L. Onerva: Mies ja nainen

– Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
– Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
– Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
– Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan.  Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…

Lyyli synkistyi.

img_20190702_1658286400345849163237264.jpg

Erityisesti runoilijana muistetun L. Onervan novellikokoelma Mies ja nainen (alk. 1912; luettu Ntamon 2017 julkaistu näköispainos ensipainoksesta) on yllättävä sekoitus modernin oloista feminismiä ja vanhanaikaista melodramaattisuutta. Onerva tuntuu painottavan kuvauksissaan ihmisten kohtaamattomuutta; kukaan ei koskaan ymmärrä toista täysin, vaikka rakastunut ja hyvissä aikeissa olisikin. Kuvausten mukaan tämä ainainen ero ihmisten välillä myös aiheuttaa jatkuvaa tuskaa parisuhteisiin muun muassa väärinkäsitysten, tahattoman kaltoinkohtelun, pettämisten ja erojen muodossa. Toinen kantava teema on naisen tukahdutettu tahto, joka kuitenkin polttelee naishahmoja pinnan alla, aiheuttaen katkeruutta ja vihaakin vallitsevien normien ja valtasuhteiden edessä. Tarinoiden viehätysvoimaansa testailevat nuoret ja suhteissaan pettyneet aikuiset naiset kyllä sulkevat suunsa auktoriteettien niin vaatiessa, mutta Onervan sanoin: ”siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta”.

Mies ja nainen sisältää yhteensä viisi novellia ja kaksi ”näyttämö-kuvitelmaa” eli lyhyehköä, draaman muotoon puettua kohtausta. Kaikki kuvaavat miehen ja naisen välisiä, erittäin mutkikkaita ja pettymystä tuottavia suhteita aina ensitapaamisesta avioeroon. Vuonna 1912 ilmestynyt pessimistinen kokoelma saattaakin olla yksi niistä Onervan tuotoksista, joihin inspiraatiota on haettu hänen ja runoilija Eino Leinon ilmeisen vaikeasta suhteesta. Novellit on jaettu kahden alaotsikon alle, joista ensimmäinen, Pikkutyttöjä, esittelee kaksi aikuisuuden kynnyksellä taiteilevaa nuorta naista. Päähenkilöidensä mukaan nimetyt novellit, Elina ja Inkeri, käsittelevät aikuisuuteen ja seksuaalisuuteen heräämistä sekä ensimmäisiä sydänsuruja yllättävän raikkaalla otteella. Nautittavat, vanhanaikaisen tarinankerronnan keinoin kirjoitetut pätkät alkavat vahvasti ja imaisevat mukaansa kaikkitietävine kertojineen ja kansainvälisine tapahtumapaikkoineen, mutta loppua kohden ne kietovat lukijan hienostuneen haikeaan tunnelmaan, pohtimaan isoja ja moninaisia kysymyksiä rakkaudesta ja rakastamisesta.

Kolme jälkimmäistä novellia ovat alaotsikon Eronneita alla, ja käsittelevät aikuisia, rakkaudessa kokeneita ja pettyneitä naisia. Eri aikoina esittelee kertaalleen eronneen Tarjan, joka ymmärtää rakastavansa toista miestään liian myöhään. Hävittävää voimaa kertoo lähes ironisesti esimerkin siitä, miten vaikea naisen on elää kokonaisena yhteiskunnassa, jossa tämän negatiiviset tai eriävät mielipiteet lokeroidaan hupsutuksiksi ja luonnevioiksi. (Kerrassaan raivostuttavan samastuttavaa luettavaa, eli ikävä kyllä Onervan tekstit eivät ole päässeet vanhentumaan!) Lohduttajat kuvaa kahta avioliitostaan eronnutta ihmistä, Inkoa ja Lyyliä, jotka suunnittelevat uutta liittoa ja välittävät toisistaan. Heidän erilaiset ajatuksensa sitoutumisesta, rakkaudesta ja vähän kaikesta osoittautuvatkin yllättäen yhteiselämän esteeksi heti, kun kiiltokuvamaisen arjen pintaa alkaa tutkia tarkemmin. Onerva tuntuu julistavan, etteivät ihmiset pelkuruuttaan tutki suhteidensa peruspilareita kuin pakon edessä, sillä rakkaudeksi luultu voikin olla vain pelkoa tai tarvetta.

Vaikuttavien ja rohkeasti ihmissuhteita perkaavien novellien jälkeen teoksen lopun kaksi näyttämö-kuvitelmaa tuntuvat hienoiselta pettymykseltä. Yksinäisyys ja Autius tuntuvat vain melodramaattisilta, vanhahtavilta yrityksiltä suuriin tragedioihin. Yksinäisyys kuvaa kolmiodraamaa, jonka keskiössä Eila yrittää saada kahta miestä, aviomiestään ja tämän ystävää, rakastamaan itseään. Ennen molemmat häntä ihailleet miehet katoavat abstraktien ja erikoisten keskustelujen jälkeen. Autiudessa kaksi hermoparantolan asukkia, mies ja nainen, jäävät taas vaille henkistä kohtaamista filosofiseen vaikutelmaan pyrkivien sanailujen lomassa. Kun yksinäinen mies on kiinnostunut, kyynistynyt nainen kiroaa rakkauden. Kun nainen yrittääkin luottaa, mies kieltää tunteensa. Oikeasti kumpikaan ei ole menettänyt rakkaudenkaipuutaan, mutta molemmat väistelevät faktoja omaksi onnettomuudekseen. Näistä kahdesta kohtauksesta puuttuvat kuitenkin novelleista tutut terävä ironia, kylmäävät tajuamisen hetket ja kokonaiselta tuntuvat maailmat; novellien tilanteet voisivat olla elettyä elämää. Myös Onervan muualla rönsyävä ja värikäs kieli on supistunutta ja toteavaa, ja vaikutti ainakin omaan lukukokemukseeni välittömästi.

Vaikka kokoelma pyörii paljolti miehen ja naisen eroavaisuuksien ympärillä, ei kyse ole kuitenkaan miehet Marsista, naiset Venuksesta -tyyppisestä haihattelusta. Luulen, että aikansa lapsena Onerva vain on kuvannut sukupuolten roolit ja ihmissuhteet tavalla, joka hänelle tuntui konkreettiselta. Novelleja on helppo lukea yleistason kuvauksina ihmissuhteiden vaikeuksista ja rakastamisesta, eivätkä sukupuoliroolit merkitse kaikkea: kenties nais- ja mieshahmot ovat vain tapoja kuvata aivan perustavanlaatuisesti erilaisia ihmisiä ihmissuhteissa, sillä esimerkiksi naishahmoista löytyy variaatiota toisiinsakin verrattuina.

Toisaalta sukupuolella on paljonkin väliä ja painoarvoa teoksen toisen pääteeman tulkinnassa. 1900-luvun alussa naisen asema oli kovin erilainen, ja Onerva kuvaakin, millaiseen henkiseen puristukseen suurin osa Suomessakin jäi: yhteiskunta odotti sukupuolen mukaan tietynlaista käytöstä, tietynlaista olemusta, tietynlaisia mielipiteitä ja tietynlaisia elämänvalintoja, eikä suurimmalla osalla ollut valtaa niiden vastustamiseen. Novellien väittelemään yltyvät, flirttailemaan innostuvat ja epämieluisan miehen rakkaudesta kieltäytyvät naishahmot ovat merkittäviä aikansa kontekstissa juuri sukupuolensa ja vallinneiden valta-asemien vuoksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 37: Pienkustantamon julkaisu

Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia

Perimysjärjestys on monarkian a ja o. Se on erinomaisen tärkeä apparaatti mutta on aikojen kuluessa aiheuttanut monenmoista historian siipien havinaa. On vääriä puolisoita, haluttomia kruununperillisiä tai salattuja skandaaleja. Totaalinen sekoilu ja ovelasti ajoitetut salamurhat on onnistuttu estämään aika ajoin tehtävillä lainmuutoksilla, ja kruunu kulkeekin nykyään useimmiten sievästi suoraan alenevassa polvessa. Monarkiassa kruunu on mieluiten periytynyt isältä vanhimmalle pojalle. Vaikeudet ovat alkaneet, kun on jouduttu siirtymään veljen linjaan, tai setiin ja serkkuihin. Vasta viime vuosikymmenet ovat tuoneet miesvaltaan muutoksia, ja naispuolisista ja miespuolisista perillisistä on tullut monissa maissa tasa-arvoisia. Jos vanhin lapsi on tyttö, kuningasparilla ei ole enää syytä vaipua epätoivoon.

img_20190424_1600018746595140621116071.jpg

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia (Johnny Kniga Kustannus, 2008) on melko viihteellisellä otteella kirjoitettu mutta kattava opus kuninkaallisten ja heihin saumattomasti kytkeytyvien historiallisten tapahtumien maailmaan. Alaotsikkonsa mukaisesti teoksessa ei keskitytä vain tutumpien eurooppalaisten kuningashuoneiden historiaan, vaan tarjolla on tietoutta myös arabimaiden emiireistä ja Afrikan vähiin käyneistä monarkioista – onpa mukana myös Suomen kuningas. Kirjassa ei kuitenkaan jäädä pelkkään historian kertaukseen, vaan Monarkian muruset on teemoiltaan laaja ja yllättäväkin paketti kaikenlaisille lukijoille.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä kuningaskuntien ja niiden menneiden ja nykyisten jäsenten esittelyjä maittain, yleistietoa monarkioista perimysjärjestyksineen ja kansainvälisine naimakauppoineen, hyviä tiivistyksiä sodista ja muista (kuninkaallistenkin) historiaa muuttaneista tapahtumista sekä juoruja ja kirjoittajiensa subjektiivisia mielipiteitä. Yksi ja sama opus siis vastaa tyydyttävästi paitsi skandaalinkäryjä ja salaisuuksia etsivien, myös historiallisten faktojen ystävien tarpeisiin. Yllättävää, mutta toimivaa: keveämmät sukudraamat ja kuninkaallisten kummiverkostojen kuvaukset vuorottelevat raskaampien, vuosilukujen ja nimien täyttämien sukuselvitysten ja sotakuvausten kanssa. Kirjassa on myös paljon ansiokasta yhteenvetoa monarkiakohtaisten lukujen lisäksi: omat artikkelinsa ovat saaneet muun muassa kuninkaallisista tehdyt tv-sarjat ja elokuvat, Sandhurstin kuninkaallinen sotilasakatemia (jossa ovat brittien lisäksi kouluttautuneet hieman yllättäen myös monet sulttaanit ja emiirit) sekä kuninkaallisten varallisuus ja rahankäyttö.

Huumoriakin piisaa: yhteen artikkeliin on koottu Britannian prinssi Philipin kootut möläytykset, toiseen listaus kuninkaallisista kauhuanopeista. Välillä hyvän maun rajat ovat kuitenkin makuuni ikävästi hakusessa; itseäni häiritsi suuresti, miten esimerkiksi kuningasperheiden lasten ulkonäköjä aseteltiin avoimesti paremmuusjärjestyksiin. Lisäksi kirjan lopusta löytyvät listaukset huomionarvoisimmista prinsessoista ja prinsseistä, ja näissäkin kirjoittajien arvoasteikko pyörii lähinnä ulkonäön ympärillä: Ruotsin Victoria pääsee kärkisijoille kuvauksella ”oikean kokoinen” ja Monacon Carolinen todetaan olevan ”entinen superkaunotar, ikääntyy eteläeurooppalaisen hoikan naisen tyyliin epäedullisesti”. Huonoimmille pisteille jääneitä puolestaan kuvataan avoimesti inhottavilla, kenties huumoriksi tarkoitetuilla sanankäänteillä. Herää vain kysymys, miksi ihmeessä näinä aikoina on yksityiskohtaisesti edes huumorin varjolla rankattava kenenkään ulkonäköä, varsinkin kun arvostelun alaisista ei kukaan ole esillä ulkonäkönsä vuoksi?

Yleisvaikutelma jää kaikesta huolimatta positiivisen puolelle. Kirjaa lukiessa viehättävää ja jännittävää nippelitietoa sai siihen malliin, että kukaan lähellä olija ei säästynyt laajoilta siteerauksilta. Esimerkiksi itselleni oli täysin uusi asia, että Iso-Britanniassa ei ole lainkaan varsinaista kansallispäivää, mutta sen virkaa hoitaa kuningatar Elisabet II:n syntymäpäivä. Oikea syntymäpäivä, 21.4., on brittien mielestä kuitenkin liian kolea ajankohta, joten kuningattaren synttäreitä ja valtiota juhlitaan virallisesti, ihan muina miehinä, kesäkuun toisena viikonloppuna. Monarkian muruset innostaa googlaamaan lisätietoja niin henkilöistä, paikoista kuin historiallisista tapahtumistakin pitkin lukukokemusta; laajemman mielenkiinnon ja innostuksen herättäminen on mielestäni yksi ansiokkaan tietokirjan merkeistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 32: Kirjan nimessä on ammatti

Pirkko Saisio: Betoniyö

Moi.
Ilkka ei vastannut, ei edes kääntänyt päätään.
Joko se Simokin nousi, kuului keittiöstä. Tulkaapa pojat kahville.
Mä näin ihme unta, Simo sanoi mykälle selälle. Ihan niiku joku leffa. Siin oli sellane stoge ku painu pohjaan. Mä olin niinku mukana tai tollee. Ihmefiilis.
Ilkka koppasi päätään kääntämättä kärpäsen kouraansa ja piteli sitä korvallaan. Kuului vaimeaa pörinää.
Se oli niiku hidastettuu kuvaa, tiätsä, Simo selitti. Siit tuli ihan kumma tunne… sitä ei niiku osaa selittää…
Älä selitä sitte.
Ilkka ravisteli kärpästä kourassaan kuin noppaa. Simo seisoi keskellä lattiaa eikä osannut sanoa mitään.

img_20190117_1135438939424993995149074.jpg

Pirkko Saision kurkkua kuristava Betoniyö (alk. Kirjayhtymä 1981; luettu Tammen 4. painos v. 2011) on kuin paha uni helteisenä kesäyönä; hetken kaikki tuntuu piinallisen todelta, mutta kirjan kansien sulkeuduttua mielen pohjalle jää elämään vain etäinen, hiljalleen haihtuva ahdistuksen tunne. Tieltä suistuneiden nuorten miesten kuvaus on toisaalta epärealistiseltakin tuntuvan jyrkkää alamäkeä, mutta samantyylisiä kohtaloita löytyy varmasti pitkin Suomea elävästäkin elämästä. Kyseessä on rujo kertomus kahdesta helsinkiläisen lähiön kasvatista, ja jos alku vaikuttaakin jo ankealta, loppu ei tuo kaivattua helpotusta. Yhteiskunnan reunoilla elävät veljekset, Simo ja Ilkka, eivät omaa välineitä noustakseen vaikeuksiensa yläpuolelle.

Betoniyö kuvaa moniongelmaisten perheiden ja kaveripiirien menoa pelottavan lakonisesti – alkoholiongelma ja väkivalta ovat niin arkipäivää, että niistä puhutaan sivulausein –, mutta herkän Simon levottomat unet rikkovat muuten nopealukuisen kirjan rytmin abstraktiudellaan. Ei siis mitään keveintä kesälukemistoa, mutta Saision hahmot ja määrätietoinen kerronta jättävät vahvan muistijäljen.

Kuten sanottua, kirja kuvaa monella tavoin lohduttomia ihmisiä. Simo ja Ilkka ovat alkoholisoituneen ja vähävaraisen yksinhuoltajaäidin poikia, jotka ovat saaneet mennä ja tulla ilmeisen vapaasti – kaveripiirit ja elämäntavat ovat mitä ovat, eikä äidillä ole jaksamista muuhun kuin paheksuvaan voivotteluun. Veljeksistä vanhempi, jo aikamieheksi varttunut Ilkka on kärsimätön ja impulsiivinen juoppo, joka potee krapulansa edelleen äitinsä luona. Yläasteikäinen Simo puolestaan on sisimmässään herkkä ja läheisten epävakaudesta kärsivä poika, jonka epäonneksi lähipiirin roolimallit tarjoavat vain näköalattomuutta ja vaikeuksia. Tarinan alussa Ilkka viettää viimeistä vapaata vuorokauttaan ennen vankeustuomionsa alkamista. Äiti pelkää kenties aiheellisestikin Ilkan mielenterveyden puolesta, ja nakittaa veljeään kritiikittömästi ihailevan Simon aikamiespojan vahdiksi työpäivänsä ajaksi.

Kuten arvata saattaa, ei Ilkka suunnittele viettävänsä viimeisiä vapauden hetkiä raittiina, vaikka Simon ihaileva katse välillä vihlaisee hänenkin paatunutta sydäntään. Alkaa sekava, hetki hetkeltä hurjemmaksi muuttuva vuorokausi, jonka aikana veljekset ehtivät istua baareissa, juoda, jakaa sekavia ajatuksia, riitautua ja erkautua – ja lukijan yllätykseksi kirjan lopussa Simo onkin veljeksistä sekaisempi ja enemmän pulassa. Painajaismaiset pakomatkat, hikiset unet ja ajattelemattomat teot kietoutuvat yhdeksi isoksi tapahtumaketjuksi, jonka päätteeksi niin lukija kuin Simo ovat selkä vasten seinää: tästä ei enää selvitä.

Nopeatempoinen ja -lukuinen kirja yllättää, vaikka siinä ei ole mitään yllättävää. Saisio tekee heti alusta saakka selväksi, ettei odotettavissa ole onnellista loppua, mutta sympaattisiin tai vähintäänkin inhimillisiin hahmoihin ja heidän mahdollisuuksiinsa haluaa uskoa lujasti. Taiten kirjoitettu romaani lisää kierroksia sivu sivulta, joten onneton loppu tuntuu kuin äkkitörmäykseltä seinään. Vaikutelma on tehokas: hetken verran itselläkin on tyhjä olo. Juonen alleviivattu kurjuus ja ongelmaisuus ovat tietenkin kannanottoja aikansa yhteiskuntaan, mutta työttömyys, alkoholismi ja lukuisat sosiaaliset ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään. Uudelle painokselle on siis varmasti ollut tilausta, ja vuoden 2011 painokseen liitetty, aikalaisvastaanotosta kertova johdanto onkin mielenkiintoinen lisä romaanin tulkintaan.

Kaikesta huolimatta Saisio on osannut tuoda mukaan lämpöä ja toiveikkuutta. Jokainen hahmo edustaa lukuisia harmaan sävyjä: äiti yrittää parhaansa mukaan antaa pojilleen rakkautta ruoan kautta, Ilkan juomisen takana ovat sydänsurut ja muut tukahdutettavat tunteet ja Simollakin on mielipiteitä ja pyrkimys maailman syvällisempään hahmottamiseen, vaikka ulospäin esitetäänkin välinpitämätöntä. Jokaisen tilastoihin kirjatun ongelman takana on vain ihminen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 29: Kirjassa nähdään unia

Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni

Tee vaikka mitä saadaksesi rahaa, niin että me voisimme nähdä, minä voisin näyttää sinulle mahdollisimman monta kaunista paikkaa Euroopassa. Kirjoitin sinulle englanninkielisen kirjeen ja näytin sitä yhdelle kaverille, että onko se korrektia englantia, se huomautti käsialasta ja ihmetteli, että joku voi rakkauskirjeessä sanoa rakastavansa tyttöään enemmän kuin oman paskansa hajua, minä selitin hänelle asian. Viime yönä näin unessa Joycen. Hän seisoi kadulla kuolleena.

img_20190309_1432393081102495303405309.jpg

Pentti Saarikosken romaani Kirje vaimolleni (1968; luettu 4. painos v. 2004, Otava) herätti minussa ensin pöyristystä, sitten inhoa, sen jälkeen vaivaantuneisuutta ja lopulta sääliä. Luulen, ettei yksikään lukija selviä ilman jonkinlaista tunteiden vuoristorataa näiden vajaan 200 sivun parissa. Saarikosken teksti on paitsi tarkoituksellisesti provosoivaa, myös suuria tabuja käsittelevää: tekstin ja kertojan mielen läpäisevät lukuisat riippuvuudet. Kirjemuotoinen, omaelämäkerrallinen romaani selittää itse sekavuutensa: kirjan kertoja, nimettömäksi jäävä mutta kirjailijaksi itsekseen tunnistettava mies, on matkustanut Dubliniin kirjoittamaan tulevaa kirjaansa muutamaksi kuukaudeksi. Alkoholisoitunut mies purkaa tuntojaan kirjeeseen vaimolleen, ja vannoo heti alussa kertovansa kaiken siten kuin se hänen mieleensä tulee, muokkaamatta ja mitään poistamatta. Tuloksena on poukkoileva ja ajatuksenjuoksumaisesti kerrottu kokoelma elosta ja olosta Dublinin räkälöissä, halvoissa hostelleissa ja kylmillä, keväisillä kaduilla.

On vaikea sanoa, minkä verran romaanin kertojassa on oikeaa Saarikoskea ja minkä verran keksittyä kirjallista hahmoa, mutta lukuisat faktat puoltavat tulkintaa oikeanakin matkakertomuksena. Kirja on yksi pötköön kirjoitettu kirje, jossa aiheet vaihtuvat satunnaisesti ja erikoisten assosiaatioiden kautta, aivan kuten aiheet ajatuksissammekin vaihtuvat. Silloiselle vaimolleen Tuula-Liinalle Saarikoski tilittää tuntojaan erossa olosta, menneisyydestä, existä ja parisuhteesta sekä suolensa toiminnasta – toisin sanoen aivan kaikesta, mikä mieleen juolahtaa. Kirjan keskeisimmästä teemasta ei puhuta suoraan paljoakaan, mutta takakannen sulkeuduttua se on selvää: vaikka kertoja on vakavasti riippuvainen paitsi naisista, seksistä ja muiden arvostuksesta, ennen kaikkea läsnä on valtava alkoholiongelma. Erilaiset riippuvuudet ovat edelleenkin tabu, joten 1960-luvulla ilmestyneeksi kirjaksi Saarikoski on tässä aikaansa edellä. Alkoholismia Saarikoski ei peittele, mutta jatkuvat puheet seksistä ja vakuuttelut uskollisuudesta (ja valittelut lupauksen täyttämisen vaikeudesta) tuntuvat pulpahtelevan pintaan sivulauseissa, kuin varkain. Mysteeriksi jää, oliko kyseessä hiottu ja fiktiivinen tyylittely vai oikeaa pohdintaa teemasta.

Niin tai näin, kirjaa on vaikea lukea kovin neutraalisti. Saarikoski on ollut näkyvä hahmo, jonka diplomaattisesti ilmaistuna värikkäästä avioelämästä ja muistakin seikkailuista on saanut lukea aikanaan paitsi lehdistä, myös esimerkiksi Tuula-Liina Variksen omaelämäkerrallisesta teoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) – eivätkä kuvaukset ole mairittelevia. Provosoiva kielenkäyttö ja rujot sanavalinnat etäännyttävät kertojasta, ja välillä on vaikea päättää edes siitä, pilaileeko Saarikoski tällä kirjallaan koko suomalaisen kirjallisuuden lukijakunnan kustannuksella:

”Jos käytän viisi puntaa päivässä, viikossa menee 35, siihen mennessä kun sinä lähetät lisää, on kulunut 70-80 puntaa, huone maksaa 8 puntaa viikko, rahat eivät riitä. Sinun täytyy hankkia jostakin, minä lähetän vaikka sen Lontoon vihkon, ehkä se on täyttä paskaa mutta kyllähän paska Suomessa kaupaksi menee, minun paskani ainakin – –.”

Kirje vaimolleni herätti monenlaisia tunteita, mutta sen ansioitakaan ei voi kiistää. Aivan satunnaisista aiheista koostuva kirjoitus pysyy kasassa niin hyvin, ettei kirjaa tee mieli jättää keskenkään; omituinen sikermä pikemminkin houkuttelee selvittämään, mihin teksti lopulta vie. Kertoja puhuttelee Tuulaa-Liinaa koko kirjan ajan, ja intensiivinen kerrontatyyli vain korostuu kaikkien tekstiä jaksottavien keinojen puuttuessa. Kirja esittelee itsensä kertomuksena rakkaudesta; kertoja ei mielestään kestä olla erossa vaimostaan. Itselleni se oli kuitenkin ennen kaikkea surullinen kirja riippuvuuksista: kertoja on pari viikkoa erossa vaimostaan, muttei muutamaa tuntia pidempään pullosta tai viskilasista – ei, vaikka keho on liikakäytöstä rappeutunut ja aiheuttaa jatkuvia tuskia. Kertoja toivoo ja luulee näyttävänsä vaimolleen maailman ihmeet, mutta oikeasti hän ei pysty elämään muutamaa viikkoa pidempään pummaamatta tältä lisää rahaa juomiseensa. Kertojan elämä jatkuu vaikka kirje loppuu, mutta pahaenteisesti jää pohdituttamaan, kuinka pitkään se on mahdollista.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 15: Kirjassa käsitellään jotain tabua

Teuvo Pakkala: Elsa

Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niin kuin muustakin, mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä kaikki moite aiheettomalta.

img_20190331_1646386302805226190499401.jpg

Teuvo Pakkalan melodramaattinen Elsa (alk. 1894; luettu SKS:n painos v. 1995) on romaani nuoresta naisesta, joka kohtalon oikusta joutuu kiitellystä kristitystä neidosta yhteiskunnan sylkykupiksi. Mielenkiintoista on, että Elsa ei kuitenkaan jää surkuttelemaan, vaan osoittaa kurjaan loppuunsa asti huomattavaa kapinallisuutta, ylpeyttä ja rohkeutta myös niinä hetkinä, kun läheisimpänsäkin kääntyvät ajatuksissaan häntä vastaan.

Pakkala pyrkii osoittamaan naisten epätasa-arvoisen aseman yllättävän suorasukaisesti myös lukuisten muiden naishahmojen kautta. Elsan läheisiin lukeutuvat muun muassa tämän leskeksi jäänyt, itsensä helposti muiden yläpuolelle asettava äiti, liian miesmäiseksi ja rajuksi tuomittu ystävä Liisa sekä aviottomaksi lapseksi syntynyt Mari, joka aikuistuessaan alkaa toteuttaa muiden häneen liimaamia ennakkoluuloja. Kokonaisina kuvatut, luonteikkaat ja yksilölliset hahmot saavat todella ajattelemaan, että Pakkala on ollut aikansa feministi. Kirjan köyhät suomenkieliset maalaisnaiset kokevat kovia, mutta huonoja valintoja ei esitetä heidän omina vikoinaan; alistetulla ei ole varaa valita kuin huonoista vaihtoehdoista, kirja tuntuu toteavan.

Elsa on kirjana itsenäinen jatko-osa Pakkalan aiemmalle teokselle Vaaralla (alk. 1891), joka kertoo Oulun seudulla asuvasta lapsijoukosta. Elsan alussa samat lapset ovat varttuneet rippikouluikäisiksi, ja päähenkilöksi on asetettu enkelimäinen Elsa Viio, edesmenneen merimiehen ja hartaan äidin, Viion lesken, tytär. Kaikkien kiittelemä kiltti tyttö joutuu kuitenkin romanttisten kuvitelmiensa ja pelkkään hyvään uskovan luonteensa uhriksi, sillä rikkaan perheen poika Jori saattaa nuoren tytön raskaaksi ja häviää kuin tuhka tuuleen opiskelujen merkeissä. 1800-luvulla avioton teiniraskaus on yhteisön silmissä suunnilleen pahin kuviteltavissa oleva asia, ja silmänräpäyksessä niin äiti kuin tytär menettävät lähes kaikki entiset ystävänsä ja kiittelijänsä – samaan aikaan Jori hienoine perheineen säilyy koskemattomana, sillä lapsen isä ei paheksujien logiikan mukaan ole julkinen saati merkityksellinen asia.

Yhteisön ajatukset lannistavat mutteivät murra nuoren naisen mieltä; Elsa iloitsee lapsestaan Yrjöstä sekä haaveilee Jorin palaavan ja ottavan pienen perheensä omakseen. Edes kosiskeleva nuori merimies ei saa tyttöä unohtamaan Joria. Yksinäisyys pikemminkin voimaannuttaa nuorta naista pitämään tiukemmin kiinni kaikesta siitä, mitä epäoikeudenmukainen kyläyhteisö yrittää häneltä aviottoman lapsen varjolla riistää: Elsan ja Yrjön ilo, onni, kaupungilla kulkeminen ja olemassaolo ovat kaikki liikaa sivullisille.

”Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni.”

Kun Jori muutaman vuoden kuluttua sitten palaa kotikyläänsä, hän palaakin vähin äänin yhdessä nuoren morsiamen kanssa. Elsa ei kestä haaveidensa lopullista särkemistä, vaan heikkenee hitaasti kuoliaaksi. Realismia ja naturalismia edustavan Pakkalan kirja ei kuitenkaan jää vain nuoren päähenkilön kuoleman kuvaukseen, sillä julmien tapahtumien seurauksetkin halutaan tuoda esille mitään peittelemättä. Nykylukijasta hurjalta tuntuva ihmishuutokauppa on kauhistuttava kohtaus, jossa yhteisön vallitsevat ajatukset kyseenalaistetaan kirjaimellisesti jäljelle jääneiden hahmojen suulla: missä on aviottoman lapsen isä, missä isää syyllistävät ihmiset? Entä missä aviottoman lapsen osaa surkuttelevat ihmiset ovat silloin, kun lapsi todella apua tarvitsisi?

Vaikka Elsa on kirjoitettu hieman vanhanaikaiseen tyyliin, sen sisältö koskettaa edelleen. Naisten ja köyhien asema 1800-luvun lopulla ei ollut helppo, ja vaikka tarinassa välillä taivutaan melodramaattisuuden puolelle, enimmäkseen Pakkala kuvaa henkilöitään uskottavasti ja jopa raikkaasti. Mielestäni niin Elsa, tämän äiti kuin naispuoliset ystävänsä ovat harvinaisen onnistuneita hahmoja; Pakkala eläytyy kaikenikäisten naisten elämiin kuin omaansa, eikä esitä nuorten romanttisia kuvitelmia tai äidillistä huolta alentuvasti.

Kirjailija ei myöskään sorru liikaan lokerointiin: kiltti Elsakin räiskyy ja huutaa maailman epäoikeudenmukaisuuteen lopen kyllästyneenä niin, että äitinsä säikähtää. Sivuhenkilöistä herkullisimmaksi osoittautuu Elsan lapsuudenystävä Liisa; energinen, puhelias ja raju tyttö tuomitaan nuorena ikuisesti naimattomaksi ja miehille vastenmieliseksi, mutta avioituu onnellisesti ja kasvaa vastuulliseksi lapsiperheen äidiksi menettämättä luonteensa ominaisuuksista hitustakaan. Lukijana ei voi kuin hämmästellä, miten 1800-luvulla elänyt mieskirjailija on osannut luoda moniulotteisia ja miesten vertaisia naishahmoja ja kuvata heitä sympatialla ja empatialla, johon kaikki nykykirjailijatkaan eivät pysty.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 14: Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi