runous – Sivuhenkilö

Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niin kuin alku-unessas!
Viimeinen säkeistö runosta Lasimaalaus

Aila Meriluodon vain 22-vuotiaana julkaisema esikoisrunoteos Lasimaalaus (1946; luettu näköispainos, WSOY 1996) sai heti ilmestyessään valtavan suosion ja kiinnitti nuoren naisen suomalaisten runoilijoiden eturiviin. Yli satasivuinen, loppusoinnullisista ja mitallisista runoista koostuva, vahva ja uhmakas kokoelma edustaa perinteistä lyriikkaa, mutta siinä on myös yllättävän tummia sävyjä. Dramaattiset, pohtivat runot käsittelevät ja kuvaavat muun muassa luontoa, rakkautta, kuolemaa, luomisen tuskaa ja naiseutta.

WSOY:n runokilpailun voittajaksi valikoitunut Lasimaalaus jakautuu seitsemään nimettyyn lukuun. Ensimmäiset kuusi lukua käsittävät kukin useita runoja, mutta kokoelman päättää runsas ja riemukas nimiruno, Lasimaalaus, samannimisen luvun ainoana tekstinä. Runot eivät ole keskenään samaa sarjaa. Kokoelman alku sisältää lyhyitä lauseita ja muutamia säkeistöjä, mutta loppua kohden löytyy myös pidempiä, jopa proosarunomaisia tekstejä.

Kokoelman ensimmäinen luku, Soittaja pimeässä, aloittaa itsevarmasti elämän ja kuoleman aiheilla, kuten aloitusrunon Tänään viimeisessä säkeistössä: ”- – Elämä itse ma olen,/ – avoinna seison kuin kuka – / iloinen, luja ja valmis, / kuoleman vertainen”. Kaksi seuraava lukua, Kahlaajatyttö ja Meri ja ranta, edustavat minulle runoutta, jota vaistomaisesti ajattelen, kun puhutaan runoista: luontokuvaukset, sydänsurut ja ihmiselon ongelmat nivoutuvat lyhyissä, pohtivissa runoissa toisiinsa.

Neljäs luku, Toukokuu, jatkaa edellisten lukujen tunnelmissa, mutta runot alkavat muuntua loppua kohden dramaattisempaan suuntaan: Paha satu esittelee jo raa’at, peikoiksi ja rumiksi kutsuttavat rakastavaiset, Punainen maisema uhkuu vihaa kaikkea ja kaikkia kohtaan. Vauhti kiihtyy ja viides luku Nainen jatkaa maagisten elementtien hyödyntämistä, kun tytöstä kasvetaan kuningattaren kautta noidaksi: ”Terävin kynsin kouraisen, / käsin, jaloin ja hampain villinä takerrun sinuun, – / varo, noita ma olen, en väistyvä ihminen! – – /”.

Kuudes luku, Kirkonrakentaja, rauhoittaa tahtia. Lauseet ovat pidempiä eikä adjektiiveissa hyödynnetä enää rumuutta ja inhoa; kuvaukset ovat melankolisia ja viipyileviä, säkeistöjäkin aiempaa useampia. Luvun nimi antaa syyn tulkita runoja paitsi taitelijan luomistyön kuvauksina, myös uskonnollisina viittauksina ja pohdintoina. Esimerkiksi runossa Ateljee puhutellaan voimakasta Herraa ja kuvaillaan itseä sanaparilla ”vain savensotkija”, siinä missä Herra ”tyynesti” siirtelee savia tahtonsa mukaan. Kokoelma huipentuu pitkään ja tekstintäyteiseen runoon Lasimaalaus, joka jatkaa hengellisessä teemassa, tunnelman vaihtuessa nöyrästä lähes huikentelevaiseksi: nyt puhuja onkin itse tekijä (ja jumala?), joka tarttuu siveltimeen ja luo linnut, kalat ja kukat.

Meriluodon teksti yllättää. Se on perusluonteeltaan herkkää ja selkeää, mutta sen seasta nousee esiin myös rujoja sanavalintoja ja erittäin vahvoja tunnelmia. Meriluoto ei ole vain herkkä runotyttö (joksi hänet aikanaan leimattiin), vaan mukana on myös aggressiota ja tunteenpurkauksia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 45/50
Kohta 6: Kirja kertoo rakkaudesta

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi

miten kaikki alkoi
siitä olisi paljon
mutta jätetään se nyt

millaista kaikki oli pitkään
paljon olisi siitäkin

säteilit niin että
minä aina nauroin
muistatko rakas

Arno Kotron esikoisteos Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003) on proosarunoteos rakkaudesta, parisuhteesta ja sen päättymisen jälkeisestä ajasta moninaisine tunteineen. Juonellinen, nimettömäksi jäävän miesminäkertojan näkökulmasta kerrottu teos on runokokoelmien tapaan ilmavasti aseteltu ja nopea luettava, mutta Kotron oivaltava kielellinen leikittely saa pysähtymään tekstin äärelle pidemmäksikin aikaa. Mitaton, loppusoinnuton ja jopa välimerkitön ulosanti antaa runsaasti tilaa lukijan omille mielikuville.

Teoksen nimi, Sanovat sitä rakkaudeksi, antoi tietysti odottaa pohdintaa rakkaudesta, mutta Kotron fokus onkin oikeastaan rakkauden päättymisessä. Teema näkyy myös neljän luvun nimissä ja pituuksissa: ensimmäinen, valoisa ja lemmentäyteinen luku on lyhyin, sen jälkeen seuraavat luvut ovat aina toistaan pidempiä sekä teemoiltaan hankalampia ja ongelmien täyteisempiä. Luvut tukevat kokonaisuuden jokseenkin kyynistä mutta antautunutta asennetta: runoissa puhuu rakkaudessa pettynyt mies, joka ei erehdy luulemaan huumaa pysyväksi tilaksi – enää.

Ensimmäinen luku, Yksi (alku), kuvaa muutamilla sivuillaan rakkauden ensihuumaa, suloista vilpitöntä onnea ja maailmojen kohtaamista menneessä aikamuodossa. Kaikki on jo ohi, mutta puhuja ei vielä halua päästää irti muistoista tai entisestä rakastetustaan, ja mies jopa puhuu hänestä edelleen rakas-hellittelynimeä käyttäen: ”muistatko niinä alkuaikoina rakas / silloin aina otit minusta kiinni /nauroit että / nämäkin ovat aivan alkuaikoja – – ”.

Pian siirrytään kuitenkin lukuun Kaksi (post festum) ja rakkauden kivikkoihin: parisuhde ei ollutkaan vain auvoa, vaan kahden ihmisen hioutuessa toisiaan vasten juhlat tosiaan päättyvät joskus. Tulee ensimmäisiä ryppyjä, mutta tulee myös riitoja, epävarmuutta jatkamisen kannattavuudesta, uskottomuutta ja loukkaavia sanoja – ja lopulta ero. Luvussa Kolme (in vino veritas) miespuhuja hukuttaa näitä murheitaan perinteisin menetelmin alkoholiin. Humalaiset illat johtavat uusiin epätoivoisiin yrityksiin ja yöllisiin jankkauksiin, mutta parisuhde on jo mennyttä.

Neljäs luku, Neljä (Helsinki, kolme vuotta myöhemmin), erottuu muista seesteisyydellään. Puhuja ei koe enää vahvaa intohimoa muttei vihaakaan, sillä onnenhetket ja vaikeudet ovat saaneet päälleen nostalgian rauhoittavan verhon. Sen läpi kaikkea mennyttä voi tarkastella haikeudella ja lämmöllä: ”mutta nyt kun olet poissa / jotenkin oudosti olet tallella / juuri sellaisena kuin haluan”. Tunteita ei silti luvusta puutu, vaan läsnä ovat niin pettymys, helpotus kuin kaipauskin. Entinen pariskunta on jatkanut ystävinä, mutta se ei ole helppoa, sillä vahvat tunteet eivät haalene noin vain. Kotro kirjoittaa viimeisessä luvussa upeasti menettämisen sekä eteenpäin menemisen vaikeudesta. Muissakin luvuissa mukana ollut miehen herkkyyden ja sallittujen roolien teema on koskettava.

Ajatuksenjuoksumainen, ryöppyävä muoto, negatiivisten tunteiden vapaa esitys sekä alkoholin ja parisuhteen ongelmien yhteen kietoutuminen tuovat heti mieleen Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina -teoksen. Siihen Kotrokin taitaa tietoisesti viitata: tekstissä vilahtavat niin nimi Henrik kuin lausahdus ”se oli vuosisadan virhe rakas”. Intertekstuaalisista viitteistä huolimatta Kotron tyyli on silti omanlaisensa, ja erityisesti sen tunnistaa ilahduttavasta kielellä leikittelyistä. ”Niin hyvin näet lävitseni että pelottaa / näetkö minua enää ollenkaan” sekä ”se ei mennyt oikeuteen asti / se meni vääryyteen asti” ovat hyviä esimerkkejä Kotron aforismimaisista lausahduksista, jotka saavat pohtimaan sanojen kirjaimellisia ja totuttuja merkityksiä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 31/50
Kohta 43: Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Edith Södergran: Hiljainen puutarha

Pohjolan kevät

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

Edith Södergranin (1892–1923) suomennoskokoelma Hiljainen puutarha (runojen suom. Uuno Kailas, Karisto 1994) ei ole runoilijan itsensä kuratoima teos, vaan se sisältää 77 aiemmin julkaistua runoa – joukkoon mahtuvat mm. klassikot Maa jota ei ole, Pohjolan kevät ja Tähdet. Runot on jaettu viiteen runollisesti nimettyyn alalukuun, joiden teemoina hallitsevat näkyvimmin mysteerit, jumaluudet, onneton rakkaus, kaipuu, kipu ja sisaruus. Eläessään vakavasti sairastaneen Södergranin modernistisissa runoissa kurkotetaan usein kuolemaan ja toispuoleiseen, mutta toisaalta havainnoidaan tarkasti ympäristön viehättäviä yksityiskohtia: lapsuuden puita, seikkailuja mieleen nostattavaa merta.

Södergran oli yksi ensimmäisistä pohjoismaisista modernistisista runoilijoista, mikä näkyy muun muassa runojen loppusoinnuttomuudessa ja riimittömyydessä. Lyhyehköt, useimmiten noin yhden sivun mittaiset runot eivät kuitenkaan ole aivan helppoja tulkita tai sulattaa. Tiiviin kokoelman lukeminen vei itseltäni paljon aikaa, sillä kielen rakenteellinen selkeys ei vähennä runojen monimerkityksisyyttä. Toisinaan sanavalinnat tuntuivat pomppivan silmille jopa itsetarkoituksellisen mystisinä:

Inhoan ajatella – –
Missä on kallis jättiläislyyrani?
Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva.
Oi sinä jättiläislyyrani,
sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki.
(– –)

(Ote runosta Lyyrani)

Toisaalta, se sallittakoon: kokoelmahan nojaa nimeään myöten olemassaolon mysteereihin ja kuoleman läsnäoloon. Södergranin mielenkiintoiset kielikuvat sekä tavallisuudesta poikkeavat sanayhdistelmät kuuluvat paikoin jopa eeppiseksi kasvavaan tyyliin, vaikka samanaikaisesti hyvin monissa runoissa jujuna ovat yksinkertaiset, symbolisiksi tai allegorisiksi muuttuvat luontokuvaukset. Toisinaan havainnoinnin ja pohdintojen lomassa tarjotaan myös mielikuvituksellisia vastauksia: kokoelman hurmoshenkisemmissä runoissa runon puhuja nousee kaiken yläpuolelle, jopa jumalaksi tai oikean tiedon omaajaksi julistautuen.

(– –)
Tulen ja veren ja tulevaisuuden voitelun
olette te ottava minun käsistäni.
Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle.
Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva.
Olen kääntävä kaikki pyhemmän jumalan uskoon.
(– –)

(Ote runosta Mysteerio)

En ole lukenut Södergranin koko tuotantoa, ja tämän suomennoskokoelman jättämään lievän hämmentyneeseen jälkimakuun sekoittuikin iso annos mielenkiintoa. Olisi mielenkiintoista lukea runot ilmestymisjärjestyksessään ja runoilijan itsensä luoman kokoelman osana: avautuisivatko teemat silloin selkeämmin? Joka tapauksessa Hiljainen puutarha tarjoaa kielellisesti kauniin, vahvatunnelmaisen ja nykyhetkestä ja tosimaailmasta kauas kurkottavan lukukokemuksen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 30: Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

– –
Lapset
eivät yleensä suojele
vaan lapsia suojellaan
niin kauan kuin he ovat avuttomia ja pieniä
Meillä
juuri lapset suojelevat ja lohduttavat
kun painajaiset ahdistavat sinua
ja sinä tarvitset toisten voimaa

Lasten
pitäisi hiljaa kasvaa
aikuisten maailmaan
oppia ottamaan ja antamaan
ja tuntemaan pelkoa mutta selviytymään siitä
Meillä
oli kaikkea liian kanssa alusta asti
mutta sitä suuremmaksi kasvoi heidän hellyytensä
sinua kohtaan, sitä lasta kohtaan
joka niin aikaisin heille annettiin

Märta Tikkasen klassikoksi muotoutunut runokokoelma Vuosisadan rakkaustarina (alk. Århundradets kärlekssaga, 1978; suom. Eila Pennanen 1978; luettu painos v. 2018, Tammi) on edelleen ajankohtainen, liikuttava teos rakkaudesta, tasa-arvosta ja naisen paikasta. Se luotaa syvällisesti ja omaa kilpeä kiillottamatta monin tavoin vaikeaa avioliittoa alkoholistin kanssa: naisen epävarmuus, riittämättömyys ja turvattomuus vuorottelevat vahingoniloisuuden, kostonhimon ja jopa äärimmäisen vallantunteen kanssa. Riipaisevat ja yllättävätkin tunteet välittyvät vahvasti: puheenomainen kieli ilman kiemuraisia kielikuvia tekee oikeutta omakohtaisiin kokemuksiin perustuvalle avoimelle kerronnalle. Vuosisadan rakkaustarina on kokoelma, joka varmasti koskettaa monenlaisia yleisöjä: alkoholismin värittämän arjen lisäksi runoissa käsitellään omien rajojen etsimistä ja löytämistä, tasa-arvoisen kumppanuuden kaipuuta ja rakkauden pelottavaa kaikkivoipaisuutta. Välillä luulee kaiken jo menneen, mutta silti jokin käsittämätön voima voi pitää parin yhdessä – vaikkei se olisi kummallekaan hyväksi.

Vuosisadan rakkaustarina sisältää 176 sivua Tikkasen omaelämäkerrallista tekstiä: kokoelmassa on niin ajatuksenvirtamaisia, usean sivun mittaisia vuodatuksia sekä napakoita, suoraan asian ytimeen viiltävästi iskeviä ajatuksia. Nimeämättömät runot jakautuvat kolmeen niin ikään nimeämättömään lukuun, joista voi löytää omat pääteemansa. Ensimmäinen ja pisin luku läväyttää lukijan silmille heti kaikki raadollisimmat hetket: alkoholismista kuulleet läheiset ihmettelevät, miksei runon naispuolinen puhuja lähde, mutta nainen onnistuu kerta kerralta pyörtämään päätöksensä: edes lasten pelottelu tai henkisen väkivallan hiljalleen muuttuminen fyysisemmäksi eivät saa lopettamaan suhdetta, vaikka niin nainen aina ajatteli tekevänsä. Epätoivoissaan pulloon tarttunut ja siitä yhä pahempaan epävakauden kierteeseen joutunut mies tyrannisoi koko monilapsisen perheen arkea, vaikka (vai koska?) on itsekin alkoholisti-isän traumatisoima. Ainoat helpotuksen hetket löytyvät, kun mies on jälleen kerran sammunut – kun hän vihdoin on hetken hiljaa ja vaatimatta, lapsetkin uskaltavat leikkiä ja lähteä kavereiden kanssa ulos. Miehen juomisen, lapsiin kohdistuvan arvostelun, huomion kärttämisen ja vaimon rajoittamisen ympärille rakentunut elo vie hengitystilan lukijaltakin – miksi nainen ei tosiaan lähde?

Toisessa luvussa avataan miehen ja naisen välistä historiaa ja parisuhteen lähtökohtia. Nuori ja viaton, ns. hyvästä perheestä lähtöisin oleva nainen ihastuu säkenöivään supliikkimieheen ja ajattelee voivansa parantaa tämän menneisyyden haamuista rakkaudella ja loppumattomalla ymmärryksellä. Aluksi mieheltä sateleekin vaikeiden päivien lomassa kehuja ja ylistystä suuren rakkauden nimissä, ja nuori nainen tarttuu niihin kaikella voimallaan. Vuosien vieriessä alkaa kuitenkin valjeta totuus: miksei vuosisadan rakkaustarinaksi nimetyssä avioliitossa kuitenkaan ole tukea ja kumppanuutta vaimoa kohtaan, vain epäluottamusta ja turvattomuutta?

” – –
Uskollisuuteni
on sinulle tärkeää
sanot
kun taas sinulla
on tietysti eroottiset tottumuksesi

Epätoivoni
jota umpisilmäisyytesi
minussa herättää
sinä tulkitset pahansuopuudeksi
kateudeksi

Ahdistukseni
pitkinä valvottuina öinä
sinä sivuutat nukkumalla
rauhallisesti

Sinä joka rakastat
etkö voisi joskus
yrittää kertoa mitä tarkoitat
kun sanot
että rakastat minua?”

Kun ensimmäinen luku kuvaa kaoottista kotielämää ja toinen parisuhteen historiaa, kolmas luku kertoo naisena olemisesta niin parisuhteessa, perheessä kuin yhteiskunnassakin. Katse kääntyy runon puhujan omiin tuntemuksiin: mistä hän haaveilee, miten hän asiat näkee ja miten hän yhtäkkiä, keski-iän kynnyksellä, alkaa huomata itsessään ja avioliitossaan muistumia äitinsä, isoäitinsä ja sukunsa esiäitien avioliitoista ja kohtaloista. Puhuja ei halua elää loppuelämäänsä miehensä ailahteluja odotellen ja omaa itseään perheeltäänkin peitellen, ei koskaan ole halunnut. Lopulta kaikkien kipujen ja kiistojen jälkeen nainen kypsyy päätökseen: on aika kerätä ”rohkeuteni aivan pienet jäännökset” ja valita oma elämä.

Vuosisadan rakkaustarina on synkkää, surullista ja edelleen monille pelottavan realistista tekstiä – ja juuri siksi niin tärkeää ja vaikuttavaa luettavaa. Tikkanen käsittelee teemoja omakohtaisuuden mukanaan tuomalla varmuudella ja kirkkaiksi hioutunein ilmaisuin, välillä jopa mustan huumorin sävyin. Vaikka runouden lukeminen tuntuu henkilökohtaisesti minusta usein vaikealta ja hitaalta, Vuosisadan rakkaustarina on kokoelma, jonka haluaa ahmia loppuun saakka heti ensimmäisiltä riveiltä. Helposti lähestyttävä, suora tyyli sekä tiiviisti mutta kauniisti muotoillut sisällöt antavat lukijalle tilaa tutkia ja ajatella itse. Se onkin tarpeen, kun alle 200 sivua mahduttaa sisälleen tällaisen määrän painavaa asiaa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 26: Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan

Viljo Kajava: Vallilan rapsodia

Pihan tytöt

Aamuisin ulko-ovella
kun lähdemme talosta samaan aikaan
he ujosti nyökkäävät,
eivät niiaa enää. Näinkö aika kului?

Tytöt jotka leikkivät
tyttäreni kanssa, kävivät koulua,
huomaamatta aikuisia
liikuttavan muodikkaita minihameita.

Avaavat oven minulle,
hämmentyen kiitän, hymyä tapaillen;
ja kaksi aikakautta
sivuuttaa toisensa. Nyt hyvästellään.

Runoilija ja lehtimies Viljo Kajava eli aikuiselämäänsä Vallilassa ja myös kirjoitti kaupunginosasta mittavaan tuotantoonsa. Luin kotiseutuhengessä Kajavan runokokoelman Vallilan rapsodia (Otava 1972), jossa nimensä mukaisesti liikutaan Vallilan kaduilla ja sisäpihoilla. Yhteiskunnallisista aiheistaan tunnettu Kajava näyttäytyy tässä kokoelmassa toisaalta köyhiä ja kipeitä puolustavana yhteiskuntakriitikkona, toisaalta elämän herkistämänä vanhempana miehenä. Runoissa otetaan kantaa päivän politiikkaan ja kaupungistumisen ongelmiin, mutta yllättävissäkin kohdin osataan pysähtyä hetkiin: erityisesti lapsia ja heissä näkyväksi tulevaa vuosien vierähtämistä käsitellään liikuttavasti. Nykylukijalle Vallilan rapsodia on myös iästä riippuen joko hämmentävä tai nostalginen tuulahdus menneeseen Helsinkiin; eipä tulisi enää mieleenkään odottaa ”Vallgårdin lypsykarjaa” ilmestyväksi nurkan takaa…

Runokokoelmana Vallilan rapsodia jakautuu seitsemään nimeämättömään lukuun, joihin viitisenkymmentä vapaarytmistä runoa tasaisesti jakautuvat. Runot ovat pääasiassa lyhyitä, kahden-kolmen säkeistön mittaisia; myös muutamia pidempiä, sivun tai puolitoistakin täyttäviä kuitenkin löytyy. Runoissa luonto ja taitelijan oma ympäristö ovat läsnä, mutta kun 1970-luvun (tai aiemmassakin?) Vallilassa ollaan, siihen lukeutuvat myös pölyiset kadut ja haisevat tehtaat väsyneine työläisineen; perinteiset koivu- ja järvimaisemat loistavat poissaolollaan, kun runojen puhujat tallaavat Puu-Vallilan kuppiloissa ja taloyhtiöiden rappukäytävissä. Silti Kajavan Vallila on aivan eri kuin nykyisin tuntemamme: eläinten lisäksi katujen kulmista löytyy myös aivan eri mitoissa (tai ainakin erilaatuista) kurjuutta, vaarallisia sairauksia, köyhyyttä ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa:

”(– –)Täällä Vallgårdissa mäntyä, sekametsää,
mistä lypsykarjaa
jo kaupungin portille takaisin ajetaan.
Täällä suosilmäkkeitä,
notkoja, ummehtuneen kaatopaikan huuruja,
avoimia viemäriojia, lavantautilätäköitä,

joiden takia seudun ainoa lääkäri
väsyneenä istuu liikkumatta tuolissaan.”
(Ote runosta Iltarusko)

Runoissa toimijoina ja katseen alaisina ovat korostetusti hiljaiset ahertajat: tehdastyöläiset, rengit, lehmipojat ja parempaa tulevaisuutta kohti pyrkivät koululaiset ja opiskelijat. Välillä heidän arkeaan kuvaillaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, toisinaan äänenä toimii ulkopuolinen, toisinaan mieheksikin mainittu henkilö – kenties kaupunginosaa kiertävä ja kaduntallaajia havainnoiva Kajava itse? Suurin osa runoista käsitteleekin kadulla kulkevia ihmisiä arkisissa askareissaan, ja luontokuvaukset, oivallukset ja yhteiskunnallinen pohdinta lisätään ihmiskuvauksen päälle, ei toisinpäin.

Itselleni kokoelman koskettavimmaksi osioksi nousivat sinne tänne ripotellut kuvaukset lapsista ja nuorista; Kajava tarkkailee heitä lempeällä ja rohkaisevalla katseella, toisinaan ehkä hieman naureskeleekin tupakoita koulunportteihin tumppaaville teinipojille. Sieltä täältä siintää kuitenkin myös kaihoisampi tunne ajan kulumisesta ja asioiden muuttumisesta: kaupunki ja Suomi muuttuvat vauhdilla, mutta vielä syvemmältä kirjoittajaa koskettaa aikakausien ja ihmisten, myös itsensä, muutos. Erityisen herkästi tuota vaikeasti kuvailtavaa tunnetta koskettaa tämän kirjoituksen alkuun nostamani haikea, mutta muutoksen rimpuilematta hyväksyvä runo Pihan tytöt, jossa mies yhtäkkiä huomaa lapsensa ystävien kasvaneen aikuisiksi – niin kai hänen tyttärelleenkin sitten on jo käynyt. Kokoelmassa päästetään irti menneistä vuosista niin henkilökohtaisella tasolla kuin yhteiskunnallisestikin, vanhojen rakennusten ja maatalouden väistyessä kaupungistumisen ja tehokkuuden tieltä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 7: Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt