Antti Rönkä – Sivuhenkilö

Jään katselemaan hiljennyttä pihaa ja tajuan että huomenna minun pitää kohdata vieraita ihmisiä. Minun pitää kertoa heille nimeni ja todistaa, että olen hyvä tyyppi. Se ei ole koskaan sujunut hyvin. Vaikka olen hyvä tyyppi. Tai olisin, jos en pelkäisi etten ole. Tai jos minulla ei olisi näitä ongelmia jotka olen nyt kantanut tänne, näissä ajatuksissa, näissä pahvilaatikoissa.

Antti Röngän esikoinen, Jalat ilmassa (Gummerus 2019), on intiimi ja äärimmäisen rohkea kasvutarina rankasti kiusatusta pojasta nuoreksi aikuiseksi. Kirjailijan omakohtaisista kokemuksista ammentava teos kuvaa kipeästi monenlaisen väkivallan uhriksi joutuvan koululaisen ahdinkoa, mutta pääpaino on sitäkin tärkeämmässä ja usein sivuun jäävässä teemassa: miten kasvaa kiusatusta lapsesta aikuiseksi, kun jokainen ihmiskontakti on lähinnä uhka ja ahdistuksen aihe? Kiusaamisen seurauksiin ja siitä hitaasti toipumiseen keskittyvä tarina avaa samalla myös tuoreen ja mielestäni kotimaisesta kirjallisuudesta pitkälti puuttuneen nuoren, keskiluokkaisten olosuhteidenkin keskellä epävarman miehen äänen.

Jalat ilmassa kertoo pikkukaupungissa kasvaneesta Aarosta, joka viimein pääsee jättämään traumaattisten kouluvuosiensa värittämän taajaman taakseen. Hän on päässyt opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon kirjallisuutta, mutta suuren unelman toteutuminen ei korjaa vuosikausien vääryyksiä. Onpa Aaro sitten luentosaleissa tai meluisissa baareissa uusien tuttavuuksien ympäröimänä, pahoinpidelty mieli ottaa vallan: ilman vahvaa lääkitystä sosiaalisista riennoista tulee miinakenttiä, jolla voi vain epäonnistua. Ahdistuksen ja itseinhon vallassa Aaro ei pysty hallitsemaan itseään, eikä mikään ole pelottavampi ajatus – pitihän elämän yliopistolla avata uusi luku, jossa nuori mies saisi esitellä itsensä ilman menneisyyden painolastia tai edes minkäänlaista epävarmuutta.

Kalliit merkkivaatteet, tarkasti asetellut hiukset ja rahan tuhlaaminen suojaavat Aaroa aina hetken, mutta syvä arvottomuuden kokemus onnistuu aina nousemaan pintaan ja pilaamaan orastavat tuttavuudet ja ihastukset. Fuksisyksy on suuri pettymys, ja joululomalle pieneen kaupunkiin palaa lannistunut mies. Menneisyyteen jääneen ystävän jouluiset ylioppilasjuhlat muuttuvat pienestä arjen piristyksestä pian koko arjen muuttavaksi kokemukseksi, kun juhlavieraiden joukosta löytyy hymyilevä Iisa. Ensirakkaus ei sekään korjaa murtunutta mieltä hetkessä, vaan ensin Aaron on kohdattava syvälle hautaamansa tunteet ja pelot – dramaattisin seurauksin.

Kirjan kerronta vuorottelee parikymppisen nykyhetken Aaron ja ala-astelaisen, hiljaiseksi pelotellun Aaron välillä. Suora ja konstailematon kieli antaa kiusaamiselle ja sen jopa elinikäisille seurauksille niiden ansaitseman pääosan. Rönkä tuntuu antaneen kirjalleen ihailtavan paljon ja rohkeasti itsestään: monet juonen tapahtumat vaikuttavat omaavan vastineensa myös tosimaailmassa. (Tämä käy ilmi Jalat ilmassa -romaaninkin syntyä kuvaavassa, Antti Röngän ja isänsä Petri Tammisen viesteistä rakentuvassa Silloin tällöin onnellinen -teoksessa.) Jäin ihailemaan erityisesti nuoren miehen ulkonäköpaineiden kuvauksia, jotka ovat mielestäni kaikkialla suomalaisessa kulttuurissa ja mediassakin harvassa. En ihmettele lainkaan, että Jalat ilmassa on kuulemma saavuttanut suosiota esimerkiksi lukiolaisten keskuudessa: kirja kertoo tavallisen pojan osin surullisen ja epäoikeudenmukaisen, mutta silti samastuttavan ja tulevaisuuteen katsovan kasvutarinan.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Kun pidän kirjoittajakursseja, yllytän ihmisiä uskaltamaan, antautumaan kirjoittamiselle. Mutta kun oma poika sanoo, että ”identiteettini ja koko olemassaoloni oikeus seisoo kirjoittamisen varassa”, kauhistun ja haluan kiireesti toppuutella. Koska herranjestas, eihän elämää voi perustaa kirjoittamisen varaan. Sehän on sama kuin sanoisi, että se on folkloristiikka tai ei mitään.

Päiväkirjamaiset tai kirjeenvaihtoon perustuvat teokset voivat olla raskaslukuisia, mutta Antti Rönkä ja Petri Tamminen onnistuvat tässä vaikeassa lajissa upeasti. Kirjassaan Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta (Gummerus 2020) kaksi kirjailijaa keskustelevat kipeän rehellisesti ja ääneen naurattavan hauskasti kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja elämästä yleensä – erityisen mielenkiintoista, rehellistä ja koskettavaa tästä ajatustenvaihdosta tekee miesten välinen isä–poika-suhde. Kirjan parissa pääsee kokemaan tunneskaalan kaikki äärilaidat, mutta tunnemyrskytkin pysyvät tiukasti kahden sanataiturin hallinnassa. Avoin, huolellinen ja kirjallisesti korkeatasoinen keskustelu muodostaa kirjan kansien väliin tallennettuna intiimin ja syvällisen lukukokemuksen.

Sähköpostien ja pikaviestien sarja alkaa, kun isä lähettää yliopiston aloittaneelle pojalleen tsemppiviestin – kaikesta päätellen poika ei ole viihtynyt, tai ainakin hän on kovin turhautunut. Poika vastaa isälleen pitkästi, mutta toteaa viestinsä lopussa pelkäävänsä isänsä arviota viestin kirjallisista ominaisuuksista. Vastauksessaan isä myöntää tarkkailleensa juuri näitä seikkoja, ja pahoittelee jatkuvan tarkkailunsa aiheuttamia vaikutuksia heidän väliseensä suhteeseen. Aikuisemman, tasa-arvoisemman isä-poikasuhteen rakentamiseksi hän pyytää pian kirjailijana debytoivalta pojaltaan luettavaksi tämän valmistelemaa käsikirjoitusta, ja ennen kuin lukija huomaakaan, miehet käsittelevät jo paitsi kirjoittamistaan, myös toistensa elämäntarinoita, valintoja ja pelkoja.

Kuten teoksen alaotsikkokin – ”pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta” – kertoo, peloilla on miesten elämissä ja kirjeissä suuri rooli. Varovaisen, häpeään taipuvaisen ja jatkuvasti tarkkana pysyttelevän miehen poika on kasvanut osin samanlaiseksi, osin jopa ahdistuneemmaksi mieheksi. Toisinaan isän ja pojan välejä suomitaan ankarin sanankääntein, toisinaan niitä pohditaan lempeällä ymmärtäväisyydellä – kaiken läpi kuitenkin kuultaa vahva rakkaus ja halu rakentaa molemmille parempaa tulevaa. Keskustelut tuntuvat rohkeilta ja hyvin rehellisiltä. Vuoropuhelun tunteet voi olla välittymättä lukijalle asti.

Itseäni teoksessa viehättivät sen samanaikaisesti läsnäolevat, mutta silti kovin erilliset kaksoisroolit, jotka väistämättä törmäilevät miesten vuorovaikutuksessa. Rönkä ja Tamminen ovat kollegoita, jotka keskustelevat teosten markkinoinnista, kirjoittamisen vaikeudesta ja toistensa teksteistä pilkistävistä maneereista suoraan mutta hyvässä ammatillisessa hengessä. Väleistä kuitenkin tihkuu miesten henkilökohtainen suhde, menneisyyden traumat ja käytösmallit, pojan syytökset sekä isän huoli ja katumus. Isän ja pojan roolit tuovat kirjeenvaihtoon sellaisen raa’an rehellisen tason, jota harvoin on mahdollista kokea: katkerimmat vuodatukset, mutta myös vilpittömimmät kehut ja lämpimin rakkaus ilmenevät teksteissä juuri kaksoisrooleista henkilökohtaisempien myötä.

Silloin tällöin onnellinen ei kuitenkaan toimi vain isä–poika-suhteen meriiteillä. Kumpikin kirjailijoista omaa tunnistettavan, toisiaan täydentävän tyylin. Siinä missä Tamminen onnistuu ujuttamaan jopa oman pienuutensa pahoitteleviin kuvauksiin lämmintä huumoria ja inhimillisyyttä suorin, lyhyehköin lausein, Rönkä maalailee leveämmällä pensselillä, luo tunnelmakuvia ja dramatiikkaa, kuitenkaan sortumatta ylilyönteihin. Vuoropuhelu on paitsi sisällöltään viisasta ja lämminhenkistä, myös sujuvasti kokonaisuudeksi yhteensovitettua.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa

Avainsana: Antti Rönkä

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen