Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila & Erica Åberg: Ulkonäköyhteiskunta: ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa

Tällainen itsevarmuuden ja oman kehon rakastamisen sanoma – – saattaa itse asiassa jopa lisätä yksilöihin, etenkin naisiin, kohdistuvia paineita: paitsi että yksilöitä vaaditaan kehittämään ulkonäköä norminmukaiseksi, vaaditaan heitä yhä enemmän myös kehittämään kykyä rakastaa itseään ja kehoaan oikealla tavalla. Kun ulkonäköpaineista tehdään yksilön ongelma, unohdetaan helposti, että paineet ovat ulkonäkökeskeisen kulttuurimme tuotteita ja että ahtaisiin ulkonäkömuotteihin sopeutumattomuudella on usein hyvin todellisia vaikutuksia riippumatta siitä, rakastaako itseään ulkonäöllisesti vai ei.

Turkulaiset taloussosiologit Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila ja Erica Åberg tutkivat mukavan keveästi kirjoitetussa teoksessaan ulkonäön merkitystä elämän eri alueilla menestymiselle suomalaisessa viitekehyksessä. Ulkonäköyhteiskunta – ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa (Into kustannus 2019) pohtii, onko Suomi jo niin sanottu ulkonäköyhteiskunta, jossa ulkonäön merkitys olisi levinnyt yleiskäyttöiseksi pääomaksi, joka vaikuttaisi vahvasti muuallakin kuin sen perinteisillä alueilla, kuten parinvalinnassa. Ulkonäön merkityksen (liika) vahvistuminen yhteiskunnassa typistää ihmiset toimijoista ulkonäöiksi, joiden arvoa ja menestystä mitataan ulkonäön vaalimisen, oikeanlaisen kuluttamisen ja vallitsevaan normiin sulautumisen mittareilla.

Tutkijaryhmä esittää, ettei Suomi vielä täytä lähes dystooppiselta kuulostavan ulkonäköyhteiskunnan kriteerejä, mutta matka sinne ei ole kovin pitkä. Some, fitness-villitykset ja korealaiset ihonhoitorituaalit ovat luoneet tänne Pohjolan perukoillekin kuplia, joissa ihmiset voivat määritellä itseään ensisijaisesti ulkonäön kautta sekä saada suurtakin etua ulkonäön ”oikeanlaisesta” kehittämisestä ja ylläpidosta. Kirjoittajat lähestyvät teemaa taloussosiologisesta näkökulmasta, ja kirjassa saakin paljon tilaa pohdinta erilaisista resursseista ja niiden jakautumisesta. Kasvonpiirteet, ruumiin koko ja muoto ja pukeutumistyyli ovat esimerkkejä tutkimusten erittelemistä ulkonäöllisistä resursseista, jotka jakautuvat epätasaisesti ja jotka voivat vaikuttaa monilla elämänalueilla työelämästä ystävyyssuhteiden solmimiseen – positiivisesti tai negatiivisesti.

Vaikka Ulkonäköyhteiskunta tarjoaa katsauksen myös kansainvälisiin teorioihin, pääosassa ja parasta antia ovat suomalaisten tutkittavien käsitykset ja kokemukset. Ulkonäöstä hyötyminen on saunaa ja luonnollisuutta suosivassa Suomessa paheksuttua, mutta se ei tarkoita, että ulkonäöllä ei olisi väliä. ”Normaalin” ulkonäön ja siitä oikealla tavalla huolehtimisen normit vaihtelevat, mutta ovat aina yksilön valinnan sijaan yhteiskunnallisia malleja ja sosiaalisia sääntöjä, joista poikkeaminen on hankalaa – joskus jopa rangaistavaa. Säännöt ovat myös hyvin sukupuolittuneita: naisilta odotetaan ja vaaditaan enemmän. Kirjassa tiivistetäänkin ristiriita hyvin: ”- – samanaikaisesti kun naiset pitävät ulkonäköä tärkeämpänä asiana kuin miehet, murehtivat enemmän ikääntymistä sekä käyttävät merkittävästi enemmän aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen, ei heidän ole kuitenkaan sallittua hyötyä ulkonäöstään”. Toisaalta miesten mahdollisuudet ovat rajatut ja ulkonäöstä huolehtimisen tavat suurennuslasin alla; jos poikkeaa mitenkään normista, miehisyys joutuu helposti kyseenalaistetuksi.

Ulkonäköyhteiskunta on helposti lähestyttävästä ja selkeästä tyylistään huolimatta läpeensä tieteellinen teos: lukuisat kirjan taustana käytetyt tutkimukset aineistoineen ja metodeineen on selostettu auki tarkasti. Kirjoittajat ovat kuitenkin ansiokkaasti huomioineet lukijan, joka haluaa aiheesta tietoa ilman sadoissa viitteissä kahlaamista: tekstissä vinkataan, mitkä kirjan osiot voi halutessaan hypätä yli menettämättä kuitenkaan tietoa mielenkiintoisista tutkimustuloksista. Kaiken kaikkiaan lukukokemus on hyvin rytmitetty. Luvut ovat tarpeeksi lyhyitä ja hyvin jäsenneltyjä, ja tutkimustulosten väleissä on hyvin henkilökohtaisia, muuta tekstiä kevyempiä näkökulmatekstejä, jotka tuovat toisinaan teoreettisen aiheen lähemmäs.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 10: Kirjan nimessä on numero

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin eli totuuksia ranskatar-myytin takaa

Ranskalainen paradoksi tarkoittaa ylipainon yhteydessä siis montaa asiaa: paradoksaalista suhtautumista lihaviin, paradoksaalista suhtautumista ruokaan ja paradoksaalista pakkomiellettä hoikkuudesta. Syöminen on Ranskassa sosiaalista, mutta siihen liittyy myös vahva sosiaalinen kontrolli.

Yleisradion Ranskan ulkomaantoimittajana toimiva Annastiina Heikkilä avaa tietokirjassaan Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa (Kustantamo S&S 2018) ranskalaisia tasa-arvon ongelmia. Nimensä mukaisesti kirjassa perataan erilaisia naiseuteen liittyviä kysymyksiä populaarikulttuurin luoman ja monella tapaa vahingollisen ranskatar-myytin kautta. Yleinen ajatus ranskattarista aina seksikkäinä, tupakoivina, hoikkina ja silti ranskalaisia herkkuja huoletta puputtavina tyyliniekkoina sulkee ison osan ranskalaisnaisista muotin ulkopuolelle, ja Heikkilän mukaan yhä useampi ranskalaisnainen kokeekin tarvetta ahtaan normin päivittämiselle.

Heikkilän teos on oivallinen yhdistelmä asiantuntijoiden ja tavallisten ranskalaisten kanssa käytyjä keskusteluja, sopivasti annosteltua historiallista ja poliittista taustoitusta sekä pohjoismaisen naisen omia kokemuksia ranskalaisesta kulttuurista. Lopputuloksena on edelleen ajankohtainen teos, joka lisää ymmärrystä Ranskan toisinaan jopa kummalliselta tuntuvaan nykyhetkeen, mutta herättää pohtimaan myös kotimaisia naisen malleja. Heikkilän miellyttävän eläväinen ja vakaa kertojanääni pitää moneen suuntaan kurkottavan paketin kasassa.

Bibistä burkiniin jakautuu johdannon jälkeen kolmeentoista alalukuun, jotka keskittyvät kukin yhteen ranskalaisten naisten kohtaamaan tasa-arvon ongelmaan. Naisen ikääntyminen, paino, ulkonäkö ja seksuaalisuus eivät Suomessakaan ole valta-asetelmista ja muiden kontrollista vapaita alueita, mutta osa luvuista todella pääsee yllättämään kulttuurieroillaan.

Vaikka esimerkiksi seksuaalinen häirintä on ongelma kaikkialla maailmassa, Ranska tuntuu erityisen vaikealta paikalta oleskella julkisessa tilassa naisena. Ranskan hallituksen tilaaman kyselyn mukaan sata prosenttia julkisia liikennevälineitä käyttäneistä naisista kokee seksuaalista häirintää. Vuosisatojen perinteiden ja jopa ihailtuna pidetyn ranskalaisen viettelykulttuurin myötä julkinen tila myös muuttuu hitaasti turvallisempaan suuntaan. Kärjistettyjen mielipiteiden mukaan miehen kömpelöt, loukkaavatkin lähestymiset olisi aina otettava imartelevina huomionosoituksina, sillä ”kunnon” ranskatar on aina valmis lähentelylle.

Niin hämmentävältä kuin se pohjoismaisesta vinkkelistä vaikuttaakin, #metoo-henkiset liikkeet ovat Ranskassa (kaikesta edellä mainitusta huolimatta) saaneet vastustajikseen myös suuren joukon vaikutusvaltaisia ja älykkäitä ranskalaisnaisia. Eräiden ranskalaisten feministien näkökulmasta kaikenlainen seksuaalisen vapauden rajoittaminen on vaaroista suurimpia, ja eräässä kuuluisassa manifestissa joukko naisia vaatii miehille oikeutta häiriköidä jatkossakin – onhan ”naisilla keinoja käsitellä häirintää”.  

Ranskatar-myytin nimissä äitiyskin on piiloteltava asia, jonka vaikutukset eivät saa näkyä naisen kropassa. Samalla asialla puolustellaan myös vakavaa rasismia, sillä erittäin monikulttuurisen maan ihannenainen on edelleen vaalea. Kuten näistäkin muutamasta nostosta jo huomaa, medioissa, elokuvissa ja kansan puheissa muotoutunut olematon ranskatar ei ainoastaan aiheuta valtavia ulkonäköpaineita, vaan myös ison joukon yhteiskunnallisia ongelmia. Heikkilän kuvaus on masentavaa luettavaa, mutta asialleen omistautuneen toimittajan työ on silti inspiroiva ja tärkeä kurkistus toiseen kulttuuriin. Siitä riittää ammennettavaa myös tutun arkipäivän havainnointiin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 8: Kirja, jossa maailma on muutoksessa

Vanessa Springora: Suostumus

Minä ihmettelen, miten etuoikeutettu olenkaan, kun olen saanut tutustua niin lahjakkaaseen ja nerokkaaseen kirjailijaan (todellisuudessa saan siivet selkään muistellessani, miten hän katsoi minuun), ja vähä vähältä minä muutun. Tarkastelen itseäni peilistä ja pidän itseäni nyt ihan kauniina. Poissa on se rupisammakko, jonka kuvajainen sai minut välttelemään näyteikkunoita. Miten voisi olla olematta imarreltu siitä, että mies ja vieläpä ’kirjallisuusmies’ viitsi katsoa minuun?

Kuva: WSOY

Vanessa Springora tuo esikoisteoksessaan Suostumus (alk. Le consentement, 2020; suom. Lotta Toivanen, WSOY 2021) esiin kevään puhuttelevimman tositarinan kauniin ja kypsän asiaproosan muodossa. Ranskalainen Springora, nykyisin kustannusalan ammattilainen, joutui vain 14-vuotiaana arvostetun kirjailija Gabriel Matzneffin hyväksikäyttämäksi. Springora ei suinkaan ollut miehen ainoa uhri, vaan jopa iso osa Matzneffin tuotannosta perustuu tämän pedofiilisten mieltymysten kuvailuun. Kirja on jo osoittanut voimansa: yksityiskohtainen kuvaus teini-ikäisen Springoran ja suhteen aikana 50-vuotiaan Matzneffin suhteesta sai Ranskan poliisin aloittamaan rikostutkinnan miehen väärinkäytöksistä – nainen on nimittäin ensimmäinen julkisuuteen astuneista uhreista.

Lienee sanomattakin selvää, ettei Suostumus ole keveää luettavaa. Se herättää koko tunteiden kirjon epäuskosta kauhuun, vihaan ja hämmennykseen. Lukijan vahvojen tunteiden vastapainoksi Springoran minäkertojan kuljettama tarina etenee kiihkotta ja eheästi. Kirjoittajan omat tunteet pysyvät lapsuuden ja nuoruuden kuvauksissa taustalla, ja aikuinen Vanessa pääsee kunnolla ääneen vain tilanteita peilaavissa sivuhuomautuksissa ja viimeisissä, nykyhetkeen keskittyvissä luvuissa – iso osa kirjasta onkin muistelua vääränlaisen suhteen aloituksesta, kehittymisestä ja lopettamisesta teini-ikäisen tytön näkökulmasta.

Jo kirjan lähtöasetelma perustuu äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen, mutta Springora lisää kierroksia: pohdiskelevat ja avoimet luvut varhaislapsuuden vaikeasta isäsuhteesta, vapaata kasvatusta kannattaneesta yksinhuoltajaäidistä ja varhaisteini-ikäisen huonosta itsetunnosta taustoittavat sitä, miten Matzneff onnistui kietomaan tytön sormensa ympärille vuosiksi. Kaikki alkaa kohteliaisuuksien ja huomion aikaan saamasta ihastuksesta, mutta jossain vaiheessa 14-vuotias tyttö myös käyttää vanhaa ihailijaa aseenaan: kapinointi isää ja äitiä vastaan helpottuu, kun aseena on maankuulu kirjailija ja tämän palava rakkaus – kuten nuori tyttö luulee.

Springora kuvaa kipeästi, miten Matzneff manipuloi hänet lapsuuden maailmasta vääristyneeseen seksisuhteeseen, joka lopulta muuttuu kokonaisvaltaiseksi kontrolloinniksi ja henkiseksi väkivallaksi. 15 ikävuoden kohdalla Vanessa alkaa hiljalleen tajuta tilanteen kummallisuuden: miten kaikki lähipiirin aikuiset ovat hiljaa hyväksyneet julkisena salaisuutena pidetyn suhteen? Samaa kysyy järkyttyneenä lukija kerta toisensa jälkeen, kun sekä poliisit että tytön läheiset aikuiset sulkevat silmänsä hyväksikäytöltä.

Vaikka Springora lopulta pystyi irtautumaan Matzneffin vaikutuspiiristä, eron hinta oli kova. Mies seuraili hänen toimiaan vuosikausia, kirjoitti hänestä avoimesti (edes etunimeä ja muita tunnistettavia tietoja vaihtamatta) kirjoissaan, pyrki tuhoamaan naisen uraa ja julkaisi verkkosivuillaan kepulikonstein ja Springoran tahdon vastaisesti nuoruudessa otettuja, suhteen aikaisia kuvia. Kaikki tämä saa tuntemaan uskomatonta pettymystä: miten Springoraa ja monia, monia muita lapsia ei pystytty suojelemaan tämän paremmin? Miten on mahdollista, että arvostetun kirjailijan asema mahdollisti kaiken ilman yhteiskunnan väliintuloa – vaikka mies kirjoitti hyväksikäytöistään teoksissaan?

Äärimmäisen tärkeä, johdonmukaisesti ja peittelemättömästi kirjoitettu kirja nousee heittämällä vaikuttavimpien lukukokemusten joukkoon. Suostumus tarjoaa koko kuvan: tunnekylmästä lapsuudesta hyväksikäytön kautta oman tiensä löytämiseen. Springora oli uhri, muttei ole sitä enää – nyt hän on toimija, jonka ääni toivottavasti auttaa ehkäisemään ja tunnistamaan vastaavia tilanteita tulevaisuudessa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?

Nuori ihminen, joka polvet hiukan tutisten ja sydän vavahdellen odottaa kustantajan eteisessä puristaen tiukasti käsikirjoituspinkkaa kainaloonsa, on näky, joka itselleni on niin läheinen, etten voi hymyillä. Hän ei vielä itse aavista, miten sanomattoman paljon pettymyksiä, turhaa vaivaa ja sortuneita unelmia hänellä on edessään, ennen kuin hän saavuttaa nuo maineen kalpeat laakerit, jotka nyt hohtavat niin kultaisina hänen mielikuvituksessaan, mikäli hän niitä milloinkaan saavuttaa.

Monipuolisen Mika Waltarin tuotantoon kuuluu myös aloitteleville mutta tavoitteellisille kirjoittajille suunnattu opas Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (WSOY 1935). Kymmenen vuotta ennen Sinuhe Egyptiläisen ilmestymistä julkaistu kirja on jyrkkä mutta isällinen, kunnianhimoinen mutta humoristinen kirja paitsi kirjoittamisesta, kirjailijan elämästä kokonaisuudessaan. Nykylukijalle se tarjoaa paitsi monia edelleen hämmästyttävän hyvin paikkansa pitäviä ohjeita, myös mielenkiintoisen ikkunan vuosikymmenten takaiseen Suomeen ja sen kirjalliseen maailmaan.

Erittäin käytännönläheisessä opuksessaan Waltari puhuttelee lukijaa suoraan ja mielipiteitään kainostelematta. Jo ensimmäisillä sivuilla todetaan, ettei kirja perustu teorioihin tai ideologioihin, vaan ”tarkoituksena on yksinomaan antaa aloittelevalle kirjailijalle, joka toivoo saavansa tuotteitaan muodossa tai toisessa julkisuuteen, eräitä käytännöllisiä neuvoja, joiden noudattaminen säästää hänet monilta erehdyksiltä”. Kyseessä ei siis ole perinteinen kirjoitusopas harjoituksineen, vaan mukana on (nykylukijalle tosin auttamattoman vanhentuneita) vinkkejä myös mm. kirjoituskoneen hankinnasta, kirjallisissa aikakauslehdissä julkaisemisesta sekä kirjoittajan tekijänoikeuksista ja etumaksuista, markalleen.

Nykylukijalle ja -kirjoittajalle teoksen parasta antia ovat Waltarin – toisinaan pisteliäätkin – näkemykset ja kokemukset erilaisten tekstilajien kirjoittamisesta: runous, taidenovellit, aikakauslehtiproosa, romaanit ja draama käsitellään kaikki omissa luvuissaan. Kaikki vinkit ovat kuitenkin leimallisesti Waltarin henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia, ja toisinaan ajan kulun huomaa selvästi: alaotsikon Seksuaaliprobleema kirjallisuudessa alla kehotetaan välttämään kaikkea ”sukupuoliasioilla mässäilyä” ja liian yksityiskohtaiset kuvaukset julistetaan sisällöstä ja kontekstista riippumatta ”huonoksi taiteeksi”. Samalla tavoin Waltari niputtaa dekkarit ja romantiikan toisarvoisiksi viihderomaaneiksi, joilla ei ole eikä koskaan tule olemaan taiteellista arvoa. Vastakkainasettelut tuntuvat itsestäni jo vanhentuneilta, sillä eihän kirjoitustaito ilmene vain tietyissä muodoissa.

Hämmentävän huolettomasti (jopa uhkarohkeasti!) Waltari myös mainitsee nimeltä kollegoitaan – eikä aina todellakaan maireassa valossa, vaan pikemminkin varoittavina esimerkkeinä esimerkiksi huonosta kirjoitustyylistä. Ensin vahvat mielipiteet hämmensivät, mutta juuri niiden vahvuus luokin lukijalle oivan taustakankaan ja mahdollisuuden omien näkemysten kirkastamiseen: yhdestä vinkistä voi olla samaa mieltä, toinen herättää muuttamaan mielipidettä, kolmas saa huomaamaan erimielisyyden ja luomaan oman, entistä tiedostetumman käsityksen aiheesta.

Kaikkea ei myöskään kannata ottaa liian tosissaan, sillä monesti Waltarin mietinnöt tuodaan lukijan eteen absurdit mitat saavien vitsien muodossa, kuten tässä runoilijoiden palkkioiden pienuutta käsittelevässä lohkaisussa: ”Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla.”

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 24: Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Ajattelen taas puita (ajattelen aina puita). Ne kasvavat ihan itsestään.

Sama pätee ihmisiin: jos olemme yhtään halukkaita saamaan uusia kokemuksia, laajentamaan tietoisuuttamme, oppimaan tai syynäämään välillä omaa käytöstämme sen sijaan että etsimme koko ajan vikoja muista, kasvu on vääjäämätöntä. Sitä tapahtuu kyllä, vaikka emme ihan koko ajan yrittäisi päivittää itseämme paremmaksi ja paremmaksi versioksi.

Bloggaaja Eeva Kolun syksyllä ilmestynyt esikoisteos Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (Gummerus 2020) on herättänyt runsaasti huomiota – eikä ihme. Omaelämäkerrallinen, elämäntaito-opasmainen kirja iskee kiinni moneen erittäin ajankohtaiseen teemaan. Kolu pyörittelee milleniaalien yhä yleisimmiksi käyvät burnoutit, mielenterveyttä kuormittavan työelämän, perfektionismin, ulkonäköpaineet ja koronan aiheuttamat tuntemukset samastuttavaksi paketiksi, joka puhuttelee, hämmentää ja laittaa pohtimaan. Kolun omat kokemukset ja vastoinkäymisistä oppimansa oivallukset on koottu helppolukuiseksi kirjaksi, joka on kuin ystävän puhetta toiselle. Se ei saarnaa elämänmuutosta ylhäältä käsin, muttei ehkä ole aina se objektiivisinkaan lähde.

Kirja on jaettu löyhästi teemoittain kymmeneen lukuun, jotka jakautuvat vielä useiksi alaluvuiksi. Tiiviit pätkät tuovat (kirjoittajan taustan huomioiden vähemmän yllättäen) mieleen blogitekstit, ja tyylissäkin on paljon samaa. Vaikka Korkeintaan vähän väsynyt taidetaankin luokitella tietokirjallisuudeksi, kerronta on maalailevaa ja kaunokirjallista, ja se etenee ajoittain hyvin draamantajuisesti. Kolu selostaa jo vuosia sitten liikkelle lähteneen uupumusten ja vaatimusten kierteen ensimmäisessä persoonassa ja omaleimaiseen tyyliin. Tietokirjalle tunnistettavia piirteitä ovat puolestaan moninaiselle taustakirjallisuudelle kumartavat lähdeviitteet sekä osan luvuista loppuihin listoiksi kootut vinkit.

Vaikka Korkeintaan vähän väsynyt on mielestäni ennemmin omaelämäkerrallinen pamfletti tai puheenvuoro armollisuuden ja hidastamisen puolesta, tarjoaa se selfhelp-kirjojen tyyliin myös suoria vinkkejä. Toisinaan ne tuntuvat ristiriitaisilta: yhtäällä neuvotaan tekemään omien tuntemusten mukaan, toisaalla annetaan kielto- ja ohjelistoja omaan elämänkokemukseen perustuen. Väleihin ripotellut lähteet käsittelevät monipuolisesti mm. teknologiaa, tunnetaitoja, valtadiskursseja ja palautumista, ja ilahduttavasti opukset on myös listattu loppuun sillä tarkkuudella, että niiden pariin on itsekin mahdollista hakeutua.

Voi olla, että osalle lukijoista kirjan kielelliset valinnat ovat osa hyvää lukukokemusta, mutta omaan makuuni rentous menee toisinaan yli. Englanninkieliset mietelauseet (myös ilman käännöksiä) ja anglismit, puhdas puhekieli sekä puheenomaisesti käytetyt dialogipartikkelit risteilevät tiuhaan tahtiin tekstin seassa. Nämä luovat mielestäni kirjaan viimeistelemätöntä sävyä:

Samaan tapaan itsestään voi tehdä projektin, jota on koko ajan kehitettävä paremmaksi ja paremmaksi. Sitähän meille toitotetaan: live your BEST LIFE! Ole paras versio itsestäsi!

Blogeissa ja netissä käytetty kieli on ja saa ollakin rennompaa ja toisinaan rakenteeltaankin kauno- tai tietokirjateksteistä poikkeavaa, ja ymmärrän myös tiettyjen lausahdusten intertekstuaaliset viittaukset. Kirjan sivuilla tällainen keveys alkaa kuitenkin häiritä itseäni: teksti todella on kuin kirjoitettua puhetta, ei oma kirjallinen kokonaisuutensa. Toisaalta helposti lähestyttävä, netistä tuttu tyyli saattaa tuoda kirjan ääreen aivan uusia yleisöjä.

Ennen kaikkea Korkeintaan vähän väsynyt on subjektiivinen puheenvuoro uupumuksesta, omien rajojensa tunnistamisesta ja vaatimusten viidakosta selviämisestä. Parhaimmillaan se on kuin kavereiden kesken käyty, lämmin ja elämänmakuinen keskustelu, ja kirjalle on varmasti paikkansa samassa elämänvaiheessa olevien kirjahyllyissä ja lukulistoilla.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 45: Esikoiskirja