Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.

Onnenkissa
Kansi: Anna Salmi, kuva: Kustannusosakeyhtiö Kosmos

Aino Vähäpesolan esikoisromaani Onnenkissa on moneen suuntaan kurkottava, moderni kuvaus nuoren naisen kaipauksesta tasa-arvoisempaan maailmaan. Samalla se on myös hauskoja ja pohtimaan pistäviä arkisen elämän anekdootteja tarjoava kokonaisuus, joka turvaa käänteissään viehättävällä tavalla runoilija Edith Södergranin henkilöhistoriaan ja lyriikkaan. Romaanin puhuja – nimettömäksi jäävä, alle 25-vuotias kantakaupungissa asuva nainen – havainnoi ympäristöään kirjallisuudenopiskelijan välinein. Södergranin säkeet valavat päähenkilöön uskoa monimutkaisten pohdintojen edessä, toisinaan toimivat jopa valmiina vuorosanoina kirjailijan gradunsa ansiosta läpikotaisin tuntevalle naiselle. Runot limittyvät luontevasti osaksi nykyaikaista kerrontaa ja tematiikkaa, ja Vähäpesolan kirja tiivistääkin hyvin sen, miten vähän eri aikakausienkin ihmisten toiveet lopulta eroavat toisistaan.

Kirja on mielenkiintoinen sekoitus autofiktiota, Södergranin pienoiselämäkertaa ja kaunokirjallisuutta. Myös Vähäpesola itse on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka takakannen mukaan ainakin kirjan julkaisuhetkellä valmisteli pro gradu -työtään Edith Södergranin runojen feministisestä luennasta. Vähäpesolan omat pohdinnat ovat varmasti tärkein tekijä siihen, että Onnenkissan päähenkilön kipuilut feminististen arvojensa ja yhteiskunnan raamien yhteensopimattomuudesta tuntuvat kovin samastuttavilta ja aidoilta. Päähenkilö on aktiivinen toimija maailmassa, jossa edelleen monilla on ankarat raamit sille, mitä naisen tulisi olla ja miltä näyttää. Päähenkilö kipuilee ulkonäkönsä, arvojensa, ihmissuhteidensa, seksuaalisuutensa ja akateemisten tavoitteidensa kanssa, sillä jokaiselta osa-alueelta tuntuu löytyvän omat ahtaat lokeronsa naisia varten. Päähenkilö ei kuitenkaan halua taipua ulkoa saneltujen sääntöjen paineessa, vaan alkaa hitaasti mutta varmasti elää siten, kuin hänestä itsestään hyvältä tuntuu; ei siten, kuten naisilta oletetaan. Onnenkissan johtotähdeksi muotoutuvat Södergranin Vierge moderne -runon voimakkaat sanat:

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa… – -”

(suom. Pentti Saaritsa)

Vaikka Onnenkissa on kasvukertomus, se ei ole juoneltaan suoraviivainen; itse voisin kuvailla sitä ennemmin jopa valikoimaksi arkisia tapahtumia, muistikuvia ja ympäristön herättämiä ajatuskulkuja, joita sitoo yhteen päähenkilön pyrkimys kohti itselleen ja arvoilleen rehellisempää elämää Södergranin vauhdittamana. Toisaalta juuri erilaiset tuokiokuvaukset Helsingin kaduista, yliopiston luentosalien valtataisteluista ja nykyhetken trendeistä ovat kirjan herkullisinta antia; nyt ne laittavat nuoren kaupunkilaisnaisen elinympäristön selkeisiin kansiin, tulevaisuudessa ne raottavat lukijalle jotain jo unohdettua ja muuttunutta. Ehkä joskus feministisiä teorioita ja tasa-arvoa täytenä hömppänä pitävät kirjallisuudenprofessorit ovat enää vain kaunokirjallisia hahmoja?

Kirjan tuoreus ja ajankohtaisuus on omalla kohdallani varmasti erityisen vahvaa siksi, että olen monella tapaa täydellistä kohderyhmää; olen Vähäpesolan ikäluokkaa, ja kirjallisuuttakin Helsingin yliopistolla opiskelleena nuorena naisena jaan paljon yhteisiä kokemuksia, mielenkiinnonkohteita ja arvoja Onnenkissan autofiktiivisen päähenkilön kanssa. Toisaalta kirja tuntui niin intiimejä ja jokaisen yksilöllisesti kokevia asioita käsittelevältä, ettei samastumispintaa aina jäänyt. Päähenkilö käsittelee pohdinnoissaan pitkällisesti niin joogan merkitystä itselleen, seksuaalisuuttaan kuin menneitä ihmissuhteitaan, ja vaikka näitä teemoja sidotaan osin suurempiin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin, lukijana jää voimakkaan henkilökohtaisuuden vuoksi helposti vain ulkopuolisen katselijan ja kuuntelijan asemaan.

Onnenkissa on varmalla ja nautittavalla kielellä kirjoitettu kirja, joka on tärkeine teemoineen vahvasti kiinni juuri tässä päivässä. Myös sen epätavallinen rakenne ilahduttaa: kirja alkaa keskeltä olohuoneen joogahetkeä ja päättyy kuin vaivihkaa optikkokäynteihin ja pakastimen sulatusurakkaan, numeroa tekemättä. Päähenkilö tekee arvovalintoja ja suuriakin pohdintoja keskellä kiireistä, tavallista ja sekavaa arkea, ei epäuskottavasti elämää suurempien dialogien ja ihmissuhdedraamojen ohessa, kuten joskus saa lukea. Samoin olin yllättynyt positiivisesti Södergranin konkreettisesta ja jalat maassa -henkisestä käsittelystä: kirjailija ei ollut mukana vain historiallisena reliikkinä ja ylimaallisena hahmona, jota ihaillaan etäältä – hän on kirjassa inhimillinen tutkimuskohde, johon päähenkilöllä (ja epäilemättä myös Vähäpesolalla) on käsinkosketeltavan lämmin suhde.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 4: Kirjailijan ainoa teos

Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Tulen koulusta. Ennen Tikkalan risteystä kätkeydyn linja-auton penkkiin. Nielen. Poskeni ovat kuumat ja läikikkäät. Risteyksen jälkeen helpotun.
Joskus äiti tulee Tikkalan risteyksessä kyytiin ja huutaa minua kovalla äänellä. Minä hymyilen vieruskaverille enkä katso äitiä ollenkaan. Nyt äiti on jättänyt tulematta, mutta minua hävettää se että minua hävettää.

img_20190906_1859558742603488715824246.jpg

Kreetta Onkelin esikoisteos Ilonen talo (1996, WSOY) on mainostekstiensä mukaan ”väkevä moderni klassikko”, joka käsittelee kotimaisessa kirjallisuudessa ikävän tutuksi käyneitä aiheita. Mukana ovat alkoholismi, väkivalta, mielenterveysongelmat ja syrjäiset kylät, joista halutaan kaupunkiin, tällä kertaa Luhangasta Jyväskylään. Onkelin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa teoksessa näkökulma on kuitenkin tuore, sillä kertojana toimii enimmäkseen perheen nuorin tyttö, Ruut. Kerronta kulkee hänen kehitystasojaan myötäillen; kuusivuotiaan huomion kiinnittävät kovin erilaiset asiat kuin parikymppisen. Suoraviivainen, toteava ja tiivis kirja kuvaa Tomperin perheen ahdistavalta kuulostavaa elämää viidentoista vuoden ajalta. Kuten arvata saattaa, loppukaan ei liikoja lupaile, vaikka perheen lapset selviävätkin hengissä aikuisuuteen; moniongelmaisten vanhempien lasten traumat eivät hevillä hellitä. Samanlaisia kohtaloita riittää tosielämässäkin, ja Ilonen talo oli ilmestyessään tapaus, joka kirvoitti myöhemmin jopa samannimisen tv-sarjan.

Kirja sijoittuu mahdollisesti 80-luvun Keski-Suomeen, Luhangan syrjäiseen kylään. Tomperin perheen muodostavat alkoholiongelmainen poliisi-isä, mieleltään järkkyvä ja kouluttautumaton äiti sekä kaksi tytärtä, Birge ja Ruut. Perhe-elämä on tyttöjen varhaislapsuudesta asti levottomuuden, vaaran uhan ja häpeän värittämää, mutta isän lopulta juotua itsensä hengiltä asiat alkavat nopeasti liukua entistä huonompaan suuntaan. Äiti alkaa kuluttaa alkoholia samaan tahtiin ja jo valmiiksi epävakaa persoona muuttuu lapsen näkökulmasta vielä hämmentävämmäksi: toisinaan äiti vannoo menevänsä ulos hirttämään itsensä, koska ei kestä lastensa kiukutteluja, toisinaan taas katoaa viikoiksi ja jättää ala-astelaiset huolehtimaan itsestään ja isosta omakotitalosta. Lapset joutuvat mitä kamalimpaan välikäteen; he rakastavat äitiään ja yrittävät suojella tätä muiden pahoilta puheilta, mutta samalla he kapinoivat ja toivovat alitajuisesti tavallista arkea, jota eivät koskaan ole saaneet elää.

Lopulta äidin viimeisetkin elämänhallinnan yritykset romahtavat siinä määrin, että lapset joutuvat sijaisperheeseen. Käytän sanaa joutuvat, sillä lapset kaikesta huolimatta ikävöivät kotiaan ja äitiään, eikä sijaisperheen isäkään osoittaudu turvalliseksi aikuiseksi. Äiti pysyy edelleen tyttöjen elämässä, mutta hänen toilailujensa seuraaminen satuttaa hiljalleen teini-ikäisiksi varttuvia tyttöjä yhä kovemmin. He alkavat oireilla eri tavoin: vanhempi Birge osoittaa avoimesti mieltään kaikille, mutta hiljaisempi Ruut vetäytyy itseensä ja haaveilee salaa hohdokkaasta arjesta Jyväskylässä. Rankan lapsuuden jäljiltä tavalliseen arkeen on kuitenkin vaikea pyrkiä ilman vankkaa tukiverkkoa, ja hiljalleen myös tyttöjen aluillaan olevat itsenäiset elämät alkavat suistua raiteiltaan.

Kirjan viimeiset luvut ovat kaikista lohduttominta luettavaa. Vaikka nuoriksi aikuisiksi kasvaneet siskokset ovat päässeetkin muuttamaan taianomaiseen Jyväskylään, elämä ei vastaa lainkaan nuoruuden toiveikkaita kuvitelmia. Oikeastaan kaikki toivo on jo heitetty, vaikka he ovat vasta parikymppisiä. Vuosien näköalattomuus, henkinen tuska ja fyysisetkin laiminlyönnit ovat tehneet tehtävänsä: lähiöasunnoissa jäljellä on vain kaiken alleen peittävä suru ja loputon väsymys, tavoitteet ja toiveet vain lapsuuden hömpötyksiä.

Ilonen talo on rankka ja ankean olon jättävä kirja, mutta lukukokemuksena yllättävän nopeasti ohi. Virkkeet ovat lyhyitä ja niistä välittyvät tunteet pitää lukea rivien välistä. Kertojan henkilöllisyys ja kaikkitietävyys vaihtelee, mutta enimmäkseen tarinaa seurataan Ruutin näkökulmasta. Hän raportoi elämästä, ihmisistä ja ajatuksistaan lähes robottimaisesti, tiiviitä huomioita tehden. Isän kuolema, väkivalta, hyväksikäytön todistaminen – kaikki kuvataan ilman emootiota, nopeasti ja siististi asiasta seuraavaan siirtyen. Onkelin tietoisesti valitsema tyyli välittää aavistuksen kaltoinkohdellun lapsen ja nuoren ajatusmaailmasta; välillä surettaa, välillä pelottaa, mutta analysointiin ei ole aikaa – kunhan vain selviäisi vielä seuraavaan hetkeen ja tämänkin haasteen yli.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 19: Et pidä kirjan nimestä

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

”Ajattelen: Tässä kaupungissa, Sei, näiden vuorten välissä, tämä auringonlasku, vuorten keskellä hälisevä-uinuva kaupunki ruutukaavakatuineen, punaiset torii-portit pyhäköissä, ketut niitä vartioimassa – täällä sinä olit, näiden vuorten ympäröimänä, vaikkei sinusta löydy jälkeäkään, vaikkei kukaan enää muista sinua, nimesi kyllä, mutta ei kirjoituksiasi, vitsejäsi, nokkeluuttasi (en käsitä mikseivät, mikset ole täällä niin elävä kuin olet), matcha-teen huumaava tuoksu, jäätelö, paljaat jalat sileän viileää puulattiaa vasten, kohta sirkkojen siritys, kohta ensin purppura, sitten pimeys, sinäkin istut ja kirjoitat niin kauan kuin on vielä valoa (huoneesi hämärässä), ajattelet samoja ajatuksia, pohdit onko sinusta kirjoittamaan tätä, oletko tarpeeksi taitava, kiinnostava (vai liian itsekeskeinen), kävitkö pyytämässä ketuilta menestystä, minä kävin, sinä sitä lopulta saitkin, vaikkei kukaan enää muista miten kaikki päättyi – –.”

img_20190424_1603002963268644646309790.jpg

Mia Kankimäen läpimurtoteokseksi muotoutunut Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) on viehättävä sekoitus inspiroivaa matkakertomusta, tyyliteltyä proosaa ja tiukkaa tietokirjallisuutta. Osin omaelämäkerrallinen teos sai alkunsa Kankimäen vaihtelunhalusta ja innostuksesta japanilaiseen kulttuuriin; kun arki alkaa tuntua saman kehän kulkemiselta päivästä toiseen, on vihdoin repäistävä. Vajaa 40-vuotiaana turvallisen päivätyön kustantamossa jättävä ja ilman kielitaitoa Japaniin matkustava nainen saa osakseen lähinnä läheistensä huolta ja ihmettelyä – varsinkin, kun yli vuoden mittaisen sapattivapaan päätavoitteena on tutkia 1000-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shōnagonin elämää, vaikkei kyseisestä kotimaassaan unohduksiin jääneestä kirjailijasta ole säilynyt jälkipolville edes tämän oikeaa nimeä. Minä-kertojalla varustettu, polveileva seikkailu vetää lukijan mukaansa heti alkumetreiltä. Kuten arvata saattaa, lopputuloksena syntynyt kirja on mielenkiintoinen sukellus paitsi japanilaiseen klassiseen kirjallisuuteen ja muinaiseen hovielämään, myös naisten asemaan ja itsensä etsimiseen ennen ja nyt.

Kankimäki avaa oman tutkimusmatkansa tapahtumiin lomittuen hienosti ainakin itselleni kovin tuntematonta japanilaista kirjallisuushistoriaa ja Shōnagonin elämänvaiheita nykyisen Kioton alueella. Mielenkiintoista kyllä, Heian-kaudella elänyt Sei Shōnagon on sukupuolestaan huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi – yksi Japanin tärkeimmistä klassikkokirjailijoista, jonka Tyynynaluskirjan osia (ei suomennettu, engl. The Pillow Book) luetaan japanilaisissa kouluissa edelleen. Heian-kauden Japanissa naiset oli suljettu seinien sisälle, sillä he saivat näyttää kasvonsa vain sukulaismiehilleen. Avioliittoa odotellessa ja isiensä kodeissa piilotellessa naisille jäi paljon luppoaikaa, ja naistenkin kirjallinen ura oli ylipäätään mahdollinen – Euroopassa samanlaista vapautta ja mahdollisuuksia saatiin odotella huomattavasti pidempään.

Ylhäiset naiset kehittivät taitojaan erityisesti runouden tuntemuksen ja niiden kirjoittamisen parissa, sillä Heian-kauden hovissa ja sen ympärillä runoutta arvostettiin jopa siinä määrin, että keisarin virkamiehet valittiin heidän runojensa hyvyyden perusteella. Seurapiireihin ei ollut asiaa, ellei osannut puheenparressaan viitata tiettyihin klassikkoteoksiin, ja runoja opeteltiin ulkoa valtavia määriä. Jälkipolville on säilynyt kuitenkin myös useita naispuolisten proosakirjailijoiden teoksia. Heian-kaudella kirjallisuutta julkaistiin ja tuotettiin paljolti arvostetulla kiinan kielellä, mutta sen osaaminen oli naisilta virallisesti kielletty. Luovimmat ylhäisönaiset ratkaisivat dilemman alkamalla kirjoittaa japanilaisilla foneettisilla kana-merkeillä. Idean seurauksena syntyi lukuisia vain naisten hallitsemia kirjallisuuden genrejä, muun muassa Tyynynaluskirjan kaltaiset, omakohtaisia tuntoja kuvaavat päiväkirjat.

Keisarinna Teishin hovinaisena palvelleen Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa pidetään myös yhtenä merkittävimmistä aikalaisdokumenteista: teos on monipuolinen kokoelma, joka muodostuu paitsi runoista, myös hovin arkea sisältäpäin kuvaavista yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, arkipäivän vastoinkäymisistä valittamisesta ja suuresta määrästä sattumanvaraisia listoja, joihin Kankimäkikin rakastui. Hänen mukaansa Sei Shōnagon on kuin nykyaikainen bloggaaja, joka kommentoi arkeaan ja ympärillään olevia ilmiöitä joskus tarkan realistisesti, toisinaan huumorin tai sarkasmin värittämänä. Shōnagon kommentoi muun muassa kiusallisia asioita kovin samastuttavasti: ”Sitä on mennyt taloon ja pyytänyt saada tavata tietyn henkilön, mutta väärä henkilö ilmaantuu ja luulee että häntä kysyttiin. Tämä on erityisen kiusallista, jos on tuonut mukanaan lahjan.”

Merkittävyydestään huolimatta nainen tekstien takana on kotimaassaan lähes unohdettu, ja tutkimuskirjallisuudessa häneen viitataan aina kylmänä ja ikävänä persoonana – monissa käännöksissä ja harvoissa manga- tai elokuvatoisinnoissa Sei Shōnagonista on virheellisesti tehty jopa eroottinen kurtisaani. Sein kilpakumppaniksi tulkittu, kymmenisen vuotta nuorempi hovinainen Murasaki Shikibu on ainoa Sein mainitseva aikalaislähde (ja samalla tämän olemassaolon todiste), mutta arvostetun Genji-klassikkoteoksen kirjoittajan arvovallalla Murasaki keskittyy omassa päiväkirjakatkelmassaan haukkumaan Shōnagonin henkilönä pystyyn – eikä maininta varmasti ole voinut olla vaikuttamatta jälkipolvien mielikuviin. Ilmeisesti varhaisille kirjallisuudentutkijoille ja lukijoille ovat myös olleet liikaa Sein suorasukaiset listat hyvän rakastajan ominaisuuksista ja kertomukset siitä, kuinka hän kerta toisensa jälkeen nöyryytti (miehiseksi kuvatulla nokkeluudellaan) häntä lähestyneitä hovimiehiä. Shōnagonin kirjoituksiin jo opiskeluaikoinaan ihastunut ja samastunut Kankimäki haluaa osaltaan korjata kirjailijan maineen, ja matkustaa sielunsisarensa perässä Kiotosta Lontooseen ja jälleen takaisin. Haaste osoittautuu luultua suuremmaksi: aikanaan moraalittomaksi leimatusta hovinaisesta ei löydy tutkimuskirjallisuutta englanniksi edes Kioton japanilaisen kulttuurin kansainvälisestä tutkimuskeskuksesta kuin muutaman kirjan verran, kun kilpailija Murasakista lähdeteoksia löytyisi hyllymetreittäin.

Kirjan johtotähdestä, Seistä ja aikalaisistaan, voisi kirjoittaa vaikka kymmenen blogipostauksen verran. Siitä huolimatta, että hänestä on saatavilla vain hajanaisia ja epävarmoja tiedon murusia, Kankimäki onnistuu uutteralla tutkimustyöllään, myötäelämisellään ja Kioton katuja tallaamalla luomaan kunnollisen mielikuvan oman aikansa japanilaisesta uranaisesta, suorasuisesta ja humoristisesta kirjailijasta ja jonkinlaisesta esifeminististä, jota on tulkittu aikojen saatossa kovin kapeasti ja ankarasti. Samalla Kankimäki liittää unohdetun kirjailijan elämänvaiheiden pohdinnan osaksi omaa elämäänsä peilaamalla kokemuksiaan ja puhuttelemalla tutkimuskohdettaan ystävän tavoin läpi kirjan. Sapattivuoden lähestyessä loppuaan lukija jännittää matkojen lopputulosta, kirjoitusprojektin onnistumista ja Sein salaisuuksien selviämistä yhtä matkaa minä-kertojan kanssa. Niin upeasti kuin Kankimäki historiallista esikuvaansa kuvaakin, iso osa kerronnasta on myös kirjoitusprosessin, itsensä epäilyn ja oman polkunsa etsimisen vilpitöntä ja hauskaakin analysointia. Mainitsematta ei voi myöskään jättää loistavia ja matkakuumeen satavarmasti herättäviä kuvauksia muuttamisesta vieraaseen kulttuuriin, kaikkia eri maihin sijoittuvia spontaaneja seikkailuja ja japanilaisen kulttuurin herättämiä ihmetyksen ja ihastuksen aiheita.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Ritva Ylönen: Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937

Hyväosaisen porvariperheen toiseksi vanhimman lapsen Saima Harmajan kehityskertomus on huikea ja kiinnostava. Samalla se on pala Suomen itsenäistymisen alkuvuosikymmenten historiaa ja kurkistus silloiseen helsinkiläisen sivistyneistön elämäntapaan, ajatteluun ja kasvatusmenetelmiin. Laajan päiväkirja- ja muun aineiston pohjalta rakentui riipaisevan rehellinen kuva herkän, ristiriitaisen ja lahjakkaan lapsen taistelusta oman minuutensa ja vahvuuksiensa – kutsumuksensa – löytämiseksi.

2274918
Kansi: Mika Tuominen / Valokuvaamo Polyfoto, 1934 tai 1935

Traagisesti tuberkuloosiin juuri ennen 24-vuotissyntymäpäiväänsä kuollut runoilija Saima Harmaja on aina herättänyt minussa kovasti mielenkiintoa. Niin myös monessa muussa, sillä onhan lapsesta asti runoilijaksi tähdännyt Harmaja tunnettu varhaiskypsänä palavan rakkauden ja vääjäämättömän kuoleman kuvaajana, joka nostettiin lähes välittömästi kuolemansa jälkeen suomalaisen runouden klassikoihin. Saima-faniksi tunnustautuva filosofian tohtori, tietokirjailija Ritva Ylönen on koonnut lyhyen mutta monivaiheisen taiteilijaelämän yksiin kansiin keväällä 2019 ilmestyneessä kirjassaan Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019). Samalla suurelle yleisölle raotetaan ensimmäistä kertaa ahkerasti päiväkirjaa pitäneen Saiman dramaattisimpia ja yksityisimpiä rakkauselämän sotkuja ja tuntoja, sillä aiemmin julkaistut päiväkirjat ovat Saiman äidin, Laura Harmajan, kokoamia ja myös rankalla kädellä siivoamia versioita. Valikoidusti julkaistujen päiväkirjojen vuoksi Saima Harmaja on jäänyt kirjallisuushistoriaan viattomana, nuorena ja ehkä hieman tietämättömänäkin teinityttösenä, vaikka oikeasti hän ehti elää myös aikuisen naisen elämää haluineen ja sydänsärkyineen, vakavan sairaiden vuoksi elämänsä rajallisuuden jatkuvasti tiedostaen.

Aivan perinteinen elämäkerta Ylösen teos ei kuitenkaan ole, vaan koko teos on lähtenyt liikkeelle osin kirjoittajan omasta tragediasta. Kaksi lastaan, vävynsä ja yhden lapsenlapsensa eri aikoina menettänyt Ylönen sai Harmajan kuolema-runoista lohtua omiin suruihinsa. Saima Harmaja -seuran toimintaan osallistuttuaan Ylönen totesi traagisen nuoren naisen omakohtaisten runojen vaikuttaneen myös lukuisten muiden suomalaisten elämiin niin sota-aikana, sairauksien kourissa, äkillisen kuoleman kohdatessa tai rakkauden kiemuroissa. Elämäkerran alku- ja loppusanoissa Saima Harmajan yhteydet niin kirjoittajan kuin muidenkin suomalaisten elämän- ja lukukokemuksiin tulevat hyvin vahvasti esille; jopa niin vahvasti, että ajoittain pohdin vähemmänkin riittävän. Toisaalta Harmajan elämä jäi todella lyhyeksi, mutta siitä huolimatta hänen kirjallinen perintönsä on onnistunut elämään tuoreena tähän päivään asti, yhä uusia lukijoita löytäen – ehkä sitä sietääkin korostaa.

Elämäkerta jakautuu kahdeksaan lukuun ja käsittelee alku- ja loppusanoja lukuun ottamatta Saima Harmajan elämää kronologisesti, lapsuudesta kuolemaan. Lisäksi yksi luvuista on omistettu Saiman postuumisti ilmestyneen Kaukainen maa -kokoelman aikalaisarvioiden ja kuoleman laukaiseman Saima-ilmiön käsittelyyn. Vanhempien sekä isovanhempien antama kirjoittamisen malli ja into kehittyvät varhaisteini-iässä tavoitteelliseksi runoiluksi. Pienestä pitäen sairaalloinen, itkuherkkä ja mieleltään ailahtelevainen Saima aavisti kuolevansa nuorena, ja kenties aavistuksen mukanaan tuoma vakavamielisyys sai aikaan paitsi ikäisekseen kypsää lyriikkaa, myös valtavalla innolla ja vauhdilla tuotetun, todella laajan kirjallisen perinnön. Neljän runokokoelman ja mittavan kirjeenvaihdon lisäksi Saima jätti jälkeensä Ylösen listauksen mukaan ”tuhansia sivuja päiväkirjamerkintöjä, runoluonnoksia, kirjoitelmia, kertomuksia, satuja, esseitä, jopa romaanin alun”.

Jokaiseen kirjan kappaleeseen on valtavan taustatyön tuloksena valittu katkelmia Saiman päiväkirjoista ja kirjeistä sekä tämän julkaistuja tai julkaisemattomia runoja selityksineen. Saiman erikoisuus oli merkitä kunkin runon syntypäivä ylös, ja jokainen niistä syntyikin tietyn tapahtuman, ajatuksen tai ihmissuhteen innoittamina. Ylönen on ansiokkaasti kaivanut arkistoista ja Saiman sukulaisilta saamistaan materiaaleista esittelemiensä runojen syntykontekstit. Myös päiväkirjojen otteet on valittu niin taidokkaasti, että lukijana tuntuu lähes siltä, kuin runoilija itse kommentoisi Ylösen esittelemiä tapahtumia reaaliajassa. Kuten tapana on, teos sisältää myös jonkin verran kuvamateriaalia, mutta Saiman vapautuneet, välittömät ja todenmukaiset päiväkirjamerkinnät ja kirjeet elävöittävät kirjan ilman kuviakin.

Saima Harmajan tallensi ajallisesti lyhyen elämänsä harvinaisella tarkkuudella, ja vaikken koskaan olekaan lukenut häneltä yhtään kokonaista kokoelmaa (mikä onkin tämän kirjan innoittamana korjattava pian!), runoilija alkoi elämäkerran myötä tuntua hyvin läheiseltä ja tutulta. Sairauksista, erilaisuuden tunteista ja henkilökohtaisista menetyksistä pienen ikänsä kärsinyt Harmaja ei menettänyt toivoaan, vaan käänsi synkimmätkin tuntonsa samastuttavaksi, hämmentävän avoimeksi sanataiteeksi. Kaikista omakohtaisimmat runot – erityisesti Harmajan rakastettuun, Jaakko Holmaan liittyen – julkaistiinkin vasta postuumisti. Ylösen teokseen on onnistuneesti saatu kuitenkin koko tunteiden kirjo: runoissaan vakava, palavasieluinen Saima osoittautuu päiväkirjamerkintöjensä ja muun muassa veljensä kanssa käymän kirjeenvaihtonsa valossa myös ironian hallitsevaksi humoristiksi sekä eteerisestä julkisuuskuvastaan huolimatta päättäväiseksi ja sisukkaaksi ihmiseksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 49: Vuonna 2019 julkaistu kirja

Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka

Lady Hysteria

Jos poika syntyy, polte nousee
Jos tyttö syntyy, kaiho kohoo

Äitejä, isoäitejä, tätejä
kälyjä, serkkuja, siskoja
leikkikentällä, keinussa, liukumäessä, narutikkailla
kukaan ei omista heitä
heidän silmäluomensa ovat ohutta virsikirjapaperia
he rakastavat enemmän kuin jaksavat
pitävät huolta, alati huolesta kiinni

vähän väliä heitä kehotetaan kiertämään kädet polvien ympärille,
kertomaan itselle: Sinä olet olemassa, sinä olet tärkeä.

He ovat koulutettuja selviämään kaikesta
paitsi siitä ettei onnettomuutta tulekaan

että vauva kapsahtaa katuun
eikä sille käy kuinkaan

että huolet menevät ohi
tyttäret lähtevät
kaipaavat aina.

img_20190730_1838324368681448092981964.jpg

Runoilija ja kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen toinen runokokoelma, Naisen paikka (WSOY 2007), on melko ärhäkkä kokoelma lasikattojen rikkomisesta ja sukupolvien välisistä kuiluista. Kuten teoksen nimestä voi päätellä, keskiössä on naiseus, sen ilmentymät ja vaatimukset, enimmäkseen nykyajassa. Syvyyttä kuitenkin saadaan vaihtamalla aikaa ja näkökulmaa: välillä kerrotaan iso- ja esiäitien ajatuksista ja elämästä nykynaisen vinkkelistä, välillä eletään menneiden polvien ajatuksissa ja kummastellaan ”koska te hankitte miehet ja menette naimisiin”. Vaihdoksista huolimatta kyseessä on moderni runokirja, joka käsittelee moderneja ongelmia: naisten sukupuolensa vuoksi kohtaamat oletukset, kapea kauneuskäsitys ja paine elää muiden mukaan ruoditaan toisinaan mustan humoristisella otteella, toisinaan jopa raivokkaasti ja hautoja availlen.

Neljään osaan jakautuva kokoelma lainaa tyylikeinoja kansanrunoudesta, ja teos on kenties sen kunniaksi omistettu esiäiti Mateli Kuivalattarelle. Wikipedia osaa kertoa, että Kuivalatar oli 1700-1800-lukujen vaihteessa elänyt ilomantsilainen runonlaulaja, joka on kaukaista sukua Huotariselle itselleen. Muutenkin Naisen paikka korostaa naisten välisiä sukulaissuhteita: äidit, anopit, isoäidit ja siskot ovat suuressa roolissa lähes joka runossa. Toisinaan runon puhuja kokee heihin yhteyttä, toisinaan he ovat avoimessa ristiriidassa elämäntapojensa ja haaveidensa erilaisuuksien vuoksi. Miespuolisista sukulaisista ei puhuta, ja muutkin maininnat rajoittuvat lähinnä vanhempien naisten nuoremmilleen osoittamiin, naimisiinmenoa koskeviin patisteluihin. Niihinkin löytyy individualistiselta sukupolvelta napakka vastaus: ”Naapurissa ei ole minulle miestä, / eikä koko kylässä.”

Teoksen osat sitoo yhteen eräänlainen jatkotarina, kansanrunoudesta innoituksensa saanut pidempi runo, johon saadaan jokaisen luvun alussa yksi säkeistö lisää. Sitä, naisteemaa ja loppusoinnuttomuutta lukuun ottamatta runot ovat – ainakin tällaisen tottumattoman runouden lukijan silmin – kovin erilaisia keskenään: runojen rytmit ja tunnelmat vaihtelevat, osa koostuu muutamasta rivistä, osa täyttää lähes koko sivun. 47 runoa ovat selkeästi teemastaan huolimatta hyvin monitulkintaisia: lukiessani kokoelmaa tuntui, että monen säkeen kohdalla sen todellinen merkitys jäi avautumatta. Sanatason ymmärrys tuntui olevan vain pintaa, jonka alta kokeneempi tulkitsija löytäisi paljon muutakin.

Itseäni koskettivat eniten pohdinnat yhteiskunnan ja myös suuressa määrin toisten naisten asettamat paineet – tässä kokoelmassa vanhemmat naiset eivät todellakaan aina tarjoa turvaa, vaan syytöksiä ja kenties katkeruutta nuorempiensa mahdollisuudesta valita toisin. Se, miltä naisen tulisi näyttää, miten käyttäytyä ja miten ajatella iskostuvat jo lapsina alitajuntaan kasvatuksen ja esimerkkien kautta, ja sen ongelmallisuutta kommentoi mielestäni hienosti lainauksessa esitelty runo, Lady Hysteria. Tunnelma onkin monessa kohtaa negatiivisesti värittynyt. On pettymyksiä, huolta, ärsyyntymistä, vihaa, katkeruutta ja pelkoja: ”Pitkän ajan kuluessa kaikki mitä pelkään tapahtuu”, puhuja lakonisesti toteaa runossa Koti.  Keskivaiheilla kokoelmaa puheet noidista, tulen morsiamista ja verisistä naisista yltyvät välillä jopa raaoiksi, ja kehot ja fyysisyys ovat vahvasti läsnä. Se toki sopii teemaan, sillä onhan naisen vartalo ja sen oikeudet yksi suurista tasa-arvokysymyksistä yhä nykyisinkin maailman eri kolkissa.

Aina väleissä, nuorten puhujien säkeissä ja luontokuvauksissa pilkahtelee kuitenkin myös iloa. Oman pään pitämisestä syntyvä tyytyväisyys, kurittomuus ja itsevarmuus ovat nyky-Suomessa mahdollisia kaikille, kuten runossa Sunnuntaihetki kaksi kolmikymppistä serkusta uhoaa: ”Me pyörittelemme silmiä / Venytämme hihat ranteiden suojaksi, / kirjomme tuulesta tummaa huntua / totumme metallin makuun suussa / – –”.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 3: Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue