaan, vaan tarjolla on tietoutta myös arabimaiden emiireistä ja Afrikan vähiin käyneistä monarkioista – onpa mukana myös Suomen kuningas. Kirjassa ei kuitenkaan jäädä pelkkään historian kertaukseen, vaan Monarkian muruset on teemoiltaan laaja ja yllättäväkin paketti kaikenlaisille lukijoille.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä kuningaskuntien ja niiden menneiden ja nykyisten jäsenten esittelyjä maittain, yleistietoa monarkioista perimysjärjestyksineen ja kansainvälisine naimakauppoineen, hyviä tiivistyksiä sodista ja muista (kuninkaallistenkin) historiaa muuttaneista tapahtumista sekä juoruja ja kirjoittajiensa subjektiivisia mielipiteitä. Yksi ja sama opus siis vastaa tyydyttävästi paitsi skandaalinkäryjä ja salaisuuksia etsivien, myös historiallisten faktojen ystävien tarpeisiin. Yllättävää, mutta toimivaa: keveämmät sukudraamat ja kuninkaallisten kummiverkostojen kuvaukset vuorottelevat raskaampien, vuosilukujen ja nimien täyttämien sukuselvitysten ja sotakuvausten kanssa. Kirjassa on myös paljon ansiokasta yhteenvetoa monarkiakohtaisten lukujen lisäksi: omat artikkelinsa ovat saaneet muun muassa kuninkaallisista tehdyt tv-sarjat ja elokuvat, Sandhurstin kuninkaallinen sotilasakatemia (jossa ovat brittien lisäksi kouluttautuneet hieman yllättäen myös monet sulttaanit ja emiirit) sekä kuninkaallisten varallisuus ja rahankäyttö.

Huumoriakin piisaa: yhteen artikkeliin on koottu Britannian prinssi Philipin kootut möläytykset, toiseen listaus kuninkaallisista kauhuanopeista. Välillä hyvän maun rajat ovat kuitenkin makuuni ikävästi hakusessa; itseäni häiritsi suuresti, miten esimerkiksi kuningasperheiden lasten ulkonäköjä aseteltiin avoimesti paremmuusjärjestyksiin. Lisäksi kirjan lopusta löytyvät listaukset huomionarvoisimmista prinsessoista ja prinsseistä, ja näissäkin kirjoittajien arvoasteikko pyörii lähinnä ulkonäön ympärillä: Ruotsin Victoria pääsee kärkisijoille kuvauksella ”oikean kokoinen” ja Monacon Carolinen todetaan olevan ”entinen superkaunotar, ikääntyy eteläeurooppalaisen hoikan naisen tyyliin epäedullisesti”. Huonoimmille pisteille jääneitä puolestaan kuvataan avoimesti inhottavilla, kenties huumoriksi tarkoitetuilla sanankäänteillä. Herää vain kysymys, miksi ihmeessä näinä aikoina on yksityiskohtaisesti edes huumorin varjolla rankattava kenenkään ulkonäköä, varsinkin kun arvostelun alaisista ei kukaan ole esillä ulkonäkönsä vuoksi?

Yleisvaikutelma jää kaikesta huolimatta positiivisen puolelle. Kirjaa lukiessa viehättävää ja jännittävää nippelitietoa sai siihen malliin, että kukaan lähellä olija ei säästynyt laajoilta siteerauksilta. Esimerkiksi itselleni oli täysin uusi asia, että Iso-Britanniassa ei ole lainkaan varsinaista kansallispäivää, mutta sen virkaa hoitaa kuningatar Elisabet II:n syntymäpäivä. Oikea syntymäpäivä, 21.4., on brittien mielestä kuitenkin liian kolea ajankohta, joten kuningattaren synttäreitä ja valtiota juhlitaan virallisesti, ihan muina miehinä, kesäkuun toisena viikonloppuna. Monarkian muruset innostaa googlaamaan lisätietoja niin henkilöistä, paikoista kuin historiallisista tapahtumistakin pitkin lukukokemusta; laajemman mielenkiinnon ja innostuksen herättäminen on mielestäni yksi ansiokkaan tietokirjan merkeistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 32: Kirjan nimessä on ammatti