japanilainen kirjallisuus

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

En itsekään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa.

Kotimaassaan Japanissa palkitun Sayaka Muratan uusin teos, Lähikaupan nainen (alk. Konbini ningen, 2016; suom. Raisa Porrasmaa, Gummerus 2020) on yllättävä yhteiskuntakritiikki lähikaupan osa-aikaisen työntekijän näkökulmasta. Murata sitoo kepeänä, osin komediallisenakin pysyttelevään tarinaan isoja, tuoreitakin teemoja: tarkkailun alle päätyvät miesten ja naisten roolit yhteiskunnassamme, keski-ikäistyminen, aseksuaalisuus sekä erilaisuuden hyväksyminen. Oman mausteensa sujuvasti kulkevaan juoneen tuovat japanilaisen kulttuurin tyypilliset piirteet, kuten perinteiden ja perheen syvä kunnioitus sekä yksilöitä ympäröivät paineet loistavan uran luomiseksi.

Kirjan päähenkilö Keiko lähestyy hiljalleen neljääkymmentä ikävuotta, mutta on perheensä ja ystäviensä kauhuksi edelleen osa-aikatöissä lähikaupassa, konbinissa. Yliopistotutkinnon suorittamisesta huolimatta Keiko päätti jatkaa tutussa liikkeessä myös valmistumisensa jälkeen, ja tarinan alkaessa siellä on hujahtanut jo 18 vuotta. Läheisten on erittäin vaikea ymmärtää 36-vuotiaan Keikon valintoja, vaikka hän on täysin tyytyväinen tuttujen rutiinien täyttämään elämäänsä. Jos hän olisi naimisissa tai huolehtisi edes sairaista vanhemmista, osa-aikaisuus olisi muista hyväksyttävää, mutta nyt häntä kohdellaan jokseenkin erikoisena hylkiönä, jolla ei ole enää toivoakaan liittyä yhteiskunnan täysipainoiseksi jäseneksi.

Keiko tietää läheistensä ajatuksista, mutta hänelle ne puolestaan tuntuvat heprealta. Nainen on aina ollut oman tiensä kulkija: jo lapsesta saakka hän on ratkaissut ongelmat omalla tavallaan, ja siitä saakka häntä on kohdeltu vääränlaisena, outona ja erikoisena. Sujuvoittaakseen sosiaalista kanssakäymistä hän onkin omaksunut selviytymisstrategiakseen muiden matkimisen. Hänen puhetyylinsä, hiuksensa, selityksensä osa-aikaisuudelle – kaikki ovat joko avuliaan, Keikon erikoisuutta jokseenkin ymmärtävän siskon keksimiä tai konbinin vaihtuvilta työkavereilta napattuja ominaisuuksia, joita sekoittelemalla Keiko yrittää parhaansa mukaan esittää ”normaalia”.

Muiden puheista ja huolista huolimatta konbinityöskentely todella sopii Keikolle: vuosien mittaan esihenkilöt ovat vaihtuneet, mutta Keiko pysynyt. Hän osaa vain säätilaa vilkaisemalla arvioida suosituimmat tuotteet, järjestellä hyllyn houkuttelevammaksi kuin kukaan muu sekä palvella asiakkaita juuri sopivalla sekoituksella kohteliaisuutta ja etäisyyttä. Konbinissa hän saa olla vain myyjä: vapaa odotuksista, sukupuolesta ja monimutkaisista ihmissuhteista. Arki kuitenkin järkähtää, kun Keiko tapaa naisiin ja elämäänsäkin katkeroituneen Shirahan, joka alkaa juonillaan hiljalleen vetää Keikonkin elämää radaltaan.

Lähikaupan nainen ottaa mielenkiintoisesti kantaa muun muassa parisuhteen löytämisen, perhe-elämän aloittamisen ja uralla etenemisen paineisiin. Se herättelee ajattelemaan, onko meillä tosiaan niin paljon valinnanvapauksia, kuin luulemme nykyaikaisen elämän tarjoavan: perinteiden vastaiset valinnat saattavat saada muut kyseenalaistamaan onnemme vain siksi, että ne poikkeavat massasta. Keiko on myös mielenkiintoisen sukupuoleton ja ei-seksuaalinen hahmo: hänellä ei oikeastaan ole lainkaan omia mielipiteitä tai tavoitteita, vaan hän imee niitä muilta sopeutuakseen paremmin joukkoon arkielämässä. Ensisijaisesti hän kokee kuitenkin itsensä myyjäksi, osaksi konbinia – tämä omistautuneisuus luo loistavan ristiriidan uran tärkeydestä marmattavien läheisten kommenteille.

Kirja tuntuu hyvin tuoreelta ja ajankohtaiselta. Erityisesti itseäni viehätti yksityiskohtainen japanilaisen myymälätyön kuvaus; kirjailija on itsekin osa-aikainen myyjä, ja se näkyy realistisissa yksityiskohdissa. Keikon ulkopuolisuus luo myös hienon mahdollisuuden ihmisten normien kyseenalaistamiseen, ja tähän Murata tarttuu useasti: emmekö lopulta kaikki ole ympäristömme muovaamia ja sen muutosten mukana muuttuvia olentoja, vaikka luulemmekin tavoittelevamme asioita vain omasta tahdostamme?

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 32: Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa

Takashi Hiraide: Kissavieras

Chibille puutarha taisi olla kuin metsä. Toisinaan, kun kuljeskelimme yhdessä Chibin kanssa puutarhassa, aalto kulki koko sen ruumiin läpi kuin se olisi tuntenut koko ympäristön vahvasti sisimmässään. Se pinkoi täyttä vauhtia koko pihan ympäri kuin järkensä menettäneenä ja kiipesi sitten korkealle puuhun. Se heittäytyi ilmaan ikään kuin olisi harhautunut toiseen suuntaan, ja tärisi sen jälkeen hillittömästi… Me seurasimme tapahtumasarjaa vierestä.

Japanilaisen Takashi Hiraiden Kissavieras (alk. Neko no Kyaku, 2001; suom. Raisa Porrasmaa, S&S, 2016) on pieni ja kaunis teos kaikille kissaihmisille sekä arkisista, haikeista kuvauksista viehättyville. Kissavieras tutustuttaa kustannusalalla työskentelevän, vajaa 40-vuotiaan pariskunnan arkeen 1980- ja 1990-lukujen vaihteen Japanin hiljaisessa lähiössä. Nimensä mukaisesti juonta kuljettaa eteenpäin naapurista omapäisesti pariskunnan pihan puolelle karkaileva kissa, Chibi, mutta taustalla kuljetetaan yhteiskunnallista kuvausta alkavasta lamasta nousevine työttömyyslukuineen ja asuntokuplan puhkeamisineen.

Nimeämättömiksi jäävät puolisot elävät rauhallista elämää Tokion laitamilla, pienen lähijuna-aseman lähettyvillä. Kustantamoalan ammattilaiset ovat hetki sitten vaihtaneet freelancereiksi, sillä pariskunnan mies päätti vakavan sairautensa jälkeen vihdoin irtisanoutua päivätyöstään tavoitellakseen unelmaansa, kirjailijan uraa. Menojen kutistamiseksi pariskunta muutti vanhemman pariskunnan pihapiirin nurkkaan pienehköön piharakennukseen. Päivisin pariskunta työskentelee kotonaan ja jutustelee satunnaisesti kahdeksankymppisen vuokranantajansa kanssa, iltaisin he valmistelevat tarvittaessa seuraavaa työpäivää ja vierailevat taiteilijaystäviensä näyttelyavajaisissa ja julkaisutilaisuuksissa – parin arki on hiljaista, ja irtisanoutuessa tietoisesti otetut taloudelliset riskit huolestuttavat jatkuvasti.

Epäselvien tulevaisuudennäkymien ja rahaongelmien keskelle tuo vaihtelua ja iloa juurikin luonteikas kissa, jonka naapurin pieni poika adoptoi kadulta. Vilkasluonteinen eläin alkaa rampata pariskunnan pihalla ja asunnossakin kuin vakituinen asukas konsanaan, ja (omasta tahdostaan) lapseton pariskunta kiintyy pian eläimeen kuin omaan lemmikkiinsä. Erityisesti vaimo nauttii kissan seurasta ja järjestää sille oman nukkumasopen pariskunnan makuuhuoneeseen, sillä luottamuksen kasvaessa kissa alkaa myös yöpyä parin luona. Eräänä päivänä Chibi kuitenkin lakkaa saapumasta, ja samoihin aikoihin iäkäs vuokranantaja kertoo hankkiutuvansa talosta eroon. Hetken parista tuntuu, kuin viimeinenkin toivo olisi kadonnut. Hiljalleen masennus vaihtuu kuitenkin lempeäksi tyhjyydeksi, eivätkä uuden asunnon pihapiirin kissat tuo enää pelkkiä kipeitä muistoja mieleen.

Kissavieras on lämminhenkinen mutta surullinen kertomus siitä, miten vahvasti eläimet voivatkaan meihin vaikuttaa. Tiukassakin paikassa eläimen välitön läsnäolo ja sen arvoituksellisten silmien takainen, omalakinen maailma palauttavat ajatukset synkkyydestä vähintäänkin maan pinnalle, usein myös valon puolelle. Hiraide kuvaa tarkasti ja hauskasti pienen Chibi-kissan oikukasta käytöstä ja kissoille ominaisia hepuleita leikkien lomassa; jokainen kissan kanssa elänyt tai niitä pidempään tarkkaillut varmasti tunnistaa kuvauksista jotain hyvin tuttua ja hellyttävää.

Hiraiden teos ei kuitenkaan ole vain kirja kissoista tai lemmikeistä; ennemminkin se on kirja miehestä, jonka elämään kissa vaikutti syvästi ja monella tapaa. Noin 150-sivuiseen romaaniin mahtuu myös yllättäviä filosofisia elementtejä. Minäkertojana toimiva mies pohtii useaan otteeseen Niccolò Machiavellin teoriaa kohtalosta ja inhimillisestä voimasta (fortuna ja virtù) peilaillen sitä omaan ja ystäviensä elämiin, ja monessa kohtauksessa esiin nousevat stereotyyppisen japanilaiset pohdinnat luonnon kauneudesta ja sen äärellä hiljentymisestä. Ei tule mieleeni toista romaania, jossa keski-ikää lähestyvät päähenkilöt tekisivät tosissaan tuttavuutta sudenkorentojen kanssa tai leikkisivät asuntonsa ikkunan heijastusten kanssa. Juuri siksi haikeuden ja vastoinkäymisten värittämä tarina on kuitenkin toiveikas: elämä jatkuu, eikä koskaan ole liian synkkä hetki pysähtyä elämän pienten ihmeiden äärelle uteliaan lapsen tavoin.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 39: Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja

Sinä iltana yövyimme Kuroton mustalla rannalla. Sen leveällä vastarannalla valkoiset hiekkakumpareet uloittuivat etäälle, kirkas kuu valaisi tienoon ja tuuli humisi miellyttävän alakuloisena tuuhean männikön oksistoissa. Muut alkoivat sepittää innoissaan runoja, niinpä minäkin:

Nyt on pysyteltävä hereillä!
Jos en tänä iltana, niin koska voisin taas ihailla
syysyön kuuta Kuroton rannalla?

Historian saatossa nimettömäksi jäänyt, jälkipolville nimellä Sugawara Takasuen tytär tunnetuksi tullut nainen on yksi Heian-kauden (794–1192) Japanin tunnetuimmista proosakirjoittajista. Miika Pölkki on ansiokkaasti suomentanut Takasuen tyttären päiväkirjan nimellä Keisarinnan hovineidon päiväkirja (Basam Books, 2005; alk. Sarashina nikki n. 1058). Teos edustaa nikki-nimistä kirjallisuudenlajia, joka tarkoittaa nimenomaan naisten (tai naiseksi tekeytyneiden) kertojien omaelämäkerrallisia runopäiväkirjoja, jotka sekoittelevat proosaa ja waka-runoja. Keisarinnan hovineidon päiväkirja tai muukaan nikki-kirjallisuus ei kuitenkaan ole aivan sellaista ajatuksenjuoksumaista päiväkirjatekstiä kuten lajin nykyisin ymmärrämme: teokset on usein kirjoitettu jälkikäteen ja aiheet ja tyyli valittu tietoisesti lukijoita ajatellen. Siitä huolimatta Takasuen tyttären päiväkirjaa lukiessani ajattelin vaikuttuneena, etteivät ihmiset ole vuosisatojen saatossakaan muuttuneet perusluonteeltaan – aina on ollut samankaltaisia haaveita, pettymyksiä, hankalia ihmissuhteita ja suloisia ihastumisen tunteita.

Vaikka suomennos antaa ymmärtää Takasuen tyttären elämän sijoittuvan keisarinnan hovipalvelukseen, hovielämä seurapiireineen muodostaa vain pienen osan haaveiluun taipuvaisen, luonteeltaan varovaisen naisen elämästä. Takasuen tyttären jälkikäteen kokoama päiväkirja (vai pikemminkin muistelmateos?) valmistui arviolta vuonna 1059, jolloin hän oli 52-vuotias. Kuten niin monien historiallisten naisten kohdalla, ei Takasuen tyttärestäkään ole saatavilla kunnollisia tietoja, eikä hänestä tiedettäisi nykyään juuri mitään ilman päiväkirjakäsikirjoitustaan sekä isästään, aviomiehestään ja pojastaan säilyneitä tietoja. Takasuen tytär kuului sekä isänsä että äitinsä puolelta kirjallisesti merkittäviin sukuihin, ja hänen tätinsä, myöskin ilman etunimeä historiaan jäänyt kuuluisa nikki-kirjailija Michitsunan äiti, toimi varmasti Takasuen tyttärenkin innoituksena. Takasuen tytär itse väheksyy erityisesti runoilijanlahjojaan, ja tekstien perusteella tulkitsin hänet suorastaan masentuneisuuteen taipuvaiseksi. Kirjan ensimmäisten sivujen haaveksivasta teinitytöstä kasvaa menetysten ja vastoinkäymisten kautta surullinen vanhus (kuten hän 50-vuotiaana itseään nimittää).

Päiväkirjan kerronta alkaa noin vuodesta 1020, jolloin kirjoittaja oli 13-vuotias ja eli apulaisaluehallitsija-isänsä sekä äitipuolensa kanssa nykyisen Chiban läänin alueella. Nuori Takasuen tytär kaipaa kaukaiseen pääkaupunkiin palavasti: siellä ovat ihmeellisiltä kuulostavat, arvokkaat tarinat ja kertomukset, joita nuori lukutoukka ei malttaisi odottaa saavan käsiinsä. Myös tytön äiti on siellä: tämä jäi asumaan pääkaupunkiin isän uran saadessa epämieluisan käänteen syrjäseudulle joutumisen myötä. Ahkeran Buddhan rukoilun päätteeksi Takasuen tyttären toive toteutuu, ja perhekunta matkustaa kolme kuukautta muuttaakseen takaisin tuttuun kaupunkiin.

Kaupungissa Takasuen tyttären elämä ei suinkaan täyty seurapiireissä pyörimisestä tai arvostetusta hovipalvelusta, vaan hän sulkeutuu perhepiiriin ja heittäytyy täysin tarinoiden maailmaan. Lähtemättömän vaikutuksen teini-ikäiseen tyttöön tekee Murasaki Shikibun Genji-teos, jonka traagiseen Ukifune-prinsessaan hän samastuu koko loppuelämänsä. Kääntäjä ja tutkija Pölkin mukaan Genjin vaikutus näkyy selvästi läpi Takasuen tyttären elämän: tulkinnan mukaan hän jopa sekoittaa urhoollisen Genji-hahmon uskontonsa jumalaan Buddhaan. Kirjan ihanteellisen sankarin vuoksi hän ei taida edes tyytyä tavallisiin miehiin, tai näin Takasuen tytär ajattelee avioiduttuaan: ”Ymmärsin, etteivät tulevaisuuteen kohdistamani joutavat haaveet olisi mitenkään voineet toteutua tässä maailmassa. Kuinka muka joku niin hienostunut herrasmies kuin loistava Genji voisi tosiaan olla totta?”

Takasuen tytär ei tunnu löytävän paikkaansa yhteiskunnassa tai omissa ihmissuhteissaan. Hän yrittää muiden suosituksesta ja vanhempien käskystä toimia hovipalvelijana, mutta ihmispaljous, juhlallisten seremonioiden epäaitous ja jatkuva kilpailu sosiaalisesta asemasta eivät sovi herkälle ja hiljaiselle naiselle lainkaan. Urayritysten kariuduttua vanhemmat naittavat Takasuen tyttären ajan normeihin verrattuna harvinaisen vanhana, 33-vuotiaana. Avioliittokaan ei ilmeisesti ole onnellisimmasta päästä, vaikka miehen suhteellisen korkea yhteiskunnallinen asema takaa myös tuoreelle vaimolle vapauksia. Päiväkirjassa on pitkiä ajallisia aukkoja avioitumisesta kertomisen jälkeen, eikä nainen kerro miehestään tai lapsistaan juuri mitään; muista perheenjäsenistään, kuten läheisestä isästään tai rakkaasta siskostaan, hän kertoo pitkästikin. Vaikka hän sittemmin sopeutuu kohtaloonsa vaimona ja äitinä, tiivistää tämä lakoninen lausahdus Takasuen tyttären ajatukset avioliitosta: ”En edes odottanut, että perhe-elämä osoittautuisi erityisen hohdokkaaksi, ja vaikka tähänastiset haaveeni eivät olisikaan olleet kuin joutavia harhakuvitelmia, se alitti kaikki odotukseni.”

Keski-iän korvilla Takasuen tytär käy yhä raskasmielisemmäksi, ja ennen häntä niin inspiroineet tarinat saavat väistyä hengelliseen elämään keskittymisen tieltä. Nainen käy ahkerasti pyhiinvaelluksilla, mutta lopulta ikä ja terveys estävät häntä matkustamasta. Lisäksi ystävät asuvat kaukana ja perheenjäsenien kuolematkin järkyttävät lopullisuudellaan. Päiväkirjan viimeisillä sivuilla Takasuen tytär kuvaa itseään jo raihnaiseksi, surulliseksi hahmoksi, joka ei enää pysty toteuttamaan pieniäkään unelmiaan. Lohdutonta lopetusta syventää entisestään se tieto, ettei Takasuen tyttären myöhemmistä vaiheista ole mitään tietoja. Löysikö hän enää onnea, vai oliko kaikki todella menetetty?

Nikki-kirjallisuus yhdistelee mielenkiintoisesti proosamuotoista kerrontaa ja waka-runoja; runot ovat paitsi muun kerronnan sekaan upotettuja pätkiä oikeasti kirjoitetuista runoista ja Takasuen tyttären kirjeenvaihdosta, myös tapahtumien kommentointia ja puhujan tunnot kiteyttäviä repliikkejä. Tämä runojen moninainen hyödyntäminen selittyy osin myös Heian-aikakauden normeilla: runot olivat arvossaan, ja niiden viljely kirjeiden lisäksi myös puheessa oli ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville henkilöille lähes velvollisuus.

Miika Pölkin suomennos on loistava; sen nykykielinen asu helpottaa lukemista ja tuo kirjoittajan lähelle. Lisäksi kirjasta löytyvät Pölkin laatimat Takasuen tyttären elämäkerta, kattava johdanto sekä melkoinen määrä päiväkirjatekstiä selittäviä viitteitä. Jos Heian-kauden kulttuuri ja japanilaisen kirjallisuuden symboliikka kiinnostaa, tämä kirja on pakollinen lisäys lukulistalle. Itse luin teoksen sattumalta limittäin Mia Kankimäen loistavan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -teoksen kanssa, ja lähes samoja historiallisia henkilöitä ja aikaa kuvaavat teokset täydensivät toisiaan loistavasti.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 43: Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Joskus kauan sitten, silloin kun olin vielä nuori, silloin kun muistot olivat paljon elävämpiä kuin nyt, yritin usein kirjoittaa Naokosta, mutta en pystynyt tuottamaan riviäkään. Tiesin, että teksti virtaisi paperille kuin itsestään, jos saisin aikaan ensimmäisen rivin, mutta se ei onnistunut millään. Näin kaiken niin tarkasti ja kirkkaasti, etten tiennyt mistä aloittaa – en kyennyt näkemään metsää puilta. Nyt kuitenkin ymmärrän, että siihen vajavaiseen maljaan, jota kutsutaan tekstiksi, voi kaataa vain vajavaisia muistoja ja vajavaisia ajatuksia. Mitä himmeämmiksi muistoni Naokosta muuttuvat, sitä syvällisemmin pystyn ymmärtämään häntä. Tiedän myös, miksi Naoko pyysi etten unohtaisi häntä. Totta kai hän tiesi sen itsekin. Hän tiesi, että muistoni hänestä himmenisivät. Juuri siksi hän halusi, etten unohtaisi häntä ikinä ja muistaisin aina, että hän oli ollut olemassa.
Kun ymmärrän tämän, minut valtaa lähes sietämätön suru. Sillä Naoko ei ikinä rakastanut minua.

Haruki Murakamin läpimurtoteos Norwegian Wood (alk. Noruwei no mori 1987; suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2012; suomennettu Jay Rubinin englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood, Vintage Books 2000) on täynnä ristiriitaisuuksia. Toisaalta se on täydellinen lukuromaani, jonka tarina kulkee niin koukuttavasti, että se on hotkaistava yhdeltä istumalta. Toisaalta se on myös täynnä pieniä kummallisuuksia, jotka viilensivät ainakin omaa ihastustani tehokkaasti: kirjan henkilöiden hyvinkin joustavat moraalikäsitykset ja elämänasenteet hämmentävät. Lisäksi ns. male gaze, miehinen katse, on vahvasti läsnä lukuisissa seksuaalisesti virittyneissä kohtauksissa. Päähenkilö Watanabe on toki nuori mies, mutta mielestäni kirja suhtautuu naisiin ja kirjan naiset suhtautuvat miehiin häiritsevän epätasapainoisesti, ainoastaan miehen toiveiden mukaan. Oudoista hetkistä huolimatta päällimmäiseksi jäävät – onneksi – haikea nuoruudenrakkauden muistelu sekä mielenkiintoiset kuvaukset japanilaisesta opiskelijaelämästä ja luokkayhteiskunnasta 1960-luvulla.

Romaani alkaa eräänlaisella kehyskertomuksella, jossa 37-vuotias japanilainen liikemies Watanabe saa kumman pahoinvointikohtauksen: lentokone on juuri laskeutunut 1980-luvun Saksaan, ja radiossa soiva The Beatlesin kappale Norwegian Wood vetää miehen liian syvälle kipeisiin muistoihin. Huimauksen mentyä mies ei kuitenkaan saa muistojaan ensirakkaudestaan Naokosta ja muista nuoruuden tärkeistä henkilöistä mielestään, ja alkaa käymään läpi nuoruuttaan, aloittaen ensimmäisestä yliopistovuodestaan 18-vuotiaana nuorukaisena suuressa Tokiossa. Nykyhetkeen ei kuitenkaan enää palata koko loppukirjassa, vaan ensimmäisiä aikuisuuden askeleitaan ottavan Watanaben elämä käydään tarkoin läpi: itsemurhan tehnyt lapsuudenystävä Kizuki, suuri yksinäisyys ja erilaisuuden tunne, 60-luvun suurimmat hitit ja klassinen musiikki, suuren kaupungin tarjoama anonymiteetti, ongelmallinen mutta niin kaunis ja herkkä Naoko, joka sattuu olemaan myös Kizukin pitkäaikainen tyttöystävä, muut ihastukset, epäselvä tulevaisuus ja epäilykset omasta alavalinnasta, soluasuminen oudon kämppiksen kanssa, luopuminen… Matka teini-ikäisestä nuoreksi mieheksi ei ole suora, ja samalla tavoin itseään ja rajojaan etsivät nuoret ihmiset Watanaben ympärillä eivät aina helpota oikeiden ratkaisujen tekoa.

Pohjimmiltaan kyseessä on lopulta suhteellisen tavallinen tarina: poika ihastuu hieman tavoittamattomaan, ongelmaiseen tyttöön, jota ei voi koskaan oikeasti saada. Norwegian Woodissa erilaiset väärinymmärrykset kuljettavat pääpari Watanabea ja Naokoa yhteen ja erilleen, mutta kaiken tultua lopulliseen päätökseen Watanabe ei pysty jättämään mennyttä taakseen. Kun hän lopulta herää Naokon täyteisestä kuplastaan, elämä näyttää erilaiselta, ja muista elämässään olevista ihmisistä huolimatta putoaa jonkinlaiseen tyhjyyteen – mutta kuten kirjan alku osoittaa, ei lopullisesti. Muistot voivat tehdä kipeää loppuelämän, mutta ne laimentuvat, ponnahtavat mieleen enää yksityiskohdista.

Murakamin nuoruudenkuvaus on mielestäni onnistuneen katkeransuloista: kaikki on vähän vaikeaa, siniharmaata ja epävarmaa, mutta toiveikkuus ja uudet alut ovat silti kulman takana. En tiedä, onko tämän kirjan seksuaalinen kuvasto peräisin japanilaisesta kulttuurista vai ainoastaan Murakamin omasta mielikuvituksesta, mutta luulen ison osan hämmennyksestä pohjautuvan kulttuurieroihin ja ajankin kulumiseen: opiskelija-asuntolan tiukat kotiintuloajat, kaupungin länsimaisesta näkövinkkelistä vähintäänkin epäilyttävät viihdemahdollisuudet ja selkeät luokkaerot vaikuttavat kaikenlaisissa kohtauksissa. Toisaalta erilaisuus myös viehättää: yksityiskohtaiset kuvaukset Tokion sykkeestä, tapakulttuurista ja perinteisistä ruoka-annoksista vievät kauas pois. Kuten sanottua, Norwegian Wood on erikoinen sekoitus monenmoisia elementtejä, mutta se ehdottomasti lunastaa asemansa modernina klassikkona.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan