Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Jotkut kysyvät: ”Miksi pitää käyttää feministi-sanaa? Miksei voi sanoa vain, että uskoo ihmisoikeuksiin, tai jotain sinnepäin?” Olisi kuitenkin epärehellistä olla puhumatta feminismistä. Naisten oikeudet kuuluvat tietenkin yleisiin ihmisoikeuksiin, mutta jos viittaa epämääräisesti ihmisoikeuksiin, kiistää sen, että ongelmia tuottaa nimenomaan ja erityisesti sukupuoli.

Afrikan nykykirjallisuuden tähtinimi Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (alk. We Should All Be Feminists, 2012, 2014; suom. Sari Karhulahti, Otava 2017) perustuu naisen vuonna 2012 TEDxEuston-konferenssissa esittämään puheeseen. Kirjallisessa muodossa vain 45 sivun mittainen pieni mietelmä ottaa (nimensä mukaisesti) kantaa feminismin määrittelyyn, mutta pysyy arkisten esimerkkien, suoran puhuttelun ja tieteellisten termien välttelyn ansiosta kevyenä teoksena, joka sopii lähes kaikenikäisille ja -taustaisille lukijoille.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on rakennettu siten, että taustalla vaikuttava puhe on lukijalle selkeästi läsnä. Se on vain kuitenkin piristävä, esseen erityisyyttä lisäävä piirre: lukiessani suorastaan tunnen Adichien läsnäolon ja tempaudun mielelläni kotoisan jutustelun, terävien huomioiden ja omaelämäkerrallisten tarinanpätkien virtaan. Lempeä huumori ja ajan myötä itsevarmaksi hioutunut feministinen ajattelu ovat hyvä yhdistelmä, mutta kirjassa annetaan runsaasti tilaa myös epäilyille, ihmettelylle – kukaan ei ole heti valmis tasa-arvossakaan, vaan elämä hioo ja herättää ajattelemaan asioita toisin.

Taitavasti kerrottu puhe vetoaa aina myös tunteisiin, ja siinäkin Adichie onnistuu. Yleisen ja yksityisen välillä vuorottelu on sujuvaa: lapsuuden keskusteluista hypätään kirjailijanuran alun haasteisiin, Adichien omista ajatuksista yhteiskunnallisiin aiheisiin. Mukana vilahtelevat myös monet kirjailijan ystävät ja läheiset, joista puhutaan aina lämmöllä ja kunnioituksella – olkoonkin, että osa heistä on toiminut Adichiellekin feministisen identiteetin omaksumisen innoittajina vastakkaisilla mielipiteillään.

Feminismiin jo perehtyneille lukijoille Adichien esseekirjanen tuskin tuo paljoa uutta. Ajattelen, että tarkoituksena onkin tarjota aloittelijoille ja epäilijöille helppo väylä sukupuolten tasa-arvon pohdintaan. Omaan makuuni kirjailija korostaa esimerkiksi ulkonäön merkityksetöntä roolia tasa-arvotyössä hieman liian moneen kertaan ja yksinkertaistaen: ”Esimerkillisin tuntemani feministi on veljeni Kene, joka on myös kiltti, komea ja hyvin miehekäs nuorukainen.” Toisaalta yksinkertaisuus on myös yksi kirjan onnistumisista, sillä selkeä, toteava tyyli on hyvin aseistariisuva ja yhteiseen pohdintaan kutsuva, mahdollisista mielipide-eroista huolimatta: ”Sukupuolesta ei ole helppo keskustella. Aihe vaivaannuttaa ja toisinaan jopa ärsyttää monia. Sekä miehet että naiset ovat vastahakoisia puhumaan sukupuolesta ja kärkkäitä sivuuttamaan siihen liittyvät ongelmat.

Vaikka teos ei kaikille tarjoaisikaan uutta tietoa tai kulmaa feminisimiin, Adichien vastaanpanematon tarinankerronnan lahja kutsuu mukaansa ja saa viihtymään. Tiedollista uutuusarvoa voivat tarjota kuitenkin mielenkiintoiset anekdootit paitsi nykypäivän Nigerian kulttuurista, myös kirjailijan huomiot amerikkalaisen ja nigerialaisen kulttuurin eroista. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on hyväntuulinen katsaus paitsi kirjailijan oman ajattelun kehittymiseen, myös hänen taustaansa ja lähipiiriinsä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 23: Pieni kirja

Nazanine Hozar: Aria

Aria leikki nukellaan parvekkeella. Zahra oli taas sulkenut hänet ulos, mutta Aria oli unohtanut syyn siihen. Ilma oli kylmää, mutta ei niin kylmää että se tekisi kipeää. Aria oli silti päättänyt leikkiä, että nukke paleli, ja hän piteli sitä tiukasti ja puhalteli lämmintä ilmaa sen posliinikasvoille.

Iranilaistaustaisen ja nykyisin Kanadassa asuvan Nazanine Hozarin esikoisteos Aria (alk. Aria, 2019; suom. Hilkka Pekkanen, Otava 2020) kuvaa Iranin vallankumousta ja sitä edeltäneitä vuosikymmeniä orpotytön ja tämän kolmen äidin silmin, naisten näkökulmasta. Kolmenkymmenen vuoden aikajänteellä tapahtuva kertomus kurkottaa moneen suuntaan: kirja käsittelee niin naisten aseman valtavaa muutosta, köyhän kansanosan kamppailuja kuin uskonnollisten vähemmistöjen ja lukuisten kielten täyttämää, länsimaille avointa ja monikulttuurista Irania, joka vallankumouksen myötä katosi. Yksilöt pyristelevät eteenpäin yhteiskunnan vaipuessa polvilleen Teheranin kiivaiden tapahtumien keskellä.

Tarinan yhdistävä tekijä on nimihenkilö Aria, vastasyntyneenä kadulle kuolemaan jätetty orpotyttö, jonka elämä saa uuden suunnan hellämielisen Behruz Bakhtiarin löydettyä tämän keskellä yötä. Köyhällä ja kouluttamattomalla Behruzilla ei ole avioliitosta huolimatta omaa lasta, ja vaikka mies on muutoin itseään vanhemman vaimonsa Zahran höykytettävissä, Ariasta tulee pariskunnan ottolapsi yksinkertaiseen eteläteheranilaiseen kotiin. Työ armeijan kuorma-autokuskina pitää miehen pitkiä aikoja poissa kotoa, ja sillä aikaa kovia kokenut ja raa’aksi kasvanut Zahra kurittaa Ariaa omaa pahaa oloa purkaakseen. Pieni tyttö kasvaa jatkuvan väkivallan uhan alla, mutta sitkeä ja itsepäinen luonto yrittää etsiä joka tilanteessa positiiviset, huvittavatkin puolet: 1950-luvun Teheran tarjoaa sekä uskonnollisten kulkueiden että länsimaisten elokuvien ihmetykset, kunhan pääsee karkaamaan parvekkeen kautta kaupungille.

Kun Zahran laiminlyönnit ovat lopulta viedä Arialta hengen Behruzin poissaollessa, kohtalo puuttuu peliin. Sattuman kaupalla tyttö saa uuden kodin Teheranin varakkaalta pohjoispuolelta, lapsettomaksi ja aviottomaksi jääneen Fereste Ferdowsin luota. Zarahustralaisesta suvusta näennäisesti islamiin kääntynyt, itsekin lapsena orvoksi jäänyt Fereste haluaa pitää Ariasta huolta, muttei kärsimystensä painon vuoksi osaa näyttää lämpimiä tunteitaan. Behruz on onnellinen Arian saamista uusista mahdollisuuksista, kuten hyvästä kaupunkilaiskoulutuksesta. Ariaa muutto uuden äidin, ”manan”, luokse kuitenkin vaivaa. Miksei Zahra koskaan pistäydy käymään tai kysele hänen peräänsä? Lapsuuden muuttuessa nuoruudeksi Aria kuitenkin ymmärtää varhaislapsuutensa vaikeuden, ja mielen täyttävät uudet kysymykset. Koulukaverien ihmissuhdedraamat, ensimmäiset ihastukset ja hiljalleen koulumaailmaankin tunkevat uskonnolliset ja poliittiset kiistat vievät huomion.

Vaikka Iranin vallankumous sijoittuu vasta 1970-luvun lopulle, Hozar kuvaa, miten ei-muslimit joutuivat jo vuosia ennen tapahtumien kärjistymistä varomaan toimiaan. Naiset voivat vielä 1960-luvulla kulkea länsimaisissa vaatteissa ja kulkea yksin kaupungilla eurooppalaiseen tapaan, mutta Ferestellä on jatkuva huoli siitä, miten Arian käy kiristyvässä ilmapiirissä; tytön sinivihreät silmät viittaavat alkuperään, jota perinteisimmät muslimit ja valtaväestö pitävät kirottuna. Pelastaakseen Arian aseman ja tulevaisuuden Fereste päättää kasvattaa tytöstä kunnon muslimin, jonka on tehtävä runsaasti hyväntekeväisyyttä. Mutta miksi kohteeksi valikoituu juuri vastentahtoiselta vaikuttava, köyhä rouva Sirazi perheineen? Entä mitä Feresten pitäisi ajatella aikuistuvan Arian miespuolisten ystävien vierailuista?

Hozarin teos on perinteinen lukuromaani: sen haluaa lukea mahdollisimman nopeasti ja yhdeltä istumalta, Teheranin ankarasta ilmastosta, rikkaasta kulttuurista ja jatkuvasta vilinästä nauttien. Arian kasvutarina ei ole kuitenkaan yksinkertainen ryysyistä rikkauksiin- tai orvosta ihailluksi -tarina – vaikeudet eivät aikuistuessa hellitä, vaan vallankumouksen verisyys ja mielettömyys koskettavat naisen arkea ja lähipiiriä odottamattomilla, sydäntä särkevillä tavoilla. Olisi myös väärin kuvata kirjaa vain Arian tarinaksi, sillä vähintään yhtä tärkeään rooliin nousevat omia salaisuuksiaan kantavat nais- ja äitihahmot. Ympärillä on jatkuvasti myös värikäs joukko sivuhenkilöitä, joiden elämänkohtaloita Hozar käyttää hienosti valottamaan Teheranin luokkayhteiskunnan ja vallankumouksen juurisyiden eri puolia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Jos meitä kaikkia koskevista asioista päättävät ihmiset ovat kaikki liikkumiskykyisiä valkoisia miehiä (ja heistä yhdeksän kymmenestä Yhdysvalloista), tuloksena on puutteellista dataa – aivan samalla tavoin kuin puutteellista dataa saa, jos ei kerää informaatiota naisen kehosta lääketutkimuksessa. Ja kuten tulen osoittamaan, naisnäkökulman huomiotta jättäminen ylläpitää voimakasta tahatonta mieskeskeisyyttä, joka pyrkii (usein vilpittömästi) esiintymään ”sukupuolineutraalina”.

Brittiläisen toimittaja-tietokirjailija Caroline Criado Perezin hittiteos Näkymättömät naiset – Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (alk. Invisible women – Exposing data bias in a world designed for men, 2019; suom. Arto Schroderus, WSOY 2020) on hengästyttävä tietopaketti sukupuolidatan puutteen epätasa-arvoisista ja vaarallisista vaikutuksista jokapäiväiseen elämään. Suomeksi sanottuna: mies on oletusarvo niin jokapäiväisessä elämässä, työpaikoilla kuin lääketieteessä, ja se johtuu Criado Perezin mukaan puutteellisen datan luomasta harhasta. Criado Perez on kahlannut kirjaa varten valtavan määrän tutkimuksia, haastattelut eri alojen asiantuntijoita ja yhdistellyt tiedon sujuvaksi tietotekstiksi.

Kun naisia ei ole historiassa huolittu tutkimusryhmiksi mm. erilaisen hormonitoiminnan ja yhteiskunnallisen aseman asettamien haasteiden vuoksi, naiset ovat jääneet ulkopuolelle tähän päivään asti. Päätösten tueksi ei siis ole olemassa tietoa vaikutuksista naisen kehoon, asemaan ja arkeen, ja miehestä on tullut yleispätevä normi – vaikka tutkimustiedon perusteella tiedetään, että biologinen ja sosiaalinen sukupuoli vaikuttaa mitä moninaisimmilla tavoilla ihmisen elämässä. Autojen turvallisuus, yleiset wc-tilat ja elintärkeät lääkkeet suunnitellaan ja tutkitaan valkoisen 70-kiloisen miehen mittojen mukaan, vaikka ulkopuolelle jää puolet maailman väestöstä – sekä usein myös iso osa miehistä – ja vaikka kyseessä olisi juuri naisia vaivaava sairaus tai ongelma.

Yksi uskomattomimmista esimerkeistä koski PMS-oireita helpottavan lääkkeen tutkimusta. Eräässä vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa huomattiin, että erektiohäiriöihin määrättävänä Viagrana tunnettu lääkeaine sildenafiilisitraatti helpottaa naisten kuukautiskipuja täydellisesti neljän tunnin ajan ilman havaittavia sivuvaikutuksia, vaikka monet perinteiset kipulääkkeet eivät tuo apua jopa työkyvyttömäksi ajautuville naisille. Criado Perez haastatteli tutkimuksen johtajaa, tohtori Richard Legroa siitä, miksei tutkimuksia jatkettu ja tehty tarpeeksi suurella otoksella. Syy? Jatkotutkimuksen apurahahakemukset hylättiin kerta toisensa jälkeen, sillä tutkimusta pidettiin kansanterveydellisesti mitättömänä ja heikkolaatuisena. Koska ei ole olemassa myöskään kunnollista dataa vakavien kuukautiskipujen kärsijöiden määrästä, tutkimuksia tukeville lääkefirmoille ei voida kunnolla perustella, miten suuri potentiaalinen käyttäjäryhmä lääkettä tulisi käyttämään – ja koko aihe on jäänyt.

Criado Perez tiputtelee kylmäävää faktatietoa sitä vauhtia, että jo paljon ennen kirjan puoliväliä vaivuin vain tyrmistykseen: epäkohtia (jotka olisivat yksinkertaisesti tutkimusasetelmia muuttamalla helposti ratkaistavissa!) on niin valtavasti, että suuttumus muuttuu nopeasti hämmennykseksi ja epätoivoksi. Lukijan onneksi kirjoittajan tyyli on paitsi suora ja perusteellinen, myös humoristinen ja kannustava. Monet yksinkertaisesti typerät, naisia sortavat rakenteet ja päätökset analysoidaan kuivan sarkasmin ryydittäminä, eikä kirja tosiaan ole vain mittavien ongelmien vatvomista. Criado Perezin tavoitteena onkin kirjan kautta kannustaa jokaista tarttumaan toimeen: parempaa ja eettisempää tutkimusta on vaadittava ja naiset vihdoin otettava mukaan tutkimuksiin, jotta epäkohdat voitaisiin ratkaista. Datalla on jatkuvasti suurempi rooli kaikkien meidän elämässä mm. erilaisten sovellusten ja tuotekehittelyssä käytettävien mallinnusten pohjana, mutta ”kun syötät tilastoja nielevälle algoritmillesi lukuja, joista puuttuu puolet maailman väestöstä, et oikeastaan luo big dataa vaan big sotkua”.

Populaariksi tietokirjaksi lähteet löytyvät harvinaisen selkeästi ja yksiselitteisesti lopun lähdeluettelosta, ja aiheisiin voi tutustua selkeän lukujaottelun lisäksi myös asiasanahakemiston avulla. Näkymättömät naiset onkin niin tiivis tietopaketti, että se on parhaimmillaan pieninä paloina ja ajatuksella luettuna. Suomalaisia lukijoita ilahduttanevat muutamat maininnat: suomalainen tutkimus sekä suomen kieli pääsevät useammassa kohtaa esimerkeiksi, vaikka edes ”pyhimysmäiset pohjoismaat” eivät saa tarkassa analyysissa puhtaita papereita naisten näkökulman tasa-arvoisessa huomioimisessa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 15: Kirja käsittelee aihetta josta haluat tietää lisää

Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niin kuin alku-unessas!

Viimeinen säkeistö runosta Lasimaalaus

Aila Meriluodon vain 22-vuotiaana julkaisema esikoisrunoteos Lasimaalaus (1946; luettu näköispainos, WSOY 1996) sai heti ilmestyessään valtavan suosion ja kiinnitti nuoren naisen suomalaisten runoilijoiden eturiviin. Yli satasivuinen, loppusoinnullisista ja mitallisista runoista koostuva, vahva ja uhmakas kokoelma edustaa perinteistä lyriikkaa, mutta siinä on myös yllättävän tummia sävyjä. Dramaattiset, pohtivat runot käsittelevät ja kuvaavat muun muassa luontoa, rakkautta, kuolemaa, luomisen tuskaa ja naiseutta.

WSOY:n runokilpailun voittajaksi valikoitunut Lasimaalaus jakautuu seitsemään nimettyyn lukuun. Ensimmäiset kuusi lukua käsittävät kukin useita runoja, mutta kokoelman päättää runsas ja riemukas nimiruno, Lasimaalaus, samannimisen luvun ainoana tekstinä. Runot eivät ole keskenään samaa sarjaa. Kokoelman alku sisältää lyhyitä lauseita ja muutamia säkeistöjä, mutta loppua kohden löytyy myös pidempiä, jopa proosarunomaisia tekstejä.

Kokoelman ensimmäinen luku, Soittaja pimeässä, aloittaa itsevarmasti elämän ja kuoleman aiheilla, kuten aloitusrunon Tänään viimeisessä säkeistössä: ”- – Elämä itse ma olen,/ – avoinna seison kuin kuka – / iloinen, luja ja valmis, / kuoleman vertainen”. Kaksi seuraava lukua, Kahlaajatyttö ja Meri ja ranta, edustavat minulle runoutta, jota vaistomaisesti ajattelen, kun puhutaan runoista: luontokuvaukset, sydänsurut ja ihmiselon ongelmat nivoutuvat lyhyissä, pohtivissa runoissa toisiinsa.

Neljäs luku, Toukokuu, jatkaa edellisten lukujen tunnelmissa, mutta runot alkavat muuntua loppua kohden dramaattisempaan suuntaan: Paha satu esittelee jo raa’at, peikoiksi ja rumiksi kutsuttavat rakastavaiset, Punainen maisema uhkuu vihaa kaikkea ja kaikkia kohtaan. Vauhti kiihtyy ja viides luku Nainen jatkaa maagisten elementtien hyödyntämistä, kun tytöstä kasvetaan kuningattaren kautta noidaksi: ”Terävin kynsin kouraisen, / käsin, jaloin ja hampain villinä takerrun sinuun, – / varo, noita ma olen, en väistyvä ihminen! – – /”.

Kuudes luku, Kirkonrakentaja, rauhoittaa tahtia. Lauseet ovat pidempiä eikä adjektiiveissa hyödynnetä enää rumuutta ja inhoa; kuvaukset ovat melankolisia ja viipyileviä, säkeistöjäkin aiempaa useampia. Luvun nimi antaa syyn tulkita runoja paitsi taitelijan luomistyön kuvauksina, myös uskonnollisina viittauksina ja pohdintoina. Esimerkiksi runossa Ateljee puhutellaan voimakasta Herraa ja kuvaillaan itseä sanaparilla ”vain savensotkija”, siinä missä Herra ”tyynesti” siirtelee savia tahtonsa mukaan. Kokoelma huipentuu pitkään ja tekstintäyteiseen runoon Lasimaalaus, joka jatkaa hengellisessä teemassa, tunnelman vaihtuessa nöyrästä lähes huikentelevaiseksi: nyt puhuja onkin itse tekijä (ja jumala?), joka tarttuu siveltimeen ja luo linnut, kalat ja kukat.

Meriluodon teksti yllättää. Se on perusluonteeltaan herkkää ja selkeää, mutta sen seasta nousee esiin myös rujoja sanavalintoja ja erittäin vahvoja tunnelmia. Meriluoto ei ole vain herkkä runotyttö (joksi hänet aikanaan leimattiin), vaan mukana on myös aggressiota ja tunteenpurkauksia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 45/50
Kohta 6: Kirja kertoo rakkaudesta

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien’,
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee –
yö vaihtuu aamun hämärään.
Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kuva: WSOY

Tove Janssonin kirjoittama ja kuvittama lastenklassikko Kuinkas sitten kävikään? (alk. Hur gick det sen?, 1952; suom. Hannes Korpi-Anttila, 1952) hurmaa väreillään, riimeillään ja huumorillaan. Ensimmäinen suomennettu muumikirja on tunnettu myös hauskoista rei’istään, joista lukija pääsee kurkkaamaan tarkasti sommiteltuja osia seuraavista aukeamista; nimen mukaisesti ne kannustavat arvuuttelemaan tarinan seuraavia käänteitä. Halusin lukea vuoden 2021 Helmet-haasteeseen juuri tämän kirjan, mutta paperista ei ollut saatavilla. Kirjan monipuolisuudesta kertoo se, että WSOY on julkaissut sen kesällä 2021 myös ääni- ja e-kirjana. Vaikka osa elementeistä jää e-kirjana luettaessa pois, upea kieli ja tarina toimivat myös yksinään.

Tarina alkaa, kun Muumipeikko on palaamassa aamuvarhain maitokaupasta: käpälissä on tärkeä maitotonkkalähetys äidilleen Muumimammalle. Kotimatka kuitenkin mutkistuu, kun matkan varrelle sattunut Mymmeli pyytää epätoivoisena Muumipeikon apua. Mymmelin pikkusisko Pikku Myy on kadonnut metsään, joten kaksikko lähtee etsimään tätä. Joka aukeamalla kaksikko kohtaa Muumilaakson persoonallisia asukkaita ja uusia jännittäviä reittejä; välillä ryömitään pohjattoman purkin kautta rannalle, välillä jumitutaan imuriin. Jännittävimpinä hetkinä Muumipeikko haluaisi vain äitinsä luo, mutta lopulta Pikku Myy löytyy – yhtä reippaana kuin aina ennenkin – ja kolmikko löytää muumitalolle. Harmillisesti maito on reissun aikana muuttunut piimäksi, mutta Muumimammalle tärkeintä on saada rakkaansa kotiin: ”Mut Mamma lausui painolla: tästedes juodaan mehua!”.

Toisin kuin Janssonin Muumi-romaanit, Kuinkas sitten kävikään? on ensisijaisesti lapsille suunnattu kirja. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aikuinenkin nauttisi sen lehteilystä. Janssonin kuvitukset viehättävät ja raikas, piikikäs huumori kukkii. Yhdistelmä avaa aikuiselle lukijalle uusia tasoja kuitenkaan häiritsemättä muunlaisia tulkintoja. Tällaisesta monitulkintaisuudesta laadukkaan lastenkirjan yleensä tunnistaakin; muistan lapsena lukeneeni kirjaa kuin jännityskertomusta, mutta aikuisena löytääkin muumihahmoista tunnistettavia ihmistyyppejä ja taiturillista tarinankerrontaa.

Erityismaininta on tietysti annettava suomentaja Hannes Korpi-Anttilalle. Kun koko teos perustuu riimiteltyyn kerrontaan, on suomentajalla valtava ja haasteellinen rooli vaihtuvien tunnelmien välittämisessä kielestä toiseen. Löytyipä Wikipediasta sekin tieto, että ensimmäisenä suomennettuna muumikirjana Korpi-Anttilalla oli tässä tärkeä rooli myös muumihahmojen suomalaisten nimien keksimisessä. Olenkin miettinyt, miksi kirjassa seikkailee Hommuli Hemulin ja Vilivinkka Vilijonkan sijaan, mutta osa nimistä vaihtui myöhemmin muiden suomennettujen muumikirjojen myötä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 43/50
Kohta 44: Satukirja