Tove Jansson: Taikatalvi

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinuppien ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja silloin tapahtui jotain sellaista, mitä ei ollut nähty ei kuultu siitä päivin, kun ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta.

 

taikatalvi
Kansi: WSOY:n mediapankki

Tove Janssonin Taikatalvi (alk. Trollvinter, 1957; suom. Laila Järvinen, WSOY 1958) on yksi Janssonin rakastetuimmista muumikirjoista. Vaikka muumit ovat esiajoista lähtien tavanneet nukkua talviunta marraskuusta huhtikuulle, eräänä tammikuisena yönä Muumipeikko kuitenkin herää kesken kaiken. Taikatalvi kuvaa mielikuvitusta kutkuttavasti valkoiseen vaippaan kietoutuneen Muumilaakson mystisiä ihmeitä. Kirja on myös kuvaus nuoren muumin ensimmäisistä askeleista kohti itsenäistymistä – onhan hänen selvittävä kaikenlaisista uusista seikkailuista ja pelottavistakin kohtaamisista lähes itsekseen muun perheen uinuessa.

Maailma tammikuisen ikkunaruudun takana on täynnä aivan uudenlaisia ihmeitä: paksu lumipeite, jääkiteet ikkunoissa ja erilaiset talviurheilulajit voittavat lopulta epäileväisen Muumin puolelleen, varsinkin kun huimapäinen pikku Myy ja pohdiskeleva Tuu-tikki auttavat häntä ymmärtämään kylmän vuodenajan tarjoamia huvittelumahdollisuuksia. Ensin pimeys ja tassut kohmettava lumi tekevät muumista vain äreän, mutta hiljalleen hän huomaa, että uudelle kannattaa antaa mahdollisuus. Lopulta nuori Muumipeikko osaa olla jopa ylpeä siitä, että on ensimmäinen talven ihmeet tunteva muumi, ja alkaa (ihastuttavan tunnistettavan teini-ikäisen itsenäistymisen puuskassa) jopa varoa herättämästä muita.

Silmien avautumisesta huolimatta kaiken ympärillään jäädyttävä Mörkö, kolkko Jääkuningatar ja näkymättömät talven olennot saavat Muumin myös kaipaamaan kipeästi kesää ja tuttuja kuvioita, ja toisinaan nukkuvan äidinkin korvaan on kuiskattava kysymyksiä ratkottavaksi. Talveksi etelään vaeltaneen Nuuskamuikkusen jättämä kirje saa toimia yksin muumitaloa isännöivän Muumipeikon rohkaisuna useaan otteeseen, kun talveen tottuneet Myy ja Tuu-tikkikaan eivät aina ymmärrä hänen ahdistuneisuutta uuden edessä.

Taikatalvi on Janssonin muumikirjoista juuri se osa, jonka olen lukenut useimmin, mutta se jaksaa aina hämmästyttää tiheällä tunnelmallaan ja vaivattomalla kerronnallaan. Juoni etenee tasaisen ja varman kertojanäänen tahtiin vuorotellen jännitystä ja pohdintaa. Jansson ei kuitenkaan tyydy liimailemaan teräviä huomioitaan elämästä ja ihmisistä muumien päälle, vaan onnistuu punomaan ne osaksi omaleimaista ja täyteläistä satumaailmaansa.

Vaikka Taikatalvi on satukirja, se sopii mystisen, jopa hieman vaarallisen ja arvaamattoman, tunnelmansa vuoksi kaikenikäisille, ja lukukokemus pikemminkin paranee lukijan varttuessa. Hienovaraiset ironian häivähdykset ja hillittömästi kirjoitetut sivujuonteet (kuten pikku Myyn halu ottaa jäätyneen oravan häntä hyötykäyttöön Muumipeikon ehdottaman hautaamisen sijaan taikka reippailija-Hemulin uskomaton pokka ja hienotunteisuuden puute) tekevät nopealukuisesta romaanista monessa kerroksessa toimivan kokonaisuuden, josta löytää aina jotakin uutta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirjan kannessa on kuu

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

”Kaikki kanitalon ulkopuolella oli turvatonta ja halpamaisuuden ja salaisen ylenkatseen maailmaa. Kukaan ei tunne kunnioitusta hyväuskoista kohtaan, niinhän Katri oli sanonut. Ja siinä Katri nyt taas istui papereineen ja hänen kärsivällinen, itsepintainen äänensä patisti Annaa kuuntelemaan, olemaan vastustamatta omia etujaan ja kieltäytymään jo ennen kuin hän edes itse tiesi mistä oli kysymys, ja tällä kertaa oli kysymys suuresta summasta, ja ajatella mitä sellaisellakin summalla sai aikaan kunhan vain huomasi että sitä saattoi tuntuvasti korottaa, vastapuoli ei ollut menetellyt rehellisesti ja niin edelleen ja niin edelleen.”

img_20180803_141456498677972.jpgTove Janssonin Kunniallinen petkuttaja (alk. Den ärliga bedragaren, 1982; suom. Kyllikki Härkäpää, 1983) on tiiviydestään huolimatta hyvin ristiriitaisia tunteita herättävä romaani.
Hiljaiseen merenrantakylään sijoittuva tarina keskittyy kahden keskenään erilaisen ja eri-ikäisen naisen ympärille, mutta luvassa ei tosiaan ole se perinteinen ihmissuhdetutkielma – pikemminkin raaka ja jopa vastenmielinen kuvaus ihmisten epäloogisuudesta ja luonteen heikkouksista, hyväksikäytöstä ja itsepetoksesta.
Janssonille ominainen, sadunomaisuuteen sekoittunut surumielisyys kuitenkin pehmentää kirjan maailmaa siten, että päällimmäiseksi tunteeksi lukukokemuksen jälkeen itselleni jäi vain kummastus.

Tarinan pääosassa on määrätietoinen, kova ja kylmä Katri Kling, 25, jolla on elämässään tasan kaksi tavoitetta: pitää huolta yksinkertaisesta 15-vuotiaasta veljestään Matsista ja kerätä mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman nopeasti ja rehellisesti – muista ja muusta välittämättä. Numeroita nuori nainen pyörittelee taiten, mutta sisäänpäin lämpiävässä kylässä häntä kunnioitetaan erikoisen tylystä luonteestaan huolimatta muistakin syistä: onhan hän tunnettu harvinaisen rehellisenä ja oikeudenmukaisena sovittelijana ja päättäjänä riitatilanteissa. Klingien äidin kuoltua jo vuosia sitten nuori Katri otti hänen paikkansa kaupan myyjänä ja kirjanpitäjänä, ja sai sen ansiosta pitää kaksikon lapsuudenkodin kaupan yläkerrassa. Kirjan alussa vanhempi miespuolinen kauppias on kuitenkin alkanut käydä hankalaksi, ja naisen tavoitteena onkin löytää uusi asunto mahdollisimman pian.

Katri haistaa tilaisuutensa koittaneen, kun kyläyhteisöstä eristäytynyt ja ikääntynyt lastenkirjailija ja taiteilija Anna Aemelin alkaa kaivata apua ostosten ja arkiaskareiden kanssa. Sinisilmäinen nainen on elänyt boheemin huoletonta elämää uskoen ja keskittyen hyvään, mutta Katriin tutustuminen alkaa vähitellen viedä häntä pois tolaltaan; ovatko kaikki kylällä todella niin ilkeitä ja epärehellisiä, kuin Katri hyisesti antaa ymmärtää? Katria puolestaan houkuttelevat Aemelinin suosittujen lastenkirjojen ympärillä pyörivät rahat ja ansaintamahdollisuudet. Postien ja ostosten kuljettamisesta alkanut tuttavuus vaihtuu Katrin hienovaraisen suunnitelman myötä pian yhteisasumiseksi Annan suuressa perintökartanossa, niin sanotussa kanitalossa.

Kuten arvata saattaa, kaksi täysin erilaisen maailmankatsomuksen ja luonteen omaavaa naista eivät mahdu samaan talouteen ilman yhteenottoja. Alkaa hiljainen sota talon herruudesta, ja molemmat alkavat käyttäytyä luonteensa vastaisesti; Katri epärehellisesti, Anna ilkeästi. Edes hiljainen Mats ei pysty rauhoittamaan tilannetta, vaan joutuu valtakamppailun ytimeen pelinappulaksi. Katri ujuttaa lonkeronsa niin Annan raha-asioihin kuin mielipiteisiin, mutta jossain kulkee epävarman, vaikutteille alttiin Annankin raja. Kun tilanteen päätepiste on lopulta saavutettu, kumpikaan ei ole aivan entisensä.

Tarinan kaari pitää lukijan otteessaan loppuun saakka, sillä tilanteen kärjistyminen on kuvattu yhtä aikaa kutkuttavasti että tuskastuttavasti; ratkaisu on saatava tietää! Jälkeensä kirja jättää kuitenkin epämukavan ajatuksen siitä, kuinka jokaisen kuoren alla lymyilee jotakin pimeää, joka oikeissa olosuhteissa pääsee valloilleen. Keveyttä kirjaan tuovat kuitenkin Janssonille niin rakkaat merikuvaukset, humoristisestikin kuvatut kyläläiset ja vastustamaton tilaisuus arvuutella sitä, kuinka paljon Anna Aemelin lasten fanikirjeineen kuvaa kirjailijaa itseään.

*  *  *

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 23: Kirjassa on mukana meri