Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Jotkut kysyvät: ”Miksi pitää käyttää feministi-sanaa? Miksei voi sanoa vain, että uskoo ihmisoikeuksiin, tai jotain sinnepäin?” Olisi kuitenkin epärehellistä olla puhumatta feminismistä. Naisten oikeudet kuuluvat tietenkin yleisiin ihmisoikeuksiin, mutta jos viittaa epämääräisesti ihmisoikeuksiin, kiistää sen, että ongelmia tuottaa nimenomaan ja erityisesti sukupuoli.

Afrikan nykykirjallisuuden tähtinimi Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (alk. We Should All Be Feminists, 2012, 2014; suom. Sari Karhulahti, Otava 2017) perustuu naisen vuonna 2012 TEDxEuston-konferenssissa esittämään puheeseen. Kirjallisessa muodossa vain 45 sivun mittainen pieni mietelmä ottaa (nimensä mukaisesti) kantaa feminismin määrittelyyn, mutta pysyy arkisten esimerkkien, suoran puhuttelun ja tieteellisten termien välttelyn ansiosta kevyenä teoksena, joka sopii lähes kaikenikäisille ja -taustaisille lukijoille.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on rakennettu siten, että taustalla vaikuttava puhe on lukijalle selkeästi läsnä. Se on vain kuitenkin piristävä, esseen erityisyyttä lisäävä piirre: lukiessani suorastaan tunnen Adichien läsnäolon ja tempaudun mielelläni kotoisan jutustelun, terävien huomioiden ja omaelämäkerrallisten tarinanpätkien virtaan. Lempeä huumori ja ajan myötä itsevarmaksi hioutunut feministinen ajattelu ovat hyvä yhdistelmä, mutta kirjassa annetaan runsaasti tilaa myös epäilyille, ihmettelylle – kukaan ei ole heti valmis tasa-arvossakaan, vaan elämä hioo ja herättää ajattelemaan asioita toisin.

Taitavasti kerrottu puhe vetoaa aina myös tunteisiin, ja siinäkin Adichie onnistuu. Yleisen ja yksityisen välillä vuorottelu on sujuvaa: lapsuuden keskusteluista hypätään kirjailijanuran alun haasteisiin, Adichien omista ajatuksista yhteiskunnallisiin aiheisiin. Mukana vilahtelevat myös monet kirjailijan ystävät ja läheiset, joista puhutaan aina lämmöllä ja kunnioituksella – olkoonkin, että osa heistä on toiminut Adichiellekin feministisen identiteetin omaksumisen innoittajina vastakkaisilla mielipiteillään.

Feminismiin jo perehtyneille lukijoille Adichien esseekirjanen tuskin tuo paljoa uutta. Ajattelen, että tarkoituksena onkin tarjota aloittelijoille ja epäilijöille helppo väylä sukupuolten tasa-arvon pohdintaan. Omaan makuuni kirjailija korostaa esimerkiksi ulkonäön merkityksetöntä roolia tasa-arvotyössä hieman liian moneen kertaan ja yksinkertaistaen: ”Esimerkillisin tuntemani feministi on veljeni Kene, joka on myös kiltti, komea ja hyvin miehekäs nuorukainen.” Toisaalta yksinkertaisuus on myös yksi kirjan onnistumisista, sillä selkeä, toteava tyyli on hyvin aseistariisuva ja yhteiseen pohdintaan kutsuva, mahdollisista mielipide-eroista huolimatta: ”Sukupuolesta ei ole helppo keskustella. Aihe vaivaannuttaa ja toisinaan jopa ärsyttää monia. Sekä miehet että naiset ovat vastahakoisia puhumaan sukupuolesta ja kärkkäitä sivuuttamaan siihen liittyvät ongelmat.

Vaikka teos ei kaikille tarjoaisikaan uutta tietoa tai kulmaa feminisimiin, Adichien vastaanpanematon tarinankerronnan lahja kutsuu mukaansa ja saa viihtymään. Tiedollista uutuusarvoa voivat tarjota kuitenkin mielenkiintoiset anekdootit paitsi nykypäivän Nigerian kulttuurista, myös kirjailijan huomiot amerikkalaisen ja nigerialaisen kulttuurin eroista. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on hyväntuulinen katsaus paitsi kirjailijan oman ajattelun kehittymiseen, myös hänen taustaansa ja lähipiiriinsä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 23: Pieni kirja

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Jos meitä kaikkia koskevista asioista päättävät ihmiset ovat kaikki liikkumiskykyisiä valkoisia miehiä (ja heistä yhdeksän kymmenestä Yhdysvalloista), tuloksena on puutteellista dataa – aivan samalla tavoin kuin puutteellista dataa saa, jos ei kerää informaatiota naisen kehosta lääketutkimuksessa. Ja kuten tulen osoittamaan, naisnäkökulman huomiotta jättäminen ylläpitää voimakasta tahatonta mieskeskeisyyttä, joka pyrkii (usein vilpittömästi) esiintymään ”sukupuolineutraalina”.

Brittiläisen toimittaja-tietokirjailija Caroline Criado Perezin hittiteos Näkymättömät naiset – Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (alk. Invisible women – Exposing data bias in a world designed for men, 2019; suom. Arto Schroderus, WSOY 2020) on hengästyttävä tietopaketti sukupuolidatan puutteen epätasa-arvoisista ja vaarallisista vaikutuksista jokapäiväiseen elämään. Suomeksi sanottuna: mies on oletusarvo niin jokapäiväisessä elämässä, työpaikoilla kuin lääketieteessä, ja se johtuu Criado Perezin mukaan puutteellisen datan luomasta harhasta. Criado Perez on kahlannut kirjaa varten valtavan määrän tutkimuksia, haastattelut eri alojen asiantuntijoita ja yhdistellyt tiedon sujuvaksi tietotekstiksi.

Kun naisia ei ole historiassa huolittu tutkimusryhmiksi mm. erilaisen hormonitoiminnan ja yhteiskunnallisen aseman asettamien haasteiden vuoksi, naiset ovat jääneet ulkopuolelle tähän päivään asti. Päätösten tueksi ei siis ole olemassa tietoa vaikutuksista naisen kehoon, asemaan ja arkeen, ja miehestä on tullut yleispätevä normi – vaikka tutkimustiedon perusteella tiedetään, että biologinen ja sosiaalinen sukupuoli vaikuttaa mitä moninaisimmilla tavoilla ihmisen elämässä. Autojen turvallisuus, yleiset wc-tilat ja elintärkeät lääkkeet suunnitellaan ja tutkitaan valkoisen 70-kiloisen miehen mittojen mukaan, vaikka ulkopuolelle jää puolet maailman väestöstä – sekä usein myös iso osa miehistä – ja vaikka kyseessä olisi juuri naisia vaivaava sairaus tai ongelma.

Yksi uskomattomimmista esimerkeistä koski PMS-oireita helpottavan lääkkeen tutkimusta. Eräässä vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa huomattiin, että erektiohäiriöihin määrättävänä Viagrana tunnettu lääkeaine sildenafiilisitraatti helpottaa naisten kuukautiskipuja täydellisesti neljän tunnin ajan ilman havaittavia sivuvaikutuksia, vaikka monet perinteiset kipulääkkeet eivät tuo apua jopa työkyvyttömäksi ajautuville naisille. Criado Perez haastatteli tutkimuksen johtajaa, tohtori Richard Legroa siitä, miksei tutkimuksia jatkettu ja tehty tarpeeksi suurella otoksella. Syy? Jatkotutkimuksen apurahahakemukset hylättiin kerta toisensa jälkeen, sillä tutkimusta pidettiin kansanterveydellisesti mitättömänä ja heikkolaatuisena. Koska ei ole olemassa myöskään kunnollista dataa vakavien kuukautiskipujen kärsijöiden määrästä, tutkimuksia tukeville lääkefirmoille ei voida kunnolla perustella, miten suuri potentiaalinen käyttäjäryhmä lääkettä tulisi käyttämään – ja koko aihe on jäänyt.

Criado Perez tiputtelee kylmäävää faktatietoa sitä vauhtia, että jo paljon ennen kirjan puoliväliä vaivuin vain tyrmistykseen: epäkohtia (jotka olisivat yksinkertaisesti tutkimusasetelmia muuttamalla helposti ratkaistavissa!) on niin valtavasti, että suuttumus muuttuu nopeasti hämmennykseksi ja epätoivoksi. Lukijan onneksi kirjoittajan tyyli on paitsi suora ja perusteellinen, myös humoristinen ja kannustava. Monet yksinkertaisesti typerät, naisia sortavat rakenteet ja päätökset analysoidaan kuivan sarkasmin ryydittäminä, eikä kirja tosiaan ole vain mittavien ongelmien vatvomista. Criado Perezin tavoitteena onkin kirjan kautta kannustaa jokaista tarttumaan toimeen: parempaa ja eettisempää tutkimusta on vaadittava ja naiset vihdoin otettava mukaan tutkimuksiin, jotta epäkohdat voitaisiin ratkaista. Datalla on jatkuvasti suurempi rooli kaikkien meidän elämässä mm. erilaisten sovellusten ja tuotekehittelyssä käytettävien mallinnusten pohjana, mutta ”kun syötät tilastoja nielevälle algoritmillesi lukuja, joista puuttuu puolet maailman väestöstä, et oikeastaan luo big dataa vaan big sotkua”.

Populaariksi tietokirjaksi lähteet löytyvät harvinaisen selkeästi ja yksiselitteisesti lopun lähdeluettelosta, ja aiheisiin voi tutustua selkeän lukujaottelun lisäksi myös asiasanahakemiston avulla. Näkymättömät naiset onkin niin tiivis tietopaketti, että se on parhaimmillaan pieninä paloina ja ajatuksella luettuna. Suomalaisia lukijoita ilahduttanevat muutamat maininnat: suomalainen tutkimus sekä suomen kieli pääsevät useammassa kohtaa esimerkeiksi, vaikka edes ”pyhimysmäiset pohjoismaat” eivät saa tarkassa analyysissa puhtaita papereita naisten näkökulman tasa-arvoisessa huomioimisessa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 15: Kirja käsittelee aihetta josta haluat tietää lisää

Stéphane Garnier: Elä kuin kissa

Kissoilla on paljon piirteitä, joita me ihmisetkin voimme hyödyntää omassa arjessamme, niin yksityis- kuin työelämässäkin. Kissojen elämänfilosofia tuntuu kiteytyvän muutamaan sanaan: syö, leiki, nuku, pidä huoli omasta hyvinvoinnistasi, tee mitä haluat. Sekin on jo paljon verrattuna meihin!

Kuva: Tammi

Ranskalainen kirjailija Stéphane Garnier ottaa elämäntaito-oppaassaan Elä kuin kissa (alk. Agir et penser comme un chat, 2017; suom. Kira Poutanen, Tammi 2020) esimerkeiksi omanarvontuntoiset kissat. Kevyt ja lyhyehkö kirja ei ole nimestään huolimatta yksiselitteinen opas, vaan on myös rakkaudellinen ylistys kissoille. Kirja keskittyy korostamaan kissojen monimutkaisen luonteen hienoutta: ne ovat itsevarmoja, karismaattisia ja aina rehellisiä, ja niiltä oppia ottamalla myös ihmiset eläisivät paremman ja helpomman elämän.

En ole elämäntaito-oppaiden suurkuluttaja, mutta tulkitsen Garnierin tekstin olevan osin totista pohdiskelua ja filosofointia siitä, mitä eläimiltä todella voisimme oppia, mutta osin myös humoristista hassuttelua rakastettavan eläimen kustannuksella. Parissa kymmenessä lyhyessä kappaleessa pääsee Garnierin minäkertojan lisäksi ääneen myös hänen kissansa Ziggy, jonka ajatukset mm. kodin pahojen henkien karkottamisesta ja muusta mystisestä tuntuvat tosin jokseenkin irrallisilta, kenties kevennyksiksi tarkoitetuilta. Lisäksi varsinaiseen kerrontaan keskittyvien lukujen ohella on useita Ajattelemisen aihetta…-nimisiä lukuja, joihin on koottu kuuluisten (tai vähemmän kuuluisien) henkilöiden mietelauseita kissoista: ”Ihmiset ovat sivistyneitä, koska ymmärtävä kissoja. – George Bernard Shaw”.

Kissojen kanssa eläville ja kissojen ystäville luvuissa on paljon samastuttavaa. Lyhyet luvut keskittyvät aina yhteen kissan piirteeseen tai taitoon kerrallaan; lukuihin kuuluvat esimerkiksi ”Kissat ovat rauhallisia (useimmiten)”, ”Kissat ovat huomion keskipiste” ja ”Kissat valitsevat läheisensä”. Garnier esittelee piirteen kissansa Ziggyn arjen ja tempausten kautta, ja siirtyy konkretian jälkeen pohtimaan, miksi kyseinen taipumus olisi hyväksi myös ihmiselle – ja miten sen voisi arjessaan saavuttaa. Tämän rakenteen vuoksi kirja muuttuu lyhyydestään huolimatta nopeasti puuduttavan toisteiseksi, vaikka kissat olisivatkin lähellä sydäntä.

Lukemisen jälkeen jää ristiriitainen olo. Toisaalta nautin kirjan sympaattisista arjen hetkien kuvauksista kissan kanssa, mutta teoksen nimen luomat odotukset eivät tunnu täyttyvän. Garnierin pohdinnat eivät mielestäni ole erityisen syvällisiä, ja elämäntaitovinkitkin tuntuvat jäävän kovin simppelille tasolle, tyyliin ”kissat ovat itsevarmoja – ole sinäkin”. Lopusta löytyvä kissapitoisuustesti saa viimeistään pohtimaan kohderyhmää, vaikka huumoriksi lienee sekin tarkoitettu. Vaikka kirjan tarkoitus jää hieman hämärän peittoon, on kyseessä harmiton ja hauska välipala, joka herättää kissafanissa lämpimiä tunteita.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 43/50
Kohta 32: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

Jani Toivola: Kirja tytölleni

En myöskään ollut suuremmin ajatellut, miltä vastuu tuntuu; millaisia tunteita minussa herää, kun jonkun henki ja elämä on varassani. En ollut osannut ajatella, miten yksinäiseltä vastuu voi tuntua, vaikka lähellä olisi rakkaita ihmisiä. Vanhemmuuden rakkauden ja huolen epämääräistä yhdistelmää ei voi kukaan puolestani kantaa, vaikka tulisi kuinka lähelle.

Kuva: WSOY

Jani Toivolan toinen teos, Kirja tytölleni (WSOY 2018), on omaelämäkerrallinen kasvatus- ja kasvuopas, kertomus matkasta isäksi. Aloitin kirjan vailla ennakkoajatuksia, ja todella pääsin yllättymään positiivisesti. Toivola kirjoittaa tunteikkaasti mutta tunteisiin kompastumatta ja lapsen ja lapsiperheen maailmaa hauskasti ja raivorehellisesti avaten. Vaikka taustalla on tavallista mutkikkaampi matka vanhemmuuteen (josta itsessäänkin saisi jo kirjan aikaiseksi), tässä kirjassa kaiken keskiössä on pieni tyttö ja hänen isässään aikaansaama suuri, samastuttava kasvutarina.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kirja on kirjoitettu Toivolan tyttärelle, Ailille. Läpi kirjan Toivolan minäkertoja puhuttelee tytärtään (ja samalla lukijaa) suoraan, toisessa persoonassa. Tekstistä tulee puhuttelevuudessaan jopa puheenomaista, kun sitä elävöitetään yksityiskohtaisilla kuvauksilla tytöstä, tämän luonteesta ja arjen sattumuksista: ”Sinä olet nyt iässä, jossa haluat kaiken ja samaan aikaan et yhtään mitään. Tiedät mielestäsi kaiken ja samalla katsot tuulessa heiluvaa nurmikkoa ja ihmettelet, miksi se on mörköisä.” Tästä huolimatta kirja ei ole oikeasti suunnattu tuolloin päiväkoti-ikäiselle jälkikasvulle, vaan Toivola tallentaa tekstiin tuntojaan vertaistueksi ja iloksi muille vanhemmille sekä vanhemmaksi tulosta haaveileville – kenties myös aikuiselle tyttärelleen, jota varten kirjaan on tallennettu pienen elämän ensimmäiset vuodet, aina luvusta ”Miten sinä sai alkusi” lukuun ”Tästä eteenpäin”.

Lukijana tulee vedetyksi intiimiyden ja avoimuuden kehään sellaisella voimalla, että lukukokemuksen päätteeksi tuntee tosiaan hieman tuntevansa tätä pientä perhettä. Toivola kirjoittaa avoimesti ja tunteella homomiehen vaikeasta suhteesta isyyteen: haaveen toteutuminen ei ole itsestäänselvyys tai normi, vaan vaatii erilaisten vanhemmaksi tulon polkujen hyväksymistä ja selvittämistä. Kun isäksi tulo sitten mahdollistui, yllätti sanoinkuvaamattoman rakkauden lisäksi toinen ääripää: arjen raskaus, väsymys, jopa toisinaan viha lasta kohtaan. Toivolan kuvaamissa epätoivoisissa tunnoissa on paljon samaa, jota kauan raskautta yrittäneiltä vanhemmilta voi kuulla: saako turhautua mistään, kun suurin ja vaikeuksien kautta toteutunut haave on vihdoin totta? Oman lisämausteensa tuo Toivolan mielenkiintoinen reflektointi elämästä ruskeana ja homoseksuaalisena miehenä ja vanhempana Suomessa. Ikävä kyllä nykypäivänäkin tasa-arvossa on runsaasti tekemistä, ja sen puutteet vaikuttavat myös lapsen elämään.

Vaikka huono omatunto, pelot sekä riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunteet ovat isossa roolissa (Toivolan perheeseen vaikuttaneen työuupumuksen ja masennuksenkin vuoksi), on kirja elämänasenteeltaan raikkaan valoisa. Vaikka voimaannuttavat kokemukset esitetään paikoin jopa vaivaannuttavan tunteellisesti, kirja tarjoaa ennen kaikkea vilpittömän tuntuisen ja aidosti mielenkiintoisen kurkistusikkunan yhden vanhemman kasvutarinaan. Toivola jakaa omaa kasvuaan, mutta myös kantapään kautta opittuja lapsen kasvatuksen oivalluksia, jotka ovat paikoin ääneen naurattavan hauskoja tarinoita. Vaikka Toivolan tarinassa isyys ja sateenkaariperhe ovat määrittäviä tekijöitä, kirja liikkuu universaalilla tasolla: lapsiperheen haasteet, pohdinta suhteesta omiin vanhempiin ja rakkauden monien muotojen kuvaus koskettivat tätäkin aivan eri elämäntilanteessa olevaa lukijaa syvästi.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 42/50
Kohta 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Menestyskertomuksissa on kyse ikivanhasta kaavasta, joka on tänään yhtä elinvoimainen kuin yli 2000 vuotta sitten. Kaavaa on vain kyettävä käyttämään entistä taitavammin kulttuurin kehittyessä ja yleisön vaatimustason noustessa. Näin ovat tehneet esimerkiksi monet bestsellerkirjailijat: he kertovat ikivanhoja tarinoita, mutta sijoittavat ne tieteen, bisneksen, suurvaltapolitiikan tai huipputeknologian maailmaan.

Ari Hiltusen jo muutaman vuosikymmenen ikään ehtinyt tietokirja Aristoteles Hollywoodissa – menestystarinan anatomia (Gaudeamus Helsinki University Press 1999) valottaa sitä, miksi toiset tarinat menestyvät ja toiset eivät. Pääpaino on Hollywood-elokuvissa, mutta samoja oppeja voi hyödyntää missä tahansa tarinankerronnassa tv-sarjoista tietokonepeleihin – ovathan innoituksena antiikin Kreikan näytelmäkirjallisuuden oivallukset. Nimensä mukaisesti kirja perkaa erityisen tarkkaan Aristoteleen Runousoppia (n. 330–320 eaa.), joka ohjeisti tragedian (vakavan draaman) kirjoittajia pyrkimään kohti ”oikeaa nautintoa” – kaavaa, jolla lukija saadaan nauttimaan maksimaalisesti juonesta, henkilöistä ja esityksen kokonaisuudesta.

Aristoteleen kirjoituksista tiedetään jääneen puuttumaan osa, joten nykylukijan tuntema Runousoppi on erilainen teos kuin se, millaiseksi se alun perin tarkoitettiin. Hiltunen korostaa, että hänenkin perusteellinen teoksensa on vain yksi tulkinta Aristoteleen kirjoituksista, eikä menestyksen kaava edes kaikkiaan ole laitettavissa Aristoteleen nimiin: kansansadut ja sankarimyytit ovat olleet osa ihmisten elämää jo historian alkuhämärissä. Runousoppikin on kirjoittajansa subjektiivinen näkemys, mutta sen ansio piilee siinä, että se on koonnut näitä perin pohjin tuntemiamme hyvän, mukaansa tempaavan tarinan piirteitä yhteen kaavoiksi ja suosituksiksi, kirjoittajien tueksi.

Mikä tuo mystinen menestymisen kaava sitten on? Hiltusen tulkinta Aristoteleen opeista tiivistyy hyvän juonen strategian, sankarimyyttiä mukailevan päähenkilön ja jo mainitun oikean nautinnon rakentamisen ympärille. Jos tarinan juoni sisältää tunnistamisen (anagnorisis), äkkikäänteen (peripeteia) ja kärsimyksen (pathos), rakenteesta saa Aristoteleen mukaan tarpeeksi monimutkaisen. Silloin myös katsoja tai lukija pääsee syvälle niihin tunteisiin, jotka mahdollistavat tarinaan eläytymisen: sääli, pelko ja niistä vapautuminen eli katharsis on tarjottava niin antiikin tragedian katsojalle kuin nykyajan leffapenkin kuluttajalle. Suuri rooli on myös oikeanlaisella päähenkilöllä. Hänen on oltava pidetty, moraalisesti oikeamielinen, rohkea – siis sanalla sanoen jo kansansaduista tuttu sankari, joka selvittää tiensä läpi lähes ylivoimaisten esteiden. Kun nämä osat ovat koossa, voi yleisö päästä oikean nautinnon (eli jatkuvan jännityksen ja siitä vapautumisen) äärelle.

Helsingin yliopiston kustantama kirja on tieteellisellä tarkkuudella tehty. Vaikka takakansi mainostaa teoksen sopivan niin kirjoittamisen ammattilaisille kuin menestystarinoista muuten vain kiinnostuneille, on vähemmän Runousoppia ja muuta kirjallisuuden ja kirjoittamisen teoriaa tuntevien lukijoiden hyvä varautua melko raskaslukuiseen kokemukseen. Hiltunen kirjoittaa selkeästi ja erilaista teoriataustaa mielenkiintoisesti avaten, mutta tiedon ja erilaisten kaavojen määrä sekoittaa pään nopeasti – paljon informaatiota sisältävä teksti onkin parhaimmillaan osissa kahlattuna. Kokonaisuutta keventävät Hiltusen Shakespeare-, elokuva- ja tv-sarja-analyysit, joita on ripoteltu niin kappaleisiin kuin kirjan liitteiksikin.

Aristoteles Hollywoodissa on kattava teos, josta riittää varmasti pureskeltavaa useaksikin lukukerraksi. Hiltusen mielenkiintoiset tulkinnat sekä antiikin ja Hollywoodin menestystarinat yhteen liittävät analyysit tuntuvat raikkailta vuosikymmentenkin jälkeen, ja kirja on käännetty myös englanniksi (Aristotle in Hollywood, Intellect Ltd, 2001). Vaikka kirja ei ole suoranainen kirjoittamisen opas, sitä lukiessa alkaa kaivata näppäimistön äärelle: hyvin selostetut teoriat ja kaavat suorastaan kutsuvat kokeilemaan itse.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin