kesäkuu 2019 – Sivuhenkilö

Anton Tsehov: Lokki

Nina (Yksin.):
Miten omituista on nähdä kuuluisan taiteilijattaren itkevän ja vielä niin joutavasta syystä! Ja eikö ole kummallista, että kuuluisa kirjailija, yleisön lemmikki, josta kirjoitetaan kaikissa sanomalehdissä, jonka kuvia myydään ja jonka teoksia käännetään ulkomaisille kielille, istuu kaiket päivät onkimassa ja iloitsee, kun saa pari salakkaa. Minä olin kuvitellut, että tunnetut henkilöt ovat ylpeitä, luoksepääsemättömiä, että he halveksivat laumaa ja maineellaan, nimensä loisteella ikään kuin kostavat laumalle sen, että tämä asettaa kaikkea korkeammalle kuuluisan syntyperän ja rikkauden. Mutta hepä itkevät, onkivat kaloja, pelaavat korttia, nauravat ja suuttuvat, kuten kaikki muutkin.

Anton Tsehovin ensimmäiseksi suureksi klassikkonäytelmäksi nimitetty Lokki (alk. 1896; suom. ensimmäisen kerran 1960; luettu Jalo Kaliman suomennos, 4. painos, WSOY 2008) on surullinen pieni kertomus ihmisistä, jotka eivät saa unelmistaan kiinni. Vanhan herra Sorinin maatilalle sijoittuva nelinäytöksinen näytelmä esittelee lukijoille kymmenisen etuoikeutettua venäläistä hahmoa 1800-1900-lukujen vaihteesta. Pääosaan nousevat hahmojen tavoitteet ja toiveet, jotka lähes jokainen kuitenkin onnistuu vesittämään joko itse tai olosuhteiden pakottamana. Kartanon yllä leijuvat tyytymättömyys ja särkyneet sydämet, mutta näytöksistä viimeinen paljastaa, ettei hahmoilla siitä huolimatta ole voimaa muuttaa valitsemaansa suuntaa; he tyytyvät muutamankin vuoden kuluttua samoihin ratkaisuihin ja paikoillaan junnaavaan elämään.

Näytelmä alkaa jo mainitulta Sorinin kesäiseltä tilalta, jonne on saapunut lomailemaan kirjava joukko vieraita ja paikallista väkeä: mukana ovat muun muassa suuresti kiitelty kirjailija Trigorin, arvostettu vanha lääkäri Dorn, eläköitynyt näyttelijädiiva Irina Arkadina, hänen kirjailijan urasta haaveileva poikansa Treplev ja taiteilijahaaveita elättelevä paikallinen neito Nina, näin muutamia mainitakseni. (Venäläiseen tapaan hahmoja kutsutaan niin etunimillä, sukunimillä, erilaisilla lempinimillä kuin yhdistelmilläkin, mutta käytän tässä nimiä, joilla heihin usein näytelmässä viitataan.)

Ensimmäisessä näytöksessä kokoonnutaan seuraamaan modernin ja korkealentoisen monologinäytelmän ensi-iltaa, kun nuori Treplev yrittää lyödä läpi kirjailijana. Tilaa vievä ja oman tähtensä hiipumisesta katkera äiti-Irina ei kuitenkaan kykene antamaan pojalleen kuin pisteliäitä kommentteja, ja onnistuu huomautuksillaan keskeyttämään koko esityksen. Kun herkkä nuorimies vielä samaan aikaan kärsii yksipuolisesta rakkaudesta näytelmänsä tähteä, Ninaa, kohtaan, joka puolestaan palvoo vierailulla olevaa Trigorinia, alkaa yhtälö olla liikaa yhdelle miehelle.

Toinen ja kolmas näytelmä ovat päälle päin kepeitä lomakuvauksia onkimisineen, keskusteluineen ja kriketinpeluineen, mutta pinnan alla kuohunta vain yltyy. Suhdesopat eivät suinkaan pääty poloiseen Trepleviin, vaan monimutkaiset ihmissuhdekiemurat luovat muutenkin murheessa ja turhautumisessa pyöriskeleville hahmoille lisää haikailun ja valittamisen aiheita. Lomalaisten keskustelut taiteesta ja taiteilijuudesta, elämästä ja rakkaudesta muuttuvat syksyn lähetessä yhä synkemmiksi: suhteet loppuvat ja alkavat riitojen ja salamyhkäisyyksien keskellä ja mustasukkaisuutta koetaan niin ihmisistä kuin taiteellisista saavutuksista. Treplev ei vimmaisista yrityksistään huolimatta onnistu koskettamaan taiteellaan muita, Nina taas ei saa ankarien vanhempiensa vuoksi edes kokeilla taidealaa. Ihailtu Trigorin ei koskaan pysty nauttimaan menestyksestään, vaan kirjoittaa pakonomaisesti ja ahdistuksessa lisää, kun Irina Arkadina puolestaan diivailee menneen uransa varjolla, vaikka on jo täysin tipahtanut teatterin tähtijoukosta. Jokaisella hahmolla on mahdollisuus, mutta he kuluttavat voimansa kaikkeen muuhun kuin haaveidensa toteuttamiseen.

Neljännessä näytöksessä aikaa on kulunut kaksi vuotta, ja osa tutusta lomaseurueesta tapaa syksyn viiletessä. Osa on vihdoin rohkaistunut lähtemään tavoittelemaan unelmiaan sitten edellisen näytöksen tapahtumien, mutta hekin huomaavat elämänsä junnaavan edelleen paikoillaan – nyt vain uudessa roolissa tai kaupungissa. Lopulta mikään ei siis muutu, ja kaikki aiemmat pienet tapahtumat ja keskustelut ovatkin vain alleviivaamassa näytelmän tärkeintä pointtia: tapahtumattomuutta.

Yksi vastaus Lokin maailman loputtomaan ahdistukseen ja tyhjäkäyntiin löytyy lukemani painoksen Kirsikka Moringin esipuheesta. Sen mukaan Tsehov itse kirjoitti Lokista ystävälleen näin: ”Minä en halunnut muuta kuin sanoa suoraan ihmisille: Katsokaa itseänne ja nähkää miten kurjaa ja ikävää teidän elämänne on! On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät tämän, sillä jos he tekevät niin, he tulevat varmasti luomaan itselleen toisenlaisen paremman elämän.” Liioiteltuihin mittoihin viety tragedia kääntyykin oikein tulkittuna kantaaottavaksi komediaksi, tosin julmaksi sellaiseksi.

Näytelmä jättää jälkeensä joukon kysymyksiä; ymmärsinkö nimimotiivin, puheissa ja hahmojen käsissä fyysisestikin toistuvan lokin, oikein? Miksi Irina Arkadina ajaa poikansa niin monella tavoin ahtaalle? Ei kai minun elämäni ole tuollaista turhanpäiväistä olemista ja elämistä ilman päämäärää? Jos Lokki olisi yhtään pidempi, sitä ei todennäköisesti jaksaisi lukea. Huolimatta monista osuvista repliikeistä ja henkilökuvauksista juurikin edellä mainittu suurten, selkeiden tapahtumien (tarkoituksellinen) puute sekä alleviivattu turhautuneisuus tekee lukemisesta raskasta, vaikka sivuja on pokkariversiossa vain hitusen alle 100. Näistä seikoista huolimatta suosittelen tarttumaan teokseen; harva teos haastaa näin vahvasti pohtimaan omaa ymmärrystä ja käsitystä elämästä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 47: Kirjassa on alle 100 sivua

John Steinbeck: Helmi

Ja helmi, vilkutellen ja kimallellen pienen kynttilän valossa, viekoitteli kauneudellaan ja sulollaan hänen mielensä. Niin ihana se oli, niin pehmyt, ja siitä virtasi sen oma sävelmä – lupausten ja ilojen laulu, tulevaisuuden, rauhan ja turvan takuu. Helmen lämmin hohde lupasi lievitystä sairautta vastaan ja suojaa häväistystä vastaan. Se sulki oven nälältä. Ja kun Kino sitä katseli, hänen silmänsä pehmenivät ja kasvonsa sulivat.

John Steinbeckin tiivis klassikko Helmi (alk. The Pearl, 1947; suom. 1949; luettu 23. painos, suom. Alex Matson, Gummerus 2008) on hieno ja surullinen tarina, joka sisältää suurta symboliikkaa moneen suuntaan. Steinbeck käsittelee teoksessaan paitsi rikastumisen pakkomiellettä ja ihmisen mielen heikkoutta houkutusten edessä, myös erilaisia valtasuhteita. Kirjassa vähemmistön edustajat, Amerikan alkuperäiskansan jäsenet, tulevat kohdelluiksi erityisen huonosti silloin, kun heillä on jotain valtaväestön havittelemaa. Toisaalta vallan pimeän puolen itse nahoissaan kokenut alkuperäiskansan jäsen Kino on valmis uhraamaan kaiken kerran humalluttavaa valtaa maistettuaan, eivätkä himoa hillitse edes läheisten varoitukset.

Helmen keskiössä ovat köyhä helmenkalastajana toimiva Kino, hänen vaimonsa Juana ja pieni lapsensa Coyotito, jotka elävät alkuperäiskansan leirissä, savimajassa Tyynenmeren rannalla. He elävät hiljaista, yksinkertaista elämää onnellisina siitä vähästä mitä on, eivätkä oikeastaan ole kosketuksissa varakkaampaan ulkomaailmaan tai läheisen kaupungin valtaväestöön. Kaikki kuitenkin muuttuu rysäyksellä, kun Kino onnistuu löytämään suuren, puhtaan ja maailman kauneimmaksi arvioidun helmen, joka herättää mielenkiintoa aina kaupungissa saakka. Vähään tottunut Kino alkaa tavoitella ennen saavuttamattomiin jääneitä unelmiaan. Ensin toiveet ovat vaatimattomia ja realistisia: Kino ja Juana haluaisivat mennä virallisesti naimisiin valtaväestön tapaan sekä hankkia pienelle Coyotitolle lukutaidon, joka hyödyttäisi koko syrjittyä yhteisöä.

Mitä kauemmin helmi Kinolle kuuluu, sitä rajummaksi ennen niin rauhaisa arki käy. Kinon ja Juanan talolle tehdään epämiellyttäviä vierailuja ja yöllisiä hyökkäyksiä, Kinon toiveet muuttuvat suuremmiksi ja pakkomielteisiksi ja mies alkaa väkivaltaiseksi uskollista Juanaa kohtaan; hän on valmis lakaisemaan kaiken tieltään kohti rikkauksia. Helmen myyminen ja rikastuminen eivät kuitenkaan onnistu niin yksinkertaisesti ja siististi, kuin hän vielä alussa viattomasti ajatteli: kaupungin potentiaaliset ostajat, arvotavaroiden kauppiaat, ovat liittoutuneet ja tekevät häpeilemättä pilkkahintaisia tarjouksia. Juanan epäilykset ja anomukset helmen hävittämisestä saavat Kinon vain entistä raivostuneemmaksi, ja hän sulkeutuu päivä päivältä syvemmälle oman vallanhimonsa täyttämään kuplaan.

Steinbeck kuvaa hienosti, miten aluksi niin paljon iloa ja toiveita herättänyt helmi muuttuu jatkuvasti painostavammaksi ja vaarallisemmaksi ihmisten välisessä kamppailussa: jokin yhteiskunnassa niin suuri ja arvostettu asia huijaa nöyränkin miehen pelaamaan enemmistön likaisilla säännöillä. Kun Kino kerran sokaistuu äkillisestä vallastaan arvokkaan helmen omistajana, hänen silmänsä avautuvat vasta suurimman mahdollisen menetyksen tultua. Tarinan loppu on raa’an toteava: rikottua ei saa enää korjatuksi, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää elämän uudelleenrakentaminen nollasta.

Kirjan kieli on pahaenteisen juonen vastapainoksi kaunista ja runollista. Tarina myös kerrotaan viehättävän vanhanaikaiseen tapaan: hyvät ja pahat erotellaan selkeästi toisistaan, loppuratkaisu on arvattavissa melko aikaisin ja juoni etenee suoraviivaisesti alusta loppuun ilman takaumia tai muita aikahyppyjä. Kirjaa voisikin nuorempi lukija lukea aivan sellaisenaan, yksinkertaisena kuvauksena erään helmenkalastajan onnesta, joka muuttuikin epäonneksi. Helmen vertauskuvalliset tasot tekevät tarinasta kuitenkin monimutkaisen, ajatuksia herättävän ja sivumääräänsä suuremman teoksen, joka hyvin ansaitsee paikkansa klassikkojen joukossa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 8: Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia

Perimysjärjestys on monarkian a ja o. Se on erinomaisen tärkeä apparaatti mutta on aikojen kuluessa aiheuttanut monenmoista historian siipien havinaa. On vääriä puolisoita, haluttomia kruununperillisiä tai salattuja skandaaleja. Totaalinen sekoilu ja ovelasti ajoitetut salamurhat on onnistuttu estämään aika ajoin tehtävillä lainmuutoksilla, ja kruunu kulkeekin nykyään useimmiten sievästi suoraan alenevassa polvessa. Monarkiassa kruunu on mieluiten periytynyt isältä vanhimmalle pojalle. Vaikeudet ovat alkaneet, kun on jouduttu siirtymään veljen linjaan, tai setiin ja serkkuihin. Vasta viime vuosikymmenet ovat tuoneet miesvaltaan muutoksia, ja naispuolisista ja miespuolisista perillisistä on tullut monissa maissa tasa-arvoisia. Jos vanhin lapsi on tyttö, kuningasparilla ei ole enää syytä vaipua epätoivoon.

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia (Johnny Kniga Kustannus, 2008) on melko viihteellisellä otteella kirjoitettu mutta kattava opus kuninkaallisten ja heihin saumattomasti kytkeytyvien historiallisten tapahtumien maailmaan. Alaotsikkonsa mukaisesti teoksessa ei keskitytä vain tutumpien eurooppalaisten kuningashuoneiden historiaan, vaan tarjolla on tietoutta myös arabimaiden emiireistä ja Afrikan vähiin käyneistä monarkioista – onpa mukana myös Suomen kuningas. Kirjassa ei kuitenkaan jäädä pelkkään historian kertaukseen, vaan Monarkian muruset on teemoiltaan laaja ja yllättäväkin paketti kaikenlaisille lukijoille.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä kuningaskuntien ja niiden menneiden ja nykyisten jäsenten esittelyjä maittain, yleistietoa monarkioista perimysjärjestyksineen ja kansainvälisine naimakauppoineen, hyviä tiivistyksiä sodista ja muista (kuninkaallistenkin) historiaa muuttaneista tapahtumista sekä juoruja ja kirjoittajiensa subjektiivisia mielipiteitä. Yksi ja sama opus siis vastaa tyydyttävästi paitsi skandaalinkäryjä ja salaisuuksia etsivien, myös historiallisten faktojen ystävien tarpeisiin. Yllättävää, mutta toimivaa: keveämmät sukudraamat ja kuninkaallisten kummiverkostojen kuvaukset vuorottelevat raskaampien, vuosilukujen ja nimien täyttämien sukuselvitysten ja sotakuvausten kanssa. Kirjassa on myös paljon ansiokasta yhteenvetoa monarkiakohtaisten lukujen lisäksi: omat artikkelinsa ovat saaneet muun muassa kuninkaallisista tehdyt tv-sarjat ja elokuvat, Sandhurstin kuninkaallinen sotilasakatemia (jossa ovat brittien lisäksi kouluttautuneet hieman yllättäen myös monet sulttaanit ja emiirit) sekä kuninkaallisten varallisuus ja rahankäyttö.

Huumoriakin piisaa: yhteen artikkeliin on koottu Britannian prinssi Philipin kootut möläytykset, toiseen listaus kuninkaallisista kauhuanopeista. Välillä hyvän maun rajat ovat kuitenkin makuuni ikävästi hakusessa; itseäni häiritsi suuresti, miten esimerkiksi kuningasperheiden lasten ulkonäköjä aseteltiin avoimesti paremmuusjärjestyksiin. Lisäksi kirjan lopusta löytyvät listaukset huomionarvoisimmista prinsessoista ja prinsseistä, ja näissäkin kirjoittajien arvoasteikko pyörii lähinnä ulkonäön ympärillä: Ruotsin Victoria pääsee kärkisijoille kuvauksella ”oikean kokoinen” ja Monacon Carolinen todetaan olevan ”entinen superkaunotar, ikääntyy eteläeurooppalaisen hoikan naisen tyyliin epäedullisesti”. Huonoimmille pisteille jääneitä puolestaan kuvataan avoimesti inhottavilla, kenties huumoriksi tarkoitetuilla sanankäänteillä. Herää vain kysymys, miksi ihmeessä näinä aikoina on yksityiskohtaisesti edes huumorin varjolla rankattava kenenkään ulkonäköä, varsinkin kun arvostelun alaisista ei kukaan ole esillä ulkonäkönsä vuoksi?

Yleisvaikutelma jää kaikesta huolimatta positiivisen puolelle. Kirjaa lukiessa viehättävää ja jännittävää nippelitietoa sai siihen malliin, että kukaan lähellä olija ei säästynyt laajoilta siteerauksilta. Esimerkiksi itselleni oli täysin uusi asia, että Iso-Britanniassa ei ole lainkaan varsinaista kansallispäivää, mutta sen virkaa hoitaa kuningatar Elisabet II:n syntymäpäivä. Oikea syntymäpäivä, 21.4., on brittien mielestä kuitenkin liian kolea ajankohta, joten kuningattaren synttäreitä ja valtiota juhlitaan virallisesti, ihan muina miehinä, kesäkuun toisena viikonloppuna. Monarkian muruset innostaa googlaamaan lisätietoja niin henkilöistä, paikoista kuin historiallisista tapahtumistakin pitkin lukukokemusta; laajemman mielenkiinnon ja innostuksen herättäminen on mielestäni yksi ansiokkaan tietokirjan merkeistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 32: Kirjan nimessä on ammatti