kotimainen kirjallisuus

Minna Eväsoja: Melkein geisha – hurmaava ja hullu Japani

Japanilaisten kanssa ei kannata rynnätä suin päin toimintaan vaan on hyvä seurata tilanteen kehittymistä rauhassa taka-alalla. Japanilaista sananlaskua lainaten: pitkään ikään mahtuu monta häpeää. Japanilaisessa ajattelussa jokainen virhe ja häpeä on mahdollisuus oppia. Virheet kannattaa nöyränä myöntää heti ja esittää vuolaat anteeksipyynnöt niin suullisesti kuin kirjallisesti pienen lahjan kera. Hyvä mielikuva jää elämään yhtä kuolemattomana kuin tehty loukkaus.

Minna Eväsojan Melkein Geisha – hurmaava ja hullu Japani (Gummerus 2016) esittelee maata, yhteiskuntaa ja sen ihmisiä sisältä päin mutta ulkopuolisin silmin. Japanilaista kieltä ja kulttuuria tutkinut filosofian tohtori Eväsoja asui ja opiskeli Japanissa useita vuosia, ja kuvaa herkullisen värikkäästi arjen sattumuksia ja kulttuurien yhteentörmäyksiä suomalaisen (nuoren) naisen näkökulmasta. Sirpalemaisesti kerrottu, sieltä täältä poimituista muistoista sekä laajaa tietämystä osoittavista taustoituksista koostuva kirja saa sekä nauramaan, kauhistumaan että haikailemaan Japaniin.

Melkein Geishasta tekee erityisen sen kirjoittajan asema japanilaisessa yhteiskunnassa. Eväsoja ei ollut kuka tahansa vaihto-oppilas, vaan jo maahan tullessaan kielen ja tavat hyvin taitava aikuinen, joka opiskeli ensin erittäin arvostetussa teekoulussa ja jatkoi lopulta japaninkielisiin tohtoriopintoihin. Korkeakulttuuriin keskittyvien opintojensa ja lopulta lähes natiivin kielitaitonsa vuoksi kirjankaan katse ei ole kuin kenen tahansa maahan päätyneen ulkomaalaisen. Eväsojaa pidettiin lähes aitona kiotolaisen yläluokan edustajana, sillä hän tuntee osan taiteenfilosofisista kysymyksistä ja teorioista paremmin kuin suurin osa japanilaisista – ja Japanin kaltaisessa hierarkisessa yhteiskunnassa se avaa yllättäviä maisemia, niin hyvässä kuin pahassa.

Suomalaisesta vinkkelistä tuntuu uskomattomalta lukea Japanin ikiaikaisia perinteitä edelleen kunnioittavista opinnoista ja akateemisesta kulttuurista. Eväsojan tohtoriopinnot wabin eli karun kauneuden käsitteen parissa sisälsivät niin elokuvamaisilta kuulostavia Sensein tapaamisia, kivuliaan askeettisia mietiskelyrituaaleja, loppuunsa hiottuja teeseremonioita kuin äärimmäisten tekstimassojen läpikahlaamistakin. Esteettisten taiteiden yliopistokupla kuitenkin puhkeaa vapaalla nopeasti: arkeen kuuluvat yhtä lailla talvisin hyytävän kylmät perinteiset asunnot, uteliaan vuokraemännän yllätysvierailut ja pidättäytyvän tapakulttuurin vastapuolena pursuava seksuaalinen ahdistelu. Japanilaisten etäinen suhtautuminen ulkomaalaisiin eli gaijineihin (suoraan käännettynä ulkopuolisiin) näkyy myös lokeroimisena epämiellyttäviin rooleihin sosiaalisissa tilanteissa.

Minna Eväsoja vetää Japanin vuosiaan yhteen kevyellä, hauskalla kynällä, ja teos tekee mieli lukea yhdeltä istumalta. Melkein Geisha ei ole komediaa, mutta toisinaan absurdeja mittoja saavat tarinat kulttuurien yhteentörmäyksistä saavat naurahtamaan ääneenkin, kun ne kerrotaan Eväsojan vähäeleisen vakaalla kerrontatyylillä. Vaikka kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat kietoutuvat Japanin korkeakulttuurin ja yhteiskunnan vaikeaselkoisiin, laajoihin rakenteisiin, kirja etenee miellyttävällä temmolla selostaen juuri tarvittavan annoksen nautinnollista lukukokemusta ajatellen. Vaikka Japani ei olisi aiemmin tuttu maa, teos tarjoaa siitä elämänmakuisen pikakurssin.

Eväsoja ei kirjoita opettajistaan, ystävistään ja tuttavistaan oikeilla nimillä, vaan on valinnut heille sopivia, japanilaisesta kulttuurista tuttuja peitenimiä. Lukijan näkökulmasta tämä on hyvä valinta: kun kyseessä ei ole tarkkuuteen pyrkivä elämäkerta vaan havaintojen ja oivallusten kokoelma, liian tarkat yksityiskohdat nimistä vuosilukuihin rikkoisivat vaikutelman intiimistä, jo hieman haalenneiden muistojen täyttämästä juttutuokiosta. Eväsojan kertojanääni sijoittuu vahvasti kirjoitushetkeen eli 2010-luvun nykypäivään. Se jakaa tunteita herättävimmätkin menneisyyden tilanteet kypsän yhteiskunnallisen kritiikin tai syvän kulttuurintuntemuksen tulkintojen kera. Taustalla väreilee kuitenkin suloinen haikeus ja kaipaus – nuoruuteen, ensiaskeleisiin Japanissa, Kioton kevään kauneuteen… Kirjoittajan tunteet tarttuvat, ja kirjan kannet sulkee haaveillen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 16: Kirjan luvuilla on nimet

Maria Laakso: Taltuta klassikko!

Heti kun olet lukenut klassikon, teetä asiasta vaatimattomasti mutta jämäkästi kertova t-paita. Tässä suhteessa on syytä ottaa mallia Volter Kilven kirjailijaseurasta, joka myy t-paitoja tekstillä ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Kukaan ei kylläkään ole oikeasti lukenut Alastalon salissa -romaania, koska se on pitkä kuin linnanjuhlien kättely eikä venkuraista kieltä ymmärrä Erkkikään. Mutta t-paita-idea on silti hyvä ja hyvän idean varastaminen kannattaa aina.

Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Maria Laakso kosiskelee nuoria lukijoita kotimaisen kirjallisuuden merkkiteosten äärelle teoksessaan Taltuta klassikko! (Tammi 2019) – ja ainakin aikuisen lukijan mielestä myös onnistuu koitoksessaan. Sarkastisten huomioiden ja kaksimielisten vitsien ryydittämä tietokirja valaisee selkeällä kielellä kahdeksan kotimaisen klassikkoteoksen juonet ja taustan. Kuin huomaamatta mukaan on ujutettu myös kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä tendenssinäytelmistä romaanin kertojaan. Myös klassikkokirjallisuus määritellään alussa niin reippaaseen ja kädestä pitävään tyyliin, ettei tottumattomampikaan lukija ehdi säikähtää teoriaosuutta.

Mediassa on viime vuosina nostettu esiin huolipuhetta siitä, miten nuoret lukevat yhä vähemmän. Kuvittelisin, että Laakso kirjallisuuden ammattilaisena on saanut inspiraationsa teokseensa juuri tästä ilmiöstä. Taltuta klassikko! tarjoaa yleiskuvaa kotimaisesta kirjallisuushistoriasta helposti sulavassa muodossa, ja sitä voi mainiosti lukea lyhyinä pätkinä, vaikkapa äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelun tukimateriaalina. Toisaalta edistyneemmät ja innoikkammat saavat kirjasta kaiken vitsailun ohella oikeasti kattavan paketin klassikkotietoutta, jonka avulla on helppo jatkaa itsenäisesti niin uudenlaisen lukuharrastuksen kuin kirjojen kypsempien tulkintojen pariin. Löytyypä kirja erilaisia oppijoita ajatellen myös e- ja äänikirjana, ja Johanna Rojolan kuvitus pitää osaltaan huolen ilmavasta lukukokemuksesta.

Kirjan pedagogisia tavoitteita ei kuitenkaan paiskata päin lukijan kasvoja, vaan kieli ja kerronta pysyttelevät alusta loppuun tarkoituksellisen keveinä. Kappaleet ovat lyhyitä, uusia termejä ei heitellä jatkuvasti eteen ja kaikki kirjojen tulkintaan liittyvä taustoitetaan perusteellisesti mutta tiiviisti. Toisin sanoen kirjaa voi lähteä lukemaan ilman minkäänlaisia ennakkotietoja suomalaisesta kirjallisuudesta. Vaikka vanhemmille ja opettajille suunnatusta naljailusta sekä puhekielisyyksistä näkee, että kohderyhmänä ovat koulutaivaltaan suorittavat nuoret, sopii teos mainiosti myös aikuiselle lyhyeksi kertauskirjaksi tai uudenlaisten lukukokemusten inspiroijaksi.

Taltuta klassikko! taltuttaa eli referoi kahdeksan suomalaiseen kirjallisuuskaanoniin kuuluvaa teosta Lönnrotin Kalevalasta Minna Canthin Työmiehen vaimoon. Laakson juonitiivistelmät eivät ole perinteistä laatua, vaan niissäkin revitellään vitsikkäillä huomioilla ja tuodaan jatkuvasti rinnastuksia nykyaikaan. Samalla Laakso tuo hienovaraisesti jo mukaan vihjeitä siitä, miten tekstiä on tulkittu. L. Onervan Mirdjan juonta kuvaillaan muun muassa tällaisen pätkän voimin:

”Rouvat slutsheimaavat Mirdjan surutta sillä perusteella, että kaikki nuorukaiset ovat häneen ihastuneita. Ja kalkkaavatpa nämä juorukellot vielä, että tyttö on nähty rappiollisen Rolf Tannen kanssa. Kerran tämä on ehkä jopa poistunut Tannen asunnosta vasta aamulla! Siis OMG! Ensimmäisen luvun tehtävänä on osoittaa, missä ahdasmielisessä sukupuolikulttuurissa Mirdja elää.”

Taltuttaminen ei tyssää vain juonen kuvailuun, vaan kahdeksan teoksen kirjailijat , kirjan vastaanotto ja teoksen ominaisimmat kerronnan piirteet ja tyylisuunnat tehdään myös tutuiksi. Jos lukijalla riittää intoa vielä näidenkin jälkeen, löytyy teoksen lopusta mainio lyhyt klassikkotärppilista 50 muusta teoksesta – nekin ryyditettyinä sarkastisilla lyhyillä sisältökuvauksilla. Kaikki tämä on tiivistetty vain hieman yli 200 sivuun, ja teoksen luettuaan kokee todella saaneensa kirjallisuushistorian tehokertauksen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 8: Kirjassa löydetään jotakin kadotettua tai sellaiseksi luultua

Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niin kuin alku-unessas!
Viimeinen säkeistö runosta Lasimaalaus

Aila Meriluodon vain 22-vuotiaana julkaisema esikoisrunoteos Lasimaalaus (1946; luettu näköispainos, WSOY 1996) sai heti ilmestyessään valtavan suosion ja kiinnitti nuoren naisen suomalaisten runoilijoiden eturiviin. Yli satasivuinen, loppusoinnullisista ja mitallisista runoista koostuva, vahva ja uhmakas kokoelma edustaa perinteistä lyriikkaa, mutta siinä on myös yllättävän tummia sävyjä. Dramaattiset, pohtivat runot käsittelevät ja kuvaavat muun muassa luontoa, rakkautta, kuolemaa, luomisen tuskaa ja naiseutta.

WSOY:n runokilpailun voittajaksi valikoitunut Lasimaalaus jakautuu seitsemään nimettyyn lukuun. Ensimmäiset kuusi lukua käsittävät kukin useita runoja, mutta kokoelman päättää runsas ja riemukas nimiruno, Lasimaalaus, samannimisen luvun ainoana tekstinä. Runot eivät ole keskenään samaa sarjaa. Kokoelman alku sisältää lyhyitä lauseita ja muutamia säkeistöjä, mutta loppua kohden löytyy myös pidempiä, jopa proosarunomaisia tekstejä.

Kokoelman ensimmäinen luku, Soittaja pimeässä, aloittaa itsevarmasti elämän ja kuoleman aiheilla, kuten aloitusrunon Tänään viimeisessä säkeistössä: ”- – Elämä itse ma olen,/ – avoinna seison kuin kuka – / iloinen, luja ja valmis, / kuoleman vertainen”. Kaksi seuraava lukua, Kahlaajatyttö ja Meri ja ranta, edustavat minulle runoutta, jota vaistomaisesti ajattelen, kun puhutaan runoista: luontokuvaukset, sydänsurut ja ihmiselon ongelmat nivoutuvat lyhyissä, pohtivissa runoissa toisiinsa.

Neljäs luku, Toukokuu, jatkaa edellisten lukujen tunnelmissa, mutta runot alkavat muuntua loppua kohden dramaattisempaan suuntaan: Paha satu esittelee jo raa’at, peikoiksi ja rumiksi kutsuttavat rakastavaiset, Punainen maisema uhkuu vihaa kaikkea ja kaikkia kohtaan. Vauhti kiihtyy ja viides luku Nainen jatkaa maagisten elementtien hyödyntämistä, kun tytöstä kasvetaan kuningattaren kautta noidaksi: ”Terävin kynsin kouraisen, / käsin, jaloin ja hampain villinä takerrun sinuun, – / varo, noita ma olen, en väistyvä ihminen! – – /”.

Kuudes luku, Kirkonrakentaja, rauhoittaa tahtia. Lauseet ovat pidempiä eikä adjektiiveissa hyödynnetä enää rumuutta ja inhoa; kuvaukset ovat melankolisia ja viipyileviä, säkeistöjäkin aiempaa useampia. Luvun nimi antaa syyn tulkita runoja paitsi taitelijan luomistyön kuvauksina, myös uskonnollisina viittauksina ja pohdintoina. Esimerkiksi runossa Ateljee puhutellaan voimakasta Herraa ja kuvaillaan itseä sanaparilla ”vain savensotkija”, siinä missä Herra ”tyynesti” siirtelee savia tahtonsa mukaan. Kokoelma huipentuu pitkään ja tekstintäyteiseen runoon Lasimaalaus, joka jatkaa hengellisessä teemassa, tunnelman vaihtuessa nöyrästä lähes huikentelevaiseksi: nyt puhuja onkin itse tekijä (ja jumala?), joka tarttuu siveltimeen ja luo linnut, kalat ja kukat.

Meriluodon teksti yllättää. Se on perusluonteeltaan herkkää ja selkeää, mutta sen seasta nousee esiin myös rujoja sanavalintoja ja erittäin vahvoja tunnelmia. Meriluoto ei ole vain herkkä runotyttö (joksi hänet aikanaan leimattiin), vaan mukana on myös aggressiota ja tunteenpurkauksia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 45/50
Kohta 6: Kirja kertoo rakkaudesta

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien’,
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee –
yö vaihtuu aamun hämärään.
Vaan kuinkas sitten kävikään?

Tove Janssonin kirjoittama ja kuvittama lastenklassikko Kuinkas sitten kävikään? (alk. Hur gick det sen?, 1952; suom. Hannes Korpi-Anttila, 1952) hurmaa väreillään, riimeillään ja huumorillaan. Ensimmäinen suomennettu muumikirja on tunnettu myös hauskoista rei’istään, joista lukija pääsee kurkkaamaan tarkasti sommiteltuja osia seuraavista aukeamista; nimen mukaisesti ne kannustavat arvuuttelemaan tarinan seuraavia käänteitä. Halusin lukea vuoden 2021 Helmet-haasteeseen juuri tämän kirjan, mutta paperista ei ollut saatavilla. Kirjan monipuolisuudesta kertoo se, että WSOY on julkaissut sen kesällä 2021 myös ääni- ja e-kirjana. Vaikka osa elementeistä jää e-kirjana luettaessa pois, upea kieli ja tarina toimivat myös yksinään.

Tarina alkaa, kun Muumipeikko on palaamassa aamuvarhain maitokaupasta: käpälissä on tärkeä maitotonkkalähetys äidilleen Muumimammalle. Kotimatka kuitenkin mutkistuu, kun matkan varrelle sattunut Mymmeli pyytää epätoivoisena Muumipeikon apua. Mymmelin pikkusisko Pikku Myy on kadonnut metsään, joten kaksikko lähtee etsimään tätä. Joka aukeamalla kaksikko kohtaa Muumilaakson persoonallisia asukkaita ja uusia jännittäviä reittejä; välillä ryömitään pohjattoman purkin kautta rannalle, välillä jumitutaan imuriin. Jännittävimpinä hetkinä Muumipeikko haluaisi vain äitinsä luo, mutta lopulta Pikku Myy löytyy – yhtä reippaana kuin aina ennenkin – ja kolmikko löytää muumitalolle. Harmillisesti maito on reissun aikana muuttunut piimäksi, mutta Muumimammalle tärkeintä on saada rakkaansa kotiin: ”Mut Mamma lausui painolla: tästedes juodaan mehua!”.

Toisin kuin Janssonin Muumi-romaanit, Kuinkas sitten kävikään? on ensisijaisesti lapsille suunnattu kirja. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aikuinenkin nauttisi sen lehteilystä. Janssonin kuvitukset viehättävät ja raikas, piikikäs huumori kukkii. Yhdistelmä avaa aikuiselle lukijalle uusia tasoja kuitenkaan häiritsemättä muunlaisia tulkintoja. Tällaisesta monitulkintaisuudesta laadukkaan lastenkirjan yleensä tunnistaakin; muistan lapsena lukeneeni kirjaa kuin jännityskertomusta, mutta aikuisena löytääkin muumihahmoista tunnistettavia ihmistyyppejä ja taiturillista tarinankerrontaa.

Erityismaininta on tietysti annettava suomentaja Hannes Korpi-Anttilalle. Kun koko teos perustuu riimiteltyyn kerrontaan, on suomentajalla valtava ja haasteellinen rooli vaihtuvien tunnelmien välittämisessä kielestä toiseen. Löytyipä Wikipediasta sekin tieto, että ensimmäisenä suomennettuna muumikirjana Korpi-Anttilalla oli tässä tärkeä rooli myös muumihahmojen suomalaisten nimien keksimisessä. Olenkin miettinyt, miksi kirjassa seikkailee Hommuli Hemulin ja Vilivinkka Vilijonkan sijaan, mutta osa nimistä vaihtui myöhemmin muiden suomennettujen muumikirjojen myötä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 43/50
Kohta 44: Satukirja

Jani Toivola: Kirja tytölleni

En myöskään ollut suuremmin ajatellut, miltä vastuu tuntuu; millaisia tunteita minussa herää, kun jonkun henki ja elämä on varassani. En ollut osannut ajatella, miten yksinäiseltä vastuu voi tuntua, vaikka lähellä olisi rakkaita ihmisiä. Vanhemmuuden rakkauden ja huolen epämääräistä yhdistelmää ei voi kukaan puolestani kantaa, vaikka tulisi kuinka lähelle.

Jani Toivolan toinen teos, Kirja tytölleni (WSOY 2018), on omaelämäkerrallinen kasvatus- ja kasvuopas, kertomus matkasta isäksi. Aloitin kirjan vailla ennakkoajatuksia, ja todella pääsin yllättymään positiivisesti. Toivola kirjoittaa tunteikkaasti mutta tunteisiin kompastumatta ja lapsen ja lapsiperheen maailmaa hauskasti ja raivorehellisesti avaten. Vaikka taustalla on tavallista mutkikkaampi matka vanhemmuuteen (josta itsessäänkin saisi jo kirjan aikaiseksi), tässä kirjassa kaiken keskiössä on pieni tyttö ja hänen isässään aikaansaama suuri, samastuttava kasvutarina.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kirja on kirjoitettu Toivolan tyttärelle, Ailille. Läpi kirjan Toivolan minäkertoja puhuttelee tytärtään (ja samalla lukijaa) suoraan, toisessa persoonassa. Tekstistä tulee puhuttelevuudessaan jopa puheenomaista, kun sitä elävöitetään yksityiskohtaisilla kuvauksilla tytöstä, tämän luonteesta ja arjen sattumuksista: ”Sinä olet nyt iässä, jossa haluat kaiken ja samaan aikaan et yhtään mitään. Tiedät mielestäsi kaiken ja samalla katsot tuulessa heiluvaa nurmikkoa ja ihmettelet, miksi se on mörköisä.” Tästä huolimatta kirja ei ole oikeasti suunnattu tuolloin päiväkoti-ikäiselle jälkikasvulle, vaan Toivola tallentaa tekstiin tuntojaan vertaistueksi ja iloksi muille vanhemmille sekä vanhemmaksi tulosta haaveileville – kenties myös aikuiselle tyttärelleen, jota varten kirjaan on tallennettu pienen elämän ensimmäiset vuodet, aina luvusta ”Miten sinä sai alkusi” lukuun ”Tästä eteenpäin”.

Lukijana tulee vedetyksi intiimiyden ja avoimuuden kehään sellaisella voimalla, että lukukokemuksen päätteeksi tuntee tosiaan hieman tuntevansa tätä pientä perhettä. Toivola kirjoittaa avoimesti ja tunteella homomiehen vaikeasta suhteesta isyyteen: haaveen toteutuminen ei ole itsestäänselvyys tai normi, vaan vaatii erilaisten vanhemmaksi tulon polkujen hyväksymistä ja selvittämistä. Kun isäksi tulo sitten mahdollistui, yllätti sanoinkuvaamattoman rakkauden lisäksi toinen ääripää: arjen raskaus, väsymys, jopa toisinaan viha lasta kohtaan. Toivolan kuvaamissa epätoivoisissa tunnoissa on paljon samaa, jota kauan raskautta yrittäneiltä vanhemmilta voi kuulla: saako turhautua mistään, kun suurin ja vaikeuksien kautta toteutunut haave on vihdoin totta? Oman lisämausteensa tuo Toivolan mielenkiintoinen reflektointi elämästä ruskeana ja homoseksuaalisena miehenä ja vanhempana Suomessa. Ikävä kyllä nykypäivänäkin tasa-arvossa on runsaasti tekemistä, ja sen puutteet vaikuttavat myös lapsen elämään.

Vaikka huono omatunto, pelot sekä riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunteet ovat isossa roolissa (Toivolan perheeseen vaikuttaneen työuupumuksen ja masennuksenkin vuoksi), on kirja elämänasenteeltaan raikkaan valoisa. Vaikka voimaannuttavat kokemukset esitetään paikoin jopa vaivaannuttavan tunteellisesti, kirja tarjoaa ennen kaikkea vilpittömän tuntuisen ja aidosti mielenkiintoisen kurkistusikkunan yhden vanhemman kasvutarinaan. Toivola jakaa omaa kasvuaan, mutta myös kantapään kautta opittuja lapsen kasvatuksen oivalluksia, jotka ovat paikoin ääneen naurattavan hauskoja tarinoita. Vaikka Toivolan tarinassa isyys ja sateenkaariperhe ovat määrittäviä tekijöitä, kirja liikkuu universaalilla tasolla: lapsiperheen haasteet, pohdinta suhteesta omiin vanhempiin ja rakkauden monien muotojen kuvaus koskettivat tätäkin aivan eri elämäntilanteessa olevaa lukijaa syvästi.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 42/50
Kohta 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä