Nina (Yksin.):
Miten omituista on nähdä kuuluisan taiteilijattaren itkevän ja vielä niin joutavasta syystä! Ja eikö ole kummallista, että kuuluisa kirjailija, yleisön lemmikki, josta kirjoitetaan kaikissa sanomalehdissä, jonka kuvia myydään ja jonka teoksia käännetään ulkomaisille kielille, istuu kaiket päivät onkimassa ja iloitsee, kun saa pari salakkaa. Minä olin kuvitellut, että tunnetut henkilöt ovat ylpeitä, luoksepääsemättömiä, että he halveksivat laumaa ja maineellaan, nimensä loisteella ikään kuin kostavat laumalle sen, että tämä asettaa kaikkea korkeammalle kuuluisan syntyperän ja rikkauden. Mutta hepä itkevät, onkivat kaloja, pelaavat korttia, nauravat ja suuttuvat, kuten kaikki muutkin.
Anton Tsehovin ensimmäiseksi suureksi klassikkonäytelmäksi nimitetty Lokki (alk. 1896; suom. ensimmäisen kerran 1960; luettu Jalo Kaliman suomennos, 4. painos, WSOY 2008) on surullinen pieni kertomus ihmisistä, jotka eivät saa unelmistaan kiinni. Vanhan herra Sorinin maatilalle sijoittuva nelinäytöksinen näytelmä esittelee lukijoille kymmenisen etuoikeutettua venäläistä hahmoa 1800-1900-lukujen vaihteesta. Pääosaan nousevat hahmojen tavoitteet ja toiveet, jotka lähes jokainen kuitenkin onnistuu vesittämään joko itse tai olosuhteiden pakottamana. Kartanon yllä leijuvat tyytymättömyys ja särkyneet sydämet, mutta näytöksistä viimeinen paljastaa, ettei hahmoilla siitä huolimatta ole voimaa muuttaa valitsemaansa suuntaa; he tyytyvät muutamankin vuoden kuluttua samoihin ratkaisuihin ja paikoillaan junnaavaan elämään.
Näytelmä alkaa jo mainitulta Sorinin kesäiseltä tilalta, jonne on saapunut lomailemaan kirjava joukko vieraita ja paikallista väkeä: mukana ovat muun muassa suuresti kiitelty kirjailija Trigorin, arvostettu vanha lääkäri Dorn, eläköitynyt näyttelijädiiva Irina Arkadina, hänen kirjailijan urasta haaveileva poikansa Treplev ja taiteilijahaaveita elättelevä paikallinen neito Nina, näin muutamia mainitakseni. (Venäläiseen tapaan hahmoja kutsutaan niin etunimillä, sukunimillä, erilaisilla lempinimillä kuin yhdistelmilläkin, mutta käytän tässä nimiä, joilla heihin usein näytelmässä viitataan.)
Ensimmäisessä näytöksessä kokoonnutaan seuraamaan modernin ja korkealentoisen monologinäytelmän ensi-iltaa, kun nuori Treplev yrittää lyödä läpi kirjailijana. Tilaa vievä ja oman tähtensä hiipumisesta katkera äiti-Irina ei kuitenkaan kykene antamaan pojalleen kuin pisteliäitä kommentteja, ja onnistuu huomautuksillaan keskeyttämään koko esityksen. Kun herkkä nuorimies vielä samaan aikaan kärsii yksipuolisesta rakkaudesta näytelmänsä tähteä, Ninaa, kohtaan, joka puolestaan palvoo vierailulla olevaa Trigorinia, alkaa yhtälö olla liikaa yhdelle miehelle.
Toinen ja kolmas näytelmä ovat päälle päin kepeitä lomakuvauksia onkimisineen, keskusteluineen ja kriketinpeluineen, mutta pinnan alla kuohunta vain yltyy. Suhdesopat eivät suinkaan pääty poloiseen Trepleviin, vaan monimutkaiset ihmissuhdekiemurat luovat muutenkin murheessa ja turhautumisessa pyöriskeleville hahmoille lisää haikailun ja valittamisen aiheita. Lomalaisten keskustelut taiteesta ja taiteilijuudesta, elämästä ja rakkaudesta muuttuvat syksyn lähetessä yhä synkemmiksi: suhteet loppuvat ja alkavat riitojen ja salamyhkäisyyksien keskellä ja mustasukkaisuutta koetaan niin ihmisistä kuin taiteellisista saavutuksista. Treplev ei vimmaisista yrityksistään huolimatta onnistu koskettamaan taiteellaan muita, Nina taas ei saa ankarien vanhempiensa vuoksi edes kokeilla taidealaa. Ihailtu Trigorin ei koskaan pysty nauttimaan menestyksestään, vaan kirjoittaa pakonomaisesti ja ahdistuksessa lisää, kun Irina Arkadina puolestaan diivailee menneen uransa varjolla, vaikka on jo täysin tipahtanut teatterin tähtijoukosta. Jokaisella hahmolla on mahdollisuus, mutta he kuluttavat voimansa kaikkeen muuhun kuin haaveidensa toteuttamiseen.
Neljännessä näytöksessä aikaa on kulunut kaksi vuotta, ja osa tutusta lomaseurueesta tapaa syksyn viiletessä. Osa on vihdoin rohkaistunut lähtemään tavoittelemaan unelmiaan sitten edellisen näytöksen tapahtumien, mutta hekin huomaavat elämänsä junnaavan edelleen paikoillaan – nyt vain uudessa roolissa tai kaupungissa. Lopulta mikään ei siis muutu, ja kaikki aiemmat pienet tapahtumat ja keskustelut ovatkin vain alleviivaamassa näytelmän tärkeintä pointtia: tapahtumattomuutta.
Yksi vastaus Lokin maailman loputtomaan ahdistukseen ja tyhjäkäyntiin löytyy lukemani painoksen Kirsikka Moringin esipuheesta. Sen mukaan Tsehov itse kirjoitti Lokista ystävälleen näin: ”Minä en halunnut muuta kuin sanoa suoraan ihmisille: Katsokaa itseänne ja nähkää miten kurjaa ja ikävää teidän elämänne on! On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät tämän, sillä jos he tekevät niin, he tulevat varmasti luomaan itselleen toisenlaisen paremman elämän.” Liioiteltuihin mittoihin viety tragedia kääntyykin oikein tulkittuna kantaaottavaksi komediaksi, tosin julmaksi sellaiseksi.
Näytelmä jättää jälkeensä joukon kysymyksiä; ymmärsinkö nimimotiivin, puheissa ja hahmojen käsissä fyysisestikin toistuvan lokin, oikein? Miksi Irina Arkadina ajaa poikansa niin monella tavoin ahtaalle? Ei kai minun elämäni ole tuollaista turhanpäiväistä olemista ja elämistä ilman päämäärää? Jos Lokki olisi yhtään pidempi, sitä ei todennäköisesti jaksaisi lukea. Huolimatta monista osuvista repliikeistä ja henkilökuvauksista juurikin edellä mainittu suurten, selkeiden tapahtumien (tarkoituksellinen) puute sekä alleviivattu turhautuneisuus tekee lukemisesta raskasta, vaikka sivuja on pokkariversiossa vain hitusen alle 100. Näistä seikoista huolimatta suosittelen tarttumaan teokseen; harva teos haastaa näin vahvasti pohtimaan omaa ymmärrystä ja käsitystä elämästä.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 47: Kirjassa on alle 100 sivua
Sivuhenkilö 