lastenkirjallisuus – Sivuhenkilö

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien’,
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee –
yö vaihtuu aamun hämärään.
Vaan kuinkas sitten kävikään?

Tove Janssonin kirjoittama ja kuvittama lastenklassikko Kuinkas sitten kävikään? (alk. Hur gick det sen?, 1952; suom. Hannes Korpi-Anttila, 1952) hurmaa väreillään, riimeillään ja huumorillaan. Ensimmäinen suomennettu muumikirja on tunnettu myös hauskoista rei’istään, joista lukija pääsee kurkkaamaan tarkasti sommiteltuja osia seuraavista aukeamista; nimen mukaisesti ne kannustavat arvuuttelemaan tarinan seuraavia käänteitä. Halusin lukea vuoden 2021 Helmet-haasteeseen juuri tämän kirjan, mutta paperista ei ollut saatavilla. Kirjan monipuolisuudesta kertoo se, että WSOY on julkaissut sen kesällä 2021 myös ääni- ja e-kirjana. Vaikka osa elementeistä jää e-kirjana luettaessa pois, upea kieli ja tarina toimivat myös yksinään.

Tarina alkaa, kun Muumipeikko on palaamassa aamuvarhain maitokaupasta: käpälissä on tärkeä maitotonkkalähetys äidilleen Muumimammalle. Kotimatka kuitenkin mutkistuu, kun matkan varrelle sattunut Mymmeli pyytää epätoivoisena Muumipeikon apua. Mymmelin pikkusisko Pikku Myy on kadonnut metsään, joten kaksikko lähtee etsimään tätä. Joka aukeamalla kaksikko kohtaa Muumilaakson persoonallisia asukkaita ja uusia jännittäviä reittejä; välillä ryömitään pohjattoman purkin kautta rannalle, välillä jumitutaan imuriin. Jännittävimpinä hetkinä Muumipeikko haluaisi vain äitinsä luo, mutta lopulta Pikku Myy löytyy – yhtä reippaana kuin aina ennenkin – ja kolmikko löytää muumitalolle. Harmillisesti maito on reissun aikana muuttunut piimäksi, mutta Muumimammalle tärkeintä on saada rakkaansa kotiin: ”Mut Mamma lausui painolla: tästedes juodaan mehua!”.

Toisin kuin Janssonin Muumi-romaanit, Kuinkas sitten kävikään? on ensisijaisesti lapsille suunnattu kirja. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aikuinenkin nauttisi sen lehteilystä. Janssonin kuvitukset viehättävät ja raikas, piikikäs huumori kukkii. Yhdistelmä avaa aikuiselle lukijalle uusia tasoja kuitenkaan häiritsemättä muunlaisia tulkintoja. Tällaisesta monitulkintaisuudesta laadukkaan lastenkirjan yleensä tunnistaakin; muistan lapsena lukeneeni kirjaa kuin jännityskertomusta, mutta aikuisena löytääkin muumihahmoista tunnistettavia ihmistyyppejä ja taiturillista tarinankerrontaa.

Erityismaininta on tietysti annettava suomentaja Hannes Korpi-Anttilalle. Kun koko teos perustuu riimiteltyyn kerrontaan, on suomentajalla valtava ja haasteellinen rooli vaihtuvien tunnelmien välittämisessä kielestä toiseen. Löytyipä Wikipediasta sekin tieto, että ensimmäisenä suomennettuna muumikirjana Korpi-Anttilalla oli tässä tärkeä rooli myös muumihahmojen suomalaisten nimien keksimisessä. Olenkin miettinyt, miksi kirjassa seikkailee Hommuli Hemulin ja Vilivinkka Vilijonkan sijaan, mutta osa nimistä vaihtui myöhemmin muiden suomennettujen muumikirjojen myötä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 43/50
Kohta 44: Satukirja

Riina Katajavuori ja Martin Baltscheit: Oravien sota

Valtteri ja Pekka katsoivat maailman menoa. Valtteri ihaili Sutta. Pekka ihaili Karhua. Veljekset asuivat naapuripuissa, joiden välille he olivat rakentaneet sillan. Valtterin puussa oli paljon käpyjä. Pekan puu oli pienempi. Siinä käpyjä kasvoi niukasti.

Somevirtaani osui loppuvuodesta niin mielenkiintoinen lastenkirjauutuus, että se oli heti varattava kirjastosta. Kirjailija Riina Katajavuoren ja saksalaisen kuvittaja Martin Baltscheitin Oravien sota (Tammi 2021) on faabelin muotoon puettu kuvaus Suomen sisällissodasta. Koska en lue säännöllisesti lastenkirjallisuutta, voi olla, että ihmetykseni oli aiheeton, mutta minulle ajatus lapsentasoisesti kerrotusta ja kuvitetusta sodasta (ja siitä nousemisesta) tuntui tuoreelta ja tärkeältä teemalta.

Oravien sota kertaa vuoden 1918 tapahtumia hyvin suoraviivaiseen tyyliin, joten pienempikin lapsi pysyy sen puolesta mainiosti mukana: lauseet ovat lyhyitä ja toteavia, tarina ei pysähdy hetkeksikään junnaamaan. Tapahtumat ja niiden hurja kuvaus voivat kuitenkin olla liikaa nuorimmille ja herkimmille lukijoille, vaikka kyseessä onkin ennen kaikkea kuvakirja.

Päähenkilöt, oravaveljekset Valtteri ja Pekka toimivat Suomen kansan jakautumisen symboleina. Valtterin puussa on runsaasti käpyjä, kun Pekka kavereineen joutuu kärsimään nälästä ja vaikeuksista viereisessä kolossa. Ankara talvi herättää Pekassa kapinamielen, ja veljekset joutuvat ilmiriitaan, joka johtaa lopulta kauheaan, veriseen sotaan. Mukaan sotkeutuvat myös Susi ja Karhu, jotka tahollaan kilpailevat oravien metsän hallinnasta.

Oravien sota on yllättävän raju sotakuvaus: aikuisenkin mieltä hätkähdyttävät verenpunaiset ja synkän mustat, graafiset kuvitukset, joissa metsän eläimet taistelevat – ja todella kuolevat, vaikkakin lapsekkaan tyylitellysti ja yksityiskohtia näyttämättä. Pimeässä metsässä vaeltelevat orvoiksi jääneet oravalaumat, taistelukohtaukset aseineen, osumia saaneet, maassa makaavat oravasotilaat… Baltscheitin kuvitus puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, ja sille onkin annettu runsaasti tilaa: kun tapahtuu eniten, teksti on niukkaa. Sotatantereen dramaattiset kuvat täyttävät koko aukeaman, kun taas seesteisemmässä alussa ja lopussa hallitsevat kesäisen metsän värit ja lempeät yksityiskohdat.

Hurjien osuuksien jälkeen kirja toki saa onnellisen, rauhoittavankin lopun: Valtteri ja Pekka sopivat ja rakentavat tuhoutuneet pesät ja sillat uudestaan. Tummat kuvat ja tuhot ovat tiessään, vaalea kuvitus säestää turvallista lupausta: ”Tästä kaikesta on kulunut jo kauan aikaa. Vuosikausia. Siitä pitäen oravat ovat eläneet rauhassa. Ja elävät vastakin.” Tarinan päätteeksi voi lukea myös historiantutkijoiden sekä Goethe-Institut Finnlandin edustajan jälkisanat, mutta ne on tarkoitettu lähinnä aikuiselle lukijalle taustaksi, kenties myös lukuohjeeksi: tarinanhan voi myös lukea ilman yhteyksiä todellisuuteen. Yllättävä Saksa-yhteys on jälkisanoissa mukana, sillä Goethe-Institut laittoi koko kirjahankkeen alulle – Saksallakin kun oli sodassa osansa.

Oravien sota pursuilee Suomen historian perusteet tunteville ilmiselvää symboliikkaa: Valtterin valkoiset ja Pekan punaiset joukot, Susi-Saksa ja Venäjä-Karhu… Toteutus ei kuitenkaan osoittele ketään, vaan Katajavuoren toteava tarina katsoo koko ajan eteenpäin: toisinaan veljeksille tulee riitoja, mutta kun sovinto on tehty, se pitää.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 27: Kirjan päähenkilö on eläin

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Kenestäkään ei ole tullut niin nopeasti tähteä kuin ensimmäisessä Idols-tuotannossa kolmanneksi tulleesta Antti Tuiskusta. Hän oli 19-vuotias ja yhtäkkiä kaikki halusivat hänestä palasen. Tähteys oli tullut salamana, kuin ensirakkaus vuotta aikaisemmin. Antti julkaisi viisi levyä kahdessa vuodessa, sitten synkkeni.

Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittama Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into Kustannus 2019) on sisarteos vuonna 2018 ilmestyneelle Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjalle. Konsepti on täysin sama ulkoasua ja tyyliä myöten, vaikka tekijät taustalla ovat uusia: tiivistetysti kyseessä on kokoelma lyhyitä elämäkertoja inspiroivista ihmisistä (tällä kertaa suomalaisista miehistä) eri aloilta ja erilaisista taustoista. Jokaisen minielämäkerran yhteydessä on myös hieno kuvitus tarinan päähenkilöstä, sitaatti hänen suustaan sekä tietolaatikkoon kootut perustiedot. Mikä hienointa, suurin osa kirjaan valituksi tulleista sankareista on itse ollut mukana tarinansa luomisessa.

Sankaritarinat toimivat parhaiten yksi tai muutama kerrallaan, sillä koko teoksen lukeminen alkaa tuntua toisteiselta ja hienot yksityiskohdat menevät ohi silkasta puutumisesta. Myös kohdeyleisöä silmällä pitäen pätkiminen kannattaa: maksimissaan muutaman sivun mittaiset tarinakokonaisuudet sopivat vaikkapa lasten iltasatuhetkiin.

Mielenkiintoiset sankarit varmistavat kuitenkin myös aikuisen viihtymisen kirjan äärellä: mukana on ilahduttavan monipuolinen kattaus miehiä urheilijoista poliitikoihin ja tubettajista huippumalleihin, joista tuoreimmat nimet voivat olla täysin uusiakin tuttavuuksia. Elämäkertoihin ei ole kuitenkaan valittu vain tämän hetken nimiä tai suoraan jokaisen nuoren arkipäivässä tutuksi tulleita henkilöitä, vaan monipuolisuus ja kirjan yleissivistävä vaikutus on pidetty mielessä: poliitikko ja vammaisaktivisti Kalle Könkkölä tai lastenlääkäri ja neuvolajärjestelmän luoja Arvo Ylppö tuskin tulevat vastaan TikTokissa, mutta se ei tarkoita, etteikö moni voisi heihin samastua ja heidän toimistaan inspiroitua. Sankaruus ei kirjassa olekaan synonyymi suosiolle tai julkisuudelle, vaan rohkeille ja ainutlaatuisille teoille ja elämille – kuka tahansa voi nousta esikuvaksi omilla toimillaan.

Kun kyseessä on kuvakirja, on annettava erityismaininta teoksen kuvitukselle: värikkäitä, moderneja ja huikean hienoja henkilökuvia on ollut toteuttamassa iso joukko tekijöitä. Mielenkiintoiset piirrokset tekevät kirjasta suorastaan satukirjamaisen ja todella nostavat kirjan henkilöt sankareiksi, joista janoaa tietoa – samanlaista tunnelmaa ei voisi saavuttaa valokuvilla.

Kokoelman suurin heikkous on osin sen vahvuus, aivan kuten tytöillekin suunnatussa sankariteoksessa: tekijäkaarti on hyvin monipuolinen, joten sen sivutuotteena elämäkertateksteissä on myös suurta tyylillistä vaihtelua. Jotakuta toista se ei varmaan häiritsisi lainkaan, mutta itse kaipaan tällaisessa tiettyyn muottiin rakennetussa teoksessa jatkuvuutta: nyt osa elämäkerroista on osin fiktiivisiä tuokiokuvauksia dialogeineen, osa elämäkerroista perinteisempiä ja kertojavetoisia, osassa ehditään käydä lyhyesti jopa koko elämäntarina. Nyt jäin kaipaamaan juuri perinteisempiä selontekoja nimihenkilönsä elämästä ja teoista, mutta toisaalta hieman keskeneräiseksi jäävä pätkä voi innostaa parhaimmillaan lukemaan ja selvittämään lisää – mikäs sen parempi lukuharrastuksen innoittaja lapselle tai nuorelle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Helsingin keskustassa sijaitsevassa valkeassa Presidentinlinnassa valmistauduttiin tanssiaisiin. Punatukkainen nainen katsoi itseään peilistä. Hänen nimensä oli Tarja. Tarja kohensi olkapäältä rinnan yli roikkuvaa keltaista nauhaa, jota koristivat kunniamerkit, ja katsoi että se asettui siististi. Jännitys kipristi vatsassa. Tarja emännöi juhlia ensimmäistä kertaa presidenttinä, ja se oli tärkeä ja juhlava asia.

Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama, mutta yhteensä 24:n kirjoittajan ja 41:n kuvittajan yhteinen ponnistus innostaa tavoittelemaan unelmia innostavien satujen muodossa. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into Kustannus, 2018) ei ole kuitenkaan mikä tahansa satukirja, vaan esittelee kaikenikäisille lukijoille kiinnostavia elämäntarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat tähdänneet korkealle ja onnistuneet, vaikeistakin oloista huolimatta. Oman elämänsä sankarit ovat menestyneet niin politiikassa, musiikissa kuin urheilussakin, mutta ilahduttavasti mukaan ovat päässeet myös suurelle yleisölle tuntemattomammaksi jääneet rohkelikot läpi Suomen historian: naisten joukosta löytyy mm. lotta, geenitutkija, rauhankasvattaja ja useampia aktivisteja.

Konsepti on sama läpi kirjan: jokaisen naisen tarina on tiivistetty kahden sivun mittaiseen, tiiviiseen elämäkertaan tai päähenkilön elämän merkittävää hetkeä kuvaavaan tunnelmapalaan. Varsinaista tekstiä täydentävät kauniit, eri tyylein toteutetut muotokuvat sekä tiivistelmä päähenkilön titteleistä, asemista ja saavutuksista. Kirjan voi halutessaan lukaista nopeasti läpi, sillä lasten ehdoilla kirjoitetut tekstit ovat kevyitä ja kertovia. Suuret määrät samalla kaavalla rakennettuja esittelyitä käyvät kuitenkin nopeasti liian toisteisiksi, ja parhaimmillaan kirja onkin varmasti pienissä pätkissä, esimerkiksi perheen yhteisenä iltasatuna tai lyhyen lukuhetken täytteenä.

Koska kirjaa on ollut tekemässä suuri joukko, on sisällössä luonnollisesti tyylillistä vaihtelua. Osa teksteistä on selkeämmin elämäkerrallisia, mahdollisesti jo olemassa olevaan elämäkertaan tai esimerkiksi haastatteluihin perustuvia kokonaisuuksia, joissa käydään läpi kyseisen naisen elämän tarina aina lapsuudesta kuolemaan tai viimeisimpiin saavutuksiin. Osa kirjoittajista on valinnut fiktiivisemmän lähestymistavan, ja kauan sitten eläneetkin naiset saattavat saada uusia repliikkejä suuhunsa. Pituus, tarinoiden rohkaiseva tunnelma ja hyvin erilaisten suomalaisten naisten positiivinen elämänasenne (tai sen korostaminen) kuitenkin sitovat pätkät yhteen erittäin ansiokkaaksi kokoelmaksi: mukana on todella monipuolinen joukko eri alojen vaikuttajia, ja kirja onnistuu myös aikuisen lukijan helposti lähestyttävänä yleissivistäjänä. Muistaisitko sinä esimerkiksi Wivi Lönnin (ensimmäinen suomalainen nainen, joka johti omaa arkkitehtitoimistoa) tai Aurora Karamzinin (hyväntekijä, joka toi diakoniatyön Suomeen ja perusti lastenkoteja ja lastentarhoja) elämäntarinoiden pääkohdat?

Kuten otsikkokin toteaa, nämä sankaritarinat sopivat naisnäkökulmastaan huolimatta aivan jokaiselle: naiseus ei ole tämä kirjan keskiössä tai siitä nauttimisen vaatimuksena. Kirja on ennen kaikkea raikas, tosielämästä voimansa saava satukirja siitä, miten eri tavoin menestystä voi saavuttaa ja rohkeutta ilmentää: jokainen voi olla oman elämänsä sankari, kun tarttuu toimeen omalla alallaan ja uskoo itseensä. Tästä kertoo myös kirjan julkaisun joukkoistaminen: kirjoitus- ja kuvitustalkoiden lisäksi sankaritarinoiden julkaisun mahdollisti 725 mesenaattia lahjoituksineen. YK:n entisen apulaispääsihteeri Helvi Sipilän sanoin: ”En hyväksy selitystä, että jokin asia olisi mahdoton toteuttaa. Sellainen asia vie vain enemmän aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä.”

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Kirsti Kuronen: Merikki

älä mene! Ruusu juoksee perääni
ja yrittää halata
se oli vitsi,
ei ne pahaa tarkoita
mä en jaksa noita
mun on ikävä meitä
ikävä surusiskoja
mutta mä tykkään olla Venlan ja Neean kanssa,
meillä on kivaa, ja jotenkin helppoa

nielaisen, käännyn ja lähden kotiin

niinpä niin, kivaa ja helppoa,
sen vastakohta on tyhmää ja hankalaa

Enimmäkseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen keskittyneen Kirsti Kurosen uusin, nuorille suunnattu Merikki (Karisto 2019) on lyhyydestään huolimatta pintaa syvemmälle pääsevä katsaus nuorten tyttöjen sielunelämään: ystävyyssuhteiden kuprut, mustasukkaisuus ja teini-iän myrskyt kuvataan lämpimästi ja nuoren lukijan asemaan asettuen. Teos on kipeistä teemoista huolimatta helppoa luettavaa, sillä Merikki on toistaiseksi Suomessa harvinaisen säeromaanin edustaja. Alle 100-sivuinen tarina siis etenee säe säkeeltä, ilmavasti ja ajatuksenvirtamaisesti, runollisestikin. Samalla loppusoinnuttomuus ja tiukasti nykypäivään sidotut aiheet tubettamisineen tekevät kirjasta helposti lähestyttävän.

Kirjan päähenkilö on yläastelainen Meri, jolla on aina ollut vahva tahto, vakava mieli ja taipumus melankoliaan. Lapsuudenystävän ja naapurin Ruusun kanssa on jaettu kaikki salaisuudet ja perustettu menestynyt lettien tekoon keskittyvä Youtube-kanava, mutta yhden kesälomareissun jälkeen Ruusu palaa muuttuneena. Enää eivät kiinnosta letit, tube ja yhteiset synkistelyt, vaan hänen bestiksikseen vaihtuvat lennossa Venla ja Neea. Merin mielestä tutut tytöt ovat vain pinnallisia hihittäjiä, eikä Ruusun yhtäkkinen mielenmuutos anna rauhaa: onko Meri vain itse tylsä ja vääränlainen, vai eivätkö muut vain tajua? Meri alkaa eristäytyä ylhäiseen yksinäisyytensä, mutta potee sydänsuruista pahimpia: pitkäaikaisen ja ainoan luottoystävän menettämistä.

Pian Ruususta etääntymisen jälkeen alkaa tapahtua kummia: paikallislehden etusivun kuvassa on aivan Merin näköinen tyttö, mutta Meri voi vannoa, ettei ole itse kuvassa. Pian Ruusukin alkaa väittää nähneensä Meriä aivan oudoissa paikoissa, joissa hän ei tosiaan ole ollut. Masentunut tyttö alkaa jo epäillä muistiaan ja mielenterveyttään, mutta kesän jälkeen ensimmäisenä koulupäivänä hän saa selityksen: paikkakunnalle on muuttanut ulkoisesti ja menneisyydeltäänkin lähes identtinen tyttö, jonka kanssa kaikki tuntuu heti luontevalta ja helpolta.

Merikki on monipuolinen ja hienosti kirjoitettu nuortenkirja, joka sopii varmasti myös hieman vähemmän lukeneille yläastelaisille lyhyytensä ja kevyen muotonsa ansiosta. Myös aikuisena kirjasta saa kuitenkin monenlaista irti: kirjan nimi osoittautuu pohtimaan pistäväksi sanaleikiksi, ja Merin kaksoisolennonkin pystyy tulkitsemaan monin tavoin.

Kuronen kuvaa lyhyissä säkeissä suuria tunteita: mustasukkaisuus, epätoivo, masennus, vahingonilo, jännitys, pettymys… Teini-ikäisten ystävyyssuhteet eivät ole helpoimmasta päästä, kun mielenkiinnonkohteet alkavat lopullisesti vaihtua yhteisistä leikeistä ja lettiharrastuksista coolina hengailuun ja porukkaan sulautumiseen. Meri on rohkea ja pysyy oman tiensä kulkijana niin tekemisissään kuin mielipiteissään, mutta joutuu sen vuoksi myös kärsimään henkisestä yksinäisyydestä ja kelpaamattomuuden tunteista. Kirjan loppu on kuitenkin rohkaiseva: yhdenkin samalla taajuudella olevan ihmisen löytäminen palauttaa uskon itseensä ja valon päiviin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 27: Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani