Virginia Woolf: Oma huone

Älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista. Runous riippuu älyllisestä vapaudesta. Ja naiset ovat aina olleet köyhiä, ei ainoastaan kahden sadan vuoden ajan vaan aikojen alusta. Naisilla on ollut vähemmän älyllistä vapautta kuin ateenalaisten orjien pojilla. Naisilla ei niin ollen ole ollut penninkään vertaa mahdollisuutta kirjoittaa runoutta. Sen vuoksi olen korostanut niin paljon rahaa ja omaa huonetta.

Virginia Woolfin feministinen klassikko Oma huone (alk. A Room of One’s Own, 1928; suom. Kirsti Simonsuuri, 1980; luettu Tammen painos v. 2020) pohtii naisten menestymisen vaikeutta patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Kirjailijana Woolf keskittyy teoksessa erityisesti naistaiteilijoiden asemaan ja taiteen teon edellytyksiin, joista tärkeimmiksi osoittautuvat omat tulot ja oma huone – kuten teoksen nimikin paljastaa.  

Oma huone ei ole perinteinen esseeteos, vaan pohjautuu kahteen Woolfin pitämään esitelmään. Kuten kääntäjä Kirsti Simonsuuri huomauttaakin jälkisanoissaan, teksti lähentelee ennemmin suullista esitystä kuin noudattaisi kirjoitetun tekstin konventioita. Woolf lähestyy pääteemojaan hitaasti, lähes tuskastuttavan laveasti pohjustaen ja asiasta erilaisille sivupoluille karkaillen, mutta elävän kielen ja suoran puhuttelun ansiosta lukijana voi todella kuvitella olevansa osa Newnham Collegen taideseuran kuulijakuntaa. Iso osa teoksesta on – kenties aikalaiskritiikiltä välttyäkseen – kirjoitettu fiktiivisen tarinan muotoon, jossa kuviteltu naispäähenkilö törmää akateemisessa arkiympäristössä erilaisiin epätasa-arvonosoituksiin. Vasta aivan loppupuolella Woolf palaa omana itsenään ääneen, ja antaakin suoria neuvoja ilmeisesti paljolti naisista koostuvalle yleisölleen.

1900-luvun alkupuolella naisten taloudellinen asema oli huomattavasti heikompi kuin nykyään: yläluokkaisen naisen päätehtävänä oli suvun jatkaminen ja edustusvaimona toimiminen, alemmissa luokissa jouduttiin keksimään tapoja elättää perhe – vapautta toteuttaa itseään miesten tapaan ei saanut kummassakaan roolissa. Woolf esittääkin, että naisten tuolloinen vähäinen menestys kirjailijoina, näyttelijöinä, tutkijoina ja muusikoina johtuu paljolti taloudellisista seikoista: jos Shakespeare olisi joutunut kestämään sukupuolensa vuoksi vähättelyä ja väkivaltaa tai kirjoittamaan klassikkoteoksensa muiden askareiden ohessa perheen metelin keskellä, nerous ei mitä luultavimmin olisi löytänyt muotoaan.

Naisten taloudellisesti heikon ja yhteiskunnallisesti epäitsenäisen toimijan rooli eivät Woolfin mukaan olleet kuitenkaan ainoita esteitä naisten taiteelliselle menestykselle. Woolf käyttääkin paljon aikaa maskuliinisuuden ja feminiinisyyden pohdinnalle: hyvässä taiteellisessa teoksessa molemmat yhdistyvät androgyynillä tavalla, sillä ilman molempia puolia osa hahmoista ja tapahtumista jää vääjäämättä karrikoiduiksi ja puolinaisiksi. Koska maailma oli vielä 1920-luvulla vahvasti miesten, syyttää Woolf epäsuhtaisesta tilanteesta juuri miehiä: ylentämällä maskuliiniset kerronnan keinot normiksi (ja samalla alentamalla feminiinisyyden halveksuttavaksi) naiskirjoittajien on mahdotonta yltää ”hyvän” kirjallisuuden tai taiteen kriteereihin. Woolf piti tätä myös tietoisena ratkaisuna, jolla osa miehistä haluaa säilyttää yksinoikeutensa luovaan työhön ja valta-asemiin:

”Peilit ovat olennaisia kaikessa sankaruudessa tai väkivallassa – -. Sen vuoksi sekä Napoleon että Mussolini pitävät niin tiukasti kiinni naisten alemmuudesta, sillä jos naiset eivät olisi alempiarvoisia, peilit eivät enää voisi suurentaa. – – Ja se selittää myös sen, miten vaivaantuneita miehet ovat naisten arvostellessa heitä, miten mahdotonta naisen on sanoa miehelle, että hänen kirjansa on huono – -. Sillä jos nainen alkaa kertoa totuuden, hahmo peilissä kutistuu, miehen elinkelpoisuus vähenee.”

Vaikka teoksen ilmestymisestä on kulunut jo lähes sata vuotta, Woolfin esittämä kritiikki on monilta osin hämmästyttävän ajankohtaista. Itseäni toisaalta huvitti ja toisaalta kauhistutti Woolfin kritiikki miesten kirjoittamista fiktiivisistä naishahmoista. Woolf suomii naishahmoja karrikoiduiksi, vain ääripäitä kuvastaviksi enkeleiksi tai paholaisiksi, joilla ei ole kokonaista luonnetta eikä käytöksen takaa löydy kunnollista logiikkaa – ikävä kyllä täysin samaan ilmiöön voi törmätä edelleen erityisesti elokuva- ja tv-käsikirjoituksissa. Koukeroinen englantilainen esitelmöinti on paikoin puuduttavaa ja vaikeaselkoista luettavaa, mutta kun kirjan äärellä jaksaa sinnitellä, päätyy monien mielenkiintoisten ajatuskulkujen ääreen. Erityismaininta täytyy antaa vielä kääntäjä Simonsuurelle, jonka jälkisanat ja loppuun koottu selityslistaus täydentävät lukukokemuksen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kun seison Rungstedlundissa Karenin työpöydän äärellä, sen josta näkee suoraan myrskyävälle merelle, ajattelen, ettei Karenin todellinen esikuvallisuus ehkä ollutkaan hänen elämässään Afrikassa, saati niissä vähemmän hohdokkaissa puolissa, joita hänen luonteestaan on paljastunut. Sen sijaan hänen todellinen esikuvallisuutensa on siinä, että hän nelikymppisenä, perheettömänä, työnsä ja kotinsa jättäneenä naisena kykeni vielä kerran keksimään itsensä uudelleen.

Mia Kankimäen toinen teos, Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018), on rönsyilyvyydessään hurmaava mutta myös hengästyttävä seikkailuromaanin, elämäkerran ja historiallisten naisten kohtaloita valottavan tietokirjan sekoitus. Naiset joita ajattelen öisin on hyvinkin läheistä sukua Kankimäen esikoisteokselle Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013): tälläkin kertaa keski-ikäinen nainen (kirjoittaja itse) päättää ottaa ja repäistä, jättää päivätyönsä, alkaa tutkia kiinnostavia naisia ja kulttuureita ilman koulutusta sekä elää kuten historian havinaan unohdetut esikuvanaisensa: taiteilijat, seikkailijat ja tutkimusmatkailijat.

Proosan ja tietokirjallisuuden väliin sijoittuva teos esittelee jopa kymmenen poikkeuksellista naista osin elämäkerrallisin keinoin, osin Kankimäen omia oivalluksia ja tulkintoja selostavin päiväkirjamaisin osioin. Kankimäki ei vain toista naisten kohtaloita aiempien lähteiden perusteella, vaan lähtee ottamaan niistä itse konkreettisesti lisää selkoa. Noin puolentoista vuoden ajan Kankimäki matkustaa lukuisiin eri maihin naisten jalanjäljissä, palaa toisinaan Suomeen hengähtämään ja hakemaan apurahoja, kirjoittaa vimmatusti ja miettii, mitä seuraavaksi. Tälle mielenkiintoiselle, vanhan ajan seikkailun charmia ja naisille asetettujen tunkkaisten roolien murtamista uhkuvalle matkalle lukija pääsee mukaan.

Kun kirjallisen (ja epäakateemisen) tutkimuksen kohteina ovat muun muassa Afrikkaan sopeutunut kahvifarmari ja kirjailija Karen Blixen, ensimmäinen vapaa naistaiteilija Sofonisba Anguissola ja ihmissyöjäheimojen kanssa ystävystynyt tutkimusmatkailija Mary Kingsley, kyseessä ei olekaan mikä tahansa retki, vaan epäsovinnaisten ja inspiroivien naisten kohtaloiden selvittely. Kuten niin monesti huomataan, iso osa aikanaan merkittävienkin naisten tarinoista on pyyhitty näkymättömiin, eikä jalanjäljissä seuraamista ole tehty helpoksi. Kankimäki yrittää kuitenkin löytää jokaiseen henkilökohtaisen yhteyden, ottaa heidän elämästään suuntaa ja toteuttaa neuvojaan käytännössä.

Teos sisältää tasapuolisesti historiallisten naisten esittelyä ja tutkimista sekä Kankimäen oman elämän suunnan ja vapaan kirjoittajan arjen haasteiden päiväkirjamaista kuvausta. Kirjoitustyyli vaihtelee esseemäisestä keveydestä huumorin kautta aina taloustilanteesta, matkakohteen epämääräisistä oloista tai villieläimistä ahdistumiseen, mutta yli 400-sivuinen teos pitää lukijan kiinnostuneena loppuun saakka. Kustannustoimittajan turvallisesta työstä vapaaksi kirjoittajaksi jättäytynyt Kankimäki kohtaa pelkonsa ja epämukavuusalueensa niin savanneilla, Firenzen kaduilla kuin kirjailijaresidensseissä, ja kohtaa mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä.

Vaikka nautin valtavasti Kankimäen perusteellisuudesta ja värikkäästä kuvauksesta (jonka edellytyksenä ovat olleet vieläpä uskomattoman rohkeat ratkaisut), en saanut toisesta teoksesta yhtä paljon irti kuin esikoisestaan. Naiset joita ajattelen öisin kärsii moninaisesta henkilökaartistaan: yönaisia, maita ja matkoja tulee vyörynä, liikaa. Siinä missä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sukelsi syvälle Japaniin ja hovinainen Sei Shōnagonin tarinaan, toisen teoksen henkilöihin ei muodostu samanlaista, Kankimäen tarttuvan innostuksen luomaa sidettä. Jatkuva lentolippujen varailun ja uusien kokemusten etsinnän kuvaus väsyttää, kun punainen lanka ei ole yhtä selvä. En silti ihmettele kirjan saamaa valtavaa suosiota: ajatus kaiken tutun, totutun jättämisestä ja maailmalla seikkailemisesta kypsällä aikuisiällä on kutkuttavan epätavallinen ja kiehtova.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen

Sen sijaan minua huoletti, olisiko O:lla ennen vauvan syntymää mahdollisuutta pysähtyä miettimään, millä tavoin lapsi muuttaisi ajankäyttöä ja elämää arkitasolla. En pelännyt jääväni yksin, mutta pidin mahdollisena, että astuisimme uuteen elämäntilanteeseen eri asennoista, joista omani oli ehtinyt mukautua ajankäytön kankeuteen. Sukupuoli ei ollut pohdinnoissani merkityksetön tekijä: minä olin ehtinyt orientoitua elämän rajoittumiseen jo pelkästään raskauden ruumiillisuuden vuoksi. Se tuntui epäreilulta.

Minja Koskelan kolmas teos Äidiksi tuleminen (Into 2021) on omakohtainen pohdiskelma äitiyden ja raskauden mukanaan tuomista rooleista ja odotuksista. Henkilökohtaisen kokemuksensa kautta Koskela esittää kysymyksiä siitä, miten pysyä omana itsenään, kun kulttuuriset ja yhteiskunnalliset rakenteet helposti vievät mukanaan (tai jopa pakottavat) stereotyyppiseen ja rajoittavaan äitirooliin. Vaikka feminististen klassikkojen siteerausten myötä laajempi näkökulma on vahvasti läsnä, kirja ei ole tutkielma aiheesta. Sen sijaan kirja tuo kauno- ja tietokirjallisuuden keinoja yhdistellen esiin yhden henkilökohtaisen kokemuksen äidiksi kasvamisesta.

Äidiksi tuleminen jakautuu neljään lukuun, joista jokainen jakautuu eri tavoin teemaa lähestyviin alalukuihin. Tarinan pääjuoni käsittelee Koskelan mutkaista äitimatkaa aina ensimmäisestä, yllättävästä keskenmenosta surusta yli pääsemiseen ja lopulta uuden perheenjäsenen saamiseen. Pohdiskelevalla minäkertojan äänellä kirjoitettu osio kantaa kirjan alusta loppuun, ja havainnoi toteavaan tyyliin raskauden ja äitiyden teemoja sekä arkipäiväisiä toimia. Kuvauksessa käy hyvin ilmi, kuinka lapsen saapuminen maailmaan vaikuttaa myös siihen, miten vanhemmat näkevät parisuhteensa, sukulaissuhteensa ja paikkansa maailmassa uusin silmin – ja kuinka tämä muutos alkaa jo kauan ennen lapsen syntymää.

Pääjuonta tukevat useat, läpi kirjan vuorottelevat ja kirjoitustyyliltään kokeilevammat osiot. Yksi tällaisista osioista on luku luvulta valmiimmaksi tuleva kirje, jossa tuleva äiti puhuttelee vielä syntymätöntä lastaan. Hiljaisuus-otsikoiden alla kulkevat osiot taas keskittyvät Koskelan lapsuudenperheen vaikeisiin suhteisiin, joiden vaikutuksia itseensä ja tulevaan lapseensa kirjoittaja ruotii kiihkottomasti mutta hankalia tunteita peittelemättä. Omia osioitaan on myös kehosuhteelle ja sen kokemille muutoksille sekä äitiyden erilaisille kuvauksille, joita käsitellään muun muassa romaanien ja tietokirjallisuuden kautta, siteeraten ja tulkiten.

Ennen kirjaan tarttumista ajattelin sen sisältävän juurikin feminististä ja sosiologista teoriaa äitiydestä, kenties sovitettuna nykyhetken kotimaiseen tilanteeseen. Sen sijaan lukija pääseekin kirjan matkassa hyvin henkilökohtaisten ajatusten ja tunteiden äärelle, kuin kärpäseksi kattoon neuvolavastaanotoille ja lapsuudenperheen mykkäkoulujen hiljentämiin juhlapyhiin. Noin 200-sivuisen kirjan lukee nopeasti, mutta voisin hyvin kuvitella, että sen ääreen halutaan palata: helposti omaksuttava teksti käsittelee elämänkokoisia teemoja.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021

Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila & Erica Åberg: Ulkonäköyhteiskunta: ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa

Tällainen itsevarmuuden ja oman kehon rakastamisen sanoma – – saattaa itse asiassa jopa lisätä yksilöihin, etenkin naisiin, kohdistuvia paineita: paitsi että yksilöitä vaaditaan kehittämään ulkonäköä norminmukaiseksi, vaaditaan heitä yhä enemmän myös kehittämään kykyä rakastaa itseään ja kehoaan oikealla tavalla. Kun ulkonäköpaineista tehdään yksilön ongelma, unohdetaan helposti, että paineet ovat ulkonäkökeskeisen kulttuurimme tuotteita ja että ahtaisiin ulkonäkömuotteihin sopeutumattomuudella on usein hyvin todellisia vaikutuksia riippumatta siitä, rakastaako itseään ulkonäöllisesti vai ei.

Turkulaiset taloussosiologit Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila ja Erica Åberg tutkivat mukavan keveästi kirjoitetussa teoksessaan ulkonäön merkitystä elämän eri alueilla menestymiselle suomalaisessa viitekehyksessä. Ulkonäköyhteiskunta – ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa (Into kustannus 2019) pohtii, onko Suomi jo niin sanottu ulkonäköyhteiskunta, jossa ulkonäön merkitys olisi levinnyt yleiskäyttöiseksi pääomaksi, joka vaikuttaisi vahvasti muuallakin kuin sen perinteisillä alueilla, kuten parinvalinnassa. Ulkonäön merkityksen (liika) vahvistuminen yhteiskunnassa typistää ihmiset toimijoista ulkonäöiksi, joiden arvoa ja menestystä mitataan ulkonäön vaalimisen, oikeanlaisen kuluttamisen ja vallitsevaan normiin sulautumisen mittareilla.

Tutkijaryhmä esittää, ettei Suomi vielä täytä lähes dystooppiselta kuulostavan ulkonäköyhteiskunnan kriteerejä, mutta matka sinne ei ole kovin pitkä. Some, fitness-villitykset ja korealaiset ihonhoitorituaalit ovat luoneet tänne Pohjolan perukoillekin kuplia, joissa ihmiset voivat määritellä itseään ensisijaisesti ulkonäön kautta sekä saada suurtakin etua ulkonäön ”oikeanlaisesta” kehittämisestä ja ylläpidosta. Kirjoittajat lähestyvät teemaa taloussosiologisesta näkökulmasta, ja kirjassa saakin paljon tilaa pohdinta erilaisista resursseista ja niiden jakautumisesta. Kasvonpiirteet, ruumiin koko ja muoto ja pukeutumistyyli ovat esimerkkejä tutkimusten erittelemistä ulkonäöllisistä resursseista, jotka jakautuvat epätasaisesti ja jotka voivat vaikuttaa monilla elämänalueilla työelämästä ystävyyssuhteiden solmimiseen – positiivisesti tai negatiivisesti.

Vaikka Ulkonäköyhteiskunta tarjoaa katsauksen myös kansainvälisiin teorioihin, pääosassa ja parasta antia ovat suomalaisten tutkittavien käsitykset ja kokemukset. Ulkonäöstä hyötyminen on saunaa ja luonnollisuutta suosivassa Suomessa paheksuttua, mutta se ei tarkoita, että ulkonäöllä ei olisi väliä. ”Normaalin” ulkonäön ja siitä oikealla tavalla huolehtimisen normit vaihtelevat, mutta ovat aina yksilön valinnan sijaan yhteiskunnallisia malleja ja sosiaalisia sääntöjä, joista poikkeaminen on hankalaa – joskus jopa rangaistavaa. Säännöt ovat myös hyvin sukupuolittuneita: naisilta odotetaan ja vaaditaan enemmän. Kirjassa tiivistetäänkin ristiriita hyvin: ”- – samanaikaisesti kun naiset pitävät ulkonäköä tärkeämpänä asiana kuin miehet, murehtivat enemmän ikääntymistä sekä käyttävät merkittävästi enemmän aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen, ei heidän ole kuitenkaan sallittua hyötyä ulkonäöstään”. Toisaalta miesten mahdollisuudet ovat rajatut ja ulkonäöstä huolehtimisen tavat suurennuslasin alla; jos poikkeaa mitenkään normista, miehisyys joutuu helposti kyseenalaistetuksi.

Ulkonäköyhteiskunta on helposti lähestyttävästä ja selkeästä tyylistään huolimatta läpeensä tieteellinen teos: lukuisat kirjan taustana käytetyt tutkimukset aineistoineen ja metodeineen on selostettu auki tarkasti. Kirjoittajat ovat kuitenkin ansiokkaasti huomioineet lukijan, joka haluaa aiheesta tietoa ilman sadoissa viitteissä kahlaamista: tekstissä vinkataan, mitkä kirjan osiot voi halutessaan hypätä yli menettämättä kuitenkaan tietoa mielenkiintoisista tutkimustuloksista. Kaiken kaikkiaan lukukokemus on hyvin rytmitetty. Luvut ovat tarpeeksi lyhyitä ja hyvin jäsenneltyjä, ja tutkimustulosten väleissä on hyvin henkilökohtaisia, muuta tekstiä kevyempiä näkökulmatekstejä, jotka tuovat toisinaan teoreettisen aiheen lähemmäs.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 10: Kirjan nimessä on numero

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin eli totuuksia ranskatar-myytin takaa

Ranskalainen paradoksi tarkoittaa ylipainon yhteydessä siis montaa asiaa: paradoksaalista suhtautumista lihaviin, paradoksaalista suhtautumista ruokaan ja paradoksaalista pakkomiellettä hoikkuudesta. Syöminen on Ranskassa sosiaalista, mutta siihen liittyy myös vahva sosiaalinen kontrolli.

Yleisradion Ranskan ulkomaantoimittajana toimiva Annastiina Heikkilä avaa tietokirjassaan Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa (Kustantamo S&S 2018) ranskalaisia tasa-arvon ongelmia. Nimensä mukaisesti kirjassa perataan erilaisia naiseuteen liittyviä kysymyksiä populaarikulttuurin luoman ja monella tapaa vahingollisen ranskatar-myytin kautta. Yleinen ajatus ranskattarista aina seksikkäinä, tupakoivina, hoikkina ja silti ranskalaisia herkkuja huoletta puputtavina tyyliniekkoina sulkee ison osan ranskalaisnaisista muotin ulkopuolelle, ja Heikkilän mukaan yhä useampi ranskalaisnainen kokeekin tarvetta ahtaan normin päivittämiselle.

Heikkilän teos on oivallinen yhdistelmä asiantuntijoiden ja tavallisten ranskalaisten kanssa käytyjä keskusteluja, sopivasti annosteltua historiallista ja poliittista taustoitusta sekä pohjoismaisen naisen omia kokemuksia ranskalaisesta kulttuurista. Lopputuloksena on edelleen ajankohtainen teos, joka lisää ymmärrystä Ranskan toisinaan jopa kummalliselta tuntuvaan nykyhetkeen, mutta herättää pohtimaan myös kotimaisia naisen malleja. Heikkilän miellyttävän eläväinen ja vakaa kertojanääni pitää moneen suuntaan kurkottavan paketin kasassa.

Bibistä burkiniin jakautuu johdannon jälkeen kolmeentoista alalukuun, jotka keskittyvät kukin yhteen ranskalaisten naisten kohtaamaan tasa-arvon ongelmaan. Naisen ikääntyminen, paino, ulkonäkö ja seksuaalisuus eivät Suomessakaan ole valta-asetelmista ja muiden kontrollista vapaita alueita, mutta osa luvuista todella pääsee yllättämään kulttuurieroillaan.

Vaikka esimerkiksi seksuaalinen häirintä on ongelma kaikkialla maailmassa, Ranska tuntuu erityisen vaikealta paikalta oleskella julkisessa tilassa naisena. Ranskan hallituksen tilaaman kyselyn mukaan sata prosenttia julkisia liikennevälineitä käyttäneistä naisista kokee seksuaalista häirintää. Vuosisatojen perinteiden ja jopa ihailtuna pidetyn ranskalaisen viettelykulttuurin myötä julkinen tila myös muuttuu hitaasti turvallisempaan suuntaan. Kärjistettyjen mielipiteiden mukaan miehen kömpelöt, loukkaavatkin lähestymiset olisi aina otettava imartelevina huomionosoituksina, sillä ”kunnon” ranskatar on aina valmis lähentelylle.

Niin hämmentävältä kuin se pohjoismaisesta vinkkelistä vaikuttaakin, #metoo-henkiset liikkeet ovat Ranskassa (kaikesta edellä mainitusta huolimatta) saaneet vastustajikseen myös suuren joukon vaikutusvaltaisia ja älykkäitä ranskalaisnaisia. Eräiden ranskalaisten feministien näkökulmasta kaikenlainen seksuaalisen vapauden rajoittaminen on vaaroista suurimpia, ja eräässä kuuluisassa manifestissa joukko naisia vaatii miehille oikeutta häiriköidä jatkossakin – onhan ”naisilla keinoja käsitellä häirintää”.  

Ranskatar-myytin nimissä äitiyskin on piiloteltava asia, jonka vaikutukset eivät saa näkyä naisen kropassa. Samalla asialla puolustellaan myös vakavaa rasismia, sillä erittäin monikulttuurisen maan ihannenainen on edelleen vaalea. Kuten näistäkin muutamasta nostosta jo huomaa, medioissa, elokuvissa ja kansan puheissa muotoutunut olematon ranskatar ei ainoastaan aiheuta valtavia ulkonäköpaineita, vaan myös ison joukon yhteiskunnallisia ongelmia. Heikkilän kuvaus on masentavaa luettavaa, mutta asialleen omistautuneen toimittajan työ on silti inspiroiva ja tärkeä kurkistus toiseen kulttuuriin. Siitä riittää ammennettavaa myös tutun arkipäivän havainnointiin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 8: Kirja, jossa maailma on muutoksessa