Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Jos meitä kaikkia koskevista asioista päättävät ihmiset ovat kaikki liikkumiskykyisiä valkoisia miehiä (ja heistä yhdeksän kymmenestä Yhdysvalloista), tuloksena on puutteellista dataa – aivan samalla tavoin kuin puutteellista dataa saa, jos ei kerää informaatiota naisen kehosta lääketutkimuksessa. Ja kuten tulen osoittamaan, naisnäkökulman huomiotta jättäminen ylläpitää voimakasta tahatonta mieskeskeisyyttä, joka pyrkii (usein vilpittömästi) esiintymään ”sukupuolineutraalina”.

Brittiläisen toimittaja-tietokirjailija Caroline Criado Perezin hittiteos Näkymättömät naiset – Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (alk. Invisible women – Exposing data bias in a world designed for men, 2019; suom. Arto Schroderus, WSOY 2020) on hengästyttävä tietopaketti sukupuolidatan puutteen epätasa-arvoisista ja vaarallisista vaikutuksista jokapäiväiseen elämään. Suomeksi sanottuna: mies on oletusarvo niin jokapäiväisessä elämässä, työpaikoilla kuin lääketieteessä, ja se johtuu Criado Perezin mukaan puutteellisen datan luomasta harhasta. Criado Perez on kahlannut kirjaa varten valtavan määrän tutkimuksia, haastattelut eri alojen asiantuntijoita ja yhdistellyt tiedon sujuvaksi tietotekstiksi.

Kun naisia ei ole historiassa huolittu tutkimusryhmiksi mm. erilaisen hormonitoiminnan ja yhteiskunnallisen aseman asettamien haasteiden vuoksi, naiset ovat jääneet ulkopuolelle tähän päivään asti. Päätösten tueksi ei siis ole olemassa tietoa vaikutuksista naisen kehoon, asemaan ja arkeen, ja miehestä on tullut yleispätevä normi – vaikka tutkimustiedon perusteella tiedetään, että biologinen ja sosiaalinen sukupuoli vaikuttaa mitä moninaisimmilla tavoilla ihmisen elämässä. Autojen turvallisuus, yleiset wc-tilat ja elintärkeät lääkkeet suunnitellaan ja tutkitaan valkoisen 70-kiloisen miehen mittojen mukaan, vaikka ulkopuolelle jää puolet maailman väestöstä – sekä usein myös iso osa miehistä – ja vaikka kyseessä olisi juuri naisia vaivaava sairaus tai ongelma.

Yksi uskomattomimmista esimerkeistä koski PMS-oireita helpottavan lääkkeen tutkimusta. Eräässä vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa huomattiin, että erektiohäiriöihin määrättävänä Viagrana tunnettu lääkeaine sildenafiilisitraatti helpottaa naisten kuukautiskipuja täydellisesti neljän tunnin ajan ilman havaittavia sivuvaikutuksia, vaikka monet perinteiset kipulääkkeet eivät tuo apua jopa työkyvyttömäksi ajautuville naisille. Criado Perez haastatteli tutkimuksen johtajaa, tohtori Richard Legroa siitä, miksei tutkimuksia jatkettu ja tehty tarpeeksi suurella otoksella. Syy? Jatkotutkimuksen apurahahakemukset hylättiin kerta toisensa jälkeen, sillä tutkimusta pidettiin kansanterveydellisesti mitättömänä ja heikkolaatuisena. Koska ei ole olemassa myöskään kunnollista dataa vakavien kuukautiskipujen kärsijöiden määrästä, tutkimuksia tukeville lääkefirmoille ei voida kunnolla perustella, miten suuri potentiaalinen käyttäjäryhmä lääkettä tulisi käyttämään – ja koko aihe on jäänyt.

Criado Perez tiputtelee kylmäävää faktatietoa sitä vauhtia, että jo paljon ennen kirjan puoliväliä vaivuin vain tyrmistykseen: epäkohtia (jotka olisivat yksinkertaisesti tutkimusasetelmia muuttamalla helposti ratkaistavissa!) on niin valtavasti, että suuttumus muuttuu nopeasti hämmennykseksi ja epätoivoksi. Lukijan onneksi kirjoittajan tyyli on paitsi suora ja perusteellinen, myös humoristinen ja kannustava. Monet yksinkertaisesti typerät, naisia sortavat rakenteet ja päätökset analysoidaan kuivan sarkasmin ryydittäminä, eikä kirja tosiaan ole vain mittavien ongelmien vatvomista. Criado Perezin tavoitteena onkin kirjan kautta kannustaa jokaista tarttumaan toimeen: parempaa ja eettisempää tutkimusta on vaadittava ja naiset vihdoin otettava mukaan tutkimuksiin, jotta epäkohdat voitaisiin ratkaista. Datalla on jatkuvasti suurempi rooli kaikkien meidän elämässä mm. erilaisten sovellusten ja tuotekehittelyssä käytettävien mallinnusten pohjana, mutta ”kun syötät tilastoja nielevälle algoritmillesi lukuja, joista puuttuu puolet maailman väestöstä, et oikeastaan luo big dataa vaan big sotkua”.

Populaariksi tietokirjaksi lähteet löytyvät harvinaisen selkeästi ja yksiselitteisesti lopun lähdeluettelosta, ja aiheisiin voi tutustua selkeän lukujaottelun lisäksi myös asiasanahakemiston avulla. Näkymättömät naiset onkin niin tiivis tietopaketti, että se on parhaimmillaan pieninä paloina ja ajatuksella luettuna. Suomalaisia lukijoita ilahduttanevat muutamat maininnat: suomalainen tutkimus sekä suomen kieli pääsevät useammassa kohtaa esimerkeiksi, vaikka edes ”pyhimysmäiset pohjoismaat” eivät saa tarkassa analyysissa puhtaita papereita naisten näkökulman tasa-arvoisessa huomioimisessa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 15: Kirja käsittelee aihetta josta haluat tietää lisää

Stéphane Garnier: Elä kuin kissa

Kissoilla on paljon piirteitä, joita me ihmisetkin voimme hyödyntää omassa arjessamme, niin yksityis- kuin työelämässäkin. Kissojen elämänfilosofia tuntuu kiteytyvän muutamaan sanaan: syö, leiki, nuku, pidä huoli omasta hyvinvoinnistasi, tee mitä haluat. Sekin on jo paljon verrattuna meihin!

Kuva: Tammi

Ranskalainen kirjailija Stéphane Garnier ottaa elämäntaito-oppaassaan Elä kuin kissa (alk. Agir et penser comme un chat, 2017; suom. Kira Poutanen, Tammi 2020) esimerkeiksi omanarvontuntoiset kissat. Kevyt ja lyhyehkö kirja ei ole nimestään huolimatta yksiselitteinen opas, vaan on myös rakkaudellinen ylistys kissoille. Kirja keskittyy korostamaan kissojen monimutkaisen luonteen hienoutta: ne ovat itsevarmoja, karismaattisia ja aina rehellisiä, ja niiltä oppia ottamalla myös ihmiset eläisivät paremman ja helpomman elämän.

En ole elämäntaito-oppaiden suurkuluttaja, mutta tulkitsen Garnierin tekstin olevan osin totista pohdiskelua ja filosofointia siitä, mitä eläimiltä todella voisimme oppia, mutta osin myös humoristista hassuttelua rakastettavan eläimen kustannuksella. Parissa kymmenessä lyhyessä kappaleessa pääsee Garnierin minäkertojan lisäksi ääneen myös hänen kissansa Ziggy, jonka ajatukset mm. kodin pahojen henkien karkottamisesta ja muusta mystisestä tuntuvat tosin jokseenkin irrallisilta, kenties kevennyksiksi tarkoitetuilta. Lisäksi varsinaiseen kerrontaan keskittyvien lukujen ohella on useita Ajattelemisen aihetta…-nimisiä lukuja, joihin on koottu kuuluisten (tai vähemmän kuuluisien) henkilöiden mietelauseita kissoista: ”Ihmiset ovat sivistyneitä, koska ymmärtävä kissoja. – George Bernard Shaw”.

Kissojen kanssa eläville ja kissojen ystäville luvuissa on paljon samastuttavaa. Lyhyet luvut keskittyvät aina yhteen kissan piirteeseen tai taitoon kerrallaan; lukuihin kuuluvat esimerkiksi ”Kissat ovat rauhallisia (useimmiten)”, ”Kissat ovat huomion keskipiste” ja ”Kissat valitsevat läheisensä”. Garnier esittelee piirteen kissansa Ziggyn arjen ja tempausten kautta, ja siirtyy konkretian jälkeen pohtimaan, miksi kyseinen taipumus olisi hyväksi myös ihmiselle – ja miten sen voisi arjessaan saavuttaa. Tämän rakenteen vuoksi kirja muuttuu lyhyydestään huolimatta nopeasti puuduttavan toisteiseksi, vaikka kissat olisivatkin lähellä sydäntä.

Lukemisen jälkeen jää ristiriitainen olo. Toisaalta nautin kirjan sympaattisista arjen hetkien kuvauksista kissan kanssa, mutta teoksen nimen luomat odotukset eivät tunnu täyttyvän. Garnierin pohdinnat eivät mielestäni ole erityisen syvällisiä, ja elämäntaitovinkitkin tuntuvat jäävän kovin simppelille tasolle, tyyliin ”kissat ovat itsevarmoja – ole sinäkin”. Lopusta löytyvä kissapitoisuustesti saa viimeistään pohtimaan kohderyhmää, vaikka huumoriksi lienee sekin tarkoitettu. Vaikka kirjan tarkoitus jää hieman hämärän peittoon, on kyseessä harmiton ja hauska välipala, joka herättää kissafanissa lämpimiä tunteita.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 43/50
Kohta 32: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Tämä on kertomus autourheilijasta, josta olisi voinut tulla autonasentaja. Ei tullut, tuli maailmankuulu. Nopeasti ja onnekkaasti. Isänsä, äitinsä ja itsensä ansiosta. Hän halusi vain ajaa autoa mahdollisimman kovaa. Suurin osa sellaisista ihmisistä jää tuntemattomiksi. Hänkin olisi halunnut jäädä. Nyt se on myöhäistä.

Kuva: Siltala

Kari Hotakainen hyppäsi muutamia vuosia sitten uudelle uralla kirjoittamalla elämäkertateoksen Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018). Myyntimenestykseksi noussut kirja tosin kieltää olevansa elämäkerta, vaan sitä kuvaillaan mm. asiaproosaksi ja kertomukseksi – määritteistä huolimatta se kuvaa kohteensa, Formula 1 -kuski Kimi Räikkösen elämänkaaren (valikoidut) kohokohdat lapsuudesta julkaisuhetkeen, vuoteen 2018. Vaikka kirjoitustapa lähenteleekin gonzo-journalismia – Kimin kommentit, läheisten ja kollegoiden haastattelut sekä formulamaailman ihmettely siivilöityvät Hotakaisen preesenskerronnan ja omien tulkintojen kautta – valokuvat, henkilökohtaisen elämän pohdinnat ja uran kertaaminen tekevät tästä lajilleen niin tyypillisen edustajan, että sitä on vaikea olla käsittelemättä elämäkertana.

Kimi on tullut maailmalla tunnetuksi Jäämiehenä: hiljaisena vaaleana kuskina, joka ajaa kovaa ja puhuu harvoin ja vähän. Tätä myyttiä Hotakainen pitää teoksensa motivaattorina, ja jo nimi Tuntematon Kimi Räikkönen virittää pohtimaan, millainen ihminen pidättäytyvän julkikuvan taakse kätkeytyy. Kirjan kirjoitusprosessi avataan lukijan näkyville: Hotakainen viettää runsaasti aikaa Kimin Itävallan asunnolla ja tämän perheen kanssa, silloisen Ferrari-tallin varikolla kisoissa ja harjoituksissa, tapaa faneja sekä haastattelee Kimin luottoihmisiä Suomessa ja ulkomailla. Keskustelutuokiot eivät päädy vain tiedoiksi asiakerrontaan, vaan ne sanallistetaan värikkäiksi tuokiokuviksi: ”Kerron olevani Suomesta ja aivan tavallisella lomamatkalla. Seurue sähköistyy. Tulen samasta maasta kuin Kimi. Arvostukseni nousee. He tilaavat kotimaani kunniaksi lisää olutta.”

Aivan kaikkea ei kuitenkaan voi kertoa nykyhetken havaintojen ja Hotakaisen oman äänen kautta. Erityisesti Kimin lapsuudesta kertovat osiot kerrataan kaikkitietävän kertojan keinoin, ja lisäksi haastateltavat pääsevät referoinnin lisäksi myös itsenään ääneen, suorina sitaatteina, toisinaan dialogissa Hotakaisen kanssa. Tästä kirjailijan keskiöön heittävästä tyylistä voi olla montaa mieltä: kieltämättä asetelma F1-ummikko Hotakaisen ja maailmankuulun Räikkösen välillä on mielenkiintoinen. Kimi Räikkönen kuvataan ulkopuolisin silmin, mutta kohteen itsensä sekä hänen läheistensä haastattelujen antamien intiimien yksityiskohtien valottamana.

Itseäni lukijana alkoi kuitenkin häiritä tietynlainen yksipuolisuus, joka toki on vaarana kaikissa elossa olevista henkilöistä kertovissa tietoteoksissa: Hotakainen ihailee ja arvostaa Räikköstä varauksetta, ja se vaikuttaa myös lopputulokseen. Asiaproosa voi toki ottaa vapauksia objektiivisuudesta ja jättää tiettyjä elämänvaiheita pois (esimerkiksi ensimmäinen avioliitto Jenni Väänäsen, os. Dahlmanin kanssa on kuitattu muutamalla lauseella, mikä hämmentää, kun ihmissuhteet ovat muuten niin keskeisessä asemassa), mutta elämäkerran muotoisessa ja oloisessa teoksessa ratkaisut aiheuttavat hämmennystä.

Hiljaisuudestaan huolimatta Kimi on tullut tunnetuksi myös äärimmäisestä, toisinaan koomisesta suoruudestaan esimerkiksi haastatteluissa. Siksi omasta näkökulmastani entisen F1-kuljettajan mystisyyden korostaminen tuntuu päälle liimatulta. Toinen vahva teemallinen painotus on Kimin kasvussa rellestäjästä perheelliseksi, vastuunsa tuntevaksi mieheksi. Toistuva lause ”Kimin tarina on perheen tarina” viittaa Räikkösen lapsuudenperheeseen, jossa urheiluautoilu on ollut koko perheen yhteinen harrastus, rahareikä ja intohimo: ilman vanhempien valtavaa omistautuneisuutta kansainvälinen ura ei olisi ollut mahdollista, ja äidin haastatteluilla onkin iso rooli. Toisaalta lauseella viitataan läpi kirjan esillä pidettävään miehen omaan perheellistymiseen: vaimoon ja kahteen pieneen lapseen, heiltä saatavaan tukeen mutta myös lähestyvään uran päättymiseen, sillä yhteinen aika on huippu-urheilijana kortilla. Lasten ja uuden sukupolven kautta teokseen haetaan lämpöä ja syvällisyyttäkin, mutta toisinaan anekdootit ja tuokiokuvaukset yltyvät turhan sentimentaalisiksi.

Luin teoksen e-kirjana, enkä siten tiedä, vaivaavatko samat mokat myös painettua versiota, mutta toisteisuus häiritsi teemojen lisäksi myös lausetasolla. Läpi e-kirjan löytyi kohtia, joissa samat lauseet toistuivat uudestaan vain muutaman lauseen jälkeen, enkä usko tämän olevan tarkoituksellinen tehokeino. Vaikka Tuntematon Kimi Räikkönen tarjosikin mukavan kurkistusikkunan huippukuljettajan arkeen ja mielenmaisemaan, odotukset eivät omalla kohdallani täyttyneet. Kirja on kuitenkin pakollinen luettava kaikille Kimi-faneille, ja sopii mainiosti kevyeksi lukemiseksi myös heille, jotka eivät ole aiemmin perehtyneet formuloiden maailmaan.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 39/50
Kohta 26: Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Menestyskertomuksissa on kyse ikivanhasta kaavasta, joka on tänään yhtä elinvoimainen kuin yli 2000 vuotta sitten. Kaavaa on vain kyettävä käyttämään entistä taitavammin kulttuurin kehittyessä ja yleisön vaatimustason noustessa. Näin ovat tehneet esimerkiksi monet bestsellerkirjailijat: he kertovat ikivanhoja tarinoita, mutta sijoittavat ne tieteen, bisneksen, suurvaltapolitiikan tai huipputeknologian maailmaan.

Ari Hiltusen jo muutaman vuosikymmenen ikään ehtinyt tietokirja Aristoteles Hollywoodissa – menestystarinan anatomia (Gaudeamus Helsinki University Press 1999) valottaa sitä, miksi toiset tarinat menestyvät ja toiset eivät. Pääpaino on Hollywood-elokuvissa, mutta samoja oppeja voi hyödyntää missä tahansa tarinankerronnassa tv-sarjoista tietokonepeleihin – ovathan innoituksena antiikin Kreikan näytelmäkirjallisuuden oivallukset. Nimensä mukaisesti kirja perkaa erityisen tarkkaan Aristoteleen Runousoppia (n. 330–320 eaa.), joka ohjeisti tragedian (vakavan draaman) kirjoittajia pyrkimään kohti ”oikeaa nautintoa” – kaavaa, jolla lukija saadaan nauttimaan maksimaalisesti juonesta, henkilöistä ja esityksen kokonaisuudesta.

Aristoteleen kirjoituksista tiedetään jääneen puuttumaan osa, joten nykylukijan tuntema Runousoppi on erilainen teos kuin se, millaiseksi se alun perin tarkoitettiin. Hiltunen korostaa, että hänenkin perusteellinen teoksensa on vain yksi tulkinta Aristoteleen kirjoituksista, eikä menestyksen kaava edes kaikkiaan ole laitettavissa Aristoteleen nimiin: kansansadut ja sankarimyytit ovat olleet osa ihmisten elämää jo historian alkuhämärissä. Runousoppikin on kirjoittajansa subjektiivinen näkemys, mutta sen ansio piilee siinä, että se on koonnut näitä perin pohjin tuntemiamme hyvän, mukaansa tempaavan tarinan piirteitä yhteen kaavoiksi ja suosituksiksi, kirjoittajien tueksi.

Mikä tuo mystinen menestymisen kaava sitten on? Hiltusen tulkinta Aristoteleen opeista tiivistyy hyvän juonen strategian, sankarimyyttiä mukailevan päähenkilön ja jo mainitun oikean nautinnon rakentamisen ympärille. Jos tarinan juoni sisältää tunnistamisen (anagnorisis), äkkikäänteen (peripeteia) ja kärsimyksen (pathos), rakenteesta saa Aristoteleen mukaan tarpeeksi monimutkaisen. Silloin myös katsoja tai lukija pääsee syvälle niihin tunteisiin, jotka mahdollistavat tarinaan eläytymisen: sääli, pelko ja niistä vapautuminen eli katharsis on tarjottava niin antiikin tragedian katsojalle kuin nykyajan leffapenkin kuluttajalle. Suuri rooli on myös oikeanlaisella päähenkilöllä. Hänen on oltava pidetty, moraalisesti oikeamielinen, rohkea – siis sanalla sanoen jo kansansaduista tuttu sankari, joka selvittää tiensä läpi lähes ylivoimaisten esteiden. Kun nämä osat ovat koossa, voi yleisö päästä oikean nautinnon (eli jatkuvan jännityksen ja siitä vapautumisen) äärelle.

Helsingin yliopiston kustantama kirja on tieteellisellä tarkkuudella tehty. Vaikka takakansi mainostaa teoksen sopivan niin kirjoittamisen ammattilaisille kuin menestystarinoista muuten vain kiinnostuneille, on vähemmän Runousoppia ja muuta kirjallisuuden ja kirjoittamisen teoriaa tuntevien lukijoiden hyvä varautua melko raskaslukuiseen kokemukseen. Hiltunen kirjoittaa selkeästi ja erilaista teoriataustaa mielenkiintoisesti avaten, mutta tiedon ja erilaisten kaavojen määrä sekoittaa pään nopeasti – paljon informaatiota sisältävä teksti onkin parhaimmillaan osissa kahlattuna. Kokonaisuutta keventävät Hiltusen Shakespeare-, elokuva- ja tv-sarja-analyysit, joita on ripoteltu niin kappaleisiin kuin kirjan liitteiksikin.

Aristoteles Hollywoodissa on kattava teos, josta riittää varmasti pureskeltavaa useaksikin lukukerraksi. Hiltusen mielenkiintoiset tulkinnat sekä antiikin ja Hollywoodin menestystarinat yhteen liittävät analyysit tuntuvat raikkailta vuosikymmentenkin jälkeen, ja kirja on käännetty myös englanniksi (Aristotle in Hollywood, Intellect Ltd, 2001). Vaikka kirja ei ole suoranainen kirjoittamisen opas, sitä lukiessa alkaa kaivata näppäimistön äärelle: hyvin selostetut teoriat ja kaavat suorastaan kutsuvat kokeilemaan itse.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Suvi Ratinen: Omat huoneet – missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten

Sangen erilaisia ovat myös päähenkilöidemme huoneet: joku kirjoittaa enonsa vintillä sahanpurujen seassa ja toinen sanelee sihteerille silkkityynyjen seasta pylvässängyssä suuressa kartanossaan. On paitsi vankilan myös mielisairaalan ja keuhkotautiparantolan pihoille aukeavia ikkunoita, ja merelle ja järvelle. On mustahirsinen, lumivalkoisilla pellavilla pehmennetty kalastajamaja ja saunakamari, jonne sulkeudutaan kesäyön hämäriksi tunneiksi. Olemaan yksin ja hiljaa, miettimään ja ehkä kirjoittamaan.

Suvi Ratisen tietokirja Omat huoneet – missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi 2021) keskustelee hurmaavasti Virginia Woolfin Oma huone -klassikkoteoksen kanssa: siinä missä Woolf määrittelee optimaaliset kirjoitusolosuhteet naiskirjailijoille, Ratinen tarkastelee, miten ne toteutuivat Woolfin kollegoilla ja aikalaisilla 1800- ja 1900-lukujen Suomessa. Runsaalla arkistokuvituksella höystetty teos on kattava ja asiantuntevasti koottu, mutta ei tukahduta inspiroivaa aihetta suurten faktojen alle: päinvastoin, kirjaa lukiessa tekee mieli lähteä kurkkimaan Helsingin kantakaupungin rakennuksiin ja alkaa rakentaa ihka omaa kirjoituspesää kirjallisten suurnaistemme jalanjäljissä.

Ratinen rajaa laajan aiheen keskittymällä päähenkilöihin, jotka edustavat Suomen nuoressa kirjallisuushistoriassa vasta toista naiskirjailijoiden sukupolvea. Teos on johdannon ja loppusanojen ohella jaettu kymmeneen päälukuun, joista jokaisessa tutkitaan yhden kirjailijanaisen elämää asuinpaikkojen ja työtilojen näkökulmasta – ne olivat useimmiten samoja tiloja. Mukana on kaiken kansan tuntemia klassikkokirjailijoita kuten Maria Jotuni, Aino Kallas ja L. Onerva, mutta myös muutamia vain oman aikansa tähdiksi jääneitä kirjoittajia, kuten Elsa Heporauta ja Ain’Elisabet Pennanen. Kaikista kirjaan mukaan otetuista kirjailijoista löytyy kuitenkin sen verran kirjeenvaihto-, päiväkirja- ja muuta taustamateriaalia, että heistä ja työskentelypisteistään maalautuu lukijalle elävä kuva.

Vaikka lukija olisi jo tuttu osan päähenkilöistä kanssa, kirja tarjoaa varmasti uuden ja mielenkiintoisen ikkunan heidän historiaansa. Kirjailijoiden elämäntarinoihin saa uudenlaista otetta, kun pääsee lukemaan heidän elämästään kotien ja väliaikaisempienkin asuinolojen kautta: juuri siellä paljastuu se kirjoittamisen työläs, raivostuttava ja silti palkitseva arki, jota ei valoteta yhtä paneutuneesti muunlaisissa elämäkerroissa. Arkistomateriaaleissaan naiset kaipaavat yksinäisyyttä ja äänieristystä kuin Woolfin teoksessa konsanaan, tosin jo ennen Woolfin teoksen ilmestymistä: monelle ajat sairaalassa tai jopa vankilassa olivat sitä hedelmällisintä aikaa, kun lapset, seuraelämä ja velvollisuudet jäivät pois. Kirjailijoiden kaipuu ajattelun ja olemisen rauhaan lienee yleismaailmallinen piirre, mutta naisilla ei siihen ole ollut yhtäläistä mahdollisuutta ennen omaa taloutta ja tasa-arvoa.

Omat huoneet kiinnostanee ainakin kolmen aiheen intoilijoita. Yhtäältä se on sukellus kotimaisen kaunokirjallisuuden henkilöhistoriaan, toisaalta mielenkiintoinen retki erityisesti helsinkiläisen kaupunkikulttuurin ja asumisen historiaan. Vaikka päähenkilöt viettävät aikaa ja kirjoittavat myös vanhan ajan pitkillä ulkomaanreissuilla ja muualla Suomessa (erityisesti erilaisilla kansallisromanttisilla kesäasunnoilla), ovat toisen sukupolven naiskirjailijat vielä voittopuolisesti helsinkiläistä, hyviin naimisiin päätynyttä tai jo valmiiksi akateemisesta tai hyväosaisesta suvusta ponnistavaa väkeä. Tämä näkyy myös kaupunkikotien käyttötarkoituksissa: harvalla naiskirjailijalla oli mahdollisuutta yksityisyyteen kotonaan, sillä ne olivat monesti edustustiloja, joissa pyörivät jatkuvasti myös professorimiesten oppilaat ja kollegat, kaupungin kerma illallisilla ja muut taiteilijat verkostoitumassa ja keskustelemassa päivän polttavista aiheista.

Kolmas ja kenties tässä viehättävin teema on kuitenkin kirjoittamisen mahdollistajien tutkiminen: millaisissa oloissa klassikkoteoksia on edes mahdollista kirjoittaa? Tätä tutkiessa Ratinen päätyy kuljettamaan lukijan väistämättä feminististen kysymysten äärelle. Miksi ammatikseen kirjoittaneille, aikalaistensa tunnustuksen saaneille naiskirjailijoille ei monesti edes yritetty järjestää omaa työpistettä, vaan heidän tuli kirjoittaa olohuoneen melussa tai makuuhuoneen nurkassa – vaikka kodeista löytyi lähes poikkeuksetta aviomiehen oma työhuone, jopa erillinen kirjastokin? Miksi naisen, tuohon aikaan siis monesti automaattisesti äidin, aika oli ensisijaisesti perheen ja toissijaisesti työn, vaikka kaikissa professoriskodeissa oli erikseen palveluskuntaa hoitamassa lasten kasvatusta, kokkausta ja järjestelyjä? 1800- ja 1900-lukujen asumis- ja arkijärjestelyiden kuvaus paljastavat suuria yhteiskunnassamme tapahtuneita muutoksia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta