John Steinbeck: Helmi

Ja helmi, vilkutellen ja kimallellen pienen kynttilän valossa, viekoitteli kauneudellaan ja sulollaan hänen mielensä. Niin ihana se oli, niin pehmyt, ja siitä virtasi sen oma sävelmä – lupausten ja ilojen laulu, tulevaisuuden, rauhan ja turvan takuu. Helmen lämmin hohde lupasi lievitystä sairautta vastaan ja suojaa häväistystä vastaan. Se sulki oven nälältä. Ja kun Kino sitä katseli, hänen silmänsä pehmenivät ja kasvonsa sulivat.

img_20190424_1559431932818431492350558.jpg

John Steinbeckin tiivis klassikko Helmi (alk. The Pearl, 1947; suom. 1949; luettu 23. painos, suom. Alex Matson, Gummerus 2008) on hieno ja surullinen tarina, joka sisältää suurta symboliikkaa moneen suuntaan. Steinbeck käsittelee teoksessaan paitsi rikastumisen pakkomiellettä ja ihmisen mielen heikkoutta houkutusten edessä, myös erilaisia valtasuhteita. Kirjassa vähemmistön edustajat, Amerikan alkuperäiskansan jäsenet, tulevat kohdelluiksi erityisen huonosti silloin, kun heillä on jotain valtaväestön havittelemaa. Toisaalta vallan pimeän puolen itse nahoissaan kokenut alkuperäiskansan jäsen Kino on valmis uhraamaan kaiken kerran humalluttavaa valtaa maistettuaan, eivätkä himoa hillitse edes läheisten varoitukset.

Helmen keskiössä ovat köyhä helmenkalastajana toimiva Kino, hänen vaimonsa Juana ja pieni lapsensa Coyotito, jotka elävät alkuperäiskansan leirissä, savimajassa Tyynenmeren rannalla. He elävät hiljaista, yksinkertaista elämää onnellisina siitä vähästä mitä on, eivätkä oikeastaan ole kosketuksissa varakkaampaan ulkomaailmaan tai läheisen kaupungin valtaväestöön. Kaikki kuitenkin muuttuu rysäyksellä, kun Kino onnistuu löytämään suuren, puhtaan ja maailman kauneimmaksi arvioidun helmen, joka herättää mielenkiintoa aina kaupungissa saakka. Vähään tottunut Kino alkaa tavoitella ennen saavuttamattomiin jääneitä unelmiaan. Ensin toiveet ovat vaatimattomia ja realistisia: Kino ja Juana haluaisivat mennä virallisesti naimisiin valtaväestön tapaan sekä hankkia pienelle Coyotitolle lukutaidon, joka hyödyttäisi koko syrjittyä yhteisöä.

Mitä kauemmin helmi Kinolle kuuluu, sitä rajummaksi ennen niin rauhaisa arki käy. Kinon ja Juanan talolle tehdään epämiellyttäviä vierailuja ja yöllisiä hyökkäyksiä, Kinon toiveet muuttuvat suuremmiksi ja pakkomielteisiksi ja mies alkaa väkivaltaiseksi uskollista Juanaa kohtaan; hän on valmis lakaisemaan kaiken tieltään kohti rikkauksia. Helmen myyminen ja rikastuminen eivät kuitenkaan onnistu niin yksinkertaisesti ja siististi, kuin hän vielä alussa viattomasti ajatteli: kaupungin potentiaaliset ostajat, arvotavaroiden kauppiaat, ovat liittoutuneet ja tekevät häpeilemättä pilkkahintaisia tarjouksia. Juanan epäilykset ja anomukset helmen hävittämisestä saavat Kinon vain entistä raivostuneemmaksi, ja hän sulkeutuu päivä päivältä syvemmälle oman vallanhimonsa täyttämään kuplaan.

Steinbeck kuvaa hienosti, miten aluksi niin paljon iloa ja toiveita herättänyt helmi muuttuu jatkuvasti painostavammaksi ja vaarallisemmaksi ihmisten välisessä kamppailussa: jokin yhteiskunnassa niin suuri ja arvostettu asia huijaa nöyränkin miehen pelaamaan enemmistön likaisilla säännöillä. Kun Kino kerran sokaistuu äkillisestä vallastaan arvokkaan helmen omistajana, hänen silmänsä avautuvat vasta suurimman mahdollisen menetyksen tultua. Tarinan loppu on raa’an toteava: rikottua ei saa enää korjatuksi, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää elämän uudelleenrakentaminen nollasta.

Kirjan kieli on pahaenteisen juonen vastapainoksi kaunista ja runollista. Tarina myös kerrotaan viehättävän vanhanaikaiseen tapaan: hyvät ja pahat erotellaan selkeästi toisistaan, loppuratkaisu on arvattavissa melko aikaisin ja juoni etenee suoraviivaisesti alusta loppuun ilman takaumia tai muita aikahyppyjä. Kirjaa voisikin nuorempi lukija lukea aivan sellaisenaan, yksinkertaisena kuvauksena erään helmenkalastajan onnesta, joka muuttuikin epäonneksi. Helmen vertauskuvalliset tasot tekevät tarinasta kuitenkin monimutkaisen, ajatuksia herättävän ja sivumääräänsä suuremman teoksen, joka hyvin ansaitsee paikkansa klassikkojen joukossa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 8: Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni

Tee vaikka mitä saadaksesi rahaa, niin että me voisimme nähdä, minä voisin näyttää sinulle mahdollisimman monta kaunista paikkaa Euroopassa. Kirjoitin sinulle englanninkielisen kirjeen ja näytin sitä yhdelle kaverille, että onko se korrektia englantia, se huomautti käsialasta ja ihmetteli, että joku voi rakkauskirjeessä sanoa rakastavansa tyttöään enemmän kuin oman paskansa hajua, minä selitin hänelle asian. Viime yönä näin unessa Joycen. Hän seisoi kadulla kuolleena.

img_20190309_1432393081102495303405309.jpg

Pentti Saarikosken romaani Kirje vaimolleni (1968; luettu 4. painos v. 2004, Otava) herätti minussa ensin pöyristystä, sitten inhoa, sen jälkeen vaivaantuneisuutta ja lopulta sääliä. Luulen, ettei yksikään lukija selviä ilman jonkinlaista tunteiden vuoristorataa näiden vajaan 200 sivun parissa. Saarikosken teksti on paitsi tarkoituksellisesti provosoivaa, myös suuria tabuja käsittelevää: tekstin ja kertojan mielen läpäisevät lukuisat riippuvuudet. Kirjemuotoinen, omaelämäkerrallinen romaani selittää itse sekavuutensa: kirjan kertoja, nimettömäksi jäävä mutta kirjailijaksi itsekseen tunnistettava mies, on matkustanut Dubliniin kirjoittamaan tulevaa kirjaansa muutamaksi kuukaudeksi. Alkoholisoitunut mies purkaa tuntojaan kirjeeseen vaimolleen, ja vannoo heti alussa kertovansa kaiken siten kuin se hänen mieleensä tulee, muokkaamatta ja mitään poistamatta. Tuloksena on poukkoileva ja ajatuksenjuoksumaisesti kerrottu kokoelma elosta ja olosta Dublinin räkälöissä, halvoissa hostelleissa ja kylmillä, keväisillä kaduilla.

On vaikea sanoa, minkä verran romaanin kertojassa on oikeaa Saarikoskea ja minkä verran keksittyä kirjallista hahmoa, mutta lukuisat faktat puoltavat tulkintaa oikeanakin matkakertomuksena. Kirja on yksi pötköön kirjoitettu kirje, jossa aiheet vaihtuvat satunnaisesti ja erikoisten assosiaatioiden kautta, aivan kuten aiheet ajatuksissammekin vaihtuvat. Silloiselle vaimolleen Tuula-Liinalle Saarikoski tilittää tuntojaan erossa olosta, menneisyydestä, existä ja parisuhteesta sekä suolensa toiminnasta – toisin sanoen aivan kaikesta, mikä mieleen juolahtaa. Kirjan keskeisimmästä teemasta ei puhuta suoraan paljoakaan, mutta takakannen sulkeuduttua se on selvää: vaikka kertoja on vakavasti riippuvainen paitsi naisista, seksistä ja muiden arvostuksesta, ennen kaikkea läsnä on valtava alkoholiongelma. Erilaiset riippuvuudet ovat edelleenkin tabu, joten 1960-luvulla ilmestyneeksi kirjaksi Saarikoski on tässä aikaansa edellä. Alkoholismia Saarikoski ei peittele, mutta jatkuvat puheet seksistä ja vakuuttelut uskollisuudesta (ja valittelut lupauksen täyttämisen vaikeudesta) tuntuvat pulpahtelevan pintaan sivulauseissa, kuin varkain. Mysteeriksi jää, oliko kyseessä hiottu ja fiktiivinen tyylittely vai oikeaa pohdintaa teemasta.

Niin tai näin, kirjaa on vaikea lukea kovin neutraalisti. Saarikoski on ollut näkyvä hahmo, jonka diplomaattisesti ilmaistuna värikkäästä avioelämästä ja muistakin seikkailuista on saanut lukea aikanaan paitsi lehdistä, myös esimerkiksi Tuula-Liina Variksen omaelämäkerrallisesta teoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) – eivätkä kuvaukset ole mairittelevia. Provosoiva kielenkäyttö ja rujot sanavalinnat etäännyttävät kertojasta, ja välillä on vaikea päättää edes siitä, pilaileeko Saarikoski tällä kirjallaan koko suomalaisen kirjallisuuden lukijakunnan kustannuksella:

”Jos käytän viisi puntaa päivässä, viikossa menee 35, siihen mennessä kun sinä lähetät lisää, on kulunut 70-80 puntaa, huone maksaa 8 puntaa viikko, rahat eivät riitä. Sinun täytyy hankkia jostakin, minä lähetän vaikka sen Lontoon vihkon, ehkä se on täyttä paskaa mutta kyllähän paska Suomessa kaupaksi menee, minun paskani ainakin – –.”

Kirje vaimolleni herätti monenlaisia tunteita, mutta sen ansioitakaan ei voi kiistää. Aivan satunnaisista aiheista koostuva kirjoitus pysyy kasassa niin hyvin, ettei kirjaa tee mieli jättää keskenkään; omituinen sikermä pikemminkin houkuttelee selvittämään, mihin teksti lopulta vie. Kertoja puhuttelee Tuulaa-Liinaa koko kirjan ajan, ja intensiivinen kerrontatyyli vain korostuu kaikkien tekstiä jaksottavien keinojen puuttuessa. Kirja esittelee itsensä kertomuksena rakkaudesta; kertoja ei mielestään kestä olla erossa vaimostaan. Itselleni se oli kuitenkin ennen kaikkea surullinen kirja riippuvuuksista: kertoja on pari viikkoa erossa vaimostaan, muttei muutamaa tuntia pidempään pullosta tai viskilasista – ei, vaikka keho on liikakäytöstä rappeutunut ja aiheuttaa jatkuvia tuskia. Kertoja toivoo ja luulee näyttävänsä vaimolleen maailman ihmeet, mutta oikeasti hän ei pysty elämään muutamaa viikkoa pidempään pummaamatta tältä lisää rahaa juomiseensa. Kertojan elämä jatkuu vaikka kirje loppuu, mutta pahaenteisesti jää pohdituttamaan, kuinka pitkään se on mahdollista.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 15: Kirjassa käsitellään jotain tabua

Juhani Aho: Yksin

Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja ett’en ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Joku hämärä tarve vakuuttaa itsellenikin, ett’ei ijän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri. Enintään viisitoista vuotta, – jonka samassa lasken, astuessani hänen jälessään salonkiin.
Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat ja vereni värähtelevät niiden mukana.
Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikellaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen.

img_20190117_1134337715715166190051468.jpg

Juhani Ahon oman elämän käänteistäkin inspiraatiota saanut pienoisromaani Yksin (alk. 1890; luettu SKS:n alkuperäistä painosta noudatteleva painos v. 2003) kuvaa keski-ikäistyvän suomalaismiehen sydänsurujen täyteistä Pariisin matkaa. Tuttuun tapaan Aho on luova kielenkäyttäjä, joka kuvaa Pariisia kauniisti, mutta varsinainen juoni, nyyhkytarina vanhan miehen viimeisistä rukkasista, ei vakuuta ainakaan tätä nykylukijaa.

Tarinan päähenkilö on Helsingissä opiskellut mutta maalle töihin muuttanut opettajamies, joka suunnittelee lähtevänsä Pariisiin hakemaan uusia tuulia elämäänsä. Vanhaksi pojaksi jäänyt mies saapuu Helsinkiin kielikursseille hyvissä ajoin ennen matkaa, ja tulee viettäneeksi paljon aikaa pitkäaikaisen ystävänsä perheen kanssa. Samalla hän huomaa perheen nuoren tyttären Annan muuttuneen tuntemastaan lapsesta kauniiksi neidoksi – niin kauniiksi, että jo useita kertoja kihlauksista eronnut vanhempi mies alkaa unelmoida tulevaisuuttaan uusiksi. Pariisi saa odottaa, kun miehelle tarjoutuu yhä uusia mahdollisuuksia viettää aikaansa perheen kanssa.

Lopulta lähtöä ei voi enää lykätä, ja epätoivoinen mies päättää paljastaa tunteensa. Anna kuitenkin järkyttyy pahan kerran eikä suostu enää puhumaan miehen kanssa, olihan hän pitänyt miestä kuin isoveljenään. Pariisiin saavuttuaan mies kipuilee päivästä toiseen tytön vuoksi, ja jopa suuren kaupungin houkutukset näyttävät harmailta ja turhilta haaveen rinnalla. Jouluna hän saa lukea suomalaisesta sanomalehdestä nuoren ihastuksensa kihlautuneen toisen kanssa ja syöksyy varsinaiselle turmion tielle: siveellistä elämää viettänyt mies lähtee suorinta tietä Moulin Rougeen ja viettää yön siellä tapaamansa prostituoidun kanssa. Aamulla kaikki tuntuu olevan mennyttä; toivo, nuoruus, rakkaus, puhtoisuus, Anna.

Lukijana minun oli vaikea samastua päähenkilön murheen syövereihin, vaikka minä-muotoinen ja preesensissä toteutettu kerronta viekin suoraan hahmon ajatusten virtaan. Itselleni tämä kerronnallinen ratkaisu tuntui todella vaikealta, sillä sen myötä tarinan lukeminen muuttui uuvuttavaksi ja jopa turhan intensiiviseksi. Toinen tarinasta nauttimista estänyt asia oli päähenkilön ylipäätään kummallinen päähänpinttymä nuoresta Annasta, kun mies voisi ikänsä puolesta olla tytön isä. Miehen vielä nautittua tytön luottamusta luotettavana aikuisena, alkavat miehen vuodatukset ja arvailut Annan syvälle salatuista tunteista tuntua lähinnä inhottavilta. Lisäksi ihmetyttää kummallinen tekopyhyys: päähenkilön kerrotaan olleen jo useita kertoja kihloissa ja muutenkin viettäneen railakasta poikamieselämää, mutta moraalinen murtuminen (eli Moulin Rougessa käynti ja sitä seurannut yö) sälytetään Annan harteille – syytönhän tyttö on höyrähtäneen miehen tunteisiin tai tekoihin, tekee mieli huudahtaa.

Toivon, että Aho on tarkoituksella luonut päähenkilöstään kuvatunlaisen kohtalonuskoisen ja epävakaan hahmon, mutta SKS:n painoksen esipuheessa selostetut Ahon omat kosintayritykset Aino Sibeliusta kohtaan olivat yllättävän yhteneväisiä kirjan tapahtumien kanssa. Toisaalta Jyrki Nummen perusteellisessa esipuheessa valaistaan myös sitä, että Aho oli aikansa seurattu ja suosittu julkisuudenhenkilö, joka rakasti yleisön kohauttamista. Yksin hyödyntää tehokkaasti lukijoiden tirkistelynhalua; romaani sisältää tarpeeksi aineksia elävästä elämästä erilaisia tulkintoja ja arvailuja varten, mutta hahmo on kuitenkin kaukana oikeasta Ahosta. Päähenkilö noudattelee lisäksi eurooppalaisen kirjallisuuden silloisia muotivirtauksia niin Pariisin matkoineen kuin luonteenpiirteineen.

Kirjan parhaaksi anniksi nousivat itselleni sydänsurujen sijaan aikansa uusien ilmiöiden, urbaanin elämän ja kaupungistumisen, kuvaukset. 1800-luvun puolella matkailu ei tosiaan tarkoittanut viikonlopun mittaista visiittiä, vaan maailmannäyttelyn ja juuri pystytetyn Eiffel-tornin ansiosta päähenkilö todella elää kuhisevassa metropolissa hetken verran. Pienempiin mittasuhteisiin tottuneen suomalaisen kertojan silmin pariisilainen elämänmeno näyttäytyy erityisen romanttisena ja tuoreena, suorastaan vaarallisen kiehtovana. Aikalaisarvioissa (joita muuten löytyy mainio lajitelma lukemastani SKS:n painoksesta) ”pornograafilliseksi” tuomittu teos on aikansa mittapuulla rohkea, mutta nykylukijan silmissä lähinnä mielenkiintoinen sukellus vanhaan suurkaupunkielämään ja ajatuksia herättävä selonteko vanhenevan miehen hullaantumisesta. Kielenkäyttäjänä Aho ei petä tässäkään teoksessa, vaikka sisällöllisesti kirjasta en niin nauttinut.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 36: Kirjassa ollaan yksin

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

– Kyllä minä tiedän, sanoi harmaa herra ääntään korottaen, – te puhutte siitä, minkä luullaan olevan, ja minä siitä, mikä on olemassa. Kaikki miehet tuntevat sitä, mitä sanotte rakkaudeksi, kaikkia kauniita naisia kohtaan.
– Voi, tuohan on kauheaa; mutta onhan ihmisten välillä tunne, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka kestää koko iän eikä vain kuukausia tai vuosia?
– Ei, ei ole. Jos oletetaan vaikka, että mies asettaisi tietyn naisen etusijalle koko elämänsä ajaksi, niin kaiken todennäköisyyden mukaan nainen antaisi etusijan toiselle, ja niin on ollut maailmassa aina ja on aina, herra sanoi, otti savukekotelon ja kävi tupakoimaan.

img_20181221_141524122936390.jpg

Leo Tolstoin pienoisromaani Kreutzer-sonaatti (alk. Kreitserova sonata, 1889; suom. Eero Balk, Basam Books 2011) ei turhaan kanna mainetta yhtenä klassikkokirjailijan erikoisimmista teoksista. Kooltaan tiivis kertomus käsittelee hengästyttävällä vauhdilla erään avioliiton rapautumista ja muuttumista myrkylliseksi viha-rakkaussuhteeksi, joka saa päätöksensä vasta mustasukkaisen aviomiehen murhatessa vaimonsa, joka on ihastunut toiseen. Kirjan mukaan tilanne ei kuitenkaan kärjistynyt sattumalta; kyseinen murhaaja-aviomies, Poznydšev, on kirjan alussa juuri vapautunut vankilasta, ja perustelee junassa kanssamatkustajille pontevasti sitä, miksi avioliitto on hänen mielestään instituutiona yhtä hölynpölyä ja sukupuolten tasa-arvo vinksallaan.

Enimmäkseen monologista muodostuva tarina tapahtuu ajallisesti alle yhden vuorokauden mittaisen junamatkan aikana 1800–1900-lukujen vaihteen Venäjällä. Nimettömäksi jäänyt minäkertoja kiinnostuu sovinnaisia käsityksiä uhmaavasta, rähjäisestä Poznydševista, ja päätyy kuuntelemaan tämän tuskien täyttämää elämäntarinaa läpi yön. Minäkertojalla on kuitenkin kokonaisuudessa hyvin nimellinen rooli – oikeastaan hän on aktiivisesti mukana vain tarinan aloituksessa ja lopetuksessa sekä perustelee olemassaolollaan Poznydševin puhetulvan. Päärooli on ehdottomasti Poznydševilla, joka tuuttaa käsityksiään ihmissuhteista, sukupuolista ja avioliitoista sellaiseen tahtiin, että lopputulos lähestyy jonkinlaista manifestia.

Kirja todella hämmentää. Osan ajasta päähenkilö vaikuttaa vanhan liiton sovinistisialta, joka muun muassa pitää ulkonäöstään huolehtivia naisia ”tunteisiin vaikuttamisen välineinä”, jotka kostavat puuttuvat yhteiskunnalliset oikeutensa huumaamalla miehiä järjiltään kauneudellaan – myös koko vaate- ja kauneusteollisuus on kuulemma olemassa tätä vaarallista päämäärää varten. Kuitenkin seuraavassa käänteessä hän kannattaa aikakauteen nähden hyvin radikaaleja feministisiä ajatuksia: ”Nykyään taas vakuutellaan, että naista kunnioitetaan. Hänet päästetään istumaan, nostetaan hänen nenäliinansa; jotkut myöntävät hänelle oikeuden kaikkiin virkoihin, kunnallishallintoon jne. Tämä kaikki on totta, mutta suhtautuminen naiseen on silti sama. Hän on nautinnon välikappale. Hänen ruumiinsa on nautinnon väline. Ja hän tietää sen. Ihan kuin orjuutta.”

Kirjaa lukiessa selasin jatkuvasti takaisin jo lukemiini kohtiin, sillä väitteet tuntuvat olevan peräisin aivan eri maailmoista – kirjan todellisuudessa ne eivät kuitenkaan kumoa toisiaan, vaan ovat osa Poznydševin vankila-aikoina hioutunutta käsitystä vallitsevasta maailmantilasta, josta haluaisi kaikki herättää. Mies ei suinkaan laske itseään kritiikin tavoittamattomissa olevaksi pyhimykseksi, vaan kokee olleensa aivan samanlainen ”irstailija” kuin kaikki muutkin – nyt hän on omien sanojensa mukaan valaistunut, ja esittää mielipiteitään sitkeästi estääkseen muita tekemästä samoja virheitä.

Päähenkilönsä kautta Tolstoi nostaa syyttävän sormensa erityisesti kohti venäläistä yläluokkaa, jonka joutilaat nuoret miehet kertomuksen mukaan harrastivat kevyitä suhteita ilman sitoutumisen aikomuksiakaan. Poznydševin mukaan tällä he paitsi levittivät tauteja ja murensivat (kristillistä?) moraalia, myös turmelluttivat yläluokan nuoret viattomat tytöt, joita perheet heille yrittivät naittaa rahaa ja valtaa tavoitellessaan. Toisaalta kritiikki kohdistuukin siis koko ylemmän luokan seuraelämään ja etiketteihin, erityisesti avioliittoihin (tai ansoihin, kuten päähenkilö niitä nimittää), joissa eletään vahingollisten konventioiden mukaan. Tilaa saavat myös astetta erikoisemmat päätelmät: esimerkiksi viihdemusiikki (joka kirjan aikaan tarkoitti klassista musiikkia, esimerkkinä nimessäkin esiintyvä Beethovenin Kreutzer-sonaatti) nostetaan Poznydševin suulla vaaralliseksi mielentilaa ohjailevaksi aseeksi, jonka kautta (avio)rikoksetkin tapahtuvat kuin puolivahingossa.

Kreutzer-sonaatti on omintakeisella tavalla avioliittoa ja rakkautta ruotiva teos, jossa monenlaiset äänet pääsevät mukaan keskusteluun: kirjan alussa junavaunussa teemoista kiistelevät useanlaisista taustoista ponnistavat miehet ja naiset, ja vasta näiden mielipiteiden päälle Poznydšev aloittaa omien näkemystensä luettelemisen. Vaikka teos yltyy välillä lähes saarnaavaksi, on ihailtava Tolstoin kertojanlahjoja: junavaunusta avautuu lukijan silmien eteen värikäs maailma. Jopa edesmennyt vaimo, jolla on vain muutamia referoituja repliikkejä, kuvataan kokonaisena hahmona vahvoine luonteenpiirteineen. Poznydšev on toki tuomionsa jo vankilassa kärsinyt, mutta kirjan loputtua ihmetyttää, miten vähälle pohdinnalle murhan moraalinen oikeutus jää – monia pienempiäkin teemoja käsitellään sivukaupalla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 39/50
Kohta 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Juhani Aho: Helsinkiin

Antti oli aikeessa mennä kannelle. Mutta silloin tuli sisään tuo hieno tuntematon herra, joka ei ollut näyttäytynyt kannella sitten päivällisen. Hän tuli haukotellan ja kysyi hyvin veltosti, missä oltiin. Saatuaan kuulla, että oltiin Savonlinnassa, pyysi hän seltteriä bufettineidiltä, joka oli hänkin seisonut ikkunassa ja katsellut rannalle. Antista oli tuo välinpitämättömyys savonlinnalaisista niin sopivata todelliselle gentlemannille, että hän jäi hänkin salonkiin ja istuutui totinsa ääreen, noudettuaan vaan sanomalehden luettavakseen tupakkihytistä. Ja hän oli nyt mielestään jo yhtä taitava ja varma matkustaja kuin tuo tuntematon herrakin.

img_20181202_162332830461355.jpg

Juhani Ahon pienoisromaani Helsinkiin (alk. 1889; luettu ensimmäisen painoksen tekstiä noudattava painos vuodelta 1997, SKS) on nykylukijan silmissä paitsi viehättävä, myös jo hieman etääntyneeksi vanhentunut kuvaus Suomen pääkaupungin opiskelijaelämästä ja kaupungistumisesta. Tämä ”psykoloogillinen kuvaus” – kuten Aho itse kertomustaan kuvasi – pyrkii herättämään huolta ja sitä kautta parannusta moraalittomaksi villiintyneessä nuorisossa ja heidän läheisissään, mutta terveellisten elämäntapojen ja ylevien periaatteiden saarnaamisen lisäksi Helsinkiin onnistuu maalaamaan elävän kuvan ajastaan. Kuopiolaisen, hyväosaisen ja hemmotellun Antti Ljungbergin matkasta kohti Helsingin yliopisto-opintoja löytyy myös lempeyttä nuoren kiihkeää aikuistumisen paloa kohtaan, vaikka kaikki ei sujukaan aivan oppikirjan mukaan.

Teoksen rungon muodostaa ruotsinkielisen ylioppilas Antti Ljunbergin matkanteko kohti haaveiden kaupungiksi muodostunutta Helsinkiä. Tarina alkaa vauhdikkaasti Kuopion satamasta, jossa nuorukaisen perhe saattelee poikaansa kyynelten läpi matkaan. Nykylukijalle tunteellisuuden määrä tuntuu ensi alkuun kummalta, mutta tuohon aikaan matka-aikaa Kuopiosta Helsinkiin ei laskettukaan tunneissa, vaan päivissä: Antti matkaa ensin muutaman yön sisävesilaivalla Savonlinnan kautta Lappeenrantaan, ja sieltä junalla määränpäähän. Isosiskojensa ja äitinsä pilalle hemmottelema Antti ei kuitenkaan naisväen itkuista piittaa, sillä hänellä on mielessään jo isommat kuviot: jännittävä opiskelijaelämä, aikuisuus ja hieman katkera muisto pitkäaikaiselta ihastukselta saaduista rukkasista, jotka ajavat häntä nyt ylpeyden tielle. Sisaren vanhempi kihlattu Pekka asetetaan hänen valvojakseen yhteiselle matkalle kohti yliopistoa, mutta kiiltokuvamaisen hyvätapainen mies ei lukeudu Antin ystäviin, vaan hän etsiytyy nopeasti pois tämän seurasta.

Laivalla Antti lähtee heti toteuttamaan kuvitelmiaan loistavasta tulevaisuudesta rahavaroihinsa nähden keikarimaisella kulutuksella ja todellisuutta rohkeammalla käytöksellä. Hän haluaa esiintyä hienona ja itsensä hillitsevänä herrasmiehenä, mutta onnistuukin sotkemaan vaatteensa kostean illan päätteeksi. Hän haluaa olla ihailtu ja hienoimpaan seuraan hyväksyttävä seuramies, mutta paljastaakin nuoruutensa tietämättömyydellään. Myöhäisillasta hän haluaa olla jo suuri naistenmies ja kähmiä laivan tarjoilijaa, muttei tilaisuuden tullen uskallakaan edes pussata tätä poskelle. Nolot tempaukset vetävät Antin mielen matalaksi, ja viimein junaan päästyään hän on jo täysin valmis luovuttamaan. Vain liioitteleva ja rietas tuttava Kalle, matkalla opiskelemaan hänkin, onnistuu nostamaan mielialaa sen verran, että perille saapuessaan Anttikin noukitaan meluavaan opiskelijapoikien sakkiin kohti Kappelia.

Perillä legendaarisessa ravintolassa viina virtaa ja rehvakas opiskelijoiden joukko toivottaa Antin veljellisesti joukkoonsa. Kuopiolainen nuorukainen on sokaistunut jo kaupungin valoista ja ihmismäärästä, mutta hienosti pukeutuneet ”kyypparit” ja huoleton rahankäyttö huumaavat hänet entisestään. Kuten jo laivalla nähtiin, Antti ei toiveistaan huolimatta ole vielä itsensä hillitsevä aikuinen, vaan houkutusten perässä juokseva teinipoika. Pian alkoholi on jälleen tainnuttanut nuorukaisen, ja kirja loppuu pahaenteisen kierteleviin ja kaarteleviin viittauksiin joukon päätymisestä prostituoitujen pakeille.

Helsinkiin on lyhyttä mittaansa suurempi teos, sillä Aho on mahduttanut Antin matkakuvaukseen lukuisia yhteiskunnallisia teemoja. Huomioiduksi tulevat muun muassa kielikiistat ja suomen- ja ruotsinkielisten opiskelijoiden huomattavan erilaiset mahdollisuudet ja varallisuudet. Lisäksi kaupungistumisen ongelmat, kuten Helsingissä rehottanut prostituutio, nostetaan häveliäästi sivulausein esiin. SKS:n vuonna 1997 julkaistu painos kuuluu kustantamon Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjaan, ja sitä suosittelen lämpimästi kaikille: Pirjo Lyytikäisen johdanto ja teoksen oheen liitetyt aikalaisarviot auttavat teoksen sijoittamisessa kontekstiinsa, jota nykylukijan olisi muuten vaikea löytää.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 4: Kirjan nimessä on jokin paikka