Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

”Ajattelen: Tässä kaupungissa, Sei, näiden vuorten välissä, tämä auringonlasku, vuorten keskellä hälisevä-uinuva kaupunki ruutukaavakatuineen, punaiset torii-portit pyhäköissä, ketut niitä vartioimassa – täällä sinä olit, näiden vuorten ympäröimänä, vaikkei sinusta löydy jälkeäkään, vaikkei kukaan enää muista sinua, nimesi kyllä, mutta ei kirjoituksiasi, vitsejäsi, nokkeluuttasi (en käsitä mikseivät, mikset ole täällä niin elävä kuin olet), matcha-teen huumaava tuoksu, jäätelö, paljaat jalat sileän viileää puulattiaa vasten, kohta sirkkojen siritys, kohta ensin purppura, sitten pimeys, sinäkin istut ja kirjoitat niin kauan kuin on vielä valoa (huoneesi hämärässä), ajattelet samoja ajatuksia, pohdit onko sinusta kirjoittamaan tätä, oletko tarpeeksi taitava, kiinnostava (vai liian itsekeskeinen), kävitkö pyytämässä ketuilta menestystä, minä kävin, sinä sitä lopulta saitkin, vaikkei kukaan enää muista miten kaikki päättyi – –.”

img_20190424_1603002963268644646309790.jpg

Mia Kankimäen läpimurtoteokseksi muotoutunut Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) on viehättävä sekoitus inspiroivaa matkakertomusta, tyyliteltyä proosaa ja tiukkaa tietokirjallisuutta. Osin omaelämäkerrallinen teos sai alkunsa Kankimäen vaihtelunhalusta ja innostuksesta japanilaiseen kulttuuriin; kun arki alkaa tuntua saman kehän kulkemiselta päivästä toiseen, on vihdoin repäistävä. Vajaa 40-vuotiaana turvallisen päivätyön kustantamossa jättävä ja ilman kielitaitoa Japaniin matkustava nainen saa osakseen lähinnä läheistensä huolta ja ihmettelyä – varsinkin, kun yli vuoden mittaisen sapattivapaan päätavoitteena on tutkia 1000-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shōnagonin elämää, vaikkei kyseisestä kotimaassaan unohduksiin jääneestä kirjailijasta ole säilynyt jälkipolville edes tämän oikeaa nimeä. Minä-kertojalla varustettu, polveileva seikkailu vetää lukijan mukaansa heti alkumetreiltä. Kuten arvata saattaa, lopputuloksena syntynyt kirja on mielenkiintoinen sukellus paitsi japanilaiseen klassiseen kirjallisuuteen ja muinaiseen hovielämään, myös naisten asemaan ja itsensä etsimiseen ennen ja nyt.

Kankimäki avaa oman tutkimusmatkansa tapahtumiin lomittuen hienosti ainakin itselleni kovin tuntematonta japanilaista kirjallisuushistoriaa ja Shōnagonin elämänvaiheita nykyisen Kioton alueella. Mielenkiintoista kyllä, Heian-kaudella elänyt Sei Shōnagon on sukupuolestaan huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi – yksi Japanin tärkeimmistä klassikkokirjailijoista, jonka Tyynynaluskirjan osia (ei suomennettu, engl. The Pillow Book) luetaan japanilaisissa kouluissa edelleen. Heian-kauden Japanissa naiset oli suljettu seinien sisälle, sillä he saivat näyttää kasvonsa vain sukulaismiehilleen. Avioliittoa odotellessa ja isiensä kodeissa piilotellessa naisille jäi paljon luppoaikaa, ja naistenkin kirjallinen ura oli ylipäätään mahdollinen – Euroopassa samanlaista vapautta ja mahdollisuuksia saatiin odotella huomattavasti pidempään.

Ylhäiset naiset kehittivät taitojaan erityisesti runouden tuntemuksen ja niiden kirjoittamisen parissa, sillä Heian-kauden hovissa ja sen ympärillä runoutta arvostettiin jopa siinä määrin, että keisarin virkamiehet valittiin heidän runojensa hyvyyden perusteella. Seurapiireihin ei ollut asiaa, ellei osannut puheenparressaan viitata tiettyihin klassikkoteoksiin, ja runoja opeteltiin ulkoa valtavia määriä. Jälkipolville on säilynyt kuitenkin myös useita naispuolisten proosakirjailijoiden teoksia. Heian-kaudella kirjallisuutta julkaistiin ja tuotettiin paljolti arvostetulla kiinan kielellä, mutta sen osaaminen oli naisilta virallisesti kielletty. Luovimmat ylhäisönaiset ratkaisivat dilemman alkamalla kirjoittaa japanilaisilla foneettisilla kana-merkeillä. Idean seurauksena syntyi lukuisia vain naisten hallitsemia kirjallisuuden genrejä, muun muassa Tyynynaluskirjan kaltaiset, omakohtaisia tuntoja kuvaavat päiväkirjat.

Keisarinna Teishin hovinaisena palvelleen Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa pidetään myös yhtenä merkittävimmistä aikalaisdokumenteista: teos on monipuolinen kokoelma, joka muodostuu paitsi runoista, myös hovin arkea sisältäpäin kuvaavista yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, arkipäivän vastoinkäymisistä valittamisesta ja suuresta määrästä sattumanvaraisia listoja, joihin Kankimäkikin rakastui. Hänen mukaansa Sei Shōnagon on kuin nykyaikainen bloggaaja, joka kommentoi arkeaan ja ympärillään olevia ilmiöitä joskus tarkan realistisesti, toisinaan huumorin tai sarkasmin värittämänä. Shōnagon kommentoi muun muassa kiusallisia asioita kovin samastuttavasti: ”Sitä on mennyt taloon ja pyytänyt saada tavata tietyn henkilön, mutta väärä henkilö ilmaantuu ja luulee että häntä kysyttiin. Tämä on erityisen kiusallista, jos on tuonut mukanaan lahjan.”

Merkittävyydestään huolimatta nainen tekstien takana on kotimaassaan lähes unohdettu, ja tutkimuskirjallisuudessa häneen viitataan aina kylmänä ja ikävänä persoonana – monissa käännöksissä ja harvoissa manga- tai elokuvatoisinnoissa Sei Shōnagonista on virheellisesti tehty jopa eroottinen kurtisaani. Sein kilpakumppaniksi tulkittu, kymmenisen vuotta nuorempi hovinainen Murasaki Shikibu on ainoa Sein mainitseva aikalaislähde (ja samalla tämän olemassaolon todiste), mutta arvostetun Genji-klassikkoteoksen kirjoittajan arvovallalla Murasaki keskittyy omassa päiväkirjakatkelmassaan haukkumaan Shōnagonin henkilönä pystyyn – eikä maininta varmasti ole voinut olla vaikuttamatta jälkipolvien mielikuviin. Ilmeisesti varhaisille kirjallisuudentutkijoille ja lukijoille ovat myös olleet liikaa Sein suorasukaiset listat hyvän rakastajan ominaisuuksista ja kertomukset siitä, kuinka hän kerta toisensa jälkeen nöyryytti (miehiseksi kuvatulla nokkeluudellaan) häntä lähestyneitä hovimiehiä. Shōnagonin kirjoituksiin jo opiskeluaikoinaan ihastunut ja samastunut Kankimäki haluaa osaltaan korjata kirjailijan maineen, ja matkustaa sielunsisarensa perässä Kiotosta Lontooseen ja jälleen takaisin. Haaste osoittautuu luultua suuremmaksi: aikanaan moraalittomaksi leimatusta hovinaisesta ei löydy tutkimuskirjallisuutta englanniksi edes Kioton japanilaisen kulttuurin kansainvälisestä tutkimuskeskuksesta kuin muutaman kirjan verran, kun kilpailija Murasakista lähdeteoksia löytyisi hyllymetreittäin.

Kirjan johtotähdestä, Seistä ja aikalaisistaan, voisi kirjoittaa vaikka kymmenen blogipostauksen verran. Siitä huolimatta, että hänestä on saatavilla vain hajanaisia ja epävarmoja tiedon murusia, Kankimäki onnistuu uutteralla tutkimustyöllään, myötäelämisellään ja Kioton katuja tallaamalla luomaan kunnollisen mielikuvan oman aikansa japanilaisesta uranaisesta, suorasuisesta ja humoristisesta kirjailijasta ja jonkinlaisesta esifeminististä, jota on tulkittu aikojen saatossa kovin kapeasti ja ankarasti. Samalla Kankimäki liittää unohdetun kirjailijan elämänvaiheiden pohdinnan osaksi omaa elämäänsä peilaamalla kokemuksiaan ja puhuttelemalla tutkimuskohdettaan ystävän tavoin läpi kirjan. Sapattivuoden lähestyessä loppuaan lukija jännittää matkojen lopputulosta, kirjoitusprojektin onnistumista ja Sein salaisuuksien selviämistä yhtä matkaa minä-kertojan kanssa. Niin upeasti kuin Kankimäki historiallista esikuvaansa kuvaakin, iso osa kerronnasta on myös kirjoitusprosessin, itsensä epäilyn ja oman polkunsa etsimisen vilpitöntä ja hauskaakin analysointia. Mainitsematta ei voi myöskään jättää loistavia ja matkakuumeen satavarmasti herättäviä kuvauksia muuttamisesta vieraaseen kulttuuriin, kaikkia eri maihin sijoittuvia spontaaneja seikkailuja ja japanilaisen kulttuurin herättämiä ihmetyksen ja ihastuksen aiheita.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Ritva Ylönen: Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937

Hyväosaisen porvariperheen toiseksi vanhimman lapsen Saima Harmajan kehityskertomus on huikea ja kiinnostava. Samalla se on pala Suomen itsenäistymisen alkuvuosikymmenten historiaa ja kurkistus silloiseen helsinkiläisen sivistyneistön elämäntapaan, ajatteluun ja kasvatusmenetelmiin. Laajan päiväkirja- ja muun aineiston pohjalta rakentui riipaisevan rehellinen kuva herkän, ristiriitaisen ja lahjakkaan lapsen taistelusta oman minuutensa ja vahvuuksiensa – kutsumuksensa – löytämiseksi.

2274918
Kansi: Mika Tuominen / Valokuvaamo Polyfoto, 1934 tai 1935

Traagisesti tuberkuloosiin juuri ennen 24-vuotissyntymäpäiväänsä kuollut runoilija Saima Harmaja on aina herättänyt minussa kovasti mielenkiintoa. Niin myös monessa muussa, sillä onhan lapsesta asti runoilijaksi tähdännyt Harmaja tunnettu varhaiskypsänä palavan rakkauden ja vääjäämättömän kuoleman kuvaajana, joka nostettiin lähes välittömästi kuolemansa jälkeen suomalaisen runouden klassikoihin. Saima-faniksi tunnustautuva filosofian tohtori, tietokirjailija Ritva Ylönen on koonnut lyhyen mutta monivaiheisen taiteilijaelämän yksiin kansiin keväällä 2019 ilmestyneessä kirjassaan Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019). Samalla suurelle yleisölle raotetaan ensimmäistä kertaa ahkerasti päiväkirjaa pitäneen Saiman dramaattisimpia ja yksityisimpiä rakkauselämän sotkuja ja tuntoja, sillä aiemmin julkaistut päiväkirjat ovat Saiman äidin, Laura Harmajan, kokoamia ja myös rankalla kädellä siivoamia versioita. Valikoidusti julkaistujen päiväkirjojen vuoksi Saima Harmaja on jäänyt kirjallisuushistoriaan viattomana, nuorena ja ehkä hieman tietämättömänäkin teinityttösenä, vaikka oikeasti hän ehti elää myös aikuisen naisen elämää haluineen ja sydänsärkyineen, vakavan sairaiden vuoksi elämänsä rajallisuuden jatkuvasti tiedostaen.

Aivan perinteinen elämäkerta Ylösen teos ei kuitenkaan ole, vaan koko teos on lähtenyt liikkeelle osin kirjoittajan omasta tragediasta. Kaksi lastaan, vävynsä ja yhden lapsenlapsensa eri aikoina menettänyt Ylönen sai Harmajan kuolema-runoista lohtua omiin suruihinsa. Saima Harmaja -seuran toimintaan osallistuttuaan Ylönen totesi traagisen nuoren naisen omakohtaisten runojen vaikuttaneen myös lukuisten muiden suomalaisten elämiin niin sota-aikana, sairauksien kourissa, äkillisen kuoleman kohdatessa tai rakkauden kiemuroissa. Elämäkerran alku- ja loppusanoissa Saima Harmajan yhteydet niin kirjoittajan kuin muidenkin suomalaisten elämän- ja lukukokemuksiin tulevat hyvin vahvasti esille; jopa niin vahvasti, että ajoittain pohdin vähemmänkin riittävän. Toisaalta Harmajan elämä jäi todella lyhyeksi, mutta siitä huolimatta hänen kirjallinen perintönsä on onnistunut elämään tuoreena tähän päivään asti, yhä uusia lukijoita löytäen – ehkä sitä sietääkin korostaa.

Elämäkerta jakautuu kahdeksaan lukuun ja käsittelee alku- ja loppusanoja lukuun ottamatta Saima Harmajan elämää kronologisesti, lapsuudesta kuolemaan. Lisäksi yksi luvuista on omistettu Saiman postuumisti ilmestyneen Kaukainen maa -kokoelman aikalaisarvioiden ja kuoleman laukaiseman Saima-ilmiön käsittelyyn. Vanhempien sekä isovanhempien antama kirjoittamisen malli ja into kehittyvät varhaisteini-iässä tavoitteelliseksi runoiluksi. Pienestä pitäen sairaalloinen, itkuherkkä ja mieleltään ailahtelevainen Saima aavisti kuolevansa nuorena, ja kenties aavistuksen mukanaan tuoma vakavamielisyys sai aikaan paitsi ikäisekseen kypsää lyriikkaa, myös valtavalla innolla ja vauhdilla tuotetun, todella laajan kirjallisen perinnön. Neljän runokokoelman ja mittavan kirjeenvaihdon lisäksi Saima jätti jälkeensä Ylösen listauksen mukaan ”tuhansia sivuja päiväkirjamerkintöjä, runoluonnoksia, kirjoitelmia, kertomuksia, satuja, esseitä, jopa romaanin alun”.

Jokaiseen kirjan kappaleeseen on valtavan taustatyön tuloksena valittu katkelmia Saiman päiväkirjoista ja kirjeistä sekä tämän julkaistuja tai julkaisemattomia runoja selityksineen. Saiman erikoisuus oli merkitä kunkin runon syntypäivä ylös, ja jokainen niistä syntyikin tietyn tapahtuman, ajatuksen tai ihmissuhteen innoittamina. Ylönen on ansiokkaasti kaivanut arkistoista ja Saiman sukulaisilta saamistaan materiaaleista esittelemiensä runojen syntykontekstit. Myös päiväkirjojen otteet on valittu niin taidokkaasti, että lukijana tuntuu lähes siltä, kuin runoilija itse kommentoisi Ylösen esittelemiä tapahtumia reaaliajassa. Kuten tapana on, teos sisältää myös jonkin verran kuvamateriaalia, mutta Saiman vapautuneet, välittömät ja todenmukaiset päiväkirjamerkinnät ja kirjeet elävöittävät kirjan ilman kuviakin.

Saima Harmajan tallensi ajallisesti lyhyen elämänsä harvinaisella tarkkuudella, ja vaikken koskaan olekaan lukenut häneltä yhtään kokonaista kokoelmaa (mikä onkin tämän kirjan innoittamana korjattava pian!), runoilija alkoi elämäkerran myötä tuntua hyvin läheiseltä ja tutulta. Sairauksista, erilaisuuden tunteista ja henkilökohtaisista menetyksistä pienen ikänsä kärsinyt Harmaja ei menettänyt toivoaan, vaan käänsi synkimmätkin tuntonsa samastuttavaksi, hämmentävän avoimeksi sanataiteeksi. Kaikista omakohtaisimmat runot – erityisesti Harmajan rakastettuun, Jaakko Holmaan liittyen – julkaistiinkin vasta postuumisti. Ylösen teokseen on onnistuneesti saatu kuitenkin koko tunteiden kirjo: runoissaan vakava, palavasieluinen Saima osoittautuu päiväkirjamerkintöjensä ja muun muassa veljensä kanssa käymän kirjeenvaihtonsa valossa myös ironian hallitsevaksi humoristiksi sekä eteerisestä julkisuuskuvastaan huolimatta päättäväiseksi ja sisukkaaksi ihmiseksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 49: Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia

Perimysjärjestys on monarkian a ja o. Se on erinomaisen tärkeä apparaatti mutta on aikojen kuluessa aiheuttanut monenmoista historian siipien havinaa. On vääriä puolisoita, haluttomia kruununperillisiä tai salattuja skandaaleja. Totaalinen sekoilu ja ovelasti ajoitetut salamurhat on onnistuttu estämään aika ajoin tehtävillä lainmuutoksilla, ja kruunu kulkeekin nykyään useimmiten sievästi suoraan alenevassa polvessa. Monarkiassa kruunu on mieluiten periytynyt isältä vanhimmalle pojalle. Vaikeudet ovat alkaneet, kun on jouduttu siirtymään veljen linjaan, tai setiin ja serkkuihin. Vasta viime vuosikymmenet ovat tuoneet miesvaltaan muutoksia, ja naispuolisista ja miespuolisista perillisistä on tullut monissa maissa tasa-arvoisia. Jos vanhin lapsi on tyttö, kuningasparilla ei ole enää syytä vaipua epätoivoon.

img_20190424_1600018746595140621116071.jpg

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia (Johnny Kniga Kustannus, 2008) on melko viihteellisellä otteella kirjoitettu mutta kattava opus kuninkaallisten ja heihin saumattomasti kytkeytyvien historiallisten tapahtumien maailmaan. Alaotsikkonsa mukaisesti teoksessa ei keskitytä vain tutumpien eurooppalaisten kuningashuoneiden historiaan, vaan tarjolla on tietoutta myös arabimaiden emiireistä ja Afrikan vähiin käyneistä monarkioista – onpa mukana myös Suomen kuningas. Kirjassa ei kuitenkaan jäädä pelkkään historian kertaukseen, vaan Monarkian muruset on teemoiltaan laaja ja yllättäväkin paketti kaikenlaisille lukijoille.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä kuningaskuntien ja niiden menneiden ja nykyisten jäsenten esittelyjä maittain, yleistietoa monarkioista perimysjärjestyksineen ja kansainvälisine naimakauppoineen, hyviä tiivistyksiä sodista ja muista (kuninkaallistenkin) historiaa muuttaneista tapahtumista sekä juoruja ja kirjoittajiensa subjektiivisia mielipiteitä. Yksi ja sama opus siis vastaa tyydyttävästi paitsi skandaalinkäryjä ja salaisuuksia etsivien, myös historiallisten faktojen ystävien tarpeisiin. Yllättävää, mutta toimivaa: keveämmät sukudraamat ja kuninkaallisten kummiverkostojen kuvaukset vuorottelevat raskaampien, vuosilukujen ja nimien täyttämien sukuselvitysten ja sotakuvausten kanssa. Kirjassa on myös paljon ansiokasta yhteenvetoa monarkiakohtaisten lukujen lisäksi: omat artikkelinsa ovat saaneet muun muassa kuninkaallisista tehdyt tv-sarjat ja elokuvat, Sandhurstin kuninkaallinen sotilasakatemia (jossa ovat brittien lisäksi kouluttautuneet hieman yllättäen myös monet sulttaanit ja emiirit) sekä kuninkaallisten varallisuus ja rahankäyttö.

Huumoriakin piisaa: yhteen artikkeliin on koottu Britannian prinssi Philipin kootut möläytykset, toiseen listaus kuninkaallisista kauhuanopeista. Välillä hyvän maun rajat ovat kuitenkin makuuni ikävästi hakusessa; itseäni häiritsi suuresti, miten esimerkiksi kuningasperheiden lasten ulkonäköjä aseteltiin avoimesti paremmuusjärjestyksiin. Lisäksi kirjan lopusta löytyvät listaukset huomionarvoisimmista prinsessoista ja prinsseistä, ja näissäkin kirjoittajien arvoasteikko pyörii lähinnä ulkonäön ympärillä: Ruotsin Victoria pääsee kärkisijoille kuvauksella ”oikean kokoinen” ja Monacon Carolinen todetaan olevan ”entinen superkaunotar, ikääntyy eteläeurooppalaisen hoikan naisen tyyliin epäedullisesti”. Huonoimmille pisteille jääneitä puolestaan kuvataan avoimesti inhottavilla, kenties huumoriksi tarkoitetuilla sanankäänteillä. Herää vain kysymys, miksi ihmeessä näinä aikoina on yksityiskohtaisesti edes huumorin varjolla rankattava kenenkään ulkonäköä, varsinkin kun arvostelun alaisista ei kukaan ole esillä ulkonäkönsä vuoksi?

Yleisvaikutelma jää kaikesta huolimatta positiivisen puolelle. Kirjaa lukiessa viehättävää ja jännittävää nippelitietoa sai siihen malliin, että kukaan lähellä olija ei säästynyt laajoilta siteerauksilta. Esimerkiksi itselleni oli täysin uusi asia, että Iso-Britanniassa ei ole lainkaan varsinaista kansallispäivää, mutta sen virkaa hoitaa kuningatar Elisabet II:n syntymäpäivä. Oikea syntymäpäivä, 21.4., on brittien mielestä kuitenkin liian kolea ajankohta, joten kuningattaren synttäreitä ja valtiota juhlitaan virallisesti, ihan muina miehinä, kesäkuun toisena viikonloppuna. Monarkian muruset innostaa googlaamaan lisätietoja niin henkilöistä, paikoista kuin historiallisista tapahtumistakin pitkin lukukokemusta; laajemman mielenkiinnon ja innostuksen herättäminen on mielestäni yksi ansiokkaan tietokirjan merkeistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 32: Kirjan nimessä on ammatti

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus

Vapaus on kiinnostava käsite. Pyytäessäni afgaaneja kuvailemaan miesten ja naisten eroa olen saanut vuosien mittaan mielenkiintoisia vastauksia. Usein afgaanimiehet alkavat kuvailla, että naiset ovat herkempiä, huolehtivaisempia ja fyysisesti avuttomampia kuin miehet, mutta naiset esittävät vain yhden eron, jota en aiemmin ole tullut ajatelleeksi.
Yrittäkääpä arvata, mikä tämä ero voisi olla.
Olipa vastaaja millainen tahansa, rikas tai köyhä, sivistynyt tai lukutaidoton, monesti afgaaninainen kuvailee miesten ja naisten eroa vain yhdellä sanalla: vapaus.
Toisin sanoen, miehillä se on, naisilla ei.

img_20180929_183319662296140.jpgRuotsalaisen toimittaja Jenny Nordbergin kirjoittama tietokirja Kabulin tyttöjen salaisuus (alk. Underground Girls of Kabul. In Search of a Hidden Resistance in Afganistan, 2014; suom. Irmeli Ruuska 2015, WSOY) oli sananmukaisesti hengästyttävä lukukokemus vapaudesta. Pulitzer-palkittukin toimittaja törmäsi Afganistaniin suuntautuneilla juttukeikoillaan vahingossa lähes koko maailmalta salassa pysyneeseen, ikivanhaan bacha posh-perinteeseen, ja lopulta Nordberg syventyi aiheeseen kokonaisen teoksen verran. Ja millaisen teoksen!

Bacha posh -alakulttuuri on länsimaalaisin silmin melko käsittämätön ilmiö. Afganistan ei ole kuitenkaan ainoa laatuaan, ja Nordbergin ansiokkaiden tutkimusten mukaan vastaavia alakulttuureja ilmeneekin vain epätasa-arvoisissa, konfliktien ja fundamentalististen aatteiden täyttämissä maissa. Yksinkertaisesti selitettynä bacha posh on nimitys ilmiölle, jossa perheen tytöksi itsensä identifioivat tytöt muutetaan vanhempien tahdosta yhteiskunnan ja perheen (!) silmissä pojiksi kasvattamalla ja pukemalla heitä poikien tavoin, joko syntymästään tai varhaislapsuudestaan alkaen. Bacha posh -tytöille annetaan äärimmäisen epätasa-arvoisessa Afganistanissa ennennäkemättömiä vapauksia: kun siskot jäävät kotitalon sisälle elämään siveellistä afganistanilaisen tytön elämää, bacha poshit juoksevat housut jalassa kaupungilla, pääsevät isiensä mukaan jännittäviin tapahtumiin, saavat kotona parhaat herkut ja eniten ruokaa ja taskurahaa, urheilevat ja ilmaisevat itseään kovaäänisesti ja kiertelemättä – kaikki etuoikeuksia, jotka on normaalisti varattu vain pojille.

Ei siinä kuitenkaan kaikki; bacha posh -tyttöjen ei vanhempien päämäärätietoisesti tarjoamasta poika-kasvatuksesta huolimatta ole tarkoitus jäädä pojaksi, saati alkaa elää miehenä. Niinpä bacha poshin elämä saattaa kokea dramaattisen muutoksen, kun eräänä päivänä vanhemmat ilmoittavat tälle löytyneen sopivan puolison ja alkavan vaimoksi muutaman viikon varoitusajalla, ilman kokemusta naisena elämisestä. Usein bacha poshit onkin tarkoitus muuttaa tytöiksi (jälleen vanhempien kiistämättömällä päätöksellä) ennen murrosikää: afganistalaisessa kulttuurissa murrosikäisten tyttöjen ja poikien oleilu samassa porukassa on ehdottomasti kielletty siveettömyyteen vedoten, ja bacha poshien yhtäkkiset muutokset naisiksi aiheuttavatkin hämmentäviä tilanteita aina kaveriporukoita ja jalkapallojoukkueita myöten: eräänä päivänä tuttua kaveria ei enää olekaan olemassa, eikä tätä nähdä enää.

Lukijana herää tietysti ensimmäisenä polttava kysymys siitä, miten vanhemmat voivat sekoittaa lastensa psyykettä tällä tavoin: mitä järkeä tässä kaikessa on, kun tyttöjen tarkoitus on kuitenkin jälleen muuttua poikaelämänsä jälkeen naisiksi? Afganistanissa sukupuolten väliset erot, rajoitteet ja mahdollisuudet ovat kuin yö ja päivä, ja muutos pojan täydellisestä vapaudesta naisen kaikin tavoin rajattuun elämänpiiriin on valtava. Nordberg kuitenkin selittää länsimaiselle lukijalle sen, jota emme omalta hyvinvoinniltamme näe: kun naisena eläminen on lähes mahdotonta, ainoa tapa maistaa vapaata elämää on elää hetki poikana. Monet kirjassa haastatellut bacha poshit näkevätkin tuon ajan elämänsä parhaana: he kasvattivat itseluottamusta, saivat tunnustusta ja tutustuivat useisiin poikiin ja miehiin, joten eivät pelkää heitä kuten tavalliset tytöt. Usein itse bacha poshina kasvatetut naiset haluavat tarjota tuon mahdollisuuden myös omille tyttärilleen.

Kaikkien vanhempien tavoitteet eivät kuitenkaan ole yhtä yleviä, vaan perustuvat pakkoon: pojan saamisen pakkoon. Sen ympärillä afgaaninaisen elämä pyörii alueella vaikuttaneen zarahustralaisuuden oppien myötä, jotka vaikuttavat vallitsevasta islamista huolimatta edelleen hyvin vahvasti. Mies ei anna käydä töissä, ellei perheeseen synny poikaa: muutetaan nuorin tyttö pojaksi, ja paineet väistyvät. Perhe on köyhä, miehen palkka ei riitä: muutetaan yksi tyttö pojaksi, jotta tämä voi hankkia lisätuloja. Perheen isä ei huolehdi perheestään tai on paljon poissa kotoa: muutetaan yksi tyttö pojaksi, jotta perheen naiset pääsevät ulos, sillä ilman miespuolista holhoojaa se ei käy. Perheen vanhempia haukutaan spesifeillä, pojattomuuteen viittaavilla nimityksillä ja vanhempien urat ja uskottavuus tyssäävät tyttöjen vuoksi: muutetaan yksi tyttö pojaksi, ja yhteiskunnallinen asema nousee kohisten – jopa siinä tapauksessa, että olisi tiedossa, ettei lapsi ole syntynyt poikana. Ja lista sen kuin jatkuu päätyen aina samaan lopputulokseen: ei ole mitään tärkeämpää kuin poikalapsi.

Tämän valossa tuntuu entistä surullisemmalta lukea haastateltujen naisten kohtaloita, sillä palaaminen naiseksi ei ole kaikille pitkän poikana elämisen jälkeen edes vaihtoehto: syntymästään asti poikana eläneet naiset todella identifioivat itsensä miehiksi, ja osa haastatelluista haaveilee sukupuolenkorjauksesta. Varhaislapsuudessa muutetut naiset sopeutuvat helpommin, mutta monella heistäkin on ongelmia luopua vapauksistaan ja täyttää perinteisen naisen roolin vaatimukset, jotka vaikuttavat jo lapsena. Siksi tyttöjen onkin helppo ryhtyä pojiksi, kun vanhemmat siitä päättävät: kuka lapsi sanoisi ei huomiolle ja rajoittamattomille mahdollisuuksille? Länsimaiselle lukijalle on hämmentävää huomata, miten vapauden kaipuu kirjan haastatteluiden valossa ajaa sukupuoli-identiteetin ohi 100-0: käytännössä jokainen on valmis luopumaan naiseudestaan, jos se tarkoittaa vapautta.

Suomen kaltaiseen maahan syntyneenä naisena kirja on shokeraavaa luettavaa: miten kokonainen yhteiskunta voi olla niin kietoutunut miesten ympärille? Nordberg nousee kirjassaan kuitenkin dramaattisuuden yläpuolelle monipuolisilla, hyvillä lähteillään ja porautuu asian ytimeen asiallisesti ja kiihkottomasti: sukupuolikäsitykset eivät ole sivuseikka, vaan olennainen osa maailman suurimpia konflikteja. Nordbergin esittelemien tutkimusten mukaan tasa-arvoiset maat ovat kaikin tavoin rauhallisempia ja taloudellisesti vakaampia; maat, joissa naisia sorretaan niin perhe- kuin yhteiskuntatasolla puolestaan ovat suuria uhkia myös muille valtioille. Naisten oikeudet eivät koske vain naisia, vaan koko yhteiskuntaa. Tätä kirjaa voin suositella aivan kaikille.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 17: Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Tuuli Eltonen: 007 ja tähtäimessä sukupuoli

”Bondin hahmo edustaa yhtä ideaalimieheyden muotoa, kykenevää ja kaikesta selviävää sankaruutta. Mieskuvan voimakas eksessiivisyys, ylimenevyys, mahdollistaa sen luennan maskuliinisuuden esittämiseksi, siihen naamioitumiseksi. Ideaalisuudesta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, agentin mieskuvaan pystytään suhtautumaan myös ironisesti, mikä osaltaan murentaa sen valta-asemaa. Ideaalimieheys voi siten toimia myös itsetietoisena naurun paikkana. Siihen yhdistetään muun muassa liioittelua, ironiaa ja usein nimenomaan feminiinisiksi miellettyjä piirteitä, agentti esimerkiksi toimii toistuvasti katseen erotisoituna objektina. Hahmon mieheys ei näyttäydy suljettuna ja yksiselitteisenä, vaan eri palasista eri tavoin eri aikoina rakentuvana. Vaikka agentin mieskuvan ihanteellisuus nähtäisiin tavoiteltavana, sen monet elementit osoittavat samalla, että mieheys voi rakentua monin tavoin.”

img_20180915_1533591180370722.jpgIan Flemingin luoman James Bondin eli agentti 007:n seikkailut ovat käyneet tutuiksi useimmille supersuositun elokuvasarjan myötä. Tuuli Eltosen mediatutkimuksen alan lisensiaatintyöhön pohjautuva tietokirja 007 ja tähtäimessä sukupuoli (Multikustannus, 2009) porautuu 1960-luvulta tähän päivään kestäneen elokuvasarjan mies- ja naiskuviin, sen esittämään heteroseksuaaliseen valkoiseen maailmaan ja elokuvien tarjoamiin identifikaation mahdolli-suuksiin.
Uskoisin, että Bondinsa etu- ja takaperinkin tunteva fani löytää tästä perusteellisesta kirjasta uusia ajatuksia ja välineitä elokuvien analysointiin – ja Bondeja salaisena paheenaan pitäneet saavat huokaista helpotuksesta huomatessaan elokuvien sukupuoliroolien moninaisuuden ja sallivuuden.

Kuten elokuvia katsoneet tietävät, toiminnan, väkivallan ja seikkailujen lisäksi suuren roolin saavat naiset. Eltosen kirja käsitteleekin hyvin tarkkaan paitsi 007:n henkilöhahmoa ja heteroseksuaalisuuden esittämistä, elokuvien syntyaikojen kontekstia (länsimaisten yhteiskuntien tasa-arvoisuutta ja feminismin tilannetta) sekä kuuden Bond-näyttelijän eroja ja rooliin tuomia vivahteita, myös Bond-elokuvan naisia viattomasta Honey Ryderista pahiksesta hyvikseksi kääntyvään May Dayhin.

Yllättävää kyllä, elokuvasta poimittujen esimerkkien ja kattavan lähdekirjallisuuden myötä kirjoittaja onnistuu osoittamaan, että Bond-elokuvien saama ummehtuneen seksistinen leima on monessa kohtaa aivan aiheeton: sukupuolirooleilla leikiteltiin ja niitä kyseenalaistettiin jo 1970-luvun Bondeissa hämmästyttävän moderniin tapaan, sillä 60-luvulla käynnistynyt naisten emansipaatio ja seksuaalisuuden yleinen vapautuminen sai Bondeista voimakkaan äänenkannattajan: onhan elokuvasarja alusta asti esittänyt seksuaalisesti vapautuneita, häpeästä vapaita naisia (ja miehiä), ja siten omalta osaltaan edistänyt teemojen valtavirtaistumista. Esimerkiksi nostetaan paitsi kevyet suhteet ilman avioitumisaikeita, myös ensimmäisen Bond-näyttelijä Sean Conneryn nykypäivänkin mittakaavassa poikkeuksellinen esittäminen kameralle: hänen lähes alastonta vartaloaan katsotaan elokuvissa avoimesti naisen näkökulmasta, kun yleisempää on erotisoida naisvartaloa miehen silmin.

1970-luvun lopussa feminismiä elävässä elämässä kohdannut konservatiivinen vasta-aalto näyttäytyi kuitenkin 80-luvun Bond-elokuvissa heikkoina ja miehen (tässä tapauksessa näyttelijä Roger Mooren Bondin) toiminnasta riippuvaisina naishahmoina, joille ei annettu merkitystä esimerkiksi elokuvien loppuratkaisujen suhteen. Suunta kääntyi vasta Timothy Daltonin hypätessä Bondiksi 80-luvun lopulla; uusi, vakavampi ja vahvempi Bond tarvitsi myös rinnalleen vakavasti otettavia naisia. Eltonen tulkitseekin Daniel Craigin Bondien palanneen tietyllä tapaa jopa juurilleen 70-luvulle – niin paljolti mies- ja naiskuvaukset olivat nykyaikaisen kuvauksen kanssa yhteneväisiä.

007 ja tähtäimessä sukupuoli tarjoaa 200 sivua pientä, tiivistä ja analyyttistä tekstiä tieteellisine lähdeviittauksineen, eikä ole helpoin lukea: alkuperäinen muoto lisensiaatintyönä paistaa läpi jäykästä rakenteesta ja toisteisuudesta, jotka populaariksi tietokirjaksi tarkoitetussa teoksessa tekevät yleisvaikutelmasta turhan raskaan. Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen ja analyysit hyvin perusteltuja niin kirjallisuudella kuin havainnollisilla dialogiesimerkeillä, että kukaan, jota Bondit ovat joskus koskettaneet, ei voi jättää kirjaa kesken.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 22: Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin