Fatima hymyili Abdille ja Khadijaa harmitti, ettei hänellä ollut mitään lisättävää. Niin kuin aina, Abdi tiesi kaiken.
”Sheikh Isaaq sai kahdeksan poikaa, jotka levittäytyivät ja saivat lisää poikia”, Fatima sanoi kunnioittavasti. ”Kaikki Shekh Isaaqin jälkeläiset ovat teidän serkkujanne.”
Khadija katsoi äitiään ja kysyi: ”Eikö Sheikh Isaaqilla ollut yhtään tyttöä?”
Hooyo Fatiman katse pysähtyi. Hänen ilmeensä muuttui ja Khadija tajusi sanoneensa jotain väärin.
”Tyttöjä ei lasketa klaanipuussa, vain pojat jatkavat nimeä.”
Abdi nauroi hänen kysymykselleen ja Khadija tunsi itsensä tyhmäksi.
Somaliasta 13-vuotiaana Suomeen muuttaneen kirjailija Nura Farahin esikoisromaani Aavikon tyttäret (Otava 2014) on paitsi hieno kertomus menneen ajan naisista ja naisen asemasta Somalian aavikoilla, myös ensimmäinen somalialaistaustaisen suomeksi kirjoittama romaani. Aavikon tyttäret kertoo rohkean ja monilla mittareilla feministisenkin Khadijan tarinan lapsuudesta keski-ikäään saakka, mutta kuvaa siinä ohessa somalinaisia ja tasa-arvoa laajemminkin. Khadijan äiti Fatima edustaa konservatiivista ja epäreiluja yhteiskunnallisia rakenteita perinteiden nimessä kannattavaa naistyyppiä, mutta Khadijan tytär, Somalian itsenäistymisen aikaa elävä Shamsu, haaveilee jo rohkeasti lukutaidosta ja kaupunkiin muuttamisesta siinä missä veljensäkin. Farahin teos on äärimmäisen mielenkiintoinen katsaus monille suomalaisille täysin vieraaseen kulttuuriin ja 1900-luvun alkupuolen paimentolaisten rankkaan elämään aavikon armoilla.
Kirjan alussa päähenkilö Khadija on vasta kuusivuotias, huoleton ja rämäpäinen tyttö äitinsä ja isoveljensä helmoissa. He elävät Somalian aavikolla kierrellen paikasta toiseen yhdessä muiden samaan klaaniin kuuluvien paimentolaisten ja kamelilaumojensa kanssa. Khadijan äiti Fatima on harras ja konservatiivinen muslimi, joka ei aviomiehensä Ali Geesin väkivaltaisen kuoleman jälkeen ole suostunut ottamaan uutta aviomiestä. Leskien tai yksinäisten naisten elämä ei ole helppoa, sillä ilman miehen turvaa naisen asioista saavat päättää kaikki miespuoliset sukulaiset. Toisaalta marttyyrina kuolleiden lesket saavat klaanin uskonnollisen opettajan mukaan suoran väylän paratiisiin, ja kovapäinen Fatima alkaakin pitää lapsilleen äärimmäisen kovaa kuria taivaspaikan ja hyvän maineensa säilyttääkseen. Luonteeltaan rohkea ja utelias Khadija saa pettyä monta kertaa karvaasti, kun hän huomaa kasvaessaan, miten perinteisen musliminaisen rooli eroaa hyvin radikaalisti muslimimiehen oikeuksista ja tavoista.
Yllättävän tragedian myötä teini-ikäiseksi kasvanut Khadija joutuu vaikeaan tilanteeseen äitinsä kamelien paimeneksi: yksinäiset ja pitkät matkat ovat erityisen vaarallisia juuri nuorille naisille, joita kilpailevien klaanien miehet ja ohi kulkevat rosvojoukot saalistavat mielellään vaimoiksi ja orjiksi. Eräänä päivänä Khadijan pahin painajainen toteutuukin, mutta ennen kuin kamelivarkaat pääsevät kiduttamaan tyttöä, naapuriklaanin tunnettu sankari Keyse Libaax onnistuu sattumalta pelastamaan tytön. Uskonnollinen Libaax uskoo kauniin ja nuoren Khadijan tulleen eteensä jumalan johdatuksena. Huomattavasta ikäerosta ja nuoren tytön vastahankaisuudesta huolimatta hän alkaa valmistella tytöstä itselleen toista vaimoa – onhan se täysin kohtuullista, kun muslimimiehellä olisi oikeus neljäänkin, Libaax perustelee itselleen. Leskeksi jäänyt Fatima siunaa liiton rikkaan ja hyvämaineisen Libaaxin kanssa ilolla, eikä Khadijalle jää muita mahdollisuuksia kuin tyytyä kohtaloonsa.
Ensin elämä vanhan miehen nuorena vaimona on ikävää ja hankalaa. Khadija ikävöi lapsuuden leirinsä ystäviä, naisille sopimattomana pidettyä runoharrastustaan ja äitiään, eivätkä Keysen suorasukaiset aloitteet makuuhuoneen puolella helpota täysin kokemattoman ja tietämättömän tytön tilannetta. Lisäksi vanhempi vaimo, epämuodostuneiden kasvojen ja hedelmättömyytensä vuoksi noidaksikin epäilty Luul ilkeilee mustasukkaisuuksissaan minkä ehtii. Kaikesta huolimatta elämä asettuu uomiinsa vuosien mittaan: lapset syntyvät ja kasvavat, kaksi vaimoa löytävät hädän hetkellä toisistaan yllättävääkin tukea ja hiljalleen Khadija löytää rakkauden miestään kohtaan.
Aavikon tyttäret tuntui aluksi etenevän hitaahkosti, mutta kun tarina pääsi vauhtiin, kirja oli luettava loppuun hetimmiten. Farahilla tuntuu olevan oma, yksilöllinen tyylinsä rakentaa kertomusta: tarinassa on lukuisia suuria huippukohtia, joiden voisi hyvin kuvitella sijoittuvan koko teoksen loppuun, juuri ennen kaikki langanpätkät sitovaa loppuratkaisua. Tämän teoksen parissa näin ei kuitenkaan käy, vaan suuret ja pitkästikin valmistellut käänteet ovat vain pieniä osasia laajassa romaanissa. En tiedä, liittyykö ratkaisu esimerkiksi afrikkalaisen kirjallisuuden perinteeseen vai onko se Farahin omaa käsialaa, mutta erikoislaatuinen rakenne alkaa alkuhämmennyksen jälkeen tuntua hyvin viehättävältä: onhan elämä todellisuudessakin jatkuva virta pienempiä ja suurempia käänteitä, eikä suinkaan ennustettava ja rajatun muotoinen sarja tapahtumia.
Vaikka kirjailija itse on kaupunkilainen ja syntynyt kauan kirjassa kuvattujen tapahtumien jälkeen, hän kuvaa todella moniulotteisesti, joskus hätkähdyttävästikin, Somalian lähihistoriaa. Erityisesti naisten alkeelliset ja kivuliaat ympärileikkaukset ja asema tahdottomina kauppatavaroina, joiden ”puhtautta” tulee suojella kaikin voimin, jäävät vahvasti mieleen. Näkökulma onkin ansaitusti naisten: perinteisiin vankasti uskovassa yhteisössä heidän elämänsä kulkee tarkasti laadittujen sääntöjen mukaan, joita kirjassa tarkastellaan toisaalta ulkopuolisen objektiivisesti, toisaalta tasa-arvon puolesta kantaa ottaen.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 31/50
Kohta 10: Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja
Sivuhenkilö 