Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

– Nyt se on loppu, vanhus sanoi.
– Mikä? kysyi hänen tyttärensä.
– Muistelu.
– Etkö voisi kuitenkin vielä muistella kuusikymmenlukua, se on jäänyt vähän vähemmälle, vaikkapa tätä korttelia – tässähän oli monta kivijalkakauppaa: kirja- ja paperimyymälä, suutari, lihakauppa, pullakauppa, limsabaari…

Kuva: WSOY

Sinikka Nopolan neljästoista aikuisille suunnattu teos Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017) on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia proosan lajeja. Kokoelma sisältää noin 60 lyhyttä tekstiä, jotka kertovat lempeän humoristisesti tutuista, arkisista tilanteista – vaikkapa pienen tytön osalta pieleen menneestä koulunäytelmästä tai junassa iskevästä paniikista, kun huomaa liian myöhään unohtaneensa ostaa matkalipun. Kertomukset voi lukea mininovelleina, ajatelmina, osan ehkä proosarunoina ja kolumneinakin. Tuoreelta tuntuvan hulluttelun, tragikoomisten käänteiden ja lakonisten toteamusten välillä Nopola kertoo tarkkasilmäisesti tavallisesta ihmisestä toiveineen, pelkoineen elämän sattumanvaraisten käänteiden keskellä.

Tekstit on jaettu seitsemään nimettyyn lukuun. Aloitusluku Arvojeni kiteymä edustaa teoksen kokeilevinta osuutta. Se on rohkea valinta muuten tavanomaisempia kertomuksia sisältävän teoksen alkuun, mutta mielikuvitukselliset tulevaisuuskuvat ja puhdas absurdi huumori imaisevat lukijan pariinsa tiukasti. Peruna: Elämäni Tuhkimona on loistava esimerkki luvun sisällöstä: kyseinen kertomus kertoo perunan surullisesta syrjäytymisuhasta pastojen ja trendikkäiden bataattivohveleiden aikakaudella. Omituista, mutta kummallisuudessaan toimivaa – ja ennen kaikkea hauskaa.

Teoksesta löytyy jopa kolme (eri kohtiin teosta sijoitettua) Ansku ja Pera -nimistä lukua, jotka sisältävät nimensä mukaisesti vanhahkon pariskunnan tiiviitä dialogeja, jotka aina eskaloituvat parisuhdekriisiin Peran rauhoitteluista huolimatta. Niiden kaava on hyvin yksinkertainen ja toisteinen, eikä Nopola pääse näissä mielestäni samalla tavoin vauhtiin kuin muissa teoksen teksteissä. Onkin toimiva ratkaisu, että ne on jaettu osiin ja pohdiskelevampien tekstien väleihin, sillä Anskun ja Peran huumori on nopeasti teränsä menettävää laatua.

Luku Onko teillä tämmöistä? on koko teoksen nimeksikin päässyt ja sitä monella tavoin määrittävä kokoelma tunnistettavia, epävarmuudesta ja neuroottisuudesta voimansa ammentavia yksinpuheluita arjen pienistä ongelmista. Jokainen teksti on nimetty samalla teemalla: Onko teillä tämmöistä että asutte pääkaupungissa snobistisista syistä? Kuten nimi antaa ilmi, ongelmat ovat sitä luokkaa, ettei niitä lausuta koskaan ääneen – Nopola on onnistunut löytämään typerimmät mutta samalla realistisimmat ajatuskulut, ja tekee niistä myötätuntoista mutta piikikästä huumoria.

Luku Nainen reunapaikalla jatkaa osin samaa häpeän, epävarmuuden ja muiden mielipiteiden analysoinnin teemaa, mutta käsittelee aiheita etäämmältä ja pohdiskellen. Minäkertojan avulla kerrotut tarinat sijoittuvat enimmäkseen nykyaikaan, mutta osa sisältää myös lapsuudenmuistoja. Näitä lukiessa tuleekin tunne, että tekstit ovat Nopolalle osin omaelämäkerrallisia tai ainakin hänen kokemuksistaan vahvasti vaikuttuneita.

Sama omakohtaisuuden tunne tulee myös päätösluvussa Mitä elämästä muistetaan, joka on ennen kaikkea kokoelma muistoja elämän ensimmäisistä nukeista, asunnoista, kirjoista ja virheistä. Vaikka tragikoominen taso on kokoelman lopussakin läsnä uskomattomien kommellusten ja inhimillisten erheiden avulla, luvussa päästään mielestäni kaikista syvimmille vesille. Anekdoottimaiset, lämpimästi kirjoitetut havainnot eri ikäkausien tärkeimmistä muistoista toimivat sellaisinaan, mutta saavat myös lukijan peilaamaan mennyttä ja nykyisyyttä: miten tietyt ratkaisut ja sattumat jäävät mieleen toisia paremmin.

Nopolan teksteissä on (kenties Anskua ja Peraa lukuunottamatta) tavanmukaista enemmän tilaa lukijalle: tuokiokuvamaiset kuvaukset jättävät paljon ilmaan ja tulkittavaksi. Mielenkiintoisella tavalla tilkkutäkkimäinen teos yllätti minut yhtenäisyydellään, ja jätti halun lukea lisää. Tämä sopii mainioksi välilukemiseksi rakenteeltaan raskaampien romaanien väliin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 41: Kirjassa matkustetaan junalla

Petri Tamminen: Musta vyö

Hämmästyttävintä isässä: Hänen kykynsä hyväksyä tilanteet ja ihmiset sellaisinaan. Hänen kykynsä olla ottamatta itseensä.

Joka sattumoisin oli juuri se kyky, joka minulta kokonaan puuttui.

Mikä pani miettimään, että olin perinyt tämän kyvyttömyyteni isältä.

Niin kuin vanhemmat tuottavat kiusallisen tarkkoja kopioita eleistään ja ilmeistään, he tuottavat hämmästyttävän tarkkoja vastakohtia sielullisista taipumuksistaan. Isä ei ottanut mitään itseensä, ja juuri siksi minä otin itseeni kaiken.

Kuva: Otava

Petri Tammisen vähäeleinen Musta vyö (Otava 2019) käsittelee aikuiselämän kenties kipeintä kriisiä, oman vanhemman kuolemaa. Alle 200-sivuiseen teokseen on saatu tiivistettyä suuria tunteita Tammiselle ominaiseen, näennäisen kepeään ja toteavaan pakettiin: päähenkilö Petrin masennus, kuolemanpelko, kaipuu ja täyttymätön hyväksynnän tarve vuorottelevat isän kuoleman, hautajaisten ja näitä seuraavan vuoden mittaan. Tiivistettynä kirja keskittyy yhden perimmäisten kysymyksen ihmettelyyn: mitä varten elämää eletään, kun se kuitenkin päättyy? Loppua kohden kysymys ei ole vain synkkyyden värittämä, vaan sävyjä alkaa löytyä enemmänkin.

Tarina alkaa kirjailijana toimivan Petrin isän hautajaisista. Tilaisuus sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta juhlan jälkeen mies vaipuu hämmennyksen ja masennuksen tilaan. Ensimmäistä kertaa keski-ikään asti selvinnyt mies ymmärtää omankin elämänsä rajallisuuden: kun isää ei ole, hän ei ole enää kenenkään lapsi. On pakko kasvaa viimeistä piirtoa myöten aikuiseksi, ja se kauhistuttaa niin, että oma kuolema alkaa tuntua helpottavalta vaihtoehdolta.

Looginen, optimistinen ja vahvana pysyttelevä vaimo Liisa tukee miestään parhaansa mukaan, mutta kirjailijantyö jää kokonaan. Petri aloittaa täysipäiväisen pelon, katumuksen ja masennuksen kierteen, jossa ei ole sijaa normaalille arjelle tiskeineen, sosiaalisine suhteineen tai työntekoineen. Kaikki alkaa muistuttaa isästä: autonettikaupoista etsitään isän lempimerkkiä, satunnaiset ohikulkijat näyttävät aivan isältä. Samalla myös mielikuva isästä alkaa muuttua. Ennen tuomitsevalta ja häpeilemättömältä tuntunut isä onkin muistikuvissa lempeä ja kannustava, ja Petrin kirjoihinsa luomat kriittiset isäkuvaukset alkavat tuntua häpeällisiltä.

Tamminen kuvaa oivallisesti pelon, häpeän ja syyllisyyden täyttämää sisäistä maailmaa minäkertojan kautta. Isän kuoleman laukaisema masennus ja kriisi saavat Petrin vaikuttamaan itsepintaisen itsekkyytensä ja ajattelemattomuutensa vuoksi jopa narsistiselta. Itseensä käpertyminen on Petrin ymmärrettävä ja inhimillinen, mutta lähipiirille ja lukijallekin raskas selviytymiskeino, joka tuo kuvaukseen syvyyttä: masennus ulottuu kokijansa koko lähipiiriin.

Teos vaikuttaa Tammiselle erittäin omakohtaiselta, ja tulkintaan vaikuttaa erityisesti kirjailijana työskentelevä päähenkilö Petri. Ainakin läpi kirjan esitettävät anekdoottimaiset havainnot elämästä, kuolemasta ja perhesuhteista tuntuvat myös oikeasti eletyiltä ja ajatelluilta, olivatpa ne faktaa, fiktiota tai sen yhdistelmiä. Surullinen kirja päättyy kuitenkin rohkaisevaan valonsäteeseen: Petri onnistuu solmimaan rauhan elämän vääjäämättömän keskeneräisyyden kanssa. Erityisesti samassa elämänvaiheessa oleville uskon kirjasta löytyvän paljon samastumispintaa ja ajattelun aihetta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?

Nuori ihminen, joka polvet hiukan tutisten ja sydän vavahdellen odottaa kustantajan eteisessä puristaen tiukasti käsikirjoituspinkkaa kainaloonsa, on näky, joka itselleni on niin läheinen, etten voi hymyillä. Hän ei vielä itse aavista, miten sanomattoman paljon pettymyksiä, turhaa vaivaa ja sortuneita unelmia hänellä on edessään, ennen kuin hän saavuttaa nuo maineen kalpeat laakerit, jotka nyt hohtavat niin kultaisina hänen mielikuvituksessaan, mikäli hän niitä milloinkaan saavuttaa.

Monipuolisen Mika Waltarin tuotantoon kuuluu myös aloitteleville mutta tavoitteellisille kirjoittajille suunnattu opas Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (WSOY 1935). Kymmenen vuotta ennen Sinuhe Egyptiläisen ilmestymistä julkaistu kirja on jyrkkä mutta isällinen, kunnianhimoinen mutta humoristinen kirja paitsi kirjoittamisesta, kirjailijan elämästä kokonaisuudessaan. Nykylukijalle se tarjoaa paitsi monia edelleen hämmästyttävän hyvin paikkansa pitäviä ohjeita, myös mielenkiintoisen ikkunan vuosikymmenten takaiseen Suomeen ja sen kirjalliseen maailmaan.

Erittäin käytännönläheisessä opuksessaan Waltari puhuttelee lukijaa suoraan ja mielipiteitään kainostelematta. Jo ensimmäisillä sivuilla todetaan, ettei kirja perustu teorioihin tai ideologioihin, vaan ”tarkoituksena on yksinomaan antaa aloittelevalle kirjailijalle, joka toivoo saavansa tuotteitaan muodossa tai toisessa julkisuuteen, eräitä käytännöllisiä neuvoja, joiden noudattaminen säästää hänet monilta erehdyksiltä”. Kyseessä ei siis ole perinteinen kirjoitusopas harjoituksineen, vaan mukana on (nykylukijalle tosin auttamattoman vanhentuneita) vinkkejä myös mm. kirjoituskoneen hankinnasta, kirjallisissa aikakauslehdissä julkaisemisesta sekä kirjoittajan tekijänoikeuksista ja etumaksuista, markalleen.

Nykylukijalle ja -kirjoittajalle teoksen parasta antia ovat Waltarin – toisinaan pisteliäätkin – näkemykset ja kokemukset erilaisten tekstilajien kirjoittamisesta: runous, taidenovellit, aikakauslehtiproosa, romaanit ja draama käsitellään kaikki omissa luvuissaan. Kaikki vinkit ovat kuitenkin leimallisesti Waltarin henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia, ja toisinaan ajan kulun huomaa selvästi: alaotsikon Seksuaaliprobleema kirjallisuudessa alla kehotetaan välttämään kaikkea ”sukupuoliasioilla mässäilyä” ja liian yksityiskohtaiset kuvaukset julistetaan sisällöstä ja kontekstista riippumatta ”huonoksi taiteeksi”. Samalla tavoin Waltari niputtaa dekkarit ja romantiikan toisarvoisiksi viihderomaaneiksi, joilla ei ole eikä koskaan tule olemaan taiteellista arvoa. Vastakkainasettelut tuntuvat itsestäni jo vanhentuneilta, sillä eihän kirjoitustaito ilmene vain tietyissä muodoissa.

Hämmentävän huolettomasti (jopa uhkarohkeasti!) Waltari myös mainitsee nimeltä kollegoitaan – eikä aina todellakaan maireassa valossa, vaan pikemminkin varoittavina esimerkkeinä esimerkiksi huonosta kirjoitustyylistä. Ensin vahvat mielipiteet hämmensivät, mutta juuri niiden vahvuus luokin lukijalle oivan taustakankaan ja mahdollisuuden omien näkemysten kirkastamiseen: yhdestä vinkistä voi olla samaa mieltä, toinen herättää muuttamaan mielipidettä, kolmas saa huomaamaan erimielisyyden ja luomaan oman, entistä tiedostetumman käsityksen aiheesta.

Kaikkea ei myöskään kannata ottaa liian tosissaan, sillä monesti Waltarin mietinnöt tuodaan lukijan eteen absurdit mitat saavien vitsien muodossa, kuten tässä runoilijoiden palkkioiden pienuutta käsittelevässä lohkaisussa: ”Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla.”

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 24: Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki

Edith Södergran: Hiljainen puutarha

Pohjolan kevät

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.


Edith Södergranin (1892–1923) suomennoskokoelma Hiljainen puutarha (runojen suom. Uuno Kailas, Karisto 1994) ei ole runoilijan itsensä kuratoima teos, vaan se sisältää 77 aiemmin julkaistua runoa – joukkoon mahtuvat mm. klassikot Maa jota ei ole, Pohjolan kevät ja Tähdet. Runot on jaettu viiteen runollisesti nimettyyn alalukuun, joiden teemoina hallitsevat näkyvimmin mysteerit, jumaluudet, onneton rakkaus, kaipuu, kipu ja sisaruus. Eläessään vakavasti sairastaneen Södergranin modernistisissa runoissa kurkotetaan usein kuolemaan ja toispuoleiseen, mutta toisaalta havainnoidaan tarkasti ympäristön viehättäviä yksityiskohtia: lapsuuden puita, seikkailuja mieleen nostattavaa merta.

Södergran oli yksi ensimmäisistä pohjoismaisista modernistisista runoilijoista, mikä näkyy muun muassa runojen loppusoinnuttomuudessa ja riimittömyydessä. Lyhyehköt, useimmiten noin yhden sivun mittaiset runot eivät kuitenkaan ole aivan helppoja tulkita tai sulattaa. Tiiviin kokoelman lukeminen vei itseltäni paljon aikaa, sillä kielen rakenteellinen selkeys ei vähennä runojen monimerkityksisyyttä. Toisinaan sanavalinnat tuntuivat pomppivan silmille jopa itsetarkoituksellisen mystisinä:

Inhoan ajatella – –
Missä on kallis jättiläislyyrani?
Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva.
Oi sinä jättiläislyyrani,
sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki.
(– –)


(Ote runosta Lyyrani)

Toisaalta, se sallittakoon: kokoelmahan nojaa nimeään myöten olemassaolon mysteereihin ja kuoleman läsnäoloon. Södergranin mielenkiintoiset kielikuvat sekä tavallisuudesta poikkeavat sanayhdistelmät kuuluvat paikoin jopa eeppiseksi kasvavaan tyyliin, vaikka samanaikaisesti hyvin monissa runoissa jujuna ovat yksinkertaiset, symbolisiksi tai allegorisiksi muuttuvat luontokuvaukset. Toisinaan havainnoinnin ja pohdintojen lomassa tarjotaan myös mielikuvituksellisia vastauksia: kokoelman hurmoshenkisemmissä runoissa runon puhuja nousee kaiken yläpuolelle, jopa jumalaksi tai oikean tiedon omaajaksi julistautuen.

(– –)
Tulen ja veren ja tulevaisuuden voitelun
olette te ottava minun käsistäni.
Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle.
Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva.
Olen kääntävä kaikki pyhemmän jumalan uskoon.
(– –)


(Ote runosta Mysteerio)

En ole lukenut Södergranin koko tuotantoa, ja tämän suomennoskokoelman jättämään lievän hämmentyneeseen jälkimakuun sekoittuikin iso annos mielenkiintoa. Olisi mielenkiintoista lukea runot ilmestymisjärjestyksessään ja runoilijan itsensä luoman kokoelman osana: avautuisivatko teemat silloin selkeämmin? Joka tapauksessa Hiljainen puutarha tarjoaa kielellisesti kauniin, vahvatunnelmaisen ja nykyhetkestä ja tosimaailmasta kauas kurkottavan lukukokemuksen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 30: Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen

Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian

Joskus vaikeina iltoina, kun istuttiin kumpikin murjottamassa eri puolilla taloa, mietin, että ehkä tämän surkeuden syynä ovat mun omat ajatukset. Kun seistiin Iston kanssa alttarilla sinä heinäkuisena iltapäivänä huomasin äkkiä ajattelevani, että tätäkö se sitten on. Että tässä seistään hetki, pappi sanoo aamen, ja siinä sitä sitten ollaan niin kamalasti naimisissa. Jumissa. Verkossa yhteen ihmiseen.

Kuva: Otava

Eve Hietamiehen neljäs romaani, kauan ennen Yösyöttö-menestystä ilmestynyt Teräsmiehen morsian (Otava 1995) on tarina kolmikymppisen pariskunnan kasvukivuista, lapsuudentraumoista ja perheriidoista. Hietamiehen laji on tässäkin eräänlainen musta komedia, mutta teemojensa puolesta teoksen sävyt ovat erittäin tummasta päästä. Vaikka ajan kulumisen huomaa monista arkielämän yksityiskohdista, 1990-luvulla kirjoitettu kirja on edelleen yllättävän kiinni ajassa: helsinkiläisen pääpari Iiriksen ja Iston kiistat sukuloinneista, lapsen yrittämisestä (tai yrittämättä jättämisestä), kotitöistä ja työn ja parisuhteen tasapainosta voisivat olla yhtä hyvin peräisin 2020-luvulta.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Iiris, koulussa Teräsmiehen morsiameksi ilkuttu kolmikymppinen, joka toimii myös tarinan minäkertojana. Tuoreehko aviovaimo elää stressaavassa välikädessä, jossa kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta tarkemmin katsottuna ei kuitenkaan. Työ toimituksen valokuva-arkistossa tuo rytmiä elämään, muttei tyydytä; mieluummin hän olisi toimittaja. Rivitalonpätkä Itä-Helsingissä oli yhteinen tavoite, mutta aivan rempallaan. Aviomies on hänen paras ystävänsä, mutta hän ei osaa huomoida vaimonsa tarpeita tai kanna vastuuta arjen pyörittämisestä; riidoissa oleminen on kaksikon perusolotila. Äiti on läheinen, mutta istuu vankilassa tuhopolton sytyttämisestä. Tämä puolestaan kiristää Iiriksen välejä Iston (itseään hieman parempana pitävään) sukuun, joka nauttii tapauksella mässäilystä.

Kirjan alussa Iiris kuvataan takakireänä, jatkuvasti valittavana ja ahdistuneena naisena, mutta tarinan edetessä reaktiot ja suhteet eri henkilöihin alkavat lisätietojen valossa vaikuttaa oikeutetummilta. Nainen onkin lähes joka elämänalueella hukassa, ja kun päälle tulevat vielä Iston lapsihaaveet ja syyllistävät ajatukset ”oikeanlaisesta” naiseudesta, tuntuu kuorma aivan ylivoimaiselta kantaa. Kamelin selkä katkeaa, ja Iiris päättää lähteä – ilman päämäärää, suunnitelmaa tai paljoa rahaakaan, mutta arjen jättäminen on ainoa keino selvitä järjissään.

Tarinan hahmojen tarkoituksellisen yliviedyt maneerit ja ankeudet tarjoavat synkkää humoristisuutta, mutta itselleni kirja jätti melko tyhjän ja harmaan olon. Vaikka tarinan loppu tarjoaa jonkinlaisen toivon kipinän, on koko asetelma hyvin iloton, surullinenkin. Vaikeat perhesuhteet eivät ole vain vaikeita, vaan suorastaan myrkyllisiä, hyvät käänteet muuttuvat seuraavalla sivulla pettymyksiksi… Lukijana ehkä piinaavinta oli seurata Iiriksen ja Iston täysin mahdottomalta tuntuvaa, ailahtelevaa ja eripuran täyttämää parisuhdetta: miten he edes fiktiivisessä maailmassa olivat päätyneet yhteen?

Teräsmiehen morsian on nopealukuinen ja melko lyhyt kirja. Itselleni sen mielenkiintoisimmaksi anniksi nousivat kysymykset tasa-arvosta ja naisen roolista: oli mielenkiintoista lukea 90-luvun (fiktiivistä) pohdintaa siitä, millaisia odotuksia yhteiskunta on asettanut ”oikealle” naiselle. Voiko nainen olla omasta tahdostaan lapseton, voiko nainen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, miten kotityöt tulisi jakaa eri tavoin ansaitsevien välillä…? Mietinkin, miten kirja mahdettiin ottaa vastaan sen ilmestyessä, 90-luvulla? Nykyaikana kolmikymppisen naisen eksistentiaalinen kriisi ja naisen roolin rajojen venyttäminen tuntuvat läpikotaisin tutuilta pohdinnoilta, mutta ilmestyessään kirja on saattanut olla kovastikin edellä aikaansa. Samaan aikaan lohdullista ja harmillista, että kirjan esiin nostamat aiheet tunnistaa edelleen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 13: Kirjassa eksytään