Tove Jansson: Reilua peliä

Ahaa, sanoi Mari, saadaan villiä länttä. Onko se b-western?
On. Varhainen klassikko.
Huoneessa oli aika kylmä, Mari kääri huovan ympärilleen. Koska se tulee?
Oikeastaan, Jonna sanoi, oikeastaan voisi olla parempi jos minä saisin katsoa sen yksin.
Minä lupaan olla sanomatta sanaakaan.
Niin, mutta minä tiedän mitä sinä ajattelet, ja silloin minä en voi keskittyä.

Tove Janssonin loppuvaiheen tuotantoon kuuluva Reilua peliä (alk. Rent spel, 1989; suom. Kyllikki Härkäpää, WSOY 1990) kertoo kahden eläkeikäisen taiteilijan suhteesta. He asuvat samassa talossa eri asunnoissa, mutta ateljeeta yhdistävän ullakon poikki astellaan kylään joka päivä, useita kertoja. Hiljaiseen yhteiseen arkeen kuuluvat jatkuvat keskustelut, elokuvaillat, yölliset seikkailut, yhteiset kesät saaressa – pienten arkisten anekdoottien ja sattumusten kautta lukija pääsee keskelle helsinkiläisten Jonnan ja Marin mielenkiintoista arkea.

Reilua peliä on romaani, mutta kovasti novellikokoelman kaltainen. 17 lyhyttä tuokiokuvausta eivät juonellisesti suoraan liity toisiinsa, vaan rakentavat sirpaleisesti kokonaiskuvaa Jonnasta, Marista ja heidän parisuhteestaan. Tuttuun tapaan Jansson luo niin lämminhenkisiä ja kutsuvia tuokiokuvauksia, ettei kerronnan aiheella oikeastaan ole väliä: itsepäisen mutta lempeän pääparin kanssa haluaa viettää aikaa silkasta seuraamisen ilosta. Kirjan suorahko kieli keskittyy ihmisten ja ajatusten tarkkaan kuvailuun, mutta erityisesti kesäiseen saaristoon sijoittuvat tarinat saavat Janssonin innostumaan myös tunnelmoivasta luontokuvauksesta.

Mielenkiintoisena lisänä ovat toki myös selkeät viittaukset Janssonin ja puolisonsa Tuulikki Pietilän elämään: Jonna on rämäpäinen, idearikas kuvataiteilija, Mari pohdiskeleva ja toisinaan herkästi kiehahtava kirjailija. Arjessaan he hienotunteisesti jättävät kysymättä toisen työn etenemisestä, mutta myös sparrailevat toistensa projekteja (ja toisinaan täysin hermostuvat niihin) sekä suhtautuvat lämpimän pitkämielisesti toistensa kotkotuksiin: toisinaan yllättää pakottava valokuvausvimma, joka määrää ulkomaanmatkan suunnat, toisinaan on rakenneltava hyllyjä hermostuksen peittämiseksi – ja toinen lukee tilanteen, pysyen hiljaa ja antamalla tilaa.

Kahden elämää nähneen naisen suhde näyttäytyy päälle päin vaivattomana ja lämpimänä, mutta sen perusolemukseen kuuluu myös jatkuva sanailu, pienet kinat ja harmistumiset, jotka toinen aina osaa lopulta pehmittää. Jonna ja Mari ovat hyvin itsenäisiä ja toistensa tekemisistä riippumattomia, mutta silti syvän, kiihkottoman rakkauden kiinnittämiä toisiinsa: kun toinen jää katsomaan elokuvaa suuttuneena, ei toisellekaan tule uni ennen nukahtamista lausuttuja pehmitteleviä sanoja. Suuret draamat on kenties jo eletty nuoruudessa, nyt tunteiden purkamiset ovat hetkellisiä ja harmitukset nopeasti pois pyyhittävissä. Jansson osaa kuvailla parisuhteen (tai miksei muunkin läheisen ihmissuhteen) hienovireisiä tunnelmia mestarillisesti. Vanhan parin välillä sujuvasta kumppanuudesta ärsytykseen ja takaisin ei ole pitkä matka, kuten Jansson lempeän humoristisella tekstillään osoittaa.

Vaikka romaani käsittelee voittopuolisesti arjen pieniä konflikteja ja jopa epämieluisia yllätyksiä (myrsky vaarantaa rantaan jääneen soutuveneen, mutta iän mukanaan tuoma heikkous ei enää salli sen pelastamista), teos ei ole synkkä – päinvastoin, se on täynnä lämpöä ja elämäniloa. Jonna ja Mari elävät onnellisessa, tasapainoisessa symbioosissa, jossa kummallakin on tilaa olla juuri sellainen kuin haluaa. Heidän arkensa on jaettua leikkiä, meri-ilman hengittelyä ja tuskallisen nautinnollista, itse valittua kamppailua taiteellisten ambitioiden kanssa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 33: Kirjassa opetetaan jokin taito

Tove Jansson: Kesäkirja

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan.

kesäkirja
Kansikuva: Rauha Mäkilä / WSOY

Tove Janssonin kirjallisen tuotannon puolivälissä ilmestynyt Kesäkirja (alk. Sommarboken, 1972; suom. Kristiina Kivivuori, WSOY 1973) on pohjoismaisen kaihoisa kuvaus persoonallisen perhekunnan elosta Suomen kesäisessä ulkosaaristossa. Hyvin realistisia tuokiokuvia maalailevan kirjan keskiössä on pienen, juuri äitinsä menettäneen Sophian sekä tämän kiltin mutta pippurisen isoäidin erityinen suhde, mutta lähes yhtä tärkeänä elementtinä toimii rikkaasti kuvattu saaristoluonto. Kesäinen klassikko toimii vuodesta toiseen, sillä ajattomat keskustelut ja rauhoittavalla kertojanäänellä kuvatut vaeltelut meren äärellä eivät hevillä vanhene.

Kesäkirja kuuluu niihin teoksiin, joiden äärellä mieli todella saa levätä. Luvassa ei ole suurta sukupolviromaania eikä hurjaa joukkoa hoksottimia vaativia juonenkäänteitä, vaan sen parissa matkataan saman aikaisesti kaukaiselta ja todelta tuntuvaan maailmaan. Pieni kirja ei tunne kerronnan sääntöjä tai tavanomaista aikakäsitystä: siirtymät tapahtumien välillä ovat satunnaisia, ja seuraava virke voi heittää äkisti uuden päivän puolelle. Kirja ei myöskään sisällä selkeää juonta, vaan kuvaa ilahduttavan vapautuneesti milloin mitäkin tapausta saaristokesän varrelta; tavallinen arki – tosin monille meistä lukijoista kovin eksoottisessa ulkosaaristossa –, touhujen lomassa vaihdetut sanat ja pienet, päivien jatkumossa hiljalleen unohtuvat hetket saavat ansaitun pääroolin.

Jansson on tunnettu vähäeleisestä mutta syvällisestä tyylistään, ja Kesäkirjassa se todella pääsee oikeuksiinsa. Tarinan taustalla häilyy suuri tragedia, rakastetun vaimon ja alle kouluikäisen lapsen äidin ennenaikainen poismeno. Siitä ei oikeastaan puhuta, mutta sekä hahmot että lukija tulevat taustatiedon myötä tietoisiksi elämän rajallisuudesta. Kirja ei luotakaan suoriin vastauksiin, vaan monet asiat käyvät ilmi sivulauseissa. Yksi esimerkki tästä on saarella isoäidin ja Sophian lisäksi kesäänsä viettävä Sophien isä: hänellä ei ole ainoatakaan vuorosanaa, eikä hänen tekemisistään kuulla kuin kertojan kautta. Taustalle etäännytetty ja yksinäisyyteen vetäytyvä isä on yksi keino tuoda esiin Sophian äidin kuolemaa ja sen seurauksia, mutta missään vaiheessa tätä huomiota herättävää yksityiskohtaa ei nosteta esiin.

Vaikka osuvat, kirpeätkin huomiot ihmisistä ja elämästä hurmaavat, Kesäkirjassa itseäni eniten viehättää Janssonin täysin vaivattomalta vaikuttava tapa ja kyky kuvata lapsen ajatuksenjuoksua. Oikutteleva Sophia on juuri niin epäloogisella tavalla viisas ja tahattomalla tavalla hauska kuin pienet lapset vain osaavat olla: toisinaan manaillaan Jumalalta hirmumyrskyjä tylsää päivää piristämään, toisinaan valjastetaan isoäiti kirjuriksi suuren matotutkielman kirjoittamista varten. Kun tytön innolla sanelema teos valmistuu ja isoäiti kysyy, haluaisiko tyttö kuulla teoksensa luettuna, vastaus on napakka:

”Ei älä, Sophia vastasi. Ei kai. Minulla ei ole nyt aikaa. Mutta säästä se tutkielma minun lapsiani varten.”

Kesäkirjaan mahtuu lyhyehköön sivumääräänsä nähden suuria ja monipuolisia teemoja, sillä kerronta ei keskity taustojen kertomiseen tai henkilöiden motiivien selittämiseen. Sivut täyttyvät hahmojen aktiivisesta toiminnasta ja filosofisiinkin sfääreihin yltävistä keskusteluista, joihin on helppo lukijana hypätä vauhdista mukaan. Lukunautintoa lisää myös kirjan episodimaisuus: sen voi lukea yhtenä kokonaisuutena, mutta myös palastella novellimaisiin osiin lukemalla vain alaotsikolla nimetyn luvun kerrallaan. Melankolinen mutta kaunis teos sopiikin parhaiten juuri pimeneviin elokuun iltoihin, tunnelmointiin ja kevyeen kaipuuseen, olipa sen kohde mennyt kesä tai läheinen ihminen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 24: Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

Tove Jansson: Taikatalvi

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinuppien ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja silloin tapahtui jotain sellaista, mitä ei ollut nähty ei kuultu siitä päivin, kun ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta.

 

taikatalvi
Kansi: WSOY:n mediapankki

Tove Janssonin Taikatalvi (alk. Trollvinter, 1957; suom. Laila Järvinen, WSOY 1958) on yksi Janssonin rakastetuimmista muumikirjoista. Vaikka muumit ovat esiajoista lähtien tavanneet nukkua talviunta marraskuusta huhtikuulle, eräänä tammikuisena yönä Muumipeikko kuitenkin herää kesken kaiken. Taikatalvi kuvaa mielikuvitusta kutkuttavasti valkoiseen vaippaan kietoutuneen Muumilaakson mystisiä ihmeitä. Kirja on myös kuvaus nuoren muumin ensimmäisistä askeleista kohti itsenäistymistä – onhan hänen selvittävä kaikenlaisista uusista seikkailuista ja pelottavistakin kohtaamisista lähes itsekseen muun perheen uinuessa.

Maailma tammikuisen ikkunaruudun takana on täynnä aivan uudenlaisia ihmeitä: paksu lumipeite, jääkiteet ikkunoissa ja erilaiset talviurheilulajit voittavat lopulta epäileväisen Muumin puolelleen, varsinkin kun huimapäinen pikku Myy ja pohdiskeleva Tuu-tikki auttavat häntä ymmärtämään kylmän vuodenajan tarjoamia huvittelumahdollisuuksia. Ensin pimeys ja tassut kohmettava lumi tekevät muumista vain äreän, mutta hiljalleen hän huomaa, että uudelle kannattaa antaa mahdollisuus. Lopulta nuori Muumipeikko osaa olla jopa ylpeä siitä, että on ensimmäinen talven ihmeet tunteva muumi, ja alkaa (ihastuttavan tunnistettavan teini-ikäisen itsenäistymisen puuskassa) jopa varoa herättämästä muita.

Silmien avautumisesta huolimatta kaiken ympärillään jäädyttävä Mörkö, kolkko Jääkuningatar ja näkymättömät talven olennot saavat Muumin myös kaipaamaan kipeästi kesää ja tuttuja kuvioita, ja toisinaan nukkuvan äidinkin korvaan on kuiskattava kysymyksiä ratkottavaksi. Talveksi etelään vaeltaneen Nuuskamuikkusen jättämä kirje saa toimia yksin muumitaloa isännöivän Muumipeikon rohkaisuna useaan otteeseen, kun talveen tottuneet Myy ja Tuu-tikkikaan eivät aina ymmärrä hänen ahdistuneisuutta uuden edessä.

Taikatalvi on Janssonin muumikirjoista juuri se osa, jonka olen lukenut useimmin, mutta se jaksaa aina hämmästyttää tiheällä tunnelmallaan ja vaivattomalla kerronnallaan. Juoni etenee tasaisen ja varman kertojanäänen tahtiin vuorotellen jännitystä ja pohdintaa. Jansson ei kuitenkaan tyydy liimailemaan teräviä huomioitaan elämästä ja ihmisistä muumien päälle, vaan onnistuu punomaan ne osaksi omaleimaista ja täyteläistä satumaailmaansa.

Vaikka Taikatalvi on satukirja, se sopii mystisen, jopa hieman vaarallisen ja arvaamattoman, tunnelmansa vuoksi kaikenikäisille, ja lukukokemus pikemminkin paranee lukijan varttuessa. Hienovaraiset ironian häivähdykset ja hillittömästi kirjoitetut sivujuonteet (kuten pikku Myyn halu ottaa jäätyneen oravan häntä hyötykäyttöön Muumipeikon ehdottaman hautaamisen sijaan taikka reippailija-Hemulin uskomaton pokka ja hienotunteisuuden puute) tekevät nopealukuisesta romaanista monessa kerroksessa toimivan kokonaisuuden, josta löytää aina jotakin uutta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirjan kannessa on kuu

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

”Kaikki kanitalon ulkopuolella oli turvatonta ja halpamaisuuden ja salaisen ylenkatseen maailmaa. Kukaan ei tunne kunnioitusta hyväuskoista kohtaan, niinhän Katri oli sanonut. Ja siinä Katri nyt taas istui papereineen ja hänen kärsivällinen, itsepintainen äänensä patisti Annaa kuuntelemaan, olemaan vastustamatta omia etujaan ja kieltäytymään jo ennen kuin hän edes itse tiesi mistä oli kysymys, ja tällä kertaa oli kysymys suuresta summasta, ja ajatella mitä sellaisellakin summalla sai aikaan kunhan vain huomasi että sitä saattoi tuntuvasti korottaa, vastapuoli ei ollut menetellyt rehellisesti ja niin edelleen ja niin edelleen.”

img_20180803_141456498677972.jpgTove Janssonin Kunniallinen petkuttaja (alk. Den ärliga bedragaren, 1982; suom. Kyllikki Härkäpää, 1983) on tiiviydestään huolimatta hyvin ristiriitaisia tunteita herättävä romaani.
Hiljaiseen merenrantakylään sijoittuva tarina keskittyy kahden keskenään erilaisen ja eri-ikäisen naisen ympärille, mutta luvassa ei tosiaan ole se perinteinen ihmissuhdetutkielma – pikemminkin raaka ja jopa vastenmielinen kuvaus ihmisten epäloogisuudesta ja luonteen heikkouksista, hyväksikäytöstä ja itsepetoksesta.
Janssonille ominainen, sadunomaisuuteen sekoittunut surumielisyys kuitenkin pehmentää kirjan maailmaa siten, että päällimmäiseksi tunteeksi lukukokemuksen jälkeen itselleni jäi vain kummastus.

Tarinan pääosassa on määrätietoinen, kova ja kylmä Katri Kling, 25, jolla on elämässään tasan kaksi tavoitetta: pitää huolta yksinkertaisesta 15-vuotiaasta veljestään Matsista ja kerätä mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman nopeasti ja rehellisesti – muista ja muusta välittämättä. Numeroita nuori nainen pyörittelee taiten, mutta sisäänpäin lämpiävässä kylässä häntä kunnioitetaan erikoisen tylystä luonteestaan huolimatta muistakin syistä: onhan hän tunnettu harvinaisen rehellisenä ja oikeudenmukaisena sovittelijana ja päättäjänä riitatilanteissa. Klingien äidin kuoltua jo vuosia sitten nuori Katri otti hänen paikkansa kaupan myyjänä ja kirjanpitäjänä, ja sai sen ansiosta pitää kaksikon lapsuudenkodin kaupan yläkerrassa. Kirjan alussa vanhempi miespuolinen kauppias on kuitenkin alkanut käydä hankalaksi, ja naisen tavoitteena onkin löytää uusi asunto mahdollisimman pian.

Katri haistaa tilaisuutensa koittaneen, kun kyläyhteisöstä eristäytynyt ja ikääntynyt lastenkirjailija ja taiteilija Anna Aemelin alkaa kaivata apua ostosten ja arkiaskareiden kanssa. Sinisilmäinen nainen on elänyt boheemin huoletonta elämää uskoen ja keskittyen hyvään, mutta Katriin tutustuminen alkaa vähitellen viedä häntä pois tolaltaan; ovatko kaikki kylällä todella niin ilkeitä ja epärehellisiä, kuin Katri hyisesti antaa ymmärtää? Katria puolestaan houkuttelevat Aemelinin suosittujen lastenkirjojen ympärillä pyörivät rahat ja ansaintamahdollisuudet. Postien ja ostosten kuljettamisesta alkanut tuttavuus vaihtuu Katrin hienovaraisen suunnitelman myötä pian yhteisasumiseksi Annan suuressa perintökartanossa, niin sanotussa kanitalossa.

Kuten arvata saattaa, kaksi täysin erilaisen maailmankatsomuksen ja luonteen omaavaa naista eivät mahdu samaan talouteen ilman yhteenottoja. Alkaa hiljainen sota talon herruudesta, ja molemmat alkavat käyttäytyä luonteensa vastaisesti; Katri epärehellisesti, Anna ilkeästi. Edes hiljainen Mats ei pysty rauhoittamaan tilannetta, vaan joutuu valtakamppailun ytimeen pelinappulaksi. Katri ujuttaa lonkeronsa niin Annan raha-asioihin kuin mielipiteisiin, mutta jossain kulkee epävarman, vaikutteille alttiin Annankin raja. Kun tilanteen päätepiste on lopulta saavutettu, kumpikaan ei ole aivan entisensä.

Tarinan kaari pitää lukijan otteessaan loppuun saakka, sillä tilanteen kärjistyminen on kuvattu yhtä aikaa kutkuttavasti että tuskastuttavasti; ratkaisu on saatava tietää! Jälkeensä kirja jättää kuitenkin epämukavan ajatuksen siitä, kuinka jokaisen kuoren alla lymyilee jotakin pimeää, joka oikeissa olosuhteissa pääsee valloilleen. Keveyttä kirjaan tuovat kuitenkin Janssonille niin rakkaat merikuvaukset, humoristisestikin kuvatut kyläläiset ja vastustamaton tilaisuus arvuutella sitä, kuinka paljon Anna Aemelin lasten fanikirjeineen kuvaa kirjailijaa itseään.

*  *  *

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 23: Kirjassa on mukana meri