tietokirjallisuus – Sivuhenkilö

Minna Eväsoja: Melkein geisha – hurmaava ja hullu Japani

Japanilaisten kanssa ei kannata rynnätä suin päin toimintaan vaan on hyvä seurata tilanteen kehittymistä rauhassa taka-alalla. Japanilaista sananlaskua lainaten: pitkään ikään mahtuu monta häpeää. Japanilaisessa ajattelussa jokainen virhe ja häpeä on mahdollisuus oppia. Virheet kannattaa nöyränä myöntää heti ja esittää vuolaat anteeksipyynnöt niin suullisesti kuin kirjallisesti pienen lahjan kera. Hyvä mielikuva jää elämään yhtä kuolemattomana kuin tehty loukkaus.

Minna Eväsojan Melkein Geisha – hurmaava ja hullu Japani (Gummerus 2016) esittelee maata, yhteiskuntaa ja sen ihmisiä sisältä päin mutta ulkopuolisin silmin. Japanilaista kieltä ja kulttuuria tutkinut filosofian tohtori Eväsoja asui ja opiskeli Japanissa useita vuosia, ja kuvaa herkullisen värikkäästi arjen sattumuksia ja kulttuurien yhteentörmäyksiä suomalaisen (nuoren) naisen näkökulmasta. Sirpalemaisesti kerrottu, sieltä täältä poimituista muistoista sekä laajaa tietämystä osoittavista taustoituksista koostuva kirja saa sekä nauramaan, kauhistumaan että haikailemaan Japaniin.

Melkein Geishasta tekee erityisen sen kirjoittajan asema japanilaisessa yhteiskunnassa. Eväsoja ei ollut kuka tahansa vaihto-oppilas, vaan jo maahan tullessaan kielen ja tavat hyvin taitava aikuinen, joka opiskeli ensin erittäin arvostetussa teekoulussa ja jatkoi lopulta japaninkielisiin tohtoriopintoihin. Korkeakulttuuriin keskittyvien opintojensa ja lopulta lähes natiivin kielitaitonsa vuoksi kirjankaan katse ei ole kuin kenen tahansa maahan päätyneen ulkomaalaisen. Eväsojaa pidettiin lähes aitona kiotolaisen yläluokan edustajana, sillä hän tuntee osan taiteenfilosofisista kysymyksistä ja teorioista paremmin kuin suurin osa japanilaisista – ja Japanin kaltaisessa hierarkisessa yhteiskunnassa se avaa yllättäviä maisemia, niin hyvässä kuin pahassa.

Suomalaisesta vinkkelistä tuntuu uskomattomalta lukea Japanin ikiaikaisia perinteitä edelleen kunnioittavista opinnoista ja akateemisesta kulttuurista. Eväsojan tohtoriopinnot wabin eli karun kauneuden käsitteen parissa sisälsivät niin elokuvamaisilta kuulostavia Sensein tapaamisia, kivuliaan askeettisia mietiskelyrituaaleja, loppuunsa hiottuja teeseremonioita kuin äärimmäisten tekstimassojen läpikahlaamistakin. Esteettisten taiteiden yliopistokupla kuitenkin puhkeaa vapaalla nopeasti: arkeen kuuluvat yhtä lailla talvisin hyytävän kylmät perinteiset asunnot, uteliaan vuokraemännän yllätysvierailut ja pidättäytyvän tapakulttuurin vastapuolena pursuava seksuaalinen ahdistelu. Japanilaisten etäinen suhtautuminen ulkomaalaisiin eli gaijineihin (suoraan käännettynä ulkopuolisiin) näkyy myös lokeroimisena epämiellyttäviin rooleihin sosiaalisissa tilanteissa.

Minna Eväsoja vetää Japanin vuosiaan yhteen kevyellä, hauskalla kynällä, ja teos tekee mieli lukea yhdeltä istumalta. Melkein Geisha ei ole komediaa, mutta toisinaan absurdeja mittoja saavat tarinat kulttuurien yhteentörmäyksistä saavat naurahtamaan ääneenkin, kun ne kerrotaan Eväsojan vähäeleisen vakaalla kerrontatyylillä. Vaikka kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat kietoutuvat Japanin korkeakulttuurin ja yhteiskunnan vaikeaselkoisiin, laajoihin rakenteisiin, kirja etenee miellyttävällä temmolla selostaen juuri tarvittavan annoksen nautinnollista lukukokemusta ajatellen. Vaikka Japani ei olisi aiemmin tuttu maa, teos tarjoaa siitä elämänmakuisen pikakurssin.

Eväsoja ei kirjoita opettajistaan, ystävistään ja tuttavistaan oikeilla nimillä, vaan on valinnut heille sopivia, japanilaisesta kulttuurista tuttuja peitenimiä. Lukijan näkökulmasta tämä on hyvä valinta: kun kyseessä ei ole tarkkuuteen pyrkivä elämäkerta vaan havaintojen ja oivallusten kokoelma, liian tarkat yksityiskohdat nimistä vuosilukuihin rikkoisivat vaikutelman intiimistä, jo hieman haalenneiden muistojen täyttämästä juttutuokiosta. Eväsojan kertojanääni sijoittuu vahvasti kirjoitushetkeen eli 2010-luvun nykypäivään. Se jakaa tunteita herättävimmätkin menneisyyden tilanteet kypsän yhteiskunnallisen kritiikin tai syvän kulttuurintuntemuksen tulkintojen kera. Taustalla väreilee kuitenkin suloinen haikeus ja kaipaus – nuoruuteen, ensiaskeleisiin Japanissa, Kioton kevään kauneuteen… Kirjoittajan tunteet tarttuvat, ja kirjan kannet sulkee haaveillen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 16: Kirjan luvuilla on nimet

Stephen King: Kirjoittamisesta

Merkitys on hyvin tärkeä. Jos epäilet asiaa, mieti miten usein olet kuullut jonkun sanovan ”en oikein osaa selittää” tai ”en minä sitä tarkoita”. Mieti miten monesti olet itsekin sanonut näin, yleensä enemmän tai vähemmän pettyneenä. Sana on pelkkä merkityksen likiarvo; kirjoittamisella ei parhaimmillaankaan pysty välittämään merkitystä täydellisesti.

Menestyskirjailija Stephen King on tullut tunnetuksi monesti viihdekirjallisuudeksi luokiteltavasta kauhusta, mutta teoksessaan Kirjoittamisesta (alk. On Writing, 2000; suom. Ilkka Rekiaro, Tammi 2018) hän haluaa kertoa kielestä sekä kirjoittamisesta työnä – teemoista, joita viihdekirjailijalta ei kuulema yleensä kysytä. Samassa paketissa King tulee tallentaneeksi omat teesinsä ja konkreettiset neuvonsa kirjoittamisen suhteen, mutta kertoo myös kirjan julkaisuhetkeen asti ulottuvasta yksityiselämästään ja kasvustaan kirjailijaksi. Leppoisasti ja suoraan lukijaa puhuttelevan Kingin kertojanäänen äärellä viihtyvät nekin, joille aiempi tuotanto ei ole tuttua.

Elämäkerran ja kirjoittamisoppaan yhdistelmä jakautuu alkusanoihin, Ansioluettelo-otsikon alle muotoutuvaan pienoiselämäkertaan, Mitä kirjoittaminen on -osioon sekä laajahkoon jälkikirjotukseen. Teoksen nimi ohjaa lukijan odottamaan loisteliaita kirjoitusvinkkejä jo sivulta yksi, mutta alkusanat vihjaavat, että niitä saadaan vielä odottaa. Kingin ”ansioluettelo” sisältää 38 kappaleen verran humoristista, toisinaan riipaisevaakin pohdintaa eletystä, rosoisesta elämästä. Kyseessä ei kuitenkaan ole seikkaperäinen elämäkerta, vaan hän käsittelee elämäänsä vaikuttaneita ihmisiä ja käänteitä anekdoottimaisesti, sieltä täältä valikoiden.

Ulkoisilta puitteilta köyhistä lapsuuden oloista ei noustu menestykseen sattumalta. King kuvaa realistisesti, miten paljon puuduttavaa harjoittelua hän ehti tehdä vuosien ajan ennen ensimmäistä romaaniaan – lukijaakin tuskastuttaa. Nuori ja innokas kirjoittaja kuvitteli olevansa valmiimpi kuin olikaan, mutta paikallislehden toimittajana ja erilaisten lehtien avustajaehdokkaana hän sai oppia tyylin lisäksi nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Toisaalta lukija pääsee jännittämään ensimmäisten teosten julkaisua ja huumaavia onnistumisen tunteita, kun King ensimmäisiä kertoja onnistuu elättämään perhettään kirjoittamisella.

Tarinoinnin edetessä huomaa, miten sidoksissa Kingin arki ja kirjailijan ura ovat aina olleet. Vaimo löytyy kirjailijapiireistä opiskeluaikoina, parisuhde kannattelee epäilysten yli, lapset kasvavat kirjahaaveiden rinnalla… Yksi suuri Kingin aikuiselämää määrittävä teema on vakava alkoholismi, joka oli lopulta viedä häneltä kaiken muun lisäksi myös kirjoittamisen. Kirjoittamisesta on julkaistu vuonna 2000, ja raitistunut King haluaakin katkaista siivet kaikilta populaarikulttuurissa levinneiltä juopottelevan kirjailijaneron mielikuvilta: ”Hemingway ja Fitzgerald eivät juoneet siksi että olivat luovia, vieraantuneita tai moraalisesti heikkoja. He joivat koska juominen on alkoholistilla veressä.”

Valikoitujen historiapalojen jälkeen King malttaa kertoa ajatuksiaan kirjoittamisesta. Aiemmissa luvuissa tutuksi tullut sarkastinen huumori säilyy, mutta kerronnan tahti hidastuu; kirjoittamisesta kerrotaan yksityiskohtaisemmin, aiheen äärelle pysähtyen. Kingillä on paljon vahvoja mielipiteitä siitä, mitä hyvä kirjoittaminen on, ja hän jakaa neuvoja mielellään imperativiissa, näennäisesti jyrkästi. Rivien väleissä – ja joskus riveilläkin – on kuitenkin rohkaisuja: nämä ovat Kingin omia ajatuksia, mutta hän kannustaa etsimään omia, poikkeaviakin tapoja, kunhan suhtautuu kirjoittamiseen vakavasti. Kääntäjä Ilkka Rekiaro on tehnyt mielenkiintoisen (mutta varmasti oikean) valinnan, sillä mukana on paljon englanninkielisiä sanoja, virkkeitä ja jopa lyhyitä kappaleita englanninkielisestä kirjallisuudesta. Niitä King esittelee teoriaosuudessaan, ja esimerkit toimivat joko varoittavina tai ihailtavina esikuvina kirjoittajille. Katkelmien ja yksittäisten sanojen tai jopa synonyymiperheiden kääntäminen suomeksi olisi romuttanut Kingin kieleen keskittyvien vinkkien ytimen.

Puhtaasti kirjoittamiseen keskittyvän teoriaosuuden jälkeen tulevat jälkisanat yllättävät: elämäkerta jatkuu. Alussa King jätti kertomatta tuoreimman häneen vaikuttaneen kokemuksen, lähes kuolemaksi koituneen auto-onnettomuuden vuonna 1999. Jos se olisi päättynyt toisin, olisi vuonna 1997 aloitettu Kirjoittamisesta jäänyt syntymättä. Rankan toipumisen ja leikkauskierteiden keskellä kirjoittaminen ei noussut pelastajaksi – sen kunnian King aiheesta antaa lääkäreilleen ja läheisilleen. Silti kirjoittamisellakin oli roolinsa, ja se auttoi vetämään hänet takaisin arkeen ja löytämään iloa elämäänsä. Monenlaisissa liemissä keitetyn kirjailijan loppukaneetti onkin yksinkertaisuudessaan ilahduttava: ”Tärkeintä on se, että kirjoittaminen rikastuttaa niiden elämää, jotka näitä kirjoja lukevat, ja myös omaa elämää. Ja se että nousee seisomaan, tulee terveeksi ja pääsee asioiden yli. Ja on onnellinen.” Vaikeitakin asioita käsittelevä kirja ei yritä syleillä maailmoja, vaan jakaa kirjoittamisen iloa ja oppeja muillekin samaan puuhaan rakastuneille . Kirjan syvällisyys syntyykin rehellisyydestä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

Maria Laakso: Taltuta klassikko!

Heti kun olet lukenut klassikon, teetä asiasta vaatimattomasti mutta jämäkästi kertova t-paita. Tässä suhteessa on syytä ottaa mallia Volter Kilven kirjailijaseurasta, joka myy t-paitoja tekstillä ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Kukaan ei kylläkään ole oikeasti lukenut Alastalon salissa -romaania, koska se on pitkä kuin linnanjuhlien kättely eikä venkuraista kieltä ymmärrä Erkkikään. Mutta t-paita-idea on silti hyvä ja hyvän idean varastaminen kannattaa aina.

Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Maria Laakso kosiskelee nuoria lukijoita kotimaisen kirjallisuuden merkkiteosten äärelle teoksessaan Taltuta klassikko! (Tammi 2019) – ja ainakin aikuisen lukijan mielestä myös onnistuu koitoksessaan. Sarkastisten huomioiden ja kaksimielisten vitsien ryydittämä tietokirja valaisee selkeällä kielellä kahdeksan kotimaisen klassikkoteoksen juonet ja taustan. Kuin huomaamatta mukaan on ujutettu myös kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä tendenssinäytelmistä romaanin kertojaan. Myös klassikkokirjallisuus määritellään alussa niin reippaaseen ja kädestä pitävään tyyliin, ettei tottumattomampikaan lukija ehdi säikähtää teoriaosuutta.

Mediassa on viime vuosina nostettu esiin huolipuhetta siitä, miten nuoret lukevat yhä vähemmän. Kuvittelisin, että Laakso kirjallisuuden ammattilaisena on saanut inspiraationsa teokseensa juuri tästä ilmiöstä. Taltuta klassikko! tarjoaa yleiskuvaa kotimaisesta kirjallisuushistoriasta helposti sulavassa muodossa, ja sitä voi mainiosti lukea lyhyinä pätkinä, vaikkapa äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelun tukimateriaalina. Toisaalta edistyneemmät ja innoikkammat saavat kirjasta kaiken vitsailun ohella oikeasti kattavan paketin klassikkotietoutta, jonka avulla on helppo jatkaa itsenäisesti niin uudenlaisen lukuharrastuksen kuin kirjojen kypsempien tulkintojen pariin. Löytyypä kirja erilaisia oppijoita ajatellen myös e- ja äänikirjana, ja Johanna Rojolan kuvitus pitää osaltaan huolen ilmavasta lukukokemuksesta.

Kirjan pedagogisia tavoitteita ei kuitenkaan paiskata päin lukijan kasvoja, vaan kieli ja kerronta pysyttelevät alusta loppuun tarkoituksellisen keveinä. Kappaleet ovat lyhyitä, uusia termejä ei heitellä jatkuvasti eteen ja kaikki kirjojen tulkintaan liittyvä taustoitetaan perusteellisesti mutta tiiviisti. Toisin sanoen kirjaa voi lähteä lukemaan ilman minkäänlaisia ennakkotietoja suomalaisesta kirjallisuudesta. Vaikka vanhemmille ja opettajille suunnatusta naljailusta sekä puhekielisyyksistä näkee, että kohderyhmänä ovat koulutaivaltaan suorittavat nuoret, sopii teos mainiosti myös aikuiselle lyhyeksi kertauskirjaksi tai uudenlaisten lukukokemusten inspiroijaksi.

Taltuta klassikko! taltuttaa eli referoi kahdeksan suomalaiseen kirjallisuuskaanoniin kuuluvaa teosta Lönnrotin Kalevalasta Minna Canthin Työmiehen vaimoon. Laakson juonitiivistelmät eivät ole perinteistä laatua, vaan niissäkin revitellään vitsikkäillä huomioilla ja tuodaan jatkuvasti rinnastuksia nykyaikaan. Samalla Laakso tuo hienovaraisesti jo mukaan vihjeitä siitä, miten tekstiä on tulkittu. L. Onervan Mirdjan juonta kuvaillaan muun muassa tällaisen pätkän voimin:

”Rouvat slutsheimaavat Mirdjan surutta sillä perusteella, että kaikki nuorukaiset ovat häneen ihastuneita. Ja kalkkaavatpa nämä juorukellot vielä, että tyttö on nähty rappiollisen Rolf Tannen kanssa. Kerran tämä on ehkä jopa poistunut Tannen asunnosta vasta aamulla! Siis OMG! Ensimmäisen luvun tehtävänä on osoittaa, missä ahdasmielisessä sukupuolikulttuurissa Mirdja elää.”

Taltuttaminen ei tyssää vain juonen kuvailuun, vaan kahdeksan teoksen kirjailijat , kirjan vastaanotto ja teoksen ominaisimmat kerronnan piirteet ja tyylisuunnat tehdään myös tutuiksi. Jos lukijalla riittää intoa vielä näidenkin jälkeen, löytyy teoksen lopusta mainio lyhyt klassikkotärppilista 50 muusta teoksesta – nekin ryyditettyinä sarkastisilla lyhyillä sisältökuvauksilla. Kaikki tämä on tiivistetty vain hieman yli 200 sivuun, ja teoksen luettuaan kokee todella saaneensa kirjallisuushistorian tehokertauksen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 8: Kirjassa löydetään jotakin kadotettua tai sellaiseksi luultua

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Jotkut kysyvät: ”Miksi pitää käyttää feministi-sanaa? Miksei voi sanoa vain, että uskoo ihmisoikeuksiin, tai jotain sinnepäin?” Olisi kuitenkin epärehellistä olla puhumatta feminismistä. Naisten oikeudet kuuluvat tietenkin yleisiin ihmisoikeuksiin, mutta jos viittaa epämääräisesti ihmisoikeuksiin, kiistää sen, että ongelmia tuottaa nimenomaan ja erityisesti sukupuoli.

Afrikan nykykirjallisuuden tähtinimi Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (alk. We Should All Be Feminists, 2012, 2014; suom. Sari Karhulahti, Otava 2017) perustuu naisen vuonna 2012 TEDxEuston-konferenssissa esittämään puheeseen. Kirjallisessa muodossa vain 45 sivun mittainen pieni mietelmä ottaa (nimensä mukaisesti) kantaa feminismin määrittelyyn, mutta pysyy arkisten esimerkkien, suoran puhuttelun ja tieteellisten termien välttelyn ansiosta kevyenä teoksena, joka sopii lähes kaikenikäisille ja -taustaisille lukijoille.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on rakennettu siten, että taustalla vaikuttava puhe on lukijalle selkeästi läsnä. Se on vain kuitenkin piristävä, esseen erityisyyttä lisäävä piirre: lukiessani suorastaan tunnen Adichien läsnäolon ja tempaudun mielelläni kotoisan jutustelun, terävien huomioiden ja omaelämäkerrallisten tarinanpätkien virtaan. Lempeä huumori ja ajan myötä itsevarmaksi hioutunut feministinen ajattelu ovat hyvä yhdistelmä, mutta kirjassa annetaan runsaasti tilaa myös epäilyille, ihmettelylle – kukaan ei ole heti valmis tasa-arvossakaan, vaan elämä hioo ja herättää ajattelemaan asioita toisin.

Taitavasti kerrottu puhe vetoaa aina myös tunteisiin, ja siinäkin Adichie onnistuu. Yleisen ja yksityisen välillä vuorottelu on sujuvaa: lapsuuden keskusteluista hypätään kirjailijanuran alun haasteisiin, Adichien omista ajatuksista yhteiskunnallisiin aiheisiin. Mukana vilahtelevat myös monet kirjailijan ystävät ja läheiset, joista puhutaan aina lämmöllä ja kunnioituksella – olkoonkin, että osa heistä on toiminut Adichiellekin feministisen identiteetin omaksumisen innoittajina vastakkaisilla mielipiteillään.

Feminismiin jo perehtyneille lukijoille Adichien esseekirjanen tuskin tuo paljoa uutta. Ajattelen, että tarkoituksena onkin tarjota aloittelijoille ja epäilijöille helppo väylä sukupuolten tasa-arvon pohdintaan. Omaan makuuni kirjailija korostaa esimerkiksi ulkonäön merkityksetöntä roolia tasa-arvotyössä hieman liian moneen kertaan ja yksinkertaistaen: ”Esimerkillisin tuntemani feministi on veljeni Kene, joka on myös kiltti, komea ja hyvin miehekäs nuorukainen.” Toisaalta yksinkertaisuus on myös yksi kirjan onnistumisista, sillä selkeä, toteava tyyli on hyvin aseistariisuva ja yhteiseen pohdintaan kutsuva, mahdollisista mielipide-eroista huolimatta: ”Sukupuolesta ei ole helppo keskustella. Aihe vaivaannuttaa ja toisinaan jopa ärsyttää monia. Sekä miehet että naiset ovat vastahakoisia puhumaan sukupuolesta ja kärkkäitä sivuuttamaan siihen liittyvät ongelmat.”

Vaikka teos ei kaikille tarjoaisikaan uutta tietoa tai kulmaa feminisimiin, Adichien vastaanpanematon tarinankerronnan lahja kutsuu mukaansa ja saa viihtymään. Tiedollista uutuusarvoa voivat tarjota kuitenkin mielenkiintoiset anekdootit paitsi nykypäivän Nigerian kulttuurista, myös kirjailijan huomiot amerikkalaisen ja nigerialaisen kulttuurin eroista. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on hyväntuulinen katsaus paitsi kirjailijan oman ajattelun kehittymiseen, myös hänen taustaansa ja lähipiiriinsä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 23: Pieni kirja

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Jos meitä kaikkia koskevista asioista päättävät ihmiset ovat kaikki liikkumiskykyisiä valkoisia miehiä (ja heistä yhdeksän kymmenestä Yhdysvalloista), tuloksena on puutteellista dataa – aivan samalla tavoin kuin puutteellista dataa saa, jos ei kerää informaatiota naisen kehosta lääketutkimuksessa. Ja kuten tulen osoittamaan, naisnäkökulman huomiotta jättäminen ylläpitää voimakasta tahatonta mieskeskeisyyttä, joka pyrkii (usein vilpittömästi) esiintymään ”sukupuolineutraalina”.

Brittiläisen toimittaja-tietokirjailija Caroline Criado Perezin hittiteos Näkymättömät naiset – Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (alk. Invisible women – Exposing data bias in a world designed for men, 2019; suom. Arto Schroderus, WSOY 2020) on hengästyttävä tietopaketti sukupuolidatan puutteen epätasa-arvoisista ja vaarallisista vaikutuksista jokapäiväiseen elämään. Suomeksi sanottuna: mies on oletusarvo niin jokapäiväisessä elämässä, työpaikoilla kuin lääketieteessä, ja se johtuu Criado Perezin mukaan puutteellisen datan luomasta harhasta. Criado Perez on kahlannut kirjaa varten valtavan määrän tutkimuksia, haastattelut eri alojen asiantuntijoita ja yhdistellyt tiedon sujuvaksi tietotekstiksi.

Kun naisia ei ole historiassa huolittu tutkimusryhmiksi mm. erilaisen hormonitoiminnan ja yhteiskunnallisen aseman asettamien haasteiden vuoksi, naiset ovat jääneet ulkopuolelle tähän päivään asti. Päätösten tueksi ei siis ole olemassa tietoa vaikutuksista naisen kehoon, asemaan ja arkeen, ja miehestä on tullut yleispätevä normi – vaikka tutkimustiedon perusteella tiedetään, että biologinen ja sosiaalinen sukupuoli vaikuttaa mitä moninaisimmilla tavoilla ihmisen elämässä. Autojen turvallisuus, yleiset wc-tilat ja elintärkeät lääkkeet suunnitellaan ja tutkitaan valkoisen 70-kiloisen miehen mittojen mukaan, vaikka ulkopuolelle jää puolet maailman väestöstä – sekä usein myös iso osa miehistä – ja vaikka kyseessä olisi juuri naisia vaivaava sairaus tai ongelma.

Yksi uskomattomimmista esimerkeistä koski PMS-oireita helpottavan lääkkeen tutkimusta. Eräässä vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa huomattiin, että erektiohäiriöihin määrättävänä Viagrana tunnettu lääkeaine sildenafiilisitraatti helpottaa naisten kuukautiskipuja täydellisesti neljän tunnin ajan ilman havaittavia sivuvaikutuksia, vaikka monet perinteiset kipulääkkeet eivät tuo apua jopa työkyvyttömäksi ajautuville naisille. Criado Perez haastatteli tutkimuksen johtajaa, tohtori Richard Legroa siitä, miksei tutkimuksia jatkettu ja tehty tarpeeksi suurella otoksella. Syy? Jatkotutkimuksen apurahahakemukset hylättiin kerta toisensa jälkeen, sillä tutkimusta pidettiin kansanterveydellisesti mitättömänä ja heikkolaatuisena. Koska ei ole olemassa myöskään kunnollista dataa vakavien kuukautiskipujen kärsijöiden määrästä, tutkimuksia tukeville lääkefirmoille ei voida kunnolla perustella, miten suuri potentiaalinen käyttäjäryhmä lääkettä tulisi käyttämään – ja koko aihe on jäänyt.

Criado Perez tiputtelee kylmäävää faktatietoa sitä vauhtia, että jo paljon ennen kirjan puoliväliä vaivuin vain tyrmistykseen: epäkohtia (jotka olisivat yksinkertaisesti tutkimusasetelmia muuttamalla helposti ratkaistavissa!) on niin valtavasti, että suuttumus muuttuu nopeasti hämmennykseksi ja epätoivoksi. Lukijan onneksi kirjoittajan tyyli on paitsi suora ja perusteellinen, myös humoristinen ja kannustava. Monet yksinkertaisesti typerät, naisia sortavat rakenteet ja päätökset analysoidaan kuivan sarkasmin ryydittäminä, eikä kirja tosiaan ole vain mittavien ongelmien vatvomista. Criado Perezin tavoitteena onkin kirjan kautta kannustaa jokaista tarttumaan toimeen: parempaa ja eettisempää tutkimusta on vaadittava ja naiset vihdoin otettava mukaan tutkimuksiin, jotta epäkohdat voitaisiin ratkaista. Datalla on jatkuvasti suurempi rooli kaikkien meidän elämässä mm. erilaisten sovellusten ja tuotekehittelyssä käytettävien mallinnusten pohjana, mutta ”kun syötät tilastoja nielevälle algoritmillesi lukuja, joista puuttuu puolet maailman väestöstä, et oikeastaan luo big dataa vaan big sotkua”.

Populaariksi tietokirjaksi lähteet löytyvät harvinaisen selkeästi ja yksiselitteisesti lopun lähdeluettelosta, ja aiheisiin voi tutustua selkeän lukujaottelun lisäksi myös asiasanahakemiston avulla. Näkymättömät naiset onkin niin tiivis tietopaketti, että se on parhaimmillaan pieninä paloina ja ajatuksella luettuna. Suomalaisia lukijoita ilahduttanevat muutamat maininnat: suomalainen tutkimus sekä suomen kieli pääsevät useammassa kohtaa esimerkeiksi, vaikka edes ”pyhimysmäiset pohjoismaat” eivät saa tarkassa analyysissa puhtaita papereita naisten näkökulman tasa-arvoisessa huomioimisessa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 15: Kirja käsittelee aihetta josta haluat tietää lisää