Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Jään katselemaan hiljennyttä pihaa ja tajuan että huomenna minun pitää kohdata vieraita ihmisiä. Minun pitää kertoa heille nimeni ja todistaa, että olen hyvä tyyppi. Se ei ole koskaan sujunut hyvin. Vaikka olen hyvä tyyppi. Tai olisin, jos en pelkäisi etten ole. Tai jos minulla ei olisi näitä ongelmia jotka olen nyt kantanut tänne, näissä ajatuksissa, näissä pahvilaatikoissa.

Kuva: Gummerus

Antti Röngän esikoinen, Jalat ilmassa (Gummerus 2019), on intiimi ja äärimmäisen rohkea kasvutarina rankasti kiusatusta pojasta nuoreksi aikuiseksi. Kirjailijan omakohtaisista kokemuksista ammentava teos kuvaa kipeästi monenlaisen väkivallan uhriksi joutuvan koululaisen ahdinkoa, mutta pääpaino on sitäkin tärkeämmässä ja usein sivuun jäävässä teemassa: miten kasvaa kiusatusta lapsesta aikuiseksi, kun jokainen ihmiskontakti on lähinnä uhka ja ahdistuksen aihe? Kiusaamisen seurauksiin ja siitä hitaasti toipumiseen keskittyvä tarina avaa samalla myös tuoreen ja mielestäni kotimaisesta kirjallisuudesta pitkälti puuttuneen nuoren, keskiluokkaisten olosuhteidenkin keskellä epävarman miehen äänen.

Jalat ilmassa kertoo pikkukaupungissa kasvaneesta Aarosta, joka viimein pääsee jättämään traumaattisten kouluvuosiensa värittämän taajaman taakseen. Hän on päässyt opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon kirjallisuutta, mutta suuren unelman toteutuminen ei korjaa vuosikausien vääryyksiä. Onpa Aaro sitten luentosaleissa tai meluisissa baareissa uusien tuttavuuksien ympäröimänä, pahoinpidelty mieli ottaa vallan: ilman vahvaa lääkitystä sosiaalisista riennoista tulee miinakenttiä, jolla voi vain epäonnistua. Ahdistuksen ja itseinhon vallassa Aaro ei pysty hallitsemaan itseään, eikä mikään ole pelottavampi ajatus – pitihän elämän yliopistolla avata uusi luku, jossa nuori mies saisi esitellä itsensä ilman menneisyyden painolastia tai edes minkäänlaista epävarmuutta.

Kalliit merkkivaatteet, tarkasti asetellut hiukset ja rahan tuhlaaminen suojaavat Aaroa aina hetken, mutta syvä arvottomuuden kokemus onnistuu aina nousemaan pintaan ja pilaamaan orastavat tuttavuudet ja ihastukset. Fuksisyksy on suuri pettymys, ja joululomalle pieneen kaupunkiin palaa lannistunut mies. Menneisyyteen jääneen ystävän jouluiset ylioppilasjuhlat muuttuvat pienestä arjen piristyksestä pian koko arjen muuttavaksi kokemukseksi, kun juhlavieraiden joukosta löytyy hymyilevä Iisa. Ensirakkaus ei sekään korjaa murtunutta mieltä hetkessä, vaan ensin Aaron on kohdattava syvälle hautaamansa tunteet ja pelot – dramaattisin seurauksin.

Kirjan kerronta vuorottelee parikymppisen nykyhetken Aaron ja ala-astelaisen, hiljaiseksi pelotellun Aaron välillä. Suora ja konstailematon kieli antaa kiusaamiselle ja sen jopa elinikäisille seurauksille niiden ansaitseman pääosan. Rönkä tuntuu antaneen kirjalleen ihailtavan paljon ja rohkeasti itsestään: monet juonen tapahtumat vaikuttavat omaavan vastineensa myös tosimaailmassa. (Tämä käy ilmi Jalat ilmassa -romaaninkin syntyä kuvaavassa, Antti Röngän ja isänsä Petri Tammisen viesteistä rakentuvassa Silloin tällöin onnellinen -teoksessa.) Jäin ihailemaan erityisesti nuoren miehen ulkonäköpaineiden kuvauksia, jotka ovat mielestäni kaikkialla suomalaisessa kulttuurissa ja mediassakin harvassa. En ihmettele lainkaan, että Jalat ilmassa on kuulemma saavuttanut suosiota esimerkiksi lukiolaisten keskuudessa: kirja kertoo tavallisen pojan osin surullisen ja epäoikeudenmukaisen, mutta silti samastuttavan ja tulevaisuuteen katsovan kasvutarinan.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

En mä suoranaisesti vihaa koulua, en mä oo mikään nuori kapinallinen niin ku Taala. En mä oo koskaan haistattanu paskaa kellekään opelle, musta se on törkeen lapsellista varsinki jos kyseessä on naisope. Mä vaan oon passiivinen ja naureskelen salaa. Jostain syystä mä herätän opettajien sympatiat. Se on sellanen ovela konsti. Sijaiset on taas eri juttu, sillon saatan mäki alkaa irrotteleen. On aina sellanen kumma vallantunne ku sijaisenkäppänä naukuu luokan edessä ja yrittää saada jotain aikaan.

Kuva: Otava


Voisi kuvitella, ettei pitkälti yli 30 vuotta sitten kirjoitettu nuortenkirja pystyisi enää kuvaamaan uskottavasti nuorten kokemusmaailmaa. Anna-Leena Härkösen palkittu esikoisromaani Häräntappoase (Otava, 1984) on kuitenkin ikääntynyt hämmästyttävän hienosti; pienet yksityiskohdat paljastavat ikää jo karttuneen, mutta teoksen perustukset ovat edelleen tukevasti kiinni teini-ikäisyyden ytimessä. Kenties yksi syy edelleen yllättävän ajankohtaiselta ja realistiselta tuntuvalle kuvaukselle on sen syntytapa; Härkönen kirjoitti teoksen 17-vuotiaana ja onnistui tallettamaan siihen vastustamattoman yhdistelmän nuoruuden uhoa, angstia, kiihkoa ja epävarmuutta. Kun tunnepalettiin vielä yhdistää juonen, joka sisältää epäloogisen epäreilut vanhemmat, uuteen porukkaan sulautumisen ja ensirakkauden, löytänee jokainen lukija samastumispintaa vielä vuosia tästä eteenpäinkin.

Tarina alkaa, kun vaasalainen kaupunkilaispoika Alpo Korva (tuttujen kesken vain Allu) joutuu yllättävien sattumien kautta kesätöihin keskelle ei-mitään: kaukaiset sukulaiset palkkaavat hänet pojan omia mielipiteitä kyselemättä avuksi heinätöihin. Lähtö tuntemattomaan Torvenkylään ei vastaa lainkaan kulmakunnan 16-vuotiaan koviksen alkuperäisiä kesäsuunnitelmia, mutta vaihtoehtoja ei ole – ennen kuin Allu huomaakaan, hän toivoo hikisellä pellolla kuolemaa toisen apupojan, Rutasen, ahkeroidessa vieressä kuin vanha tekijä. Maalaispitäjä alkaa kuitenkin tuntua hurjasti kiinnostavammalta, kun Allu tapaa kylän kiinnostavimman tytön, Kerttu Hurmeen. Vanhempiaan vastaan kapinoiva, boheemi ja erikoinenkin tyttö saa Allun tuntemaan jotakin täysin ennen kokematonta, ja pian nuoret vetävät toisensa keskelle ensimmäisen rakkauden monimutkaisia kiemuroita. Maalaiskylässä kun ollaan, suhdekuvioon sekaantuu pian yksi jos toinenkin tuttu kasvo, sillä mikään ei pysy kauaa salassa.

Häräntappoase tuntuu erityiseltä nuortenkirjalta, eikä ole syyttä klassikko. Sen sujuvan ja yhtä aikaa ihastuttavan ja vihastuttavan minäkertojan itsetietoisesta kerronnasta nauttii aikuinenkin. Erityistä painoarvoa annan teoksen rouhealle ja autenttiselle tekstille juuri nuorten lukijoiden vuoksi: kirjasta puuttuu kaikki päälle liimattu katu-uskottavuus, laskelmointi ja vaivoin piiloteltu kantaaottavuus; teinit tekevät typeryyksiä, koska voivat tai haluavat, eivät vain suurten sisäisten ristiriitojen tai traumojen riivaamina. Allun ajatukset ja yllätykselliset valinnat tuntuvat juuri epäloogisuutensa vuoksi aidoilta. Tarina ei huipennu suureen opetukseen: elämä vain kulkee armotta eteenpäin, menipä se päähenkilön toiveiden ja edun mukaisesti tai ei. Kirja tuntuu tuoreelta tuulahdukselta vuosikymmentenkin jälkeen, ja uskon erityisesti nuorten lukijoiden huomaavan aitouden.

Vaikka monissa kohdin kirjan ikä ei haittaa lainkaan, ajan kulumisen vaikutusta ei kuitenkaan voi kiistää. Puhekieli muuttuu, ja toisinaan hahmojen sanavalinnat tuntuvat suorastaan komediallisilta. Myös yhteiskunta ja asenteet ovat muuttuneet: kirjassa esitetään surutta melko kontroversiaaleilta tuntuvia mielipiteitä ja nimityksiä erilaisista vähemmistöistä ja ihmisryhmistä. Voi olla, että ne ovat olleet jo aikanaan tietoinen valinta teinien kapinan ja ajoittaisen törkeyden korostamiseksi, mutta nykylukijalla ne tökkäävät nopeasti silmään. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, suorastaan uniikilta tuntuva lukukokemus, joka imaisee lukijan toiseen aikaan ja paikkaan koko voimallaan. Ei olekaan ihme, että kirjasta on parhaillaan tekeillä ensi vuonna ilmestyvä tv-sovitus: Häräntappoaseen perusteemat ja voimakas kerronta eivät hevillä vanhene.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 23: Kirja on julkaistu myös selkokielellä

Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa

Tässä maailmassa miehet eivät yleisesti ottaen rakasta tyttöjä heidän aikaansaannostensa vuoksi, vaan ainoastaan siksi, että he ovat lempeitä ja kauniita.
Mutta minäpä aion keksiä rakastumisen uudestaan. En aio saada Johnia olemalla lempeä ja kaunis – koska en ole sellainen. Sen sijaan aion voittaa hänet aktiivisella toiminnalla: aion kehittää ”tytöt voittavat poikia” -menetelmän. Aioin kirjoittaa niin hauskan, oivaltavan, viisaan ja jotenkin seksikkään juttusarjan, että hän rakastuu minuun – aivan kuten hänen biisinsä saivat minut rakastumaan häneen.

9789515249135
Kansikuva: Kustantamo S&S

Brittiläinen tv-kasvo ja kolumnisti Caitlin Moran on kustantamon esittelyn mukaan kotimaassaan hyvin suosittu kirjailija, jonka kolmas suomennettu teos on Kuinka olla kuuluisa (alk. How to Be Famous, 2018; suom. Heli Naski, S&S 2019). Kirja on jatkoa menestysteokselle Näin minusta tuli tyttö (suom. Sari Luhtanen, S&S 2015), mutta  Kuinka olla kuuluisa toimi myös itsenäisenä teoksena, vaikka päähenkilö Johanna Morriganin seikkailut ovatkin alkaneet jo aiemmassa osassa.

Kuinka olla kuuluisa kertoo hädin tuskin täysi-ikäiseksi kasvaneesta Johannasta, joka on muuttanut vuoden 1995 kiehtovaan Lontooseen toteuttaakseen haaveensa menestyneen musiikkitoimittajan urasta ja ollakseen lähellä ensirakkauttaan, lupaavaksi muusikoksi noussutta John Kitea. Brittiläinen popmusiikki elää värikästä nousukauttaan, eikä nuoren toimittajanalun elämästä puutu alkoholinhuuruisia bileitä, jännittäviä keikkareportaaseja tai ensimmäisen oman kämpän tuomaa huumaavaa vapauden tunnetta, vaikka ikävä kalvaakin sydämessä – John on kiireinen uransa kanssa, eikä edes ole antanut kunnollista merkkiä tunteistaan vuosiin.

Perusluonteeltaan kekseliäs ja omapäinen Johanna ei kuitenkaan jää toimettomana odottelemaan kiertueita urakoivan Johnin harvoja puheluita. Oma ura musiikkitoimittajana ja -kolumnistina alkaa ottaa tuulta alleen, ja Johannan työelämässä käyttämä alter ego Dolly Wilde alkaa olla tunnistettava hahmo Lontoon yöelämässä. Nuorena ja seksuaalisesti aktiivisena naisena ei kuitenkaan ole yksinkertaista elää konservatiivisten miesten täyttämässä musiikkimaailmassa. Johannan työpaikka, sovinistinen D&ME -musiikkilehden toimitus, saa hänet kyseenalaistamaan paitsi uravalintansa, myös pätevyytensä kerta toisensa jälkeen. Suurimmat ongelmat alkavat kuitenkin vasta, kun Johanna sattuman kaupalla törmää suosionsa huipulla viilettävään nuoreen koomikkoon, Jerry Sharpiin. Mies osoittautuu yhteisen yön myötä häikäilemättömäksi ja itsekkääksi kiristäjäksi, joka ei kunnioita Johannan rajoja pätkääkään.

Pian käy kuitenkin ilmi, että Jerry Sharpin seksuaaliset väärinkäytökset eivät ole harvinaisuus, vaan samanlaisia kokemuksia läpikäyneitä nuoria naisia löytyy suorastaan laumoittain Lontoon musiikkiskenestä. Johanna ymmärtää, ettei huono käytös ole heidän vikansa, vaan nyt olisi aika toimia vääryyksien osoittamiseksi. Häpeä omista kurjista kokemuksista ei oivalluksen jälkeenkään hellitä helpolla, mutta hyvien ystävien – kuten ylikiltin musiikkituottaja Zeen ja yläluokkaista taustaansa pakoilevan, eksentrisen feministirokkari Suzanne Banksin – avulla vyyhti alkaa hiljalleen selvitä parhain päin. (Erityisesti sitten, kun kiireinen Johnkin ehtii takaisin Lontooseen ystävänsä tueksi.)

Moran kirjoittaa hyvin räväkällä ja värikkäällä tyylillä: kirosanoja, tarkoituksellisesti alatyylisiä ilmauksia ja suorasukaisia seksikuvauksia suorastaan ripotellaan jokaiseen väliin. Pohjimmiltaan tulkitsen tarinan olevan Johannan kasvutarina itseään arvostavaksi naiseksi, joka ei määritä arvoaan häntä ympäröivien miesten mielipiteiden mukaan ja osaa vaatia arvoistaan kohtelua. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja sukupuolten välinen tasa-arvo eivät ole tavallisimpia chick litin teemoja, mutta tässä kirjassa koko tarina rakennetaan niiden varaan.

Tärkeä sanoma itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä jää kuitenkin kaikenlaisen sekoilun ja turhilta tuntuvien monologien alle: esimerkiksi Johannan kämpän nurkkiin hetkeksi aviokriisiä pakeneva, pössyttelevä ja perinteisellä nuortenkirjallisuuden tavalla nolo isä ja monet muut sivuhenkilöt ja -juonet olivat mielestäni kovin väsyneitä. Päällimmäiseksi tunteekseni kirjan lukemisen jälkeen jäikin pettymys. Kirjaa mainostetaan hauskana ja terävänä teoksena, mutta itse koin sen kaikessa suorastaan päälle liimatussa räävittömyydessään jopa tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi. Moneen huumori on kuitenkin uponnut, ja jos ei muuta, tämän viihteellisen kirjan ansioiksi luetaan helppolukuisuus, #metoo-aikakaudella edelleen ajankohtaiset teemat ja sen sisältämä ilahduttava, jopa epätodennäköinen rakkaustarina.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 33/50
Kohta 12: Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

Riina Mattila: Järistyksiä

Kotikaupungissani pidettiin visusti huoli, että minulle oikealta tuntuviin asioihin läimäistiin häpeäleima. Se kirveli hehkuvana otsassa ja naulasi sanat vatsan pohjalle. Väärät vaatteet, boom, väärät sanat väärässä paikassa, boom, epätavallinen käytös tyttöjen seurassa, boom, HÄPEÄ. Ensimmäisen muistan parhaiten, sillä lapsuuden epäreiluudet ovat niitä, jotka sulautuvat selkärankaan kiinni ja vihlovat aina, kun jotain uutta ja ikävää tapahtuu.

psx_20191125_1755562443143273861577024.jpg

Riina Mattilan esikoisromaani Järistyksiä (WSOY 2018) kertoo aikuistumisen kynnyksellä koetuista, elämää järisyttävistä kokemuksista: kaiken tieltään pyyhkivästä ensirakkaudesta, oman identiteetin rakentamisesta sekä lapsuudenperheestä ja pienen kylän kirjoittamattomista säännöistä vapautumisesta. Lukioikäinen Eelia ei koskaan ole tuntenut oloaan täysin tytöksi tai pojaksi, vaan on joutunut venymään suuntaan ja toiseen konservatiivisten vanhempiensa asenteiden ikeen alla. Muutto toiselle paikkakunnalle taidelukioon ja sen asuntolaan saa nuoren elämän totutuilta raiteiltaan: yhtäkkiä Eelialla on vapaus hengittää, olla ja toimia kuten itsestä oikealta tuntuu. Ensin muutos vanhaan tuntuu vaikealta ja tunnelukot puskevat pintaan, mutta lopulta itsensä kuunteleminen avaa tien sellaiseen tasapainoon ja onneen, josta ennen on voinut vain haaveilla.

Mattilan kirja on kauniin rakkaustarinan lisäksi tärkeä teksti erilaisuuden ja hyväksymisen puolesta. Sisäisesti vahva mutta ulkoa arka Eelia ei koskaan ole saanut olla oma itsensä kotonaan, sillä vanhemmat ovat tehneet selväksi, ettei heidän tahtoaan ja perheidylliään sovi sotkea erilaisuudella. Kun täysin vääränlaista tytön roolia on joutunut esittämään tarpeeksi pitkään, Eelia on muuttunut vetäytyväksi ja fyysisesti palelevaksi ongelmakeräksi, joka ei voi uskoa saavansa koskaan hyväksyntää. Niin asianlaita oikeastaan onkin: pieni kaupunki pienine piireineen arvostaa tavallisuutta ja keskivertoisuutta enemmän kuin mitään muuta, ja kaikki siitä poikkeava leimataan uhkaavaksi ja vääräksi. Ihmeekseen Eelia pääsee vanhempiensa luvalla opiskelemaan pitkän junamatkan päähän taidelukio Vällyyn, ja siellä hän alkaa sisäistää kokemiaan vääryyksiä.

Taidelukiossa ympärillä onkin yhtäkkiä kaikilla tavoilla erilaisten nuorten joukkio – ja mikä Eeliasta kummallisinta, erilaisuus ei uudessa joukossa olekaan paha asia. Hiljalleen hänen pelokkaan kuorensa onnistuu rikkomaan huonekaveri, myöskin omalla tavallaan stereotyyppisestä naiskuvasta eroava Karhu, josta tulee Eelialle itsenäisen ajattelun ja uskaltamisen esikuva. Eelia alkaa hiljalleen tajuta, etteivät kaikki ajattele samoin kuin kotikaupungin ihmiset; maailmassa on kuin onkin paikkoja, joissa on sallittua olla oma itsensä. Esiin kuohuvat paitsi helpotus ja arka hymy, myös ristiriitaiset tuntemukset vanhempia ja kotikaupunkia kohtaan.

Kuitenkin vasta toisena opiskeluvuonna maailmaa tuntuu lopullisesti järisevän pois paikoiltaan: iloinen ja elämää pulppuava Isla koskettaa Eeliassa jotakin sellaista, jota hän ei koskaan ennen ole tuntenut. Nuoret lähentyvät päivä päivältä, ja tämä nuoren ystävyyden muuttuminen syväksi ja parantavaksi rakkaudeksi onkin kirjan koskettavinta ja parasta antia. Ensirakkauden jälkeen mikään ei ole kuin ennen, ja sen saavat tuta paitsi Eelian omat menneisyyden haamut, myös perhe- ja ystävyyssuhteet.

Toisaalta teos on kirjoitettu perinteisen kauniilla ja (välillä omaan makuun arkikerronnan keskellä turhankin) runolliseksi yltyvällä kirjakielellä, mutta dialogissa mukaan mahtuu myös teini-ikäisten alatyylistä vitsailua ja kiroilua. Muutaman kerran näiden rekistereiden välinen suuri kontrasti sai minut keskittymään itse tarinan sijaan kirjailijan tyylillisiin valintoihin, mutta kirja ei olisi yhtä osuva kokonaisuus ilmankaan. Kirosanoilla on tärkeä tehtävänsä hahmojen yleisen nuoren hermostuneisuuden peittelijänä ja vaikeiden aiheiden keventäjänä, eikä suloinen rakastumisen tunne välittyisi luihin ja ytimiin ilman polveilevia virkkeitä.

Järistyksiä on teemoiltaan erittäin tärkeä ja ajankohtainen nuortenkirja, johon aivan jokainen voi samastua herkästi ja värikkäästi maalaillun ensi-ihastumisen ja sen herättämien tilanteiden upean kuvauksen ansiosta. Nopealukuinen kirja sopii nuorten lisäksi mainiosti myös aikuisille: tarjolla ei ole teinidraamaa loputtomine ihmissuhdeongelmineen, vaan tiukkaa asiaa identiteetin rakentumisesta, lapsuudenkokemusten merkityksestä itsetunnolle ja omien rajojen löytämisestä.
***

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 46: Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Meitä tyttäriä piti ohjata ja pakottaa elämään suurennuslasin alla. Pojat olivat poikia, he saivat nauraa, juosta ja olla vapaita. Pojista tuli miehiä avioliitossa, minun sukupuolestani ei tullut koskaan naisia. Olimme tyttäriä, äitejä ja isoäitejä.
Miehet olivat ihmisiä. Heidän syntinsä johtui lihan himosta, jota me tyttäret jollain kummallisella tavalla eritimme. Olin kysynyt isältä, mitä lihaa tarkoitettiin. Olin haistellut itseäni, äitiäni ja siskoani ja yrittänyt eritellä synnin tuoksun. Läps! Minun poskeni punoitti.

Essi Ihosen esikoisromaani Ainoa taivas (WSOY, 2018) kertoo 17-vuotiaan Ainon rankan mutta toiveikkaan tarinan aikuistumisesta ja konservatiivisesta uskonyhteisöstä irtautumisesta. Ylioppilaskirjoitusten, tulevan opintoalan ja muiden tulevaisuudensuunnitelmien sijaan eniten tilaa Ainon mielessä vievät pelottavat ajatukset heti täysi-ikäisyyden kynnyksellä vääjäämättä koittavista velvollisuuksista: avioliitosta, raskauksien sarjasta ja oman tahdon piilottamisesta. Ihonen kuvaa hienosti nuoren, naiseksi hiljalleen kasvavan tytön ristiriitaa kahden maailman välissä: toisaalta halu kuulua seurakuntaan ja olla hyväksytty on valtava, mutta toisaalta Aino ei saa vanhempiensa ylenkatsomia itsenäisiä ajatuksia yliopistohaaveineen pois mielestään. Ainoa taivas luokitellaan nuortenkirjallisuudeksi, mutta vaikeiden ja syvällisten aiheidensa ansiosta tarina ei tunnu kevyeltä aikuisellekaan lukijalle.

Tarinan päähenkilö Aino on kolmilapsisen esikoislestadiolaisen perheen 17-vuotias kuopus. Hänen isänsä on ankara, tuplasti vaimoaan vanhempi mies, joka kostaa henkilökohtaisia pettymyksiään jälkikasvulleen: kotona kirjaimellisesti eletään Herran nuhteessa, ja jokainen käsky perustellaan julmalta tuntuvan Jumalan tahdolla ja sukupuolten eroilla. Kirjan alussa Ainon elämä on monella tapaa merkittävässä käännekohdassa: lukiossa täytyy alkaa tehdä tulevaisuutta koskevia päätöksiä ylioppilaskirjoitusten myötä. Ainon vuotta vanhempi sisko ja paras ystävä, Suvi, on menossa naimisiin ja muuttamassa kotoa, jättäen Ainon kolmisin etäisten ja ankarien vanhempien kanssa. Isoimman mullistuksen aiheuttaa kuitenkin etäisesti seurakunnasta tuttu, muutamia vuosia vanhempi Armo: pitkään yksinäisyydestä ja vierauden tunteesta kärsinyt Aino saa vihdoin maistaa yhteenkuuluvuuden ja normaaliuden tunnetta, kun nuorimies kosii häntä. Aina auktoriteetteja uskollisesti totellut tyttö ei uskalla kieltäytyä avioliitosta, vaikka naimisiinmeno tarkoittaakin yhteisön sosiaalisten sääntöjen mukaan opiskelu- ja työhaaveista luopumista: naisten koulutukselle ei nähdä arvoa ehkäisykiellosta seuraavan raskaus- ja lastenkasvatuskierteen vuoksi.

Hetken aikaa asiat sujuvat paremmin kuin aikoihin: vanhemmat ja muut seurakuntalaiset tuntuvat yhtäkkiä suopeammilta tulevaa morsianta kohtaan, ja ensimmäisiä kertoja Aino pääsee mukaan muiden tyttöjen sisäpiireihin. Kuukausien vieriessä, täysi-ikäisyyden lähestyessä ja hääpäivän häämöttäessä aina uskontonsa oppeja kyseenalaistanut Aino alkaa käydä tavallistakin levottomammaksi: miksi hän toimii, kuten muut häneltä odottavat, eikä kuten itse haluaisi? Miksi tuntuu pienemmältä pahalta pettää omat toiveensa kuin joukon lähes tuntemattomia seurakuntalaisia? Miksi olisi väärin haluta erilaisia asioita kuin vanhempansa? Nuori nainen joutuu käymään perustavanlaisia kysymyksiä läpi salaa muilta, valtavan paineen ja painostuksen alla. Kun kysymyksiä alkaa olla enemmän kuin vastauksia ja mielenterveys rakoilla, Aino saa tuekseen liikkeestä irrottautuneen isoveljensä Valon. Erityisesti tämän liikkeen ulkopuolinen vaimo Leeni käy erityisen tärkeäksi mentoriksi omien rajojen ja oikeuksien hahmottamisessa.

Ihonen kuvaa hienosti hyvin autoritaarisen isän ja lähipiirin puristuksessa kasvaneen tytön kamppailua henkisestä elintilastaan. Aikuisuuden kynnyksellä alkaa hahmottaa lapsuuttaankin paremmin, ja Aino alkaakin ensimmäistä kertaa kokea suurta pettymystä ja jopa suuttumusta vanhempiensa empatian, tuen ja rakkauden puutteeseen. Vuosikausia jatkunut pelolla hallitseminen on jättänyt jälkensä, eikä lopullisten päätösten – niiden itselle oikeidenkaan – tekeminen ole helppoa. Onnekseen Ainolla on tukenaan välittäviä läheisiä, jotka auttavat parhaansa mukaan kohti oman itsensä löytämistä.

Ainoa taivas on mielenkiintoinen ja hienosti monenlaisia vaikeita tunteita välittävä kirja. Itsekin esikoislestadiolaisen taustan omaava Ihonen osaa pukea Ainon henkisen kamppailun ja kasvun sanoiksi selkeällä ja helppolukuisella, mutta silti erittäin koskettavalla tavalla. Väitän, että aiheestaan huolimatta jokainen voi samastua päähenkilöön, sillä kirjan perimmäinen teema – aikuistuminen ja oman tahtonsa löytäminen – on jokaiselle tuttu, harvalla täysin ilman haasteita. Viime vuonna ilmestynyt kirja on myös erittäin ajankohtainen, sillä Ainon tarina nostaa vahvasti esille myös sukupuolten välisen tasa-arvon tärkeyden. Kiihkottomasti kuvattu tarina jää mieleen ja pakottaa lukemaan pikaisesti loppuun.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 13: Kotimainen lasten- tai nuortenkirja