Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus

Vapaus on kiinnostava käsite. Pyytäessäni afgaaneja kuvailemaan miesten ja naisten eroa olen saanut vuosien mittaan mielenkiintoisia vastauksia. Usein afgaanimiehet alkavat kuvailla, että naiset ovat herkempiä, huolehtivaisempia ja fyysisesti avuttomampia kuin miehet, mutta naiset esittävät vain yhden eron, jota en aiemmin ole tullut ajatelleeksi.
Yrittäkääpä arvata, mikä tämä ero voisi olla.
Olipa vastaaja millainen tahansa, rikas tai köyhä, sivistynyt tai lukutaidoton, monesti afgaaninainen kuvailee miesten ja naisten eroa vain yhdellä sanalla: vapaus.
Toisin sanoen, miehillä se on, naisilla ei.

img_20180929_183319662296140.jpgRuotsalaisen toimittaja Jenny Nordbergin kirjoittama tietokirja Kabulin tyttöjen salaisuus (alk. Underground Girls of Kabul. In Search of a Hidden Resistance in Afganistan, 2014; suom. Irmeli Ruuska 2015, WSOY) oli sananmukaisesti hengästyttävä lukukokemus vapaudesta. Pulitzer-palkittukin toimittaja törmäsi Afganistaniin suuntautuneilla juttukeikoillaan vahingossa lähes koko maailmalta salassa pysyneeseen, ikivanhaan bacha posh-perinteeseen, ja lopulta Nordberg syventyi aiheeseen kokonaisen teoksen verran. Ja millaisen teoksen!

Bacha posh -alakulttuuri on länsimaalaisin silmin melko käsittämätön ilmiö. Afganistan ei ole kuitenkaan ainoa laatuaan, ja Nordbergin ansiokkaiden tutkimusten mukaan vastaavia alakulttuureja ilmeneekin vain epätasa-arvoisissa, konfliktien ja fundamentalististen aatteiden täyttämissä maissa. Yksinkertaisesti selitettynä bacha posh on nimitys ilmiölle, jossa perheen tytöksi itsensä identifioivat tytöt muutetaan vanhempien tahdosta yhteiskunnan ja perheen (!) silmissä pojiksi kasvattamalla ja pukemalla heitä poikien tavoin, joko syntymästään tai varhaislapsuudestaan alkaen. Bacha posh -tytöille annetaan äärimmäisen epätasa-arvoisessa Afganistanissa ennennäkemättömiä vapauksia: kun siskot jäävät kotitalon sisälle elämään siveellistä afganistanilaisen tytön elämää, bacha poshit juoksevat housut jalassa kaupungilla, pääsevät isiensä mukaan jännittäviin tapahtumiin, saavat kotona parhaat herkut ja eniten ruokaa ja taskurahaa, urheilevat ja ilmaisevat itseään kovaäänisesti ja kiertelemättä – kaikki etuoikeuksia, jotka on normaalisti varattu vain pojille.

Ei siinä kuitenkaan kaikki; bacha posh -tyttöjen ei vanhempien päämäärätietoisesti tarjoamasta poika-kasvatuksesta huolimatta ole tarkoitus jäädä pojaksi, saati alkaa elää miehenä. Niinpä bacha poshin elämä saattaa kokea dramaattisen muutoksen, kun eräänä päivänä vanhemmat ilmoittavat tälle löytyneen sopivan puolison ja alkavan vaimoksi muutaman viikon varoitusajalla, ilman kokemusta naisena elämisestä. Usein bacha poshit onkin tarkoitus muuttaa tytöiksi (jälleen vanhempien kiistämättömällä päätöksellä) ennen murrosikää: afganistalaisessa kulttuurissa murrosikäisten tyttöjen ja poikien oleilu samassa porukassa on ehdottomasti kielletty siveettömyyteen vedoten, ja bacha poshien yhtäkkiset muutokset naisiksi aiheuttavatkin hämmentäviä tilanteita aina kaveriporukoita ja jalkapallojoukkueita myöten: eräänä päivänä tuttua kaveria ei enää olekaan olemassa, eikä tätä nähdä enää.

Lukijana herää tietysti ensimmäisenä polttava kysymys siitä, miten vanhemmat voivat sekoittaa lastensa psyykettä tällä tavoin: mitä järkeä tässä kaikessa on, kun tyttöjen tarkoitus on kuitenkin jälleen muuttua poikaelämänsä jälkeen naisiksi? Afganistanissa sukupuolten väliset erot, rajoitteet ja mahdollisuudet ovat kuin yö ja päivä, ja muutos pojan täydellisestä vapaudesta naisen kaikin tavoin rajattuun elämänpiiriin on valtava. Nordberg kuitenkin selittää länsimaiselle lukijalle sen, jota emme omalta hyvinvoinniltamme näe: kun naisena eläminen on lähes mahdotonta, ainoa tapa maistaa vapaata elämää on elää hetki poikana. Monet kirjassa haastatellut bacha poshit näkevätkin tuon ajan elämänsä parhaana: he kasvattivat itseluottamusta, saivat tunnustusta ja tutustuivat useisiin poikiin ja miehiin, joten eivät pelkää heitä kuten tavalliset tytöt. Usein itse bacha poshina kasvatetut naiset haluavat tarjota tuon mahdollisuuden myös omille tyttärilleen.

Kaikkien vanhempien tavoitteet eivät kuitenkaan ole yhtä yleviä, vaan perustuvat pakkoon: pojan saamisen pakkoon. Sen ympärillä afgaaninaisen elämä pyörii alueella vaikuttaneen zarahustralaisuuden oppien myötä, jotka vaikuttavat vallitsevasta islamista huolimatta edelleen hyvin vahvasti. Mies ei anna käydä töissä, ellei perheeseen synny poikaa: muutetaan nuorin tyttö pojaksi, ja paineet väistyvät. Perhe on köyhä, miehen palkka ei riitä: muutetaan yksi tyttö pojaksi, jotta tämä voi hankkia lisätuloja. Perheen isä ei huolehdi perheestään tai on paljon poissa kotoa: muutetaan yksi tyttö pojaksi, jotta perheen naiset pääsevät ulos, sillä ilman miespuolista holhoojaa se ei käy. Perheen vanhempia haukutaan spesifeillä, pojattomuuteen viittaavilla nimityksillä ja vanhempien urat ja uskottavuus tyssäävät tyttöjen vuoksi: muutetaan yksi tyttö pojaksi, ja yhteiskunnallinen asema nousee kohisten – jopa siinä tapauksessa, että olisi tiedossa, ettei lapsi ole syntynyt poikana. Ja lista sen kuin jatkuu päätyen aina samaan lopputulokseen: ei ole mitään tärkeämpää kuin poikalapsi.

Tämän valossa tuntuu entistä surullisemmalta lukea haastateltujen naisten kohtaloita, sillä palaaminen naiseksi ei ole kaikille pitkän poikana elämisen jälkeen edes vaihtoehto: syntymästään asti poikana eläneet naiset todella identifioivat itsensä miehiksi, ja osa haastatelluista haaveilee sukupuolenkorjauksesta. Varhaislapsuudessa muutetut naiset sopeutuvat helpommin, mutta monella heistäkin on ongelmia luopua vapauksistaan ja täyttää perinteisen naisen roolin vaatimukset, jotka vaikuttavat jo lapsena. Siksi tyttöjen onkin helppo ryhtyä pojiksi, kun vanhemmat siitä päättävät: kuka lapsi sanoisi ei huomiolle ja rajoittamattomille mahdollisuuksille? Länsimaiselle lukijalle on hämmentävää huomata, miten vapauden kaipuu kirjan haastatteluiden valossa ajaa sukupuoli-identiteetin ohi 100-0: käytännössä jokainen on valmis luopumaan naiseudestaan, jos se tarkoittaa vapautta.

Suomen kaltaiseen maahan syntyneenä naisena kirja on shokeraavaa luettavaa: miten kokonainen yhteiskunta voi olla niin kietoutunut miesten ympärille? Nordberg nousee kirjassaan kuitenkin dramaattisuuden yläpuolelle monipuolisilla, hyvillä lähteillään ja porautuu asian ytimeen asiallisesti ja kiihkottomasti: sukupuolikäsitykset eivät ole sivuseikka, vaan olennainen osa maailman suurimpia konflikteja. Nordbergin esittelemien tutkimusten mukaan tasa-arvoiset maat ovat kaikin tavoin rauhallisempia ja taloudellisesti vakaampia; maat, joissa naisia sorretaan niin perhe- kuin yhteiskuntatasolla puolestaan ovat suuria uhkia myös muille valtioille. Naisten oikeudet eivät koske vain naisia, vaan koko yhteiskuntaa. Tätä kirjaa voin suositella aivan kaikille.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 17: Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Tuuli Eltonen: 007 ja tähtäimessä sukupuoli

”Bondin hahmo edustaa yhtä ideaalimieheyden muotoa, kykenevää ja kaikesta selviävää sankaruutta. Mieskuvan voimakas eksessiivisyys, ylimenevyys, mahdollistaa sen luennan maskuliinisuuden esittämiseksi, siihen naamioitumiseksi. Ideaalisuudesta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, agentin mieskuvaan pystytään suhtautumaan myös ironisesti, mikä osaltaan murentaa sen valta-asemaa. Ideaalimieheys voi siten toimia myös itsetietoisena naurun paikkana. Siihen yhdistetään muun muassa liioittelua, ironiaa ja usein nimenomaan feminiinisiksi miellettyjä piirteitä, agentti esimerkiksi toimii toistuvasti katseen erotisoituna objektina. Hahmon mieheys ei näyttäydy suljettuna ja yksiselitteisenä, vaan eri palasista eri tavoin eri aikoina rakentuvana. Vaikka agentin mieskuvan ihanteellisuus nähtäisiin tavoiteltavana, sen monet elementit osoittavat samalla, että mieheys voi rakentua monin tavoin.”

img_20180915_1533591180370722.jpgIan Flemingin luoman James Bondin eli agentti 007:n seikkailut ovat käyneet tutuiksi useimmille supersuositun elokuvasarjan myötä. Tuuli Eltosen mediatutkimuksen alan lisensiaatintyöhön pohjautuva tietokirja 007 ja tähtäimessä sukupuoli (Multikustannus, 2009) porautuu 1960-luvulta tähän päivään kestäneen elokuvasarjan mies- ja naiskuviin, sen esittämään heteroseksuaaliseen valkoiseen maailmaan ja elokuvien tarjoamiin identifikaation mahdolli-suuksiin.
Uskoisin, että Bondinsa etu- ja takaperinkin tunteva fani löytää tästä perusteellisesta kirjasta uusia ajatuksia ja välineitä elokuvien analysointiin – ja Bondeja salaisena paheenaan pitäneet saavat huokaista helpotuksesta huomatessaan elokuvien sukupuoliroolien moninaisuuden ja sallivuuden.

Kuten elokuvia katsoneet tietävät, toiminnan, väkivallan ja seikkailujen lisäksi suuren roolin saavat naiset. Eltosen kirja käsitteleekin hyvin tarkkaan paitsi 007:n henkilöhahmoa ja heteroseksuaalisuuden esittämistä, elokuvien syntyaikojen kontekstia (länsimaisten yhteiskuntien tasa-arvoisuutta ja feminismin tilannetta) sekä kuuden Bond-näyttelijän eroja ja rooliin tuomia vivahteita, myös Bond-elokuvan naisia viattomasta Honey Ryderista pahiksesta hyvikseksi kääntyvään May Dayhin.

Yllättävää kyllä, elokuvasta poimittujen esimerkkien ja kattavan lähdekirjallisuuden myötä kirjoittaja onnistuu osoittamaan, että Bond-elokuvien saama ummehtuneen seksistinen leima on monessa kohtaa aivan aiheeton: sukupuolirooleilla leikiteltiin ja niitä kyseenalaistettiin jo 1970-luvun Bondeissa hämmästyttävän moderniin tapaan, sillä 60-luvulla käynnistynyt naisten emansipaatio ja seksuaalisuuden yleinen vapautuminen sai Bondeista voimakkaan äänenkannattajan: onhan elokuvasarja alusta asti esittänyt seksuaalisesti vapautuneita, häpeästä vapaita naisia (ja miehiä), ja siten omalta osaltaan edistänyt teemojen valtavirtaistumista. Esimerkiksi nostetaan paitsi kevyet suhteet ilman avioitumisaikeita, myös ensimmäisen Bond-näyttelijä Sean Conneryn nykypäivänkin mittakaavassa poikkeuksellinen esittäminen kameralle: hänen lähes alastonta vartaloaan katsotaan elokuvissa avoimesti naisen näkökulmasta, kun yleisempää on erotisoida naisvartaloa miehen silmin.

1970-luvun lopussa feminismiä elävässä elämässä kohdannut konservatiivinen vasta-aalto näyttäytyi kuitenkin 80-luvun Bond-elokuvissa heikkoina ja miehen (tässä tapauksessa näyttelijä Roger Mooren Bondin) toiminnasta riippuvaisina naishahmoina, joille ei annettu merkitystä esimerkiksi elokuvien loppuratkaisujen suhteen. Suunta kääntyi vasta Timothy Daltonin hypätessä Bondiksi 80-luvun lopulla; uusi, vakavampi ja vahvempi Bond tarvitsi myös rinnalleen vakavasti otettavia naisia. Eltonen tulkitseekin Daniel Craigin Bondien palanneen tietyllä tapaa jopa juurilleen 70-luvulle – niin paljolti mies- ja naiskuvaukset olivat nykyaikaisen kuvauksen kanssa yhteneväisiä.

007 ja tähtäimessä sukupuoli tarjoaa 200 sivua pientä, tiivistä ja analyyttistä tekstiä tieteellisine lähdeviittauksineen, eikä ole helpoin lukea: alkuperäinen muoto lisensiaatintyönä paistaa läpi jäykästä rakenteesta ja toisteisuudesta, jotka populaariksi tietokirjaksi tarkoitetussa teoksessa tekevät yleisvaikutelmasta turhan raskaan. Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen ja analyysit hyvin perusteltuja niin kirjallisuudella kuin havainnollisilla dialogiesimerkeillä, että kukaan, jota Bondit ovat joskus koskettaneet, ei voi jättää kirjaa kesken.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 22: Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

”Hukou, asuinpaikkaoikeus, on kiinalaisen elämän tärkein todistus. Ilman sitä ei virallisesti ole olemassa. Hukouttomilla ei ole asiaa sairaalaan, he eivät pääse naimisiin, töihin tai edes junan kyytiin, sillä lipunostoon tarvitaan henkilötodistus. Kiinalaiset kutsuvat heitä mustiksi lapsiksi. Mustia lapsia on miljoonia, sillä moni laiton liikalapsi on paperiton kansalainen. Tämä on yksi yhden lapsen politiikan seurauksista. Millaista on elää, kun ei ole virallisesti olemassa?”

https://atena.fi/yhden-lapsen-kansa
Kuva: Atena

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (2016, Atena) valaisee Kiinan tilannetta vuosina 1979−2015, jolloin kansalaisilla oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oikeus vain yhteen lapseen. Aihe on varmasti monille päällisin puolin mediasta tuttu, mutta Mannisen kirjaan kokoamat vaikutukset ja seuraukset – niin hyvässä kuin pahassa – pääsevät yllättämään asiaan perehtymättömän kokonaisvaltaisuudellaan: yksikään kiinalainen ei ole niiden ulottumattomissa. Yhden lapsen kansa kuvaa hienosti monimutkaisen aiheen eri puolia lukuisten kiinalaisten haastateltaviensa kautta. Liikaa lapsia tehnyt kapinallinen suurperhe, lapsuuttaan suorittava ainokainen ja isä, jonka pojille ei löydy vaimoja elävät yhden lapsen säännöksen vuoksi hyvin erilaisissa tilanteissa.

Yhden lapsen kansa tuo hienosti esille sen, miten valtavat ja syvälliset vaikutukset yhdellä poliittisella päätöksellä voi olla. Voisi kuvitella, että väestörikkaassa maassa sääntöä olisi ollut helppo kiertää, mutta teos tarjoilee leuat pudottavaa faktaa ylimääräisten lapsien hankkimisen seurauksista: jopa raskaana olevien naisten painostus ja sieppaukset pakkoabortteihin, vanhemmiksi tulevien omaisuuden tuhoaminen ja vuosipalkan suuruiset sakot olivat kiihkeimpinä aikoina osa protokollaa. Viralliset perhesuunnitteluviranomaiset kartoittivat naisten kuukautiskiertoja ja vyötärönympäryksiä sekä toteuttivat tarvittavat rangaistukset ”koko maailman hyväksi”. Tutkimusten mukaan edelleen suuri osa kiinalaisista ajattelee valtion tehneen väestönkasvua jyrkästi rajoittamalla palveluksen koko maailmalle ilmastonmuutoksen hidastamisen muodossa, vaikka ainakin teoksessa esiteltyjen tutkimusten ja arvioiden mukaan väestönkasvun jyrkkä hidastuminen on paljolti kaupungistumisen ja vaurastumisen, ei rajoitusten, ansiota. Vuodesta 2015 Kiinan johto onkin jo kannustanut perhekokojen kasvattamiseen, sillä vääristynyt huoltosuhde aiheuttaa uudenlaisia ongelmia maan sisällä.

Manninen on onnistunut yhdistämään tutkimustulokset, haastattelut sekä omat subjektiiviset huomionsa tasapainoiseksi kirjaksi, joka jättää tarpeeksi tilaa lukijan omille ajatuksille. Sitä tarvitaankin: suuntaan tai toiseen kiihkoilematta kirjoitettu teos on sisällöltään paikoin niin rankka, että kirjaan haastateltujen kohtalot siirtyivät uniinikin. Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirja ei kuitenkaan mässäile epäoikeudenmukaisuudella tai surkuttele haastateltujen kohtaloa, vaan he saavat mielestäni äänensä kuuluviin. Eniten ilahduttavat ja hämmentävät autenttisesti kuvatut haastattelutilanteet: modernin, esikoisensa juuri saaneen pariskunnan haastattelu saa aivan uuden suunnan, kun haastattelusta tietämätön perheenpää eli tuore isoisä saapuu kotiin. Toisaalla kauhistunut Manninen saa itse olla hätistelemässä ulkomaalaisesta toimittajasta häikäistynyttä ja meluisaa maalaismiesten joukkoa, jolle olisi aivan luonnollista jäädä kuuntelemaan ystävänsä kälyn kipeää pakkoaborttikertomusta.

Tietokirjana Yhden lapsen kansa sisältää paljon vuosilukuja, nimiä ja tärkeitä tapahtumia, ja niitä kerrataan paljon. Kirjan johdanto esittelee yhden lapsen politiikan ilmiönä sen verran perusteellisesti, että varsinaisissa luvuissa uutta asiaa tulee enää verraten vähän. Sen sijaan tutuksi tulleita käsitteitä ja asioita syvennetään ja tuodaan tilastoista mikrotasolle, yksilöiden kertomuksiin ja kokemuksiin. Kirjan edetessä itseäni alkoi hieman hermostuttaa teoksen amerikkalaistyylinen metateksti, jossa faktoja tunnutaan toistettavan joka toisessa kappaleessa, usein jopa samoilla ilmauksilla. Toisaalta rauhallinen tahti voi olla myös hyvä asia, eikä lukijana tipu kärryiltä, vaikka faktat eivät olisi jääneet mieleen heti ensimmäisellä kierroksella.

Yhden lapsen kansa on riipaiseva, suunnattoman mielenkiintoinen ja mieltä avartava lukukokemus. Mannisen kertojanääni on suuressa roolissa, sillä haastateltavien käytöstä ja valintoja olisi välillä vaikea ymmärtää ilman paikallisen odotusten, tapojen ja historian avaamista. Kirjan parasta antia ovatkin elävästi kuvatut tositapaukset sekä länsimaisen kirjailijan ja kiinalaisen kulttuurin yhteentörmäyksestä nouseva reflektointi. Kuten ansioituneelta tietokirjalta voi odottaakin, mitään ei oleteta, ei edes haastateltavien motiiveja ja totuudenmukaisuutta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 45: Palkittu tietokirja