Cristina Sandu: Vesileikit

Tytöt olivat ehdottomasti liian vanhoja sellaiseen – oli työn kuluttamia kämmeniä ja lohkeilleita kantapohjia – mutta he alkoivat leikkiä. Tässä vaiheessa heidän leikkinsä oli vielä päämäärätöntä, ei lainkaan suunnitelmallista, kuin he olisivat voineet tehdä mitä tahansa sen sijaan. He vajosivat jokeen ja ponkaisivat ylös avaten vedenpinnan käsillään. He mönkivät kaislikossa ja saivat linnut lentämään pesistään. He repivät rannan kukkia irti ja piirsivät niillä kuvioita ilmaan.

img_20200321_141953634452175780082352.jpg

Vuoden 2017 Finlandia-ehdokas Cristina Sandun toinen romaani, Vesileikit (Otava 2019), on hämäriä ihmiskohtaloita ja mahdollisia tulkintoja kuhiseva mysteeri. Kirjassa vuorotellaan kahden ajankohdan ja kuuden nuoren tytön tarinoiden välillä. Hiljalleen kokonaisuudeksi yhdistyvät juonenpätkät sijoittuvat nykypäivän Suomen, Amerikan ja muidenkin tunnistettavien valtioiden lisäksi tyttöjen kotimaahan, joka ”ei kuulu mihinkään valtioon”. Silti se urheilee naapurivaltion lipun alla ja sen kansallislauluja laulaen, ja pienen maan nimikin merkitsee vaatimattomasti vain ”Erään joen toisella puolella”. Ilmeisen köyhä (ja kovasti Neuvostoliittoon viittaava) agraariyhteiskunta kasvattaa tyttöjä konservatiiviseen malliin, mutta kuusikko haluaa enemmän: epätyypillisen uintiharrastuksen myötä heille aukeaa haluttu portti muuhun maailmaan. Harva heistä kuitenkaan löytää sieltä onnea, päinvastoin: mielen täyttävätkin kaipuu äidinkieleen, suvun perinneresepteihin ja huolettomiin harjoituksiin kotikylän joessa.

Menneeseen aikaan ja nimettömään valtioon sijoittuva, runollinenkin kehyskertomus etenee pala palalta nykyhetken kuvauksen rinnalla. Anita, Sandra, Lidia, Betty, Nina ja Paulina aloittavat muodostelmauintiharrastuksen kuin varkain; ensin he ovat vain liikuntaan tottumattomia tyttöjä mutaisessa joessa, mutta sinnikäs harjoittelu ja innostus tekevät ihmeitä. Pian he eivät välitä enää muiden kyläläisten kummastuneista katseista tai sopimattomina pidettyjen uimapukujensa paheksunnasta, vaan alkavat suorittaa yhä vaativampia liikkeitä ja sukeltaa yhä pidempiä aikoja. Tupakkatehtaassa työskentelevät tytöt tähtäävät päämäärätietoisesti korkealle: kansainvälisiin kisoihin. Kysymykseksi kuitenkin jää, mikä oli heidän lopullinen motiivinsa: oliko koko projektin tarkoitus sittenkin vain livahtaa nimettömästä ja autoritäärisesti sulkeutuneesta maasta maailmalle?

Nykyhetkessä tytöt ovat hajautuneet ympäri maailmaa, eivätkä tunnu miettivät uintia tai ystäviään – ongelmia nimittäin riittää niin miesten, rahojen, työtilanteiden kuin turvallisuudenkin kanssa. Vilaus kunkin tytön nykyhetkestä esitellään omassa luvussaan, jonka minäkertojana toimii luvun päähenkilö. Anita on päätynyt opiskelemaan Helsinkiin, mutta menneisyys tulee iholle kotimaasta lähtöisin olevan miehen muodossa. Nina puolestaan huomaa, kuinka helppoa vieraalla kielellä on tulla huijatuksi; pahimpaan pinteeseen on joutunut kuitenkin ihmiskauppaan ja huumeisiin sekaantunut Betty. Jokainen tarina tihkuu irrallisuuden tunnetta: tytöt tarkastelevat uusia kotimaitaan ulkopuolisina ja hieman avuttomina. Vaikka paluuta kotimaahan ei suunnitella tai kaipuutakaan myönnetä, lapsuuden ja nuoruuden tutut kuviot kummittelevat alitajunnassa. Poikkeuksen tekee vain Lidia, joka palaa lopussa kotikyläänsä – osin hämmentyneenä ajan kulumisesta, osin tyytyväisenä päästyään tuttujen makujen ja ihmisten joukkoon.

Naisten menneisyyden kuvaus keskittyy lähinnä uimisen ilon löytämiseen, nykyhetket taas paljastavat vain ohikiitävän tuokion keskenään hyvin erilaisista tilanteista ja olosuhteista. Hahmoista on siksi melko haastavaa saada kiinni: mitä he tosissaan haluavat, miksi he toimivat kuten toimivat? Miksi nimetön valtio on niin kipeä paikka, ettei osa edes tahdo paljastaa äidinkieltään tai kotimaataan, vaikka he samalla silmin nähden kaipaavat kotiin? Entä miksi kaiken yllä leijuu niin painostava, pahaa enteilevä tunnelma; seuraavatko kotimaan epävakaat olot hahmoja henkisten ongelmien muodossa? Sandu laittaa lukijan todella töihin. Jos etsit pureskelematonta mutta soljuen kirjoitettua romaania, Vesileikit kannattaa lisätä lukulistalle. Sen ajelehtivaan tyyliin ja epätyypillisiä juonenkäänteitä viliseviin elämäntarinoihin uppoutuu hetkeksi täysin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 14: Urheiluun liittyvä kirja

Tim Marshall: Maapallo hallussa – karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta

Kirja saatu kustantajalta

Maa, jonka päällä elämme, on aina muovannut meitä. Se on vaikuttanut sotiin, politiikkaan ja yhteiskuntiin kaikkialla maailmassa. Tämä pitää paikkansa yhtä lailla nyt kuin menneinä aikoina, jolloin muinaisten kansojen johtajat etsivät ylänköpaikkoja pystyäkseen paremmin puolustautumaan. Joet, vuoret, aavikot ja valtameret rajoittavat toisinaan hallitusten, valtionjohtajien ja yhteiskuntien vaihtoehtoja. Voitaisiin sanoa, että valtiot ovat usein maantieteensä vankeja: niitä sitovat vuorijonojen sijainti tai pääsy kaupankäyntiin soveltuville joille.

img_20200315_1447598391166227088911060.jpg

Kirja saatu kustantajalta

Pitkän linjan toimittaja ja kansainvälisen politiikan asiantuntija Tim Marshall nousi lukijoiden suosioon bestsellerillään Maantieteen vangit (alk. Prisoners of Geography; suom. Jaana Iso-Markku, Atena 2019). Maantieteen suurta merkitystä nykypolitiikalle ja globalisaatiolle käsitellyt teos on nyt tiivistetty ja kuvitettu myös nuorempien lukijoiden sivistykseksi. On tosin sanottava, että erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu versiointi Maapallo hallussa – karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta (alk. Prisoners of Geography; suom. Jaana Iso-Markku, Atena 2020) on kuitenkin niin tiivistä tavaraa, että aikuinenkin lukija sekä kertaa vanhaa että oppii paljon uutta sitä lukiessaan. Vai kuinka moni vielä muistaa maantieteen oppituntien peruina Kiinan vuoristojen ja jokien nimet ja sijainnit kartalla?

Marshallin premissi on hyvin mielenkiintoinen: valtiot ovat hänestä kautta aikain olleet maantieteensä vankeja. Fyysiset maisemat sekä valtion alueella olevat luonnonvarat ovat muotoilleet maailman runsaslukuiset kulttuurit ja poliittisen tilanteen sellaisiksi, kuin ne nyt ovat. Vaikka nykyteknologia mahdollistaa maantieteen asettamien esteiden (kuten kaupankäynnin ja sodat estävien vuoristojen) kiertämisen, maantieteen tuntemus auttaa jokaista ymmärtämään, miksi arki on eri alueilla edelleen kovin erilaista. Tämä pragmaattinen näkökulma selitetään jo kirjan alussa, mutta se tulee ilmi myös pitkin leipätekstiä: koko maailmaa käsittelevä kirja on saatu tiivistettyä 80:een sivuun, sillä kirja käsittelee vain ja ainoastaan johdannossa esiteltyä, melko poliittista näkökulmaa, eikä esimerkiksi toimi luettelona maailmankolkkien kulttuurisista eroista, maamerkeistä tai kielistä.

Ensimmäisenä kirjaa lukiessa pistää silmään tietysti Grace Eastonin ja Jessica Smithin värikäs ja sopivan viitteellinen kuvitus. Monenlaiset kuvat taustoista koristeellisiin yksityiskohtiin paitsi rytmittävät lukemista, toimivat myös mitä tärkeimmässä roolissa informaation selventäjinä ja välittäjinä – maantieteeseen keskittyvä kirja kun on luonnollisesti täynnä erilaisia karttoja. Kirjailijan alkusanojen ja alustuksen jälkeen teos jakautuu 12:een lukuun, jotka käsittelevät erikokoisia maantieteellisiä alueita. (Omiksi yksiköikseen ovat päässeet mm. Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat, mutta esimerkiksi koko Eurooppa käsitellään yhden ja saman luvun alla.) Kukin luku alkaa yksityiskohtia pursuavalla karttakuvalla, jossa riittää niin visuaalista tutkailtavaa kuin lukuisia faktoja omaksuttaviksi. Tämä mahdollistaa varmasti hyvin eri-ikäisten lasten ja nuorten lukuhetken: nuoremmat voivat keskittyä maamerkkien ja kaupunkien etsiskelyyn, kun vanhemmat (myös aikuiset!) saavat runsaasti tietoa karttaa ympäröivistä faktalaatikoista.

Kirja on jokaisen knoppitietoa rakastavan aarreaitta: en esimerkiksi tiennyt, että Amazonia ei ylitä yksikään silta, vaikka se on maailman toiseksi suurin joki(!). Teoksen fokus on tästä huolimatta suurissa linjoissa: maantieteellä selitetään niin Yhdysvaltain supervalta-asema, sotien syyt kuin tiettyjen alueiden köyhyyskin. Tämä saakin pohtimaan, mikä on kirjan tavoittelema kohderyhmä; ala-asteikäiselle, kenties vielä yläastelaisellekin tämä tuntuisi kaikkineen turhan raskaalta, sillä itsekin opin valtavasti uutta. Älä anna siis kuvituksen hämätä itseäsi tai nuortasi! Toisaalta Maapallo hallussa on kirja, jota voi varmasti lukea monin eri tavoin eri-ikäisenä.

Nykymaailman vauhtia seuratessa jää nähtäväksi, kuinka pitkään kirjan faktat pysyvät oikeina. Tämänkin kirjan kirjoittamisen ja suomeksi julkaisun välillä mm. Iso-Britannia ehti irtautua Euroopan unionista. Kaikesta huolimatta tämä erilainen karttakirja tarjoaa syvällisen katsauksen historiaan ja kurkottaa tulevaisuuteenkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50

Kohta 49: Vuonna 2020 julkaistu kirja

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Ja juuri nyt, tätä kirjoittaessani, ajattelen taas kerran, miksen kysynyt häneltä silloin. Miksen sanonut: Äiti, minä opin kaikki rumat sanat siinä vitun autotallissa, jota me kutsuimme kodiksi. Varmaan en sanonut mitään, koska toimin niin kuin olin toiminut lähes koko elämäni, olin peitellyt toisten mokia, silloin kun he itse eivät älynneet edes nolostua. Teen niin varmaan siksi, että itselleni on käynyt samoin monta kertaa. Nytkin minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain noloa, ja niin käy aina, kun mieleeni palaavat lapsuuden aikaiset tunnot, ne valtavat elämänkokemuksen aukot, joita ei voi koskaan paikata.

Strout_NimenionLucyBarton

Pulitzer-palkittu yhdysvaltalaiskirjailija Elizabeth Strout sukeltaa viidennessä teoksessaan monimutkaisten äiti–tytär-suhteiden, häilyvien muistojen ja kirjoittamisen maailmaan. Loistava lukuromaani Nimeni on Lucy Barton (alk. My name is Lucy Barton, 2016; suom. Kristiina Rikman, Tammi 2018) on jännittävä yhdistelmä melankolista pohjavirettä ja oman itsensä löytämisen iloa ja ylpeyttä. Myöhäiskeski-ikään ehtinyt päähenkilö Lucy teki aikanaan luokkaretken köyhästä maalaistytöstä varakkaan miehen newyorkilaiseksi vaimoksi ja perheenäidiksi, mutta on sittemmin eronnut ja löytänyt paikkansa maailmasta kirjailijana. Nykyhetkestä käsin herkkä ja ihmissuhteissaan kärsinyt nainen pohtii vuosien takaista aikaansa sairaalassa, mennyttä avioliittoaan, lapsiaan silloin ja nyt, omia epävarmuuksiaan – mutta ennen kaikkea läsnä ovat karun ja puutteellisen lapsuuden aiheuttamat jäljet sekä suhde vaikeasti tulkittavaan, tunnekylmään äitiin.

Äidin ja aikuisen tyttären suhdetta pohditaan erityisesti menneen sairaalajakson kautta: Lucy sairasti vakavasti ja vietti viikkoja sairaalassa. Kaksi kotona odottavaa pientä lasta ja kammo sairaaloita kohtaan pitivät aviomiehen poissa vaimoaan tukemasta, mutta kolmannella sairasviikollaan nainen herää yllättävään näkyyn: hänen äitinsä on saapunut sairaan seuraksi. Käy ilmi, ettei kaksikko ole juuri tavannut Lucyn naitua miehensä ja muutettua New Yorkiin. Maalla Amgashissa asuva, umpimielinen ja ylpeäkin äiti ei selittämättömästä syystä pidä tyttärensä aviomiehestä, vastaanota tyttärensä maksullisia kaukopuheluita saati ostele lentolippuja kauas suurkaupunkeihin, joten tämän yhtäkkinen saapuminen Lucyn sairaalahuoneeseen todella vavisutti nuoren naisen mieltä.

Alkaa viiden päivän vierailu, jota Lucy muistelee vielä nykyhetkessäkin tunteet pinnassa. Toisaalta hän ei ollut pitkään aikaan ollut onnellisempi: hänen rakas äitinsä on New Yorkissa, vaikka Lucy oli jo alistunut ajatukseen siitä, että perheensä oli hylännyt hänet! Tutut ja turvalliset juorut kotiseutujen ihmisten elämänkohtaloista naurattavat pitkälle yöhön ja juttuseura todella virkistää yksinäisen jakson jälkeen. Ensimmäisen onnenpuuskan haihduttua vanhat haavat alkavat kuitenkin vaivata: miksi Lucyn elämä ei kiinnosta häntä muutaman kysymyksen, edes vuosittaisen puhelun vertaa? Miksi äiti ei pysty myöntämään, etteivät lapset saaneet ansaitsemaansa, emotionaalisesti turvallista lapsuutta? Suurimpana häilyy kysymys: rakastaako äiti todella, kun ei voi sitä sanoa edes pyydettäessä?

Erityisen ansiokkaasti Strout sanoittaa Lucyn epävarmuuden tunteita ja epäilyksiä: tältä asiat tuntuvat jälkikäteen ajateltuina, muttei ole varmaa, että asiat todella menivät kuten muistikuvissa. Kirjan tunnelmaa hallitseva oivallus kaiken epävarmuudesta on toisaalta eletyn elämän tuomaa, realistisuuteen sekoittunutta kyynisyyttä, mutta toisaalta vain äitinsä muistonkin edessä epävarmaksi Rimpulaksi kutistuvan naisen loputonta rakkaudenkaipuuta. Oman äitisuhteensa lisäksi Lucy pohtii erityisesti omille tyttärilleen välittämää kuvaa: avioero oli heille rankka paikka, jonka haavat eivät nykyhetkessäkään ole vielä umpeutuneet. Onko hän kuitenkaan osannut toimia toisin kuin äitinsä? Henkilöt eivät ole yksiulotteisia hyviksiä ja pahiksia, vaan harmaan sävyjä löytyy runsaasti.

Strout kirjoittaa äärimmäisen vetävästi ja aidon koskettavasti mutkikkaista ihmissuhteista ja elämäntilanteista. Kirja on täynnä jännitettä ja tekee mieli hotkaista yhdellä kertaa, vaikka suurin osa tapahtumista sijoittuu sairaalasängyn äärelle ja Lucyn mielen sisälle. Ohikiitävät hetket, muistot ja satunnaiset tapaamiset elämän varrelta sidotaan taidokkaasti yhteen nykyhetken kirjailijuudella. Lucy käyttää vaiherikkaan elämänsä tapahtumia kirjoittamisensa materiaalina, ja kipeistä muisteluista huolimatta toteaa lopussa päässeensä kokemustensa herraksi: tämä tarina, surullisine hetkineenkin, on Lucyn oma, ei kenenkään muun.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 6: Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella

Joel Haahtela: Elena

Kun hän istuu siinä, pylväiden välissä, nilkat varjossa, näen hänestä asioita jotka nousevat mieleeni kaukaa. Ehkä se on tietty asento tai tapa jolla hän nojaa kämmeneensä, kohottaa katseensa kirjasta ja jää tuijottamaan taivasta. Siinä kaikessa on jotain tuttua ja samalla tuskallista, hänen käsivarsiensa liike, nuo kirjan hitaasti kääntyvät sivut.

img_20200209_1102106104740439441190588.jpg

Joel Haahtelan haikea ja melankolinen pienoisromaani Elena (Otava 2003) on kokoaan suurempi yllättäjä, joka pysyttelee yksinäisen miehen pään sisällä. Luopumisen tuskasta, surutyön hitaudesta ja läheisyydenkaipuusta kertova tarina ei kulje perinteistä rataa: ensin päähenkilöä hieman epäili, keskivaiheilla jopa inhosi ja lopulta, henkilöhistorian avauduttua, päähenkilö tuntui kovin samastuttavalta. Haahtela kuvaa vaikeita tunteita ja arjen absurdeja päähänpinttymiä inhimillisesti ja runollisesti, ohikiitäviä hetkiä maalaillen.

Tarina alkaa, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja, yksinäisyydestä ja surusta kärsivä mies, törmää sattumalta kauniiseen nuoreen naiseen eräässä puistossa. Puisto lehmuksineen ei kuulu miehen tavallisille reiteille, mutta yllättävästi menneisyydestä muistuttava nainen muuttaa kaiken vain olemassaolollaan: pian miehen on päästävä puistoon joka aamu, vain tarkistamaan, onhan kiehtova mysteeri tosiaan olemassa. Hiljalleen mies saa naisesta selville yhä enemmän, ja vaikka nainen tuskin on kulkiessaan edes huomannut miestä, mies toistelee iltaisin Elenan nimeä kuin kalleinta aarrettaan.

Kesken pakkomielteen kiivaimman kehittymisen mies saa yllättävän vieraan menneisyydestä: ystävä, Jan, on saapunut saaristosta kaupunkiin tervehtimään vanhaa ystäväänsä. Jan huomaa heti, että jokin on pielessä, mutta mies ei pysty avautumaan edes läheisimmälle ystävälleen: muiden ihmisten seurassa hän yhtäkkiä huomaa, miten sairaalta tuntemattoman naisen seurailu ja hänestä tietojen tonkiminen todella vaikuttaa. Miehen mielikuvissa täydelliseksi hiottu nainen ei kuitenkaan jätä rauhaan, vaan pakonomainen tapaamisten kalastelu jatkuu.

Sinänsä harmiton ihastuneen miehen etäinen ihailu ottaa kuitenkin astetta vakavamman sävyn, kun kesä koittaa. Opiskeleva Elena ei ilmestykään joka aamu yliopistolle johtavaan puistoon, ja miehen on saatava tietää, missä tämä on. Naisen ääni, kasvot, tuoksu ja liike alkavat kadota mielestä nopeasti, eikä sitä voi sallia: samalla menisivät kaikki kalliit muistotkin. Uurastamalla selviää, että Elena on lähtenyt kesätöihin saaristoon. Tieto saa kotiinsa eristäytyneen miehen repäisemään: matka kohti saaristoa alkaa, ja tuleepa samalla vierailtua ensimmäistä kertaa Janinkin uudessa asunnossa. Mutta miten selittää ystävälle, mitä hän saarelta oikein etsii, kun ei sitä tiedä itsekään?

Päähenkilön stalkkaus saa yhä pelottavampia piirteitä, ja lukijana alkaa kirjan keskivaiheen jälkeen toden teolla pohtia, mitä teoksella oikeastaan halutaan sanoa. Langat kuitenkin yhdistyvät syksyn alettua ja miehen ja Elenan palattua kaupunkiin. Haahtela pelaa taidokkaasti mielikuvilla ja odotuksilla: muutamilla tiedonmurusilla kuva nuorta naista vainoavasta saalistajasta muuttuu empatiaa herättäväksi, hieman eksyneeksi mutta täysin ymmärrettäväksi ihmiskohtaloksi. Vaikka juoni onkin kevyt ja loppuratkaisusta voi olla montaa mieltä, eleettömästi ja ilmavasti kirjoitettu teos liikuttaa ja saa pohtimaan – näkökulmasta ja taustatiedoista riippuen meistä jokaisen voisi nähdä hyvin eri valossa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 38: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu

Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Helsingin keskustassa sijaitsevassa valkeassa Presidentinlinnassa valmistauduttiin tanssiaisiin. Punatukkainen nainen katsoi itseään peilistä. Hänen nimensä oli Tarja. Tarja kohensi olkapäältä rinnan yli roikkuvaa keltaista nauhaa, jota koristivat kunniamerkit, ja katsoi että se asettui siististi. Jännitys kipristi vatsassa. Tarja emännöi juhlia ensimmäistä kertaa presidenttinä, ja se oli tärkeä ja juhlava asia.

img_20200207_1108234406676224557293632.jpg

Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama, mutta yhteensä 24:n kirjoittajan ja 41:n kuvittajan yhteinen ponnistus innostaa tavoittelemaan unelmia innostavien satujen muodossa. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into Kustannus, 2018) ei ole kuitenkaan mikä tahansa satukirja, vaan esittelee kaikenikäisille lukijoille kiinnostavia elämäntarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat tähdänneet korkealle ja onnistuneet, vaikeistakin oloista huolimatta. Oman elämänsä sankarit ovat menestyneet niin politiikassa, musiikissa kuin urheilussakin, mutta ilahduttavasti mukaan ovat päässeet myös suurelle yleisölle tuntemattomammaksi jääneet rohkelikot läpi Suomen historian: naisten joukosta löytyy mm. lotta, geenitutkija, rauhankasvattaja ja useampia aktivisteja.

Konsepti on sama läpi kirjan: jokaisen naisen tarina on tiivistetty kahden sivun mittaiseen, tiiviiseen elämäkertaan tai päähenkilön elämän merkittävää hetkeä kuvaavaan tunnelmapalaan. Varsinaista tekstiä täydentävät kauniit, eri tyylein toteutetut muotokuvat sekä tiivistelmä päähenkilön titteleistä, asemista ja saavutuksista. Kirjan voi halutessaan lukaista nopeasti läpi, sillä lasten ehdoilla kirjoitetut tekstit ovat kevyitä ja kertovia. Suuret määrät samalla kaavalla rakennettuja esittelyitä käyvät kuitenkin nopeasti liian toisteisiksi, ja parhaimmillaan kirja onkin varmasti pienissä pätkissä, esimerkiksi perheen yhteisenä iltasatuna tai lyhyen lukuhetken täytteenä.

Koska kirjaa on ollut tekemässä suuri joukko, on sisällössä luonnollisesti tyylillistä vaihtelua. Osa teksteistä on selkeämmin elämäkerrallisia, mahdollisesti jo olemassa olevaan elämäkertaan tai esimerkiksi haastatteluihin perustuvia kokonaisuuksia, joissa käydään läpi kyseisen naisen elämän tarina aina lapsuudesta kuolemaan tai viimeisimpiin saavutuksiin. Osa kirjoittajista on valinnut fiktiivisemmän lähestymistavan, ja kauan sitten eläneetkin naiset saattavat saada uusia repliikkejä suuhunsa. Pituus, tarinoiden rohkaiseva tunnelma ja hyvin erilaisten suomalaisten naisten positiivinen elämänasenne (tai sen korostaminen) kuitenkin sitovat pätkät yhteen erittäin ansiokkaaksi kokoelmaksi: mukana on todella monipuolinen joukko eri alojen vaikuttajia, ja kirja onnistuu myös aikuisen lukijan helposti lähestyttävänä yleissivistäjänä. Muistaisitko sinä esimerkiksi Wivi Lönnin (ensimmäinen suomalainen nainen, joka johti omaa arkkitehtitoimistoa) tai Aurora Karamzinin (hyväntekijä, joka toi diakoniatyön Suomeen ja perusti lastenkoteja ja lastentarhoja) elämäntarinoiden pääkohdat?

Kuten otsikkokin toteaa, nämä sankaritarinat sopivat naisnäkökulmastaan huolimatta aivan jokaiselle: naiseus ei ole tämä kirjan keskiössä tai siitä nauttimisen vaatimuksena. Kirja on ennen kaikkea raikas, tosielämästä voimansa saava satukirja siitä, miten eri tavoin menestystä voi saavuttaa ja rohkeutta ilmentää: jokainen voi olla oman elämänsä sankari, kun tarttuu toimeen omalla alallaan ja uskoo itseensä. Tästä kertoo myös kirjan julkaisun joukkoistaminen: kirjoitus- ja kuvitustalkoiden lisäksi sankaritarinoiden julkaisun mahdollisti 725 mesenaattia lahjoituksineen. YK:n entisen apulaispääsihteeri Helvi Sipilän sanoin: ”En hyväksy selitystä, että jokin asia olisi mahdoton toteuttaa. Sellainen asia vie vain enemmän aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet