Tim Marshall: Maapallo hallussa – karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta

Kirja saatu kustantajalta

Maa, jonka päällä elämme, on aina muovannut meitä. Se on vaikuttanut sotiin, politiikkaan ja yhteiskuntiin kaikkialla maailmassa. Tämä pitää paikkansa yhtä lailla nyt kuin menneinä aikoina, jolloin muinaisten kansojen johtajat etsivät ylänköpaikkoja pystyäkseen paremmin puolustautumaan. Joet, vuoret, aavikot ja valtameret rajoittavat toisinaan hallitusten, valtionjohtajien ja yhteiskuntien vaihtoehtoja. Voitaisiin sanoa, että valtiot ovat usein maantieteensä vankeja: niitä sitovat vuorijonojen sijainti tai pääsy kaupankäyntiin soveltuville joille.

img_20200315_1447598391166227088911060.jpg

Kirja saatu kustantajalta

Pitkän linjan toimittaja ja kansainvälisen politiikan asiantuntija Tim Marshall nousi lukijoiden suosioon bestsellerillään Maantieteen vangit (alk. Prisoners of Geography; suom. Jaana Iso-Markku, Atena 2019). Maantieteen suurta merkitystä nykypolitiikalle ja globalisaatiolle käsitellyt teos on nyt tiivistetty ja kuvitettu myös nuorempien lukijoiden sivistykseksi. On tosin sanottava, että erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu versiointi Maapallo hallussa – karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta (alk. Prisoners of Geography; suom. Jaana Iso-Markku, Atena 2020) on kuitenkin niin tiivistä tavaraa, että aikuinenkin lukija sekä kertaa vanhaa että oppii paljon uutta sitä lukiessaan. Vai kuinka moni vielä muistaa maantieteen oppituntien peruina Kiinan vuoristojen ja jokien nimet ja sijainnit kartalla?

Marshallin premissi on hyvin mielenkiintoinen: valtiot ovat hänestä kautta aikain olleet maantieteensä vankeja. Fyysiset maisemat sekä valtion alueella olevat luonnonvarat ovat muotoilleet maailman runsaslukuiset kulttuurit ja poliittisen tilanteen sellaisiksi, kuin ne nyt ovat. Vaikka nykyteknologia mahdollistaa maantieteen asettamien esteiden (kuten kaupankäynnin ja sodat estävien vuoristojen) kiertämisen, maantieteen tuntemus auttaa jokaista ymmärtämään, miksi arki on eri alueilla edelleen kovin erilaista. Tämä pragmaattinen näkökulma selitetään jo kirjan alussa, mutta se tulee ilmi myös pitkin leipätekstiä: koko maailmaa käsittelevä kirja on saatu tiivistettyä 80:een sivuun, sillä kirja käsittelee vain ja ainoastaan johdannossa esiteltyä, melko poliittista näkökulmaa, eikä esimerkiksi toimi luettelona maailmankolkkien kulttuurisista eroista, maamerkeistä tai kielistä.

Ensimmäisenä kirjaa lukiessa pistää silmään tietysti Grace Eastonin ja Jessica Smithin värikäs ja sopivan viitteellinen kuvitus. Monenlaiset kuvat taustoista koristeellisiin yksityiskohtiin paitsi rytmittävät lukemista, toimivat myös mitä tärkeimmässä roolissa informaation selventäjinä ja välittäjinä – maantieteeseen keskittyvä kirja kun on luonnollisesti täynnä erilaisia karttoja. Kirjailijan alkusanojen ja alustuksen jälkeen teos jakautuu 12:een lukuun, jotka käsittelevät erikokoisia maantieteellisiä alueita. (Omiksi yksiköikseen ovat päässeet mm. Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat, mutta esimerkiksi koko Eurooppa käsitellään yhden ja saman luvun alla.) Kukin luku alkaa yksityiskohtia pursuavalla karttakuvalla, jossa riittää niin visuaalista tutkailtavaa kuin lukuisia faktoja omaksuttaviksi. Tämä mahdollistaa varmasti hyvin eri-ikäisten lasten ja nuorten lukuhetken: nuoremmat voivat keskittyä maamerkkien ja kaupunkien etsiskelyyn, kun vanhemmat (myös aikuiset!) saavat runsaasti tietoa karttaa ympäröivistä faktalaatikoista.

Kirja on jokaisen knoppitietoa rakastavan aarreaitta: en esimerkiksi tiennyt, että Amazonia ei ylitä yksikään silta, vaikka se on maailman toiseksi suurin joki(!). Teoksen fokus on tästä huolimatta suurissa linjoissa: maantieteellä selitetään niin Yhdysvaltain supervalta-asema, sotien syyt kuin tiettyjen alueiden köyhyyskin. Tämä saakin pohtimaan, mikä on kirjan tavoittelema kohderyhmä; ala-asteikäiselle, kenties vielä yläastelaisellekin tämä tuntuisi kaikkineen turhan raskaalta, sillä itsekin opin valtavasti uutta. Älä anna siis kuvituksen hämätä itseäsi tai nuortasi! Toisaalta Maapallo hallussa on kirja, jota voi varmasti lukea monin eri tavoin eri-ikäisenä.

Nykymaailman vauhtia seuratessa jää nähtäväksi, kuinka pitkään kirjan faktat pysyvät oikeina. Tämänkin kirjan kirjoittamisen ja suomeksi julkaisun välillä mm. Iso-Britannia ehti irtautua Euroopan unionista. Kaikesta huolimatta tämä erilainen karttakirja tarjoaa syvällisen katsauksen historiaan ja kurkottaa tulevaisuuteenkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50

Kohta 49: Vuonna 2020 julkaistu kirja

Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Helsingin keskustassa sijaitsevassa valkeassa Presidentinlinnassa valmistauduttiin tanssiaisiin. Punatukkainen nainen katsoi itseään peilistä. Hänen nimensä oli Tarja. Tarja kohensi olkapäältä rinnan yli roikkuvaa keltaista nauhaa, jota koristivat kunniamerkit, ja katsoi että se asettui siististi. Jännitys kipristi vatsassa. Tarja emännöi juhlia ensimmäistä kertaa presidenttinä, ja se oli tärkeä ja juhlava asia.

img_20200207_1108234406676224557293632.jpg

Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama, mutta yhteensä 24:n kirjoittajan ja 41:n kuvittajan yhteinen ponnistus innostaa tavoittelemaan unelmia innostavien satujen muodossa. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into Kustannus, 2018) ei ole kuitenkaan mikä tahansa satukirja, vaan esittelee kaikenikäisille lukijoille kiinnostavia elämäntarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat tähdänneet korkealle ja onnistuneet, vaikeistakin oloista huolimatta. Oman elämänsä sankarit ovat menestyneet niin politiikassa, musiikissa kuin urheilussakin, mutta ilahduttavasti mukaan ovat päässeet myös suurelle yleisölle tuntemattomammaksi jääneet rohkelikot läpi Suomen historian: naisten joukosta löytyy mm. lotta, geenitutkija, rauhankasvattaja ja useampia aktivisteja.

Konsepti on sama läpi kirjan: jokaisen naisen tarina on tiivistetty kahden sivun mittaiseen, tiiviiseen elämäkertaan tai päähenkilön elämän merkittävää hetkeä kuvaavaan tunnelmapalaan. Varsinaista tekstiä täydentävät kauniit, eri tyylein toteutetut muotokuvat sekä tiivistelmä päähenkilön titteleistä, asemista ja saavutuksista. Kirjan voi halutessaan lukaista nopeasti läpi, sillä lasten ehdoilla kirjoitetut tekstit ovat kevyitä ja kertovia. Suuret määrät samalla kaavalla rakennettuja esittelyitä käyvät kuitenkin nopeasti liian toisteisiksi, ja parhaimmillaan kirja onkin varmasti pienissä pätkissä, esimerkiksi perheen yhteisenä iltasatuna tai lyhyen lukuhetken täytteenä.

Koska kirjaa on ollut tekemässä suuri joukko, on sisällössä luonnollisesti tyylillistä vaihtelua. Osa teksteistä on selkeämmin elämäkerrallisia, mahdollisesti jo olemassa olevaan elämäkertaan tai esimerkiksi haastatteluihin perustuvia kokonaisuuksia, joissa käydään läpi kyseisen naisen elämän tarina aina lapsuudesta kuolemaan tai viimeisimpiin saavutuksiin. Osa kirjoittajista on valinnut fiktiivisemmän lähestymistavan, ja kauan sitten eläneetkin naiset saattavat saada uusia repliikkejä suuhunsa. Pituus, tarinoiden rohkaiseva tunnelma ja hyvin erilaisten suomalaisten naisten positiivinen elämänasenne (tai sen korostaminen) kuitenkin sitovat pätkät yhteen erittäin ansiokkaaksi kokoelmaksi: mukana on todella monipuolinen joukko eri alojen vaikuttajia, ja kirja onnistuu myös aikuisen lukijan helposti lähestyttävänä yleissivistäjänä. Muistaisitko sinä esimerkiksi Wivi Lönnin (ensimmäinen suomalainen nainen, joka johti omaa arkkitehtitoimistoa) tai Aurora Karamzinin (hyväntekijä, joka toi diakoniatyön Suomeen ja perusti lastenkoteja ja lastentarhoja) elämäntarinoiden pääkohdat?

Kuten otsikkokin toteaa, nämä sankaritarinat sopivat naisnäkökulmastaan huolimatta aivan jokaiselle: naiseus ei ole tämä kirjan keskiössä tai siitä nauttimisen vaatimuksena. Kirja on ennen kaikkea raikas, tosielämästä voimansa saava satukirja siitä, miten eri tavoin menestystä voi saavuttaa ja rohkeutta ilmentää: jokainen voi olla oman elämänsä sankari, kun tarttuu toimeen omalla alallaan ja uskoo itseensä. Tästä kertoo myös kirjan julkaisun joukkoistaminen: kirjoitus- ja kuvitustalkoiden lisäksi sankaritarinoiden julkaisun mahdollisti 725 mesenaattia lahjoituksineen. YK:n entisen apulaispääsihteeri Helvi Sipilän sanoin: ”En hyväksy selitystä, että jokin asia olisi mahdoton toteuttaa. Sellainen asia vie vain enemmän aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Jussi Perälä: Ikuinen säätö – Helsingin huumemarkkinat

Onnistuneen huumekaupan perusedellytyksiä on, että ”homma pitää kelata loppuun”, kuten aivo Artsi kertoi. Hän selvensi tarkoittavansa sitä, että huumemarkkinoiden ylemmällä tasollakaan toimivat ihmiset eivät ajattele asioita aivan alusta loppuun vaan useimmiten tekevät jonkin virheen yrittäessään toimittaa huumeita maahan. Virheitä tehdäänkin koko ajan. Rahaa ei ole tarpeeksi, pelataan velkarahalla, yhteydenpito on kallista ja sekavaa, kuten koko toiminta ylipäätänsäkin. Kaikki näyttäytyvät samassa paikassa. Käytetään omia aineita tai ollaan aine-erien kanssa fyysisesti kosketuksessa. Näistä tapahtumista jää aina todisteita.

img_20200126_1119104102699254963417401.jpg

Valtiotieteen tohtori Jussi Perälän Ikuinen säätö – Helsingin huumemarkkinat (Like 2013) perustuu Perälän sosiologian oppiaineeseen tekemään väitöskirjaan. Pääkaupunkiseudun huumeiden käyttäjien arkeen sukeltava väitöskirja syntyi melko epätavallisella tavalla: Perälä teki kenttätutkimusta seitsemän vuoden ajan vuosina 2000–2007 haastattelemalla ja viettämällä runsaasti aikaa huumeiden maailmassa. Tutkimuksesta sovellettu tietokirja valottaakin paitsi huumemarkkinoiden anatomiaa, Suomen huumeiden käytön historiaa ja vankilaelämää, myös Perälän omiin havaintoihin perustuvaa kaoottista arkipäivän kuvausta. Teoksen pääajatus ilmenee jo otsikossa: Perälän mukaan huumemaailma ei enimmäkseen ole järjestäytynyttä ja kovaa rikollisuutta, jota elokuvat ja media mielellään glorifioivat. Päinvastoin, käyttäjien arki on sekavaa, toilailujen ja vankilapelkojen värittämää selviytymistä päivästä toiseen, mutta kierteestä on lähes mahdotonta hypätä sosiaalisen verkon ja aineiden koukuttavuuden vuoksi.

Kirjassa äänensä saavat (anonyymisti) kuuluviin niin strategisella tasolla toimivat ”aivot”, jännityksen ja sosiaalisten ympyröiden koukuttamat myyjät ja katukuvassa sekoilevat pirinistit, joita muut käyttäjät katsovat kieroon. Alamaailman vastapainoksi haastatteluja on saatu myös poliiseilta ja vankilahenkilökunnalta. Vuosien mittaisen kenttätutkimuksen myötä solmitut henkilökohtaiset suhteet tutkimuskohteisiin saavat kirjan painopisteen pysymään kuitenkin vahvasti huumemaailmassa: tekstiä maustetaan Perälän kenttämuistiinpanoilla sekä haastateltavien suorilla lainauksilla. Vaikka Perälä pysyttelee enimmäkseen objektiivisella kuvauksen tasolla, suhteet eivät voi olla vaikuttamatta lopputulokseen: rivien välissä on paljon huolta ja empatiaa, mutta toisinaan myös toimintatapojen ihmettelyä. Pikkurikollisten absurdit oveluudet laittavat toisinaan nauramaan: myyjä ja ostaja sopivat puhelimitse salakielellä huumekaupasta, mutta poliisien salakuuntelun pelossa koodikieli menee niin monimutkaiseksi, ettei kumpikaan ymmärrä toista.

Aihe on todella mielenkiintoinen ja väitöskirjaan perustuvana Ikuinen säätö perehdyttää lukijansa huumemaailman eri puoliin hyvin systemaattisesti ja faktoihin nojaten. Ikävä kyllä lukukokemus ei nouse odotusten tasolle, sillä teos on hyvin raskaslukuinen, erityisesti tyylillisen epätasaisuuden vuoksi. Tieteellisen tekstin konventioita ei ole täysin häivytetty, vaan ne ovat jääneet puoliksi näkyville: toisaalla teksti on täynnä slangia ja arkisiakin rakenteita, mutta toisaalla aineiston yksityiskohtia toistetaan pikkutarkasti analysoiden uudestaan ja uudestaan. Kieli tuntuu omaan makuuni muutenkin viimeistelemättömältä lyhyine päälauseineen ja arkikielisyyksineen, mutta se voi olla myös tietoinen valinta, kun sisältökin on rujoa. Kirjan edetessä silmille alkoi hyppiä myös teesi huume-elämästä ikuisena säätönä: se tulee lukijalle harvinaisen tutuksi jatkuvana säätö-sanan viljelynä.

Teoksen nautinnollisinta antia ovat kokoavat ja yleiskuvaa tarjoavat viimeiset luvut. Luvussa IV Säätö on ikuista Perälä pohdiskelee kiitettävän monipuolisesti huumepiireistä irrottautumisen vaikeutta, korvaushoitoihin pääsemisen mahdottomuutta ja huumetuomioiden kovuutta ja yleisyyttä; tiedossa kun on, etteivät vankiloiden resurssit riitä kuntouttavaan toimintaan. Usein ne jopa vaikeuttavat huumemaailmasta poistumista tai toimivat porttina sinne päätymiseen: vankilat ovat oma aktiivinen huumemarkkina-alueensa sekä oiva paikka rikollisten kontaktien luomiseen. Haastateltavien sitaatit ja kevyellä pensselillä maalaillut elämäntarinat ovat erittäin mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta harmillisesti niiden koko potentiaalia ei ole otettu käyttöön: teksti kulkee asia edellä ja sitaatteja on vain ripoteltu sinne tänne lähdeviitteiden virkaa toimittamaan.

Hätkähdyttävintä kirjassa on kuitenkin Perälän oma kokemus huumeiden puoleensavetävyydestä: vuosien tuttavuus huumetoimijoiden kanssa veti mukaansa myös puolueettoman tutkijan, joka oli hyvin perillä kuvioiden sekavuudesta, vaarallisuudesta ja ankeudesta. ”Sopeutuminen niin sanottuun normaalielämään ei ollut kivutonta. Ihmissuhteet olivat kärsineet ja osa niistä loppunut pysyvästi. Tavallinen elämä tuntui tylsältä. Kentältä opittu kieli oli tarttunut sanavarastooni, ja ulkomuotoni oli muuttunut. Maailmankuvanikin oli muuttunut, olin tullut kovemmaksi ja kyynisemmäksi.”

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 17: Tutkijan kirjoittama kirja

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

”Ajattelen: Tässä kaupungissa, Sei, näiden vuorten välissä, tämä auringonlasku, vuorten keskellä hälisevä-uinuva kaupunki ruutukaavakatuineen, punaiset torii-portit pyhäköissä, ketut niitä vartioimassa – täällä sinä olit, näiden vuorten ympäröimänä, vaikkei sinusta löydy jälkeäkään, vaikkei kukaan enää muista sinua, nimesi kyllä, mutta ei kirjoituksiasi, vitsejäsi, nokkeluuttasi (en käsitä mikseivät, mikset ole täällä niin elävä kuin olet), matcha-teen huumaava tuoksu, jäätelö, paljaat jalat sileän viileää puulattiaa vasten, kohta sirkkojen siritys, kohta ensin purppura, sitten pimeys, sinäkin istut ja kirjoitat niin kauan kuin on vielä valoa (huoneesi hämärässä), ajattelet samoja ajatuksia, pohdit onko sinusta kirjoittamaan tätä, oletko tarpeeksi taitava, kiinnostava (vai liian itsekeskeinen), kävitkö pyytämässä ketuilta menestystä, minä kävin, sinä sitä lopulta saitkin, vaikkei kukaan enää muista miten kaikki päättyi – –.”

img_20190424_1603002963268644646309790.jpg

Mia Kankimäen läpimurtoteokseksi muotoutunut Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) on viehättävä sekoitus inspiroivaa matkakertomusta, tyyliteltyä proosaa ja tiukkaa tietokirjallisuutta. Osin omaelämäkerrallinen teos sai alkunsa Kankimäen vaihtelunhalusta ja innostuksesta japanilaiseen kulttuuriin; kun arki alkaa tuntua saman kehän kulkemiselta päivästä toiseen, on vihdoin repäistävä. Vajaa 40-vuotiaana turvallisen päivätyön kustantamossa jättävä ja ilman kielitaitoa Japaniin matkustava nainen saa osakseen lähinnä läheistensä huolta ja ihmettelyä – varsinkin, kun yli vuoden mittaisen sapattivapaan päätavoitteena on tutkia 1000-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shōnagonin elämää, vaikkei kyseisestä kotimaassaan unohduksiin jääneestä kirjailijasta ole säilynyt jälkipolville edes tämän oikeaa nimeä. Minä-kertojalla varustettu, polveileva seikkailu vetää lukijan mukaansa heti alkumetreiltä. Kuten arvata saattaa, lopputuloksena syntynyt kirja on mielenkiintoinen sukellus paitsi japanilaiseen klassiseen kirjallisuuteen ja muinaiseen hovielämään, myös naisten asemaan ja itsensä etsimiseen ennen ja nyt.

Kankimäki avaa oman tutkimusmatkansa tapahtumiin lomittuen hienosti ainakin itselleni kovin tuntematonta japanilaista kirjallisuushistoriaa ja Shōnagonin elämänvaiheita nykyisen Kioton alueella. Mielenkiintoista kyllä, Heian-kaudella elänyt Sei Shōnagon on sukupuolestaan huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi – yksi Japanin tärkeimmistä klassikkokirjailijoista, jonka Tyynynaluskirjan osia (ei suomennettu, engl. The Pillow Book) luetaan japanilaisissa kouluissa edelleen. Heian-kauden Japanissa naiset oli suljettu seinien sisälle, sillä he saivat näyttää kasvonsa vain sukulaismiehilleen. Avioliittoa odotellessa ja isiensä kodeissa piilotellessa naisille jäi paljon luppoaikaa, ja naistenkin kirjallinen ura oli ylipäätään mahdollinen – Euroopassa samanlaista vapautta ja mahdollisuuksia saatiin odotella huomattavasti pidempään.

Ylhäiset naiset kehittivät taitojaan erityisesti runouden tuntemuksen ja niiden kirjoittamisen parissa, sillä Heian-kauden hovissa ja sen ympärillä runoutta arvostettiin jopa siinä määrin, että keisarin virkamiehet valittiin heidän runojensa hyvyyden perusteella. Seurapiireihin ei ollut asiaa, ellei osannut puheenparressaan viitata tiettyihin klassikkoteoksiin, ja runoja opeteltiin ulkoa valtavia määriä. Jälkipolville on säilynyt kuitenkin myös useita naispuolisten proosakirjailijoiden teoksia. Heian-kaudella kirjallisuutta julkaistiin ja tuotettiin paljolti arvostetulla kiinan kielellä, mutta sen osaaminen oli naisilta virallisesti kielletty. Luovimmat ylhäisönaiset ratkaisivat dilemman alkamalla kirjoittaa japanilaisilla foneettisilla kana-merkeillä. Idean seurauksena syntyi lukuisia vain naisten hallitsemia kirjallisuuden genrejä, muun muassa Tyynynaluskirjan kaltaiset, omakohtaisia tuntoja kuvaavat päiväkirjat.

Keisarinna Teishin hovinaisena palvelleen Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa pidetään myös yhtenä merkittävimmistä aikalaisdokumenteista: teos on monipuolinen kokoelma, joka muodostuu paitsi runoista, myös hovin arkea sisältäpäin kuvaavista yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, arkipäivän vastoinkäymisistä valittamisesta ja suuresta määrästä sattumanvaraisia listoja, joihin Kankimäkikin rakastui. Hänen mukaansa Sei Shōnagon on kuin nykyaikainen bloggaaja, joka kommentoi arkeaan ja ympärillään olevia ilmiöitä joskus tarkan realistisesti, toisinaan huumorin tai sarkasmin värittämänä. Shōnagon kommentoi muun muassa kiusallisia asioita kovin samastuttavasti: ”Sitä on mennyt taloon ja pyytänyt saada tavata tietyn henkilön, mutta väärä henkilö ilmaantuu ja luulee että häntä kysyttiin. Tämä on erityisen kiusallista, jos on tuonut mukanaan lahjan.”

Merkittävyydestään huolimatta nainen tekstien takana on kotimaassaan lähes unohdettu, ja tutkimuskirjallisuudessa häneen viitataan aina kylmänä ja ikävänä persoonana – monissa käännöksissä ja harvoissa manga- tai elokuvatoisinnoissa Sei Shōnagonista on virheellisesti tehty jopa eroottinen kurtisaani. Sein kilpakumppaniksi tulkittu, kymmenisen vuotta nuorempi hovinainen Murasaki Shikibu on ainoa Sein mainitseva aikalaislähde (ja samalla tämän olemassaolon todiste), mutta arvostetun Genji-klassikkoteoksen kirjoittajan arvovallalla Murasaki keskittyy omassa päiväkirjakatkelmassaan haukkumaan Shōnagonin henkilönä pystyyn – eikä maininta varmasti ole voinut olla vaikuttamatta jälkipolvien mielikuviin. Ilmeisesti varhaisille kirjallisuudentutkijoille ja lukijoille ovat myös olleet liikaa Sein suorasukaiset listat hyvän rakastajan ominaisuuksista ja kertomukset siitä, kuinka hän kerta toisensa jälkeen nöyryytti (miehiseksi kuvatulla nokkeluudellaan) häntä lähestyneitä hovimiehiä. Shōnagonin kirjoituksiin jo opiskeluaikoinaan ihastunut ja samastunut Kankimäki haluaa osaltaan korjata kirjailijan maineen, ja matkustaa sielunsisarensa perässä Kiotosta Lontooseen ja jälleen takaisin. Haaste osoittautuu luultua suuremmaksi: aikanaan moraalittomaksi leimatusta hovinaisesta ei löydy tutkimuskirjallisuutta englanniksi edes Kioton japanilaisen kulttuurin kansainvälisestä tutkimuskeskuksesta kuin muutaman kirjan verran, kun kilpailija Murasakista lähdeteoksia löytyisi hyllymetreittäin.

Kirjan johtotähdestä, Seistä ja aikalaisistaan, voisi kirjoittaa vaikka kymmenen blogipostauksen verran. Siitä huolimatta, että hänestä on saatavilla vain hajanaisia ja epävarmoja tiedon murusia, Kankimäki onnistuu uutteralla tutkimustyöllään, myötäelämisellään ja Kioton katuja tallaamalla luomaan kunnollisen mielikuvan oman aikansa japanilaisesta uranaisesta, suorasuisesta ja humoristisesta kirjailijasta ja jonkinlaisesta esifeminististä, jota on tulkittu aikojen saatossa kovin kapeasti ja ankarasti. Samalla Kankimäki liittää unohdetun kirjailijan elämänvaiheiden pohdinnan osaksi omaa elämäänsä peilaamalla kokemuksiaan ja puhuttelemalla tutkimuskohdettaan ystävän tavoin läpi kirjan. Sapattivuoden lähestyessä loppuaan lukija jännittää matkojen lopputulosta, kirjoitusprojektin onnistumista ja Sein salaisuuksien selviämistä yhtä matkaa minä-kertojan kanssa. Niin upeasti kuin Kankimäki historiallista esikuvaansa kuvaakin, iso osa kerronnasta on myös kirjoitusprosessin, itsensä epäilyn ja oman polkunsa etsimisen vilpitöntä ja hauskaakin analysointia. Mainitsematta ei voi myöskään jättää loistavia ja matkakuumeen satavarmasti herättäviä kuvauksia muuttamisesta vieraaseen kulttuuriin, kaikkia eri maihin sijoittuvia spontaaneja seikkailuja ja japanilaisen kulttuurin herättämiä ihmetyksen ja ihastuksen aiheita.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Ritva Ylönen: Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937

Hyväosaisen porvariperheen toiseksi vanhimman lapsen Saima Harmajan kehityskertomus on huikea ja kiinnostava. Samalla se on pala Suomen itsenäistymisen alkuvuosikymmenten historiaa ja kurkistus silloiseen helsinkiläisen sivistyneistön elämäntapaan, ajatteluun ja kasvatusmenetelmiin. Laajan päiväkirja- ja muun aineiston pohjalta rakentui riipaisevan rehellinen kuva herkän, ristiriitaisen ja lahjakkaan lapsen taistelusta oman minuutensa ja vahvuuksiensa – kutsumuksensa – löytämiseksi.

2274918
Kansi: Mika Tuominen / Valokuvaamo Polyfoto, 1934 tai 1935

Traagisesti tuberkuloosiin juuri ennen 24-vuotissyntymäpäiväänsä kuollut runoilija Saima Harmaja on aina herättänyt minussa kovasti mielenkiintoa. Niin myös monessa muussa, sillä onhan lapsesta asti runoilijaksi tähdännyt Harmaja tunnettu varhaiskypsänä palavan rakkauden ja vääjäämättömän kuoleman kuvaajana, joka nostettiin lähes välittömästi kuolemansa jälkeen suomalaisen runouden klassikoihin. Saima-faniksi tunnustautuva filosofian tohtori, tietokirjailija Ritva Ylönen on koonnut lyhyen mutta monivaiheisen taiteilijaelämän yksiin kansiin keväällä 2019 ilmestyneessä kirjassaan Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019). Samalla suurelle yleisölle raotetaan ensimmäistä kertaa ahkerasti päiväkirjaa pitäneen Saiman dramaattisimpia ja yksityisimpiä rakkauselämän sotkuja ja tuntoja, sillä aiemmin julkaistut päiväkirjat ovat Saiman äidin, Laura Harmajan, kokoamia ja myös rankalla kädellä siivoamia versioita. Valikoidusti julkaistujen päiväkirjojen vuoksi Saima Harmaja on jäänyt kirjallisuushistoriaan viattomana, nuorena ja ehkä hieman tietämättömänäkin teinityttösenä, vaikka oikeasti hän ehti elää myös aikuisen naisen elämää haluineen ja sydänsärkyineen, vakavan sairaiden vuoksi elämänsä rajallisuuden jatkuvasti tiedostaen.

Aivan perinteinen elämäkerta Ylösen teos ei kuitenkaan ole, vaan koko teos on lähtenyt liikkeelle osin kirjoittajan omasta tragediasta. Kaksi lastaan, vävynsä ja yhden lapsenlapsensa eri aikoina menettänyt Ylönen sai Harmajan kuolema-runoista lohtua omiin suruihinsa. Saima Harmaja -seuran toimintaan osallistuttuaan Ylönen totesi traagisen nuoren naisen omakohtaisten runojen vaikuttaneen myös lukuisten muiden suomalaisten elämiin niin sota-aikana, sairauksien kourissa, äkillisen kuoleman kohdatessa tai rakkauden kiemuroissa. Elämäkerran alku- ja loppusanoissa Saima Harmajan yhteydet niin kirjoittajan kuin muidenkin suomalaisten elämän- ja lukukokemuksiin tulevat hyvin vahvasti esille; jopa niin vahvasti, että ajoittain pohdin vähemmänkin riittävän. Toisaalta Harmajan elämä jäi todella lyhyeksi, mutta siitä huolimatta hänen kirjallinen perintönsä on onnistunut elämään tuoreena tähän päivään asti, yhä uusia lukijoita löytäen – ehkä sitä sietääkin korostaa.

Elämäkerta jakautuu kahdeksaan lukuun ja käsittelee alku- ja loppusanoja lukuun ottamatta Saima Harmajan elämää kronologisesti, lapsuudesta kuolemaan. Lisäksi yksi luvuista on omistettu Saiman postuumisti ilmestyneen Kaukainen maa -kokoelman aikalaisarvioiden ja kuoleman laukaiseman Saima-ilmiön käsittelyyn. Vanhempien sekä isovanhempien antama kirjoittamisen malli ja into kehittyvät varhaisteini-iässä tavoitteelliseksi runoiluksi. Pienestä pitäen sairaalloinen, itkuherkkä ja mieleltään ailahtelevainen Saima aavisti kuolevansa nuorena, ja kenties aavistuksen mukanaan tuoma vakavamielisyys sai aikaan paitsi ikäisekseen kypsää lyriikkaa, myös valtavalla innolla ja vauhdilla tuotetun, todella laajan kirjallisen perinnön. Neljän runokokoelman ja mittavan kirjeenvaihdon lisäksi Saima jätti jälkeensä Ylösen listauksen mukaan ”tuhansia sivuja päiväkirjamerkintöjä, runoluonnoksia, kirjoitelmia, kertomuksia, satuja, esseitä, jopa romaanin alun”.

Jokaiseen kirjan kappaleeseen on valtavan taustatyön tuloksena valittu katkelmia Saiman päiväkirjoista ja kirjeistä sekä tämän julkaistuja tai julkaisemattomia runoja selityksineen. Saiman erikoisuus oli merkitä kunkin runon syntypäivä ylös, ja jokainen niistä syntyikin tietyn tapahtuman, ajatuksen tai ihmissuhteen innoittamina. Ylönen on ansiokkaasti kaivanut arkistoista ja Saiman sukulaisilta saamistaan materiaaleista esittelemiensä runojen syntykontekstit. Myös päiväkirjojen otteet on valittu niin taidokkaasti, että lukijana tuntuu lähes siltä, kuin runoilija itse kommentoisi Ylösen esittelemiä tapahtumia reaaliajassa. Kuten tapana on, teos sisältää myös jonkin verran kuvamateriaalia, mutta Saiman vapautuneet, välittömät ja todenmukaiset päiväkirjamerkinnät ja kirjeet elävöittävät kirjan ilman kuviakin.

Saima Harmajan tallensi ajallisesti lyhyen elämänsä harvinaisella tarkkuudella, ja vaikken koskaan olekaan lukenut häneltä yhtään kokonaista kokoelmaa (mikä onkin tämän kirjan innoittamana korjattava pian!), runoilija alkoi elämäkerran myötä tuntua hyvin läheiseltä ja tutulta. Sairauksista, erilaisuuden tunteista ja henkilökohtaisista menetyksistä pienen ikänsä kärsinyt Harmaja ei menettänyt toivoaan, vaan käänsi synkimmätkin tuntonsa samastuttavaksi, hämmentävän avoimeksi sanataiteeksi. Kaikista omakohtaisimmat runot – erityisesti Harmajan rakastettuun, Jaakko Holmaan liittyen – julkaistiinkin vasta postuumisti. Ylösen teokseen on onnistuneesti saatu kuitenkin koko tunteiden kirjo: runoissaan vakava, palavasieluinen Saima osoittautuu päiväkirjamerkintöjensä ja muun muassa veljensä kanssa käymän kirjeenvaihtonsa valossa myös ironian hallitsevaksi humoristiksi sekä eteerisestä julkisuuskuvastaan huolimatta päättäväiseksi ja sisukkaaksi ihmiseksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 49: Vuonna 2019 julkaistu kirja