Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kun seison Rungstedlundissa Karenin työpöydän äärellä, sen josta näkee suoraan myrskyävälle merelle, ajattelen, ettei Karenin todellinen esikuvallisuus ehkä ollutkaan hänen elämässään Afrikassa, saati niissä vähemmän hohdokkaissa puolissa, joita hänen luonteestaan on paljastunut. Sen sijaan hänen todellinen esikuvallisuutensa on siinä, että hän nelikymppisenä, perheettömänä, työnsä ja kotinsa jättäneenä naisena kykeni vielä kerran keksimään itsensä uudelleen.

Mia Kankimäen toinen teos, Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018), on rönsyilyvyydessään hurmaava mutta myös hengästyttävä seikkailuromaanin, elämäkerran ja historiallisten naisten kohtaloita valottavan tietokirjan sekoitus. Naiset joita ajattelen öisin on hyvinkin läheistä sukua Kankimäen esikoisteokselle Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013): tälläkin kertaa keski-ikäinen nainen (kirjoittaja itse) päättää ottaa ja repäistä, jättää päivätyönsä, alkaa tutkia kiinnostavia naisia ja kulttuureita ilman koulutusta sekä elää kuten historian havinaan unohdetut esikuvanaisensa: taiteilijat, seikkailijat ja tutkimusmatkailijat.

Proosan ja tietokirjallisuuden väliin sijoittuva teos esittelee jopa kymmenen poikkeuksellista naista osin elämäkerrallisin keinoin, osin Kankimäen omia oivalluksia ja tulkintoja selostavin päiväkirjamaisin osioin. Kankimäki ei vain toista naisten kohtaloita aiempien lähteiden perusteella, vaan lähtee ottamaan niistä itse konkreettisesti lisää selkoa. Noin puolentoista vuoden ajan Kankimäki matkustaa lukuisiin eri maihin naisten jalanjäljissä, palaa toisinaan Suomeen hengähtämään ja hakemaan apurahoja, kirjoittaa vimmatusti ja miettii, mitä seuraavaksi. Tälle mielenkiintoiselle, vanhan ajan seikkailun charmia ja naisille asetettujen tunkkaisten roolien murtamista uhkuvalle matkalle lukija pääsee mukaan.

Kun kirjallisen (ja epäakateemisen) tutkimuksen kohteina ovat muun muassa Afrikkaan sopeutunut kahvifarmari ja kirjailija Karen Blixen, ensimmäinen vapaa naistaiteilija Sofonisba Anguissola ja ihmissyöjäheimojen kanssa ystävystynyt tutkimusmatkailija Mary Kingsley, kyseessä ei olekaan mikä tahansa retki, vaan epäsovinnaisten ja inspiroivien naisten kohtaloiden selvittely. Kuten niin monesti huomataan, iso osa aikanaan merkittävienkin naisten tarinoista on pyyhitty näkymättömiin, eikä jalanjäljissä seuraamista ole tehty helpoksi. Kankimäki yrittää kuitenkin löytää jokaiseen henkilökohtaisen yhteyden, ottaa heidän elämästään suuntaa ja toteuttaa neuvojaan käytännössä.

Teos sisältää tasapuolisesti historiallisten naisten esittelyä ja tutkimista sekä Kankimäen oman elämän suunnan ja vapaan kirjoittajan arjen haasteiden päiväkirjamaista kuvausta. Kirjoitustyyli vaihtelee esseemäisestä keveydestä huumorin kautta aina taloustilanteesta, matkakohteen epämääräisistä oloista tai villieläimistä ahdistumiseen, mutta yli 400-sivuinen teos pitää lukijan kiinnostuneena loppuun saakka. Kustannustoimittajan turvallisesta työstä vapaaksi kirjoittajaksi jättäytynyt Kankimäki kohtaa pelkonsa ja epämukavuusalueensa niin savanneilla, Firenzen kaduilla kuin kirjailijaresidensseissä, ja kohtaa mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä.

Vaikka nautin valtavasti Kankimäen perusteellisuudesta ja värikkäästä kuvauksesta (jonka edellytyksenä ovat olleet vieläpä uskomattoman rohkeat ratkaisut), en saanut toisesta teoksesta yhtä paljon irti kuin esikoisestaan. Naiset joita ajattelen öisin kärsii moninaisesta henkilökaartistaan: yönaisia, maita ja matkoja tulee vyörynä, liikaa. Siinä missä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sukelsi syvälle Japaniin ja hovinainen Sei Shōnagonin tarinaan, toisen teoksen henkilöihin ei muodostu samanlaista, Kankimäen tarttuvan innostuksen luomaa sidettä. Jatkuva lentolippujen varailun ja uusien kokemusten etsinnän kuvaus väsyttää, kun punainen lanka ei ole yhtä selvä. En silti ihmettele kirjan saamaa valtavaa suosiota: ajatus kaiken tutun, totutun jättämisestä ja maailmalla seikkailemisesta kypsällä aikuisiällä on kutkuttavan epätavallinen ja kiehtova.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa

Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila & Erica Åberg: Ulkonäköyhteiskunta: ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa

Tällainen itsevarmuuden ja oman kehon rakastamisen sanoma – – saattaa itse asiassa jopa lisätä yksilöihin, etenkin naisiin, kohdistuvia paineita: paitsi että yksilöitä vaaditaan kehittämään ulkonäköä norminmukaiseksi, vaaditaan heitä yhä enemmän myös kehittämään kykyä rakastaa itseään ja kehoaan oikealla tavalla. Kun ulkonäköpaineista tehdään yksilön ongelma, unohdetaan helposti, että paineet ovat ulkonäkökeskeisen kulttuurimme tuotteita ja että ahtaisiin ulkonäkömuotteihin sopeutumattomuudella on usein hyvin todellisia vaikutuksia riippumatta siitä, rakastaako itseään ulkonäöllisesti vai ei.

Turkulaiset taloussosiologit Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila ja Erica Åberg tutkivat mukavan keveästi kirjoitetussa teoksessaan ulkonäön merkitystä elämän eri alueilla menestymiselle suomalaisessa viitekehyksessä. Ulkonäköyhteiskunta – ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa (Into kustannus 2019) pohtii, onko Suomi jo niin sanottu ulkonäköyhteiskunta, jossa ulkonäön merkitys olisi levinnyt yleiskäyttöiseksi pääomaksi, joka vaikuttaisi vahvasti muuallakin kuin sen perinteisillä alueilla, kuten parinvalinnassa. Ulkonäön merkityksen (liika) vahvistuminen yhteiskunnassa typistää ihmiset toimijoista ulkonäöiksi, joiden arvoa ja menestystä mitataan ulkonäön vaalimisen, oikeanlaisen kuluttamisen ja vallitsevaan normiin sulautumisen mittareilla.

Tutkijaryhmä esittää, ettei Suomi vielä täytä lähes dystooppiselta kuulostavan ulkonäköyhteiskunnan kriteerejä, mutta matka sinne ei ole kovin pitkä. Some, fitness-villitykset ja korealaiset ihonhoitorituaalit ovat luoneet tänne Pohjolan perukoillekin kuplia, joissa ihmiset voivat määritellä itseään ensisijaisesti ulkonäön kautta sekä saada suurtakin etua ulkonäön ”oikeanlaisesta” kehittämisestä ja ylläpidosta. Kirjoittajat lähestyvät teemaa taloussosiologisesta näkökulmasta, ja kirjassa saakin paljon tilaa pohdinta erilaisista resursseista ja niiden jakautumisesta. Kasvonpiirteet, ruumiin koko ja muoto ja pukeutumistyyli ovat esimerkkejä tutkimusten erittelemistä ulkonäöllisistä resursseista, jotka jakautuvat epätasaisesti ja jotka voivat vaikuttaa monilla elämänalueilla työelämästä ystävyyssuhteiden solmimiseen – positiivisesti tai negatiivisesti.

Vaikka Ulkonäköyhteiskunta tarjoaa katsauksen myös kansainvälisiin teorioihin, pääosassa ja parasta antia ovat suomalaisten tutkittavien käsitykset ja kokemukset. Ulkonäöstä hyötyminen on saunaa ja luonnollisuutta suosivassa Suomessa paheksuttua, mutta se ei tarkoita, että ulkonäöllä ei olisi väliä. ”Normaalin” ulkonäön ja siitä oikealla tavalla huolehtimisen normit vaihtelevat, mutta ovat aina yksilön valinnan sijaan yhteiskunnallisia malleja ja sosiaalisia sääntöjä, joista poikkeaminen on hankalaa – joskus jopa rangaistavaa. Säännöt ovat myös hyvin sukupuolittuneita: naisilta odotetaan ja vaaditaan enemmän. Kirjassa tiivistetäänkin ristiriita hyvin: ”- – samanaikaisesti kun naiset pitävät ulkonäköä tärkeämpänä asiana kuin miehet, murehtivat enemmän ikääntymistä sekä käyttävät merkittävästi enemmän aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen, ei heidän ole kuitenkaan sallittua hyötyä ulkonäöstään”. Toisaalta miesten mahdollisuudet ovat rajatut ja ulkonäöstä huolehtimisen tavat suurennuslasin alla; jos poikkeaa mitenkään normista, miehisyys joutuu helposti kyseenalaistetuksi.

Ulkonäköyhteiskunta on helposti lähestyttävästä ja selkeästä tyylistään huolimatta läpeensä tieteellinen teos: lukuisat kirjan taustana käytetyt tutkimukset aineistoineen ja metodeineen on selostettu auki tarkasti. Kirjoittajat ovat kuitenkin ansiokkaasti huomioineet lukijan, joka haluaa aiheesta tietoa ilman sadoissa viitteissä kahlaamista: tekstissä vinkataan, mitkä kirjan osiot voi halutessaan hypätä yli menettämättä kuitenkaan tietoa mielenkiintoisista tutkimustuloksista. Kaiken kaikkiaan lukukokemus on hyvin rytmitetty. Luvut ovat tarpeeksi lyhyitä ja hyvin jäsenneltyjä, ja tutkimustulosten väleissä on hyvin henkilökohtaisia, muuta tekstiä kevyempiä näkökulmatekstejä, jotka tuovat toisinaan teoreettisen aiheen lähemmäs.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 10: Kirjan nimessä on numero

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin eli totuuksia ranskatar-myytin takaa

Ranskalainen paradoksi tarkoittaa ylipainon yhteydessä siis montaa asiaa: paradoksaalista suhtautumista lihaviin, paradoksaalista suhtautumista ruokaan ja paradoksaalista pakkomiellettä hoikkuudesta. Syöminen on Ranskassa sosiaalista, mutta siihen liittyy myös vahva sosiaalinen kontrolli.

Yleisradion Ranskan ulkomaantoimittajana toimiva Annastiina Heikkilä avaa tietokirjassaan Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa (Kustantamo S&S 2018) ranskalaisia tasa-arvon ongelmia. Nimensä mukaisesti kirjassa perataan erilaisia naiseuteen liittyviä kysymyksiä populaarikulttuurin luoman ja monella tapaa vahingollisen ranskatar-myytin kautta. Yleinen ajatus ranskattarista aina seksikkäinä, tupakoivina, hoikkina ja silti ranskalaisia herkkuja huoletta puputtavina tyyliniekkoina sulkee ison osan ranskalaisnaisista muotin ulkopuolelle, ja Heikkilän mukaan yhä useampi ranskalaisnainen kokeekin tarvetta ahtaan normin päivittämiselle.

Heikkilän teos on oivallinen yhdistelmä asiantuntijoiden ja tavallisten ranskalaisten kanssa käytyjä keskusteluja, sopivasti annosteltua historiallista ja poliittista taustoitusta sekä pohjoismaisen naisen omia kokemuksia ranskalaisesta kulttuurista. Lopputuloksena on edelleen ajankohtainen teos, joka lisää ymmärrystä Ranskan toisinaan jopa kummalliselta tuntuvaan nykyhetkeen, mutta herättää pohtimaan myös kotimaisia naisen malleja. Heikkilän miellyttävän eläväinen ja vakaa kertojanääni pitää moneen suuntaan kurkottavan paketin kasassa.

Bibistä burkiniin jakautuu johdannon jälkeen kolmeentoista alalukuun, jotka keskittyvät kukin yhteen ranskalaisten naisten kohtaamaan tasa-arvon ongelmaan. Naisen ikääntyminen, paino, ulkonäkö ja seksuaalisuus eivät Suomessakaan ole valta-asetelmista ja muiden kontrollista vapaita alueita, mutta osa luvuista todella pääsee yllättämään kulttuurieroillaan.

Vaikka esimerkiksi seksuaalinen häirintä on ongelma kaikkialla maailmassa, Ranska tuntuu erityisen vaikealta paikalta oleskella julkisessa tilassa naisena. Ranskan hallituksen tilaaman kyselyn mukaan sata prosenttia julkisia liikennevälineitä käyttäneistä naisista kokee seksuaalista häirintää. Vuosisatojen perinteiden ja jopa ihailtuna pidetyn ranskalaisen viettelykulttuurin myötä julkinen tila myös muuttuu hitaasti turvallisempaan suuntaan. Kärjistettyjen mielipiteiden mukaan miehen kömpelöt, loukkaavatkin lähestymiset olisi aina otettava imartelevina huomionosoituksina, sillä ”kunnon” ranskatar on aina valmis lähentelylle.

Niin hämmentävältä kuin se pohjoismaisesta vinkkelistä vaikuttaakin, #metoo-henkiset liikkeet ovat Ranskassa (kaikesta edellä mainitusta huolimatta) saaneet vastustajikseen myös suuren joukon vaikutusvaltaisia ja älykkäitä ranskalaisnaisia. Eräiden ranskalaisten feministien näkökulmasta kaikenlainen seksuaalisen vapauden rajoittaminen on vaaroista suurimpia, ja eräässä kuuluisassa manifestissa joukko naisia vaatii miehille oikeutta häiriköidä jatkossakin – onhan ”naisilla keinoja käsitellä häirintää”.  

Ranskatar-myytin nimissä äitiyskin on piiloteltava asia, jonka vaikutukset eivät saa näkyä naisen kropassa. Samalla asialla puolustellaan myös vakavaa rasismia, sillä erittäin monikulttuurisen maan ihannenainen on edelleen vaalea. Kuten näistäkin muutamasta nostosta jo huomaa, medioissa, elokuvissa ja kansan puheissa muotoutunut olematon ranskatar ei ainoastaan aiheuta valtavia ulkonäköpaineita, vaan myös ison joukon yhteiskunnallisia ongelmia. Heikkilän kuvaus on masentavaa luettavaa, mutta asialleen omistautuneen toimittajan työ on silti inspiroiva ja tärkeä kurkistus toiseen kulttuuriin. Siitä riittää ammennettavaa myös tutun arkipäivän havainnointiin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 8: Kirja, jossa maailma on muutoksessa

Vanessa Springora: Suostumus

Minä ihmettelen, miten etuoikeutettu olenkaan, kun olen saanut tutustua niin lahjakkaaseen ja nerokkaaseen kirjailijaan (todellisuudessa saan siivet selkään muistellessani, miten hän katsoi minuun), ja vähä vähältä minä muutun. Tarkastelen itseäni peilistä ja pidän itseäni nyt ihan kauniina. Poissa on se rupisammakko, jonka kuvajainen sai minut välttelemään näyteikkunoita. Miten voisi olla olematta imarreltu siitä, että mies ja vieläpä ’kirjallisuusmies’ viitsi katsoa minuun?

Kuva: WSOY

Vanessa Springora tuo esikoisteoksessaan Suostumus (alk. Le consentement, 2020; suom. Lotta Toivanen, WSOY 2021) esiin kevään puhuttelevimman tositarinan kauniin ja kypsän asiaproosan muodossa. Ranskalainen Springora, nykyisin kustannusalan ammattilainen, joutui vain 14-vuotiaana arvostetun kirjailija Gabriel Matzneffin hyväksikäyttämäksi. Springora ei suinkaan ollut miehen ainoa uhri, vaan jopa iso osa Matzneffin tuotannosta perustuu tämän pedofiilisten mieltymysten kuvailuun. Kirja on jo osoittanut voimansa: yksityiskohtainen kuvaus teini-ikäisen Springoran ja suhteen aikana 50-vuotiaan Matzneffin suhteesta sai Ranskan poliisin aloittamaan rikostutkinnan miehen väärinkäytöksistä – nainen on nimittäin ensimmäinen julkisuuteen astuneista uhreista.

Lienee sanomattakin selvää, ettei Suostumus ole keveää luettavaa. Se herättää koko tunteiden kirjon epäuskosta kauhuun, vihaan ja hämmennykseen. Lukijan vahvojen tunteiden vastapainoksi Springoran minäkertojan kuljettama tarina etenee kiihkotta ja eheästi. Kirjoittajan omat tunteet pysyvät lapsuuden ja nuoruuden kuvauksissa taustalla, ja aikuinen Vanessa pääsee kunnolla ääneen vain tilanteita peilaavissa sivuhuomautuksissa ja viimeisissä, nykyhetkeen keskittyvissä luvuissa – iso osa kirjasta onkin muistelua vääränlaisen suhteen aloituksesta, kehittymisestä ja lopettamisesta teini-ikäisen tytön näkökulmasta.

Jo kirjan lähtöasetelma perustuu äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen, mutta Springora lisää kierroksia: pohdiskelevat ja avoimet luvut varhaislapsuuden vaikeasta isäsuhteesta, vapaata kasvatusta kannattaneesta yksinhuoltajaäidistä ja varhaisteini-ikäisen huonosta itsetunnosta taustoittavat sitä, miten Matzneff onnistui kietomaan tytön sormensa ympärille vuosiksi. Kaikki alkaa kohteliaisuuksien ja huomion aikaan saamasta ihastuksesta, mutta jossain vaiheessa 14-vuotias tyttö myös käyttää vanhaa ihailijaa aseenaan: kapinointi isää ja äitiä vastaan helpottuu, kun aseena on maankuulu kirjailija ja tämän palava rakkaus – kuten nuori tyttö luulee.

Springora kuvaa kipeästi, miten Matzneff manipuloi hänet lapsuuden maailmasta vääristyneeseen seksisuhteeseen, joka lopulta muuttuu kokonaisvaltaiseksi kontrolloinniksi ja henkiseksi väkivallaksi. 15 ikävuoden kohdalla Vanessa alkaa hiljalleen tajuta tilanteen kummallisuuden: miten kaikki lähipiirin aikuiset ovat hiljaa hyväksyneet julkisena salaisuutena pidetyn suhteen? Samaa kysyy järkyttyneenä lukija kerta toisensa jälkeen, kun sekä poliisit että tytön läheiset aikuiset sulkevat silmänsä hyväksikäytöltä.

Vaikka Springora lopulta pystyi irtautumaan Matzneffin vaikutuspiiristä, eron hinta oli kova. Mies seuraili hänen toimiaan vuosikausia, kirjoitti hänestä avoimesti (edes etunimeä ja muita tunnistettavia tietoja vaihtamatta) kirjoissaan, pyrki tuhoamaan naisen uraa ja julkaisi verkkosivuillaan kepulikonstein ja Springoran tahdon vastaisesti nuoruudessa otettuja, suhteen aikaisia kuvia. Kaikki tämä saa tuntemaan uskomatonta pettymystä: miten Springoraa ja monia, monia muita lapsia ei pystytty suojelemaan tämän paremmin? Miten on mahdollista, että arvostetun kirjailijan asema mahdollisti kaiken ilman yhteiskunnan väliintuloa – vaikka mies kirjoitti hyväksikäytöistään teoksissaan?

Äärimmäisen tärkeä, johdonmukaisesti ja peittelemättömästi kirjoitettu kirja nousee heittämällä vaikuttavimpien lukukokemusten joukkoon. Suostumus tarjoaa koko kuvan: tunnekylmästä lapsuudesta hyväksikäytön kautta oman tiensä löytämiseen. Springora oli uhri, muttei ole sitä enää – nyt hän on toimija, jonka ääni toivottavasti auttaa ehkäisemään ja tunnistamaan vastaavia tilanteita tulevaisuudessa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?

Nuori ihminen, joka polvet hiukan tutisten ja sydän vavahdellen odottaa kustantajan eteisessä puristaen tiukasti käsikirjoituspinkkaa kainaloonsa, on näky, joka itselleni on niin läheinen, etten voi hymyillä. Hän ei vielä itse aavista, miten sanomattoman paljon pettymyksiä, turhaa vaivaa ja sortuneita unelmia hänellä on edessään, ennen kuin hän saavuttaa nuo maineen kalpeat laakerit, jotka nyt hohtavat niin kultaisina hänen mielikuvituksessaan, mikäli hän niitä milloinkaan saavuttaa.

Monipuolisen Mika Waltarin tuotantoon kuuluu myös aloitteleville mutta tavoitteellisille kirjoittajille suunnattu opas Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (WSOY 1935). Kymmenen vuotta ennen Sinuhe Egyptiläisen ilmestymistä julkaistu kirja on jyrkkä mutta isällinen, kunnianhimoinen mutta humoristinen kirja paitsi kirjoittamisesta, kirjailijan elämästä kokonaisuudessaan. Nykylukijalle se tarjoaa paitsi monia edelleen hämmästyttävän hyvin paikkansa pitäviä ohjeita, myös mielenkiintoisen ikkunan vuosikymmenten takaiseen Suomeen ja sen kirjalliseen maailmaan.

Erittäin käytännönläheisessä opuksessaan Waltari puhuttelee lukijaa suoraan ja mielipiteitään kainostelematta. Jo ensimmäisillä sivuilla todetaan, ettei kirja perustu teorioihin tai ideologioihin, vaan ”tarkoituksena on yksinomaan antaa aloittelevalle kirjailijalle, joka toivoo saavansa tuotteitaan muodossa tai toisessa julkisuuteen, eräitä käytännöllisiä neuvoja, joiden noudattaminen säästää hänet monilta erehdyksiltä”. Kyseessä ei siis ole perinteinen kirjoitusopas harjoituksineen, vaan mukana on (nykylukijalle tosin auttamattoman vanhentuneita) vinkkejä myös mm. kirjoituskoneen hankinnasta, kirjallisissa aikakauslehdissä julkaisemisesta sekä kirjoittajan tekijänoikeuksista ja etumaksuista, markalleen.

Nykylukijalle ja -kirjoittajalle teoksen parasta antia ovat Waltarin – toisinaan pisteliäätkin – näkemykset ja kokemukset erilaisten tekstilajien kirjoittamisesta: runous, taidenovellit, aikakauslehtiproosa, romaanit ja draama käsitellään kaikki omissa luvuissaan. Kaikki vinkit ovat kuitenkin leimallisesti Waltarin henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia, ja toisinaan ajan kulun huomaa selvästi: alaotsikon Seksuaaliprobleema kirjallisuudessa alla kehotetaan välttämään kaikkea ”sukupuoliasioilla mässäilyä” ja liian yksityiskohtaiset kuvaukset julistetaan sisällöstä ja kontekstista riippumatta ”huonoksi taiteeksi”. Samalla tavoin Waltari niputtaa dekkarit ja romantiikan toisarvoisiksi viihderomaaneiksi, joilla ei ole eikä koskaan tule olemaan taiteellista arvoa. Vastakkainasettelut tuntuvat itsestäni jo vanhentuneilta, sillä eihän kirjoitustaito ilmene vain tietyissä muodoissa.

Hämmentävän huolettomasti (jopa uhkarohkeasti!) Waltari myös mainitsee nimeltä kollegoitaan – eikä aina todellakaan maireassa valossa, vaan pikemminkin varoittavina esimerkkeinä esimerkiksi huonosta kirjoitustyylistä. Ensin vahvat mielipiteet hämmensivät, mutta juuri niiden vahvuus luokin lukijalle oivan taustakankaan ja mahdollisuuden omien näkemysten kirkastamiseen: yhdestä vinkistä voi olla samaa mieltä, toinen herättää muuttamaan mielipidettä, kolmas saa huomaamaan erimielisyyden ja luomaan oman, entistä tiedostetumman käsityksen aiheesta.

Kaikkea ei myöskään kannata ottaa liian tosissaan, sillä monesti Waltarin mietinnöt tuodaan lukijan eteen absurdit mitat saavien vitsien muodossa, kuten tässä runoilijoiden palkkioiden pienuutta käsittelevässä lohkaisussa: ”Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla.”

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 24: Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki