Essi Ihonen: Ainoa taivas

Meitä tyttäriä piti ohjata ja pakottaa elämään suurennuslasin alla. Pojat olivat poikia, he saivat nauraa, juosta ja olla vapaita. Pojista tuli miehiä avioliitossa, minun sukupuolestani ei tullut koskaan naisia. Olimme tyttäriä, äitejä ja isoäitejä.
Miehet olivat ihmisiä. Heidän syntinsä johtui lihan himosta, jota me tyttäret jollain kummallisella tavalla eritimme. Olin kysynyt isältä, mitä lihaa tarkoitettiin. Olin haistellut itseäni, äitiäni ja siskoani ja yrittänyt eritellä synnin tuoksun. Läps! Minun poskeni punoitti.

Essi Ihosen esikoisromaani Ainoa taivas kertoo 17-vuotiaan Ainon rankan mutta toiveikkaan tarinan aikuistumisesta ja konservatiivisesta uskonyhteisöstä irtautumisesta. Ylioppilaskirjoitusten, tulevan opintoalan ja muiden tulevaisuudensuunnitelmien sijaan eniten tilaa Ainon mielessä vievät pelottavat ajatukset heti täysi-ikäisyyden kynnyksellä vääjäämättä koittavista velvollisuuksista: avioliitosta, raskauksien sarjasta ja oman tahdon piilottamisesta. Ihonen kuvaa hienosti nuoren, naiseksi hiljalleen kasvavan tytön ristiriitaa kahden maailman välissä: toisaalta halu kuulua seurakuntaan ja olla hyväksytty on valtava, mutta toisaalta Aino ei saa vanhempiensa ylenkatsomia itsenäisiä ajatuksia yliopistohaaveineen pois mielestään. Ainoa taivas luokitellaan nuortenkirjallisuudeksi, mutta vaikeiden ja syvällisten aiheidensa ansiosta tarina ei tunnu kevyeltä aikuisellekaan lukijalle.

Tarinan päähenkilö Aino on kolmilapsisen esikoislestadiolaisen perheen 17-vuotias kuopus. Hänen isänsä on ankara, tuplasti vaimoaan vanhempi mies, joka kostaa henkilökohtaisia pettymyksiään jälkikasvulleen: kotona kirjaimellisesti eletään Herran nuhteessa, ja jokainen käsky perustellaan julmalta tuntuvan Jumalan tahdolla ja sukupuolten eroilla. Kirjan alussa Ainon elämä on monella tapaa merkittävässä käännekohdassa: lukiossa täytyy alkaa tehdä tulevaisuutta koskevia päätöksiä ylioppilaskirjoitusten myötä. Ainon vuotta vanhempi sisko ja paras ystävä, Suvi, on menossa naimisiin ja muuttamassa kotoa, jättäen Ainon kolmisin etäisten ja ankarien vanhempien kanssa. Isoimman mullistuksen aiheuttaa kuitenkin etäisesti seurakunnasta tuttu, muutamia vuosia vanhempi Armo: pitkään yksinäisyydestä ja vierauden tunteesta kärsinyt Aino saa vihdoin maistaa yhteenkuuluvuuden ja normaaliuden tunnetta, kun nuorimies kosii häntä. Aina auktoriteetteja uskollisesti totellut tyttö ei uskalla kieltäytyä avioliitosta, vaikka naimisiinmeno tarkoittaakin yhteisön sosiaalisten sääntöjen mukaan opiskelu- ja työhaaveista luopumista: naisten koulutukselle ei nähdä arvoa ehkäisykiellosta seuraavan raskaus- ja lastenkasvatuskierteen vuoksi.

Hetken aikaa asiat sujuvat paremmin kuin aikoihin: vanhemmat ja muut seurakuntalaiset tuntuvat yhtäkkiä suopeammilta tulevaa morsianta kohtaan, ja ensimmäisiä kertoja Aino pääsee mukaan muiden tyttöjen sisäpiireihin. Kuukausien vieriessä, täysi-ikäisyyden lähestyessä ja hääpäivän häämöttäessä aina uskontonsa oppeja kyseenalaistanut Aino alkaa käydä tavallistakin levottomammaksi: miksi hän toimii, kuten muut häneltä odottavat, eikä kuten itse haluaisi? Miksi tuntuu pienemmältä pahalta pettää omat toiveensa kuin joukon lähes tuntemattomia seurakuntalaisia? Miksi olisi väärin haluta erilaisia asioita kuin vanhempansa? Nuori nainen joutuu käymään perustavanlaisia kysymyksiä läpi salaa muilta, valtavan paineen ja painostuksen alla. Kun kysymyksiä alkaa olla enemmän kuin vastauksia ja mielenterveys rakoilla, Aino saa tuekseen liikkeestä irrottautuneen isoveljensä Valon. Erityisesti tämän liikkeen ulkopuolinen vaimo Leeni käy erityisen tärkeäksi mentoriksi omien rajojen ja oikeuksien hahmottamisessa.

Ihonen kuvaa hienosti hyvin autoritaarisen isän ja lähipiirin puristuksessa kasvaneen tytön kamppailua henkisestä elintilastaan. Aikuisuuden kynnyksellä alkaa hahmottaa lapsuuttaankin paremmin, ja Aino alkaakin ensimmäistä kertaa kokea suurta pettymystä ja jopa suuttumusta vanhempiensa empatian, tuen ja rakkauden puutteeseen. Vuosikausia jatkunut pelolla hallitseminen on jättänyt jälkensä, eikä lopullisten päätösten – niiden itselle oikeidenkaan – tekeminen ole helppoa. Onnekseen Ainolla on tukenaan välittäviä läheisiä, jotka auttavat parhaansa mukaan kohti oman itsensä löytämistä.

Ainoa taivas on mielenkiintoinen ja hienosti monenlaisia vaikeita tunteita välittävä kirja. Itsekin esikoislestadiolaisen taustan omaava Ihonen osaa pukea Ainon henkisen kamppailun ja kasvun sanoiksi selkeällä ja helppolukuisella, mutta silti erittäin koskettavalla tavalla. Väitän, että aiheestaan huolimatta jokainen voi samastua päähenkilöön, sillä kirjan perimmäinen teema – aikuistuminen ja oman tahtonsa löytäminen – on jokaiselle tuttu, harvalla täysin ilman haasteita. Viime vuonna ilmestynyt kirja on myös erittäin ajankohtainen, sillä Ainon tarina nostaa vahvasti esille myös sukupuolten välisen tasa-arvon tärkeyden. Kiihkottomasti kuvattu tarina jää mieleen ja pakottaa lukemaan pikaisesti loppuun.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 13: Kotimainen lasten- tai nuortenkirja

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

Lehmusten latvukset rajoittavat monimutkaisella ääriviivallaan talon järvelle näkyvän osan. Vastarannan vaaralla oleviin asumuksiin, Manun mökkiin ja Syrjämäkeen, talo näkyy melkein kokonaan, pihoineen kaikkineen. Niin ovat talot ja asumukset, joita suviaamu kirkastaa. Se kirkastaa huoneet sisältäkin. Vanhanaikaiset pitsiverhot, hohtavan valkoisiksi tärkätyt, eivät aamun vakivoimaa paljonkaan heikennä, ehkä sen virkeää terävyyttä hiukan pehmentävät.

img_20191027_21044494690469419391006.jpg

Toistaiseksi ainoa nobelistimme F. E. Sillanpää tuli palkituksi syvästä ja ymmärtävästä maalaiselämän ja -väestön kuvauksesta. Teoksessaan Ihmiset suviyössä (Otava 1934) Sillanpää onkin omimpien teemojensa äärellä: kesäkuisen maaseudun öissä tapahtuu sarja kauniita ja kauheita asioita, jotka muuttavat useiden ihmisten elämän suunnan lopullisesti. Kirja kuvaa muutamaa kaunista kesäpäivää ja -yötä juuri ennen kiireisen heinäntekokauden alkua, ja päärooleissa loistaa useampikin kyläyhteisön jäsen perhekuntineen. Yössä vaeltavat muun muassa kesää maalla viettävä ja ihastunut opiskelijatyttö Helka, sakkoja ja sydänsuruja paennut tukkilainen Nokia, ison talon unettomuudesta kärsivä vanhaemäntä sekä juoppo perheenisä Mettälä, joka ei palaakaan työkomennukseltaan kotiin. Eri yhteiskuntaluokista olevia henkilöitä yhdistää sama pieni kylä ja levottomuus, jota hoidetaan kesäöissä samoilemalla.

Itselleni kirjan alku oli ehdottomasti haastavin osuus, sillä tarina alkaa suorastaan ilman tarinaa: lukija voi vain avuttomana seurata sivutolkulla jatkuvaa miljöön kuvausta. Sillanpää maalailee leveällä pensselillä idyllisiä luonto- ja tuokiokuvia ja kieli on eittämättä kaunista, mutta koska teoksen alussa ei totuttuun tapaan tutustuta yhteenkään henkilöhahmoon – vaan päinvastoin syvennytään yksinäisten mökkien ikkunanpieliin ja metsän lintujen mielialoihin –, on tekstiin hyvin vaikea eläytyä ja keskittyä. Kunhan alusta vain selviää, tarinasta kehkeytyy kuitenkin hienosti koottu kokoelma toisiinsa eri tavoin liittyvistä ihmiskohtaloista 1930-luvun suomalaisessa maaseutuyhteisössä.

Ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja pohjustaa ja kuljettaa moniaalle hajautuvaa tarinaa mökistä mökkiin ja päivästä toiseen. Sillanpää esittelee joukon persoonallisia ja keskenään hyvin erilaisia hahmoja, joita kaikkia hän onnistuu kuvaamaan empaattisesti, aidonoloisesti ja koskettavastikin. Osa kymmenistä mainituista nimistä vierailee kirjassa vain muutamissa luvuissa, mutta silti yksikään ei tunnu jäävän huolettomasti tai yksiulotteisesti kuvatuksi: murhamiehen tausta selitetään suurella (ja yllättävän modernilla!) henkilökohtaisella tragedialla, taiteilijan vaimon mustasukkaisuuden syyt taas paljastetaan lukijalle jo kauan ennen kuin mistään vaimosta on tietoakaan. Hahmojen väliset suhteet ja toiminnan seuraukset on mietitty tarkoin. Kun yksi henkilö puuhaa arjessaan, toisessa luvussa joku toinen kuvaa, miten se on häneen vaikuttanut – ja kenties myöhemmin vielä ilmenee, että kolmaskin on asiaa todistanut ja siihen reagoinut. Pienessä yhteisössä harva asia pysyy salaisuutena, mutta kuvatun ajankohdan ihmiset ovat myös eri tavalla riippuvaisia toistensa avusta ja tekemisistä kuin nykyään: puhelimia on harvassa ja välimatkat pitkiä, ellei omista hevosta tai jopa uudenkarheaa automobiilia.

Kirjan alussa luontokuvauksesta saattaa saada hetkeksi yliannostuksen, mutta se todella on myös teoksen vahvuus. Sillanpää kuvailee jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti säätiloja, metsän eläimiä, heinän väriä ja salaisina tapaamispaikkoina toimivia siimeksiä. Tulivatpa selostukset kertojalta tai kulloinkin päähenkilönä toimivan hahmon suusta, kuvaukset rakentavat ja ylläpitävät ainutlaatuista maaseudun kesäyön tunnelmaa, joka säilyy läpi kirjan. Luonnon äänet, ihmeellinen pohjoisen valo ja jatkuvasti takaraivossa tykyttävä tietoisuus tämän suloisen vuodenajan rajallisuudesta pakahduttavat sivujen tälläkin puolen.

Samanlaisella tarkkanäköisyydellä ruoditaan myös kylän ihmiset toiveineen, pelkoineen, menneisyyksineen ja tavoitteineen, mutta tyyli ei ole lainkaan raskas tai luettelomainen. Hahmot tehdään lukijalle tutuiksi pala palalta, hienovaraisesti ja mielenkiintoisesti. Kun kirjan keskeisimmät henkilöt on esitelty, on tarinaan kuin huomaamatta ilmestynyt jännite jo saanut lukijan täysin koukkuun. Useammat päähenkilöt eivät laimenna tarinan imua, vaan päinvastoin vauhdittavat sen yhä kiihkeämmille kierroksille. Tarinan päättyessä, maanantaiaamun sarastaessa, yksittäisistä tarinoista on muotoutunut yhtenäinen ja kaihoisan kaunis oodi elämän vääjäämättömälle kiertokululle. Ihmiset suviyössä on Valtion kirjallisuuspalkintonsa (1935) ansainnut.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 5: Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Viljo Kajava: Vallilan rapsodia

Pihan tytöt

Aamuisin ulko-ovella
kun lähdemme talosta samaan aikaan
he ujosti nyökkäävät,
eivät niiaa enää. Näinkö aika kului?

Tytöt jotka leikkivät
tyttäreni kanssa, kävivät koulua,
huomaamatta aikuisia
liikuttavan muodikkaita minihameita.

Avaavat oven minulle,
hämmentyen kiitän, hymyä tapaillen;
ja kaksi aikakautta
sivuuttaa toisensa. Nyt hyvästellään.

Runoilija ja lehtimies Viljo Kajava eli aikuiselämäänsä Vallilassa ja myös kirjoitti kaupunginosasta mittavaan tuotantoonsa. Luin kotiseutuhengessä Kajavan runokokoelman Vallilan rapsodia (Otava 1972), jossa nimensä mukaisesti liikutaan Vallilan kaduilla ja sisäpihoilla. Yhteiskunnallisista aiheistaan tunnettu Kajava näyttäytyy tässä kokoelmassa toisaalta köyhiä ja kipeitä puolustavana yhteiskuntakriitikkona, toisaalta elämän herkistämänä vanhempana miehenä. Runoissa otetaan kantaa päivän politiikkaan ja kaupungistumisen ongelmiin, mutta yllättävissäkin kohdin osataan pysähtyä hetkiin: erityisesti lapsia ja heissä näkyväksi tulevaa vuosien vierähtämistä käsitellään liikuttavasti. Nykylukijalle Vallilan rapsodia on myös iästä riippuen joko hämmentävä tai nostalginen tuulahdus menneeseen Helsinkiin; eipä tulisi enää mieleenkään odottaa ”Vallgårdin lypsykarjaa” ilmestyväksi nurkan takaa…

Runokokoelmana Vallilan rapsodia jakautuu seitsemään nimeämättömään lukuun, joihin viitisenkymmentä vapaarytmistä runoa tasaisesti jakautuvat. Runot ovat pääasiassa lyhyitä, kahden-kolmen säkeistön mittaisia; myös muutamia pidempiä, sivun tai puolitoistakin täyttäviä kuitenkin löytyy. Runoissa luonto ja taitelijan oma ympäristö ovat läsnä, mutta kun 1970-luvun (tai aiemmassakin?) Vallilassa ollaan, siihen lukeutuvat myös pölyiset kadut ja haisevat tehtaat väsyneine työläisineen; perinteiset koivu- ja järvimaisemat loistavat poissaolollaan, kun runojen puhujat tallaavat Puu-Vallilan kuppiloissa ja taloyhtiöiden rappukäytävissä. Silti Kajavan Vallila on aivan eri kuin nykyisin tuntemamme: eläinten lisäksi katujen kulmista löytyy myös aivan eri mitoissa (tai ainakin erilaatuista) kurjuutta, vaarallisia sairauksia, köyhyyttä ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa:

(– –)Täällä Vallgårdissa mäntyä, sekametsää,
mistä lypsykarjaa
jo kaupungin portille takaisin ajetaan.
Täällä suosilmäkkeitä,
notkoja, ummehtuneen kaatopaikan huuruja,
avoimia viemäriojia, lavantautilätäköitä,

joiden takia seudun ainoa lääkäri
väsyneenä istuu liikkumatta tuolissaan.
(Ote runosta Iltarusko)

Runoissa toimijoina ja katseen alaisina ovat korostetusti hiljaiset ahertajat: tehdastyöläiset, rengit, lehmipojat ja parempaa tulevaisuutta kohti pyrkivät koululaiset ja opiskelijat. Välillä heidän arkeaan kuvaillaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, toisinaan äänenä toimii ulkopuolinen, toisinaan mieheksikin mainittu henkilö – kenties kaupunginosaa kiertävä ja kaduntallaajia havainnoiva Kajava itse? Suurin osa runoista käsitteleekin kadulla kulkevia ihmisiä arkisissa askareissaan, ja luontokuvaukset, oivallukset ja yhteiskunnallinen pohdinta lisätään ihmiskuvauksen päälle, ei toisinpäin.

Itselleni kokoelman koskettavimmaksi osioksi nousivat sinne tänne ripotellut kuvaukset lapsista ja nuorista; Kajava tarkkailee heitä lempeällä ja rohkaisevalla katseella, toisinaan ehkä hieman naureskeleekin tupakoita koulunportteihin tumppaaville teinipojille. Sieltä täältä siintää kuitenkin myös kaihoisampi tunne ajan kulumisesta ja asioiden muuttumisesta: kaupunki ja Suomi muuttuvat vauhdilla, mutta vielä syvemmältä kirjoittajaa koskettaa aikakausien ja ihmisten, myös itsensä, muutos. Erityisen herkästi tuota vaikeasti kuvailtavaa tunnetta koskettaa tämän kirjoituksen alkuun nostamani haikea, mutta muutoksen rimpuilematta hyväksyvä runo Pihan tytöt, jossa mies yhtäkkiä huomaa lapsensa ystävien kasvaneen aikuisiksi – niin kai hänen tyttärelleenkin sitten on jo käynyt. Kokoelmassa päästetään irti menneistä vuosista niin henkilökohtaisella tasolla kuin yhteiskunnallisestikin, vanhojen rakennusten ja maatalouden väistyessä kaupungistumisen ja tehokkuuden tieltä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 7: Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.

Onnenkissa
Kansi: Anna Salmi, kuva: Kustannusosakeyhtiö Kosmos

Aino Vähäpesolan esikoisromaani Onnenkissa on moneen suuntaan kurkottava, moderni kuvaus nuoren naisen kaipauksesta tasa-arvoisempaan maailmaan. Samalla se on myös hauskoja ja pohtimaan pistäviä arkisen elämän anekdootteja tarjoava kokonaisuus, joka turvaa käänteissään viehättävällä tavalla runoilija Edith Södergranin henkilöhistoriaan ja lyriikkaan. Romaanin puhuja – nimettömäksi jäävä, alle 25-vuotias kantakaupungissa asuva nainen – havainnoi ympäristöään kirjallisuudenopiskelijan välinein. Södergranin säkeet valavat päähenkilöön uskoa monimutkaisten pohdintojen edessä, toisinaan toimivat jopa valmiina vuorosanoina kirjailijan gradunsa ansiosta läpikotaisin tuntevalle naiselle. Runot limittyvät luontevasti osaksi nykyaikaista kerrontaa ja tematiikkaa, ja Vähäpesolan kirja tiivistääkin hyvin sen, miten vähän eri aikakausienkin ihmisten toiveet lopulta eroavat toisistaan.

Kirja on mielenkiintoinen sekoitus autofiktiota, Södergranin pienoiselämäkertaa ja kaunokirjallisuutta. Myös Vähäpesola itse on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka takakannen mukaan ainakin kirjan julkaisuhetkellä valmisteli pro gradu -työtään Edith Södergranin runojen feministisestä luennasta. Vähäpesolan omat pohdinnat ovat varmasti tärkein tekijä siihen, että Onnenkissan päähenkilön kipuilut feminististen arvojensa ja yhteiskunnan raamien yhteensopimattomuudesta tuntuvat kovin samastuttavilta ja aidoilta. Päähenkilö on aktiivinen toimija maailmassa, jossa edelleen monilla on ankarat raamit sille, mitä naisen tulisi olla ja miltä näyttää. Päähenkilö kipuilee ulkonäkönsä, arvojensa, ihmissuhteidensa, seksuaalisuutensa ja akateemisten tavoitteidensa kanssa, sillä jokaiselta osa-alueelta tuntuu löytyvän omat ahtaat lokeronsa naisia varten. Päähenkilö ei kuitenkaan halua taipua ulkoa saneltujen sääntöjen paineessa, vaan alkaa hitaasti mutta varmasti elää siten, kuin hänestä itsestään hyvältä tuntuu; ei siten, kuten naisilta oletetaan. Onnenkissan johtotähdeksi muotoutuvat Södergranin Vierge moderne -runon voimakkaat sanat:

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa… – -”

(suom. Pentti Saaritsa)

Vaikka Onnenkissa on kasvukertomus, se ei ole juoneltaan suoraviivainen; itse voisin kuvailla sitä ennemmin jopa valikoimaksi arkisia tapahtumia, muistikuvia ja ympäristön herättämiä ajatuskulkuja, joita sitoo yhteen päähenkilön pyrkimys kohti itselleen ja arvoilleen rehellisempää elämää Södergranin vauhdittamana. Toisaalta juuri erilaiset tuokiokuvaukset Helsingin kaduista, yliopiston luentosalien valtataisteluista ja nykyhetken trendeistä ovat kirjan herkullisinta antia; nyt ne laittavat nuoren kaupunkilaisnaisen elinympäristön selkeisiin kansiin, tulevaisuudessa ne raottavat lukijalle jotain jo unohdettua ja muuttunutta. Ehkä joskus feministisiä teorioita ja tasa-arvoa täytenä hömppänä pitävät kirjallisuudenprofessorit ovat enää vain kaunokirjallisia hahmoja?

Kirjan tuoreus ja ajankohtaisuus on omalla kohdallani varmasti erityisen vahvaa siksi, että olen monella tapaa täydellistä kohderyhmää; olen Vähäpesolan ikäluokkaa, ja kirjallisuuttakin Helsingin yliopistolla opiskelleena nuorena naisena jaan paljon yhteisiä kokemuksia, mielenkiinnonkohteita ja arvoja Onnenkissan autofiktiivisen päähenkilön kanssa. Toisaalta kirja tuntui niin intiimejä ja jokaisen yksilöllisesti kokevia asioita käsittelevältä, ettei samastumispintaa aina jäänyt. Päähenkilö käsittelee pohdinnoissaan pitkällisesti niin joogan merkitystä itselleen, seksuaalisuuttaan kuin menneitä ihmissuhteitaan, ja vaikka näitä teemoja sidotaan osin suurempiin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin, lukijana jää voimakkaan henkilökohtaisuuden vuoksi helposti vain ulkopuolisen katselijan ja kuuntelijan asemaan.

Onnenkissa on varmalla ja nautittavalla kielellä kirjoitettu kirja, joka on tärkeine teemoineen vahvasti kiinni juuri tässä päivässä. Myös sen epätavallinen rakenne ilahduttaa: kirja alkaa keskeltä olohuoneen joogahetkeä ja päättyy kuin vaivihkaa optikkokäynteihin ja pakastimen sulatusurakkaan, numeroa tekemättä. Päähenkilö tekee arvovalintoja ja suuriakin pohdintoja keskellä kiireistä, tavallista ja sekavaa arkea, ei epäuskottavasti elämää suurempien dialogien ja ihmissuhdedraamojen ohessa, kuten joskus saa lukea. Samoin olin yllättynyt positiivisesti Södergranin konkreettisesta ja jalat maassa -henkisestä käsittelystä: kirjailija ei ollut mukana vain historiallisena reliikkinä ja ylimaallisena hahmona, jota ihaillaan etäältä – hän on kirjassa inhimillinen tutkimuskohde, johon päähenkilöllä (ja epäilemättä myös Vähäpesolalla) on käsinkosketeltavan lämmin suhde.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 4: Kirjailijan ainoa teos

Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Tulen koulusta. Ennen Tikkalan risteystä kätkeydyn linja-auton penkkiin. Nielen. Poskeni ovat kuumat ja läikikkäät. Risteyksen jälkeen helpotun.
Joskus äiti tulee Tikkalan risteyksessä kyytiin ja huutaa minua kovalla äänellä. Minä hymyilen vieruskaverille enkä katso äitiä ollenkaan. Nyt äiti on jättänyt tulematta, mutta minua hävettää se että minua hävettää.

img_20190906_1859558742603488715824246.jpg

Kreetta Onkelin esikoisteos Ilonen talo (1996, WSOY) on mainostekstiensä mukaan ”väkevä moderni klassikko”, joka käsittelee kotimaisessa kirjallisuudessa ikävän tutuksi käyneitä aiheita. Mukana ovat alkoholismi, väkivalta, mielenterveysongelmat ja syrjäiset kylät, joista halutaan kaupunkiin, tällä kertaa Luhangasta Jyväskylään. Onkelin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa teoksessa näkökulma on kuitenkin tuore, sillä kertojana toimii enimmäkseen perheen nuorin tyttö, Ruut. Kerronta kulkee hänen kehitystasojaan myötäillen; kuusivuotiaan huomion kiinnittävät kovin erilaiset asiat kuin parikymppisen. Suoraviivainen, toteava ja tiivis kirja kuvaa Tomperin perheen ahdistavalta kuulostavaa elämää viidentoista vuoden ajalta. Kuten arvata saattaa, loppukaan ei liikoja lupaile, vaikka perheen lapset selviävätkin hengissä aikuisuuteen; moniongelmaisten vanhempien lasten traumat eivät hevillä hellitä. Samanlaisia kohtaloita riittää tosielämässäkin, ja Ilonen talo oli ilmestyessään tapaus, joka kirvoitti myöhemmin jopa samannimisen tv-sarjan.

Kirja sijoittuu mahdollisesti 80-luvun Keski-Suomeen, Luhangan syrjäiseen kylään. Tomperin perheen muodostavat alkoholiongelmainen poliisi-isä, mieleltään järkkyvä ja kouluttautumaton äiti sekä kaksi tytärtä, Birge ja Ruut. Perhe-elämä on tyttöjen varhaislapsuudesta asti levottomuuden, vaaran uhan ja häpeän värittämää, mutta isän lopulta juotua itsensä hengiltä asiat alkavat nopeasti liukua entistä huonompaan suuntaan. Äiti alkaa kuluttaa alkoholia samaan tahtiin ja jo valmiiksi epävakaa persoona muuttuu lapsen näkökulmasta vielä hämmentävämmäksi: toisinaan äiti vannoo menevänsä ulos hirttämään itsensä, koska ei kestä lastensa kiukutteluja, toisinaan taas katoaa viikoiksi ja jättää ala-astelaiset huolehtimaan itsestään ja isosta omakotitalosta. Lapset joutuvat mitä kamalimpaan välikäteen; he rakastavat äitiään ja yrittävät suojella tätä muiden pahoilta puheilta, mutta samalla he kapinoivat ja toivovat alitajuisesti tavallista arkea, jota eivät koskaan ole saaneet elää.

Lopulta äidin viimeisetkin elämänhallinnan yritykset romahtavat siinä määrin, että lapset joutuvat sijaisperheeseen. Käytän sanaa joutuvat, sillä lapset kaikesta huolimatta ikävöivät kotiaan ja äitiään, eikä sijaisperheen isäkään osoittaudu turvalliseksi aikuiseksi. Äiti pysyy edelleen tyttöjen elämässä, mutta hänen toilailujensa seuraaminen satuttaa hiljalleen teini-ikäisiksi varttuvia tyttöjä yhä kovemmin. He alkavat oireilla eri tavoin: vanhempi Birge osoittaa avoimesti mieltään kaikille, mutta hiljaisempi Ruut vetäytyy itseensä ja haaveilee salaa hohdokkaasta arjesta Jyväskylässä. Rankan lapsuuden jäljiltä tavalliseen arkeen on kuitenkin vaikea pyrkiä ilman vankkaa tukiverkkoa, ja hiljalleen myös tyttöjen aluillaan olevat itsenäiset elämät alkavat suistua raiteiltaan.

Kirjan viimeiset luvut ovat kaikista lohduttominta luettavaa. Vaikka nuoriksi aikuisiksi kasvaneet siskokset ovat päässeetkin muuttamaan taianomaiseen Jyväskylään, elämä ei vastaa lainkaan nuoruuden toiveikkaita kuvitelmia. Oikeastaan kaikki toivo on jo heitetty, vaikka he ovat vasta parikymppisiä. Vuosien näköalattomuus, henkinen tuska ja fyysisetkin laiminlyönnit ovat tehneet tehtävänsä: lähiöasunnoissa jäljellä on vain kaiken alleen peittävä suru ja loputon väsymys, tavoitteet ja toiveet vain lapsuuden hömpötyksiä.

Ilonen talo on rankka ja ankean olon jättävä kirja, mutta lukukokemuksena yllättävän nopeasti ohi. Virkkeet ovat lyhyitä ja niistä välittyvät tunteet pitää lukea rivien välistä. Kertojan henkilöllisyys ja kaikkitietävyys vaihtelee, mutta enimmäkseen tarinaa seurataan Ruutin näkökulmasta. Hän raportoi elämästä, ihmisistä ja ajatuksistaan lähes robottimaisesti, tiiviitä huomioita tehden. Isän kuolema, väkivalta, hyväksikäytön todistaminen – kaikki kuvataan ilman emootiota, nopeasti ja siististi asiasta seuraavaan siirtyen. Onkelin tietoisesti valitsema tyyli välittää aavistuksen kaltoinkohdellun lapsen ja nuoren ajatusmaailmasta; välillä surettaa, välillä pelottaa, mutta analysointiin ei ole aikaa – kunhan vain selviäisi vielä seuraavaan hetkeen ja tämänkin haasteen yli.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 19: Et pidä kirjan nimestä