tammikuu 2020 – Sivuhenkilö

Kirsti Kuronen: Merikki

älä mene! Ruusu juoksee perääni
ja yrittää halata
se oli vitsi,
ei ne pahaa tarkoita
mä en jaksa noita
mun on ikävä meitä
ikävä surusiskoja
mutta mä tykkään olla Venlan ja Neean kanssa,
meillä on kivaa, ja jotenkin helppoa

nielaisen, käännyn ja lähden kotiin

niinpä niin, kivaa ja helppoa,
sen vastakohta on tyhmää ja hankalaa

Enimmäkseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen keskittyneen Kirsti Kurosen uusin, nuorille suunnattu Merikki (Karisto 2019) on lyhyydestään huolimatta pintaa syvemmälle pääsevä katsaus nuorten tyttöjen sielunelämään: ystävyyssuhteiden kuprut, mustasukkaisuus ja teini-iän myrskyt kuvataan lämpimästi ja nuoren lukijan asemaan asettuen. Teos on kipeistä teemoista huolimatta helppoa luettavaa, sillä Merikki on toistaiseksi Suomessa harvinaisen säeromaanin edustaja. Alle 100-sivuinen tarina siis etenee säe säkeeltä, ilmavasti ja ajatuksenvirtamaisesti, runollisestikin. Samalla loppusoinnuttomuus ja tiukasti nykypäivään sidotut aiheet tubettamisineen tekevät kirjasta helposti lähestyttävän.

Kirjan päähenkilö on yläastelainen Meri, jolla on aina ollut vahva tahto, vakava mieli ja taipumus melankoliaan. Lapsuudenystävän ja naapurin Ruusun kanssa on jaettu kaikki salaisuudet ja perustettu menestynyt lettien tekoon keskittyvä Youtube-kanava, mutta yhden kesälomareissun jälkeen Ruusu palaa muuttuneena. Enää eivät kiinnosta letit, tube ja yhteiset synkistelyt, vaan hänen bestiksikseen vaihtuvat lennossa Venla ja Neea. Merin mielestä tutut tytöt ovat vain pinnallisia hihittäjiä, eikä Ruusun yhtäkkinen mielenmuutos anna rauhaa: onko Meri vain itse tylsä ja vääränlainen, vai eivätkö muut vain tajua? Meri alkaa eristäytyä ylhäiseen yksinäisyytensä, mutta potee sydänsuruista pahimpia: pitkäaikaisen ja ainoan luottoystävän menettämistä.

Pian Ruususta etääntymisen jälkeen alkaa tapahtua kummia: paikallislehden etusivun kuvassa on aivan Merin näköinen tyttö, mutta Meri voi vannoa, ettei ole itse kuvassa. Pian Ruusukin alkaa väittää nähneensä Meriä aivan oudoissa paikoissa, joissa hän ei tosiaan ole ollut. Masentunut tyttö alkaa jo epäillä muistiaan ja mielenterveyttään, mutta kesän jälkeen ensimmäisenä koulupäivänä hän saa selityksen: paikkakunnalle on muuttanut ulkoisesti ja menneisyydeltäänkin lähes identtinen tyttö, jonka kanssa kaikki tuntuu heti luontevalta ja helpolta.

Merikki on monipuolinen ja hienosti kirjoitettu nuortenkirja, joka sopii varmasti myös hieman vähemmän lukeneille yläastelaisille lyhyytensä ja kevyen muotonsa ansiosta. Myös aikuisena kirjasta saa kuitenkin monenlaista irti: kirjan nimi osoittautuu pohtimaan pistäväksi sanaleikiksi, ja Merin kaksoisolennonkin pystyy tulkitsemaan monin tavoin.

Kuronen kuvaa lyhyissä säkeissä suuria tunteita: mustasukkaisuus, epätoivo, masennus, vahingonilo, jännitys, pettymys… Teini-ikäisten ystävyyssuhteet eivät ole helpoimmasta päästä, kun mielenkiinnonkohteet alkavat lopullisesti vaihtua yhteisistä leikeistä ja lettiharrastuksista coolina hengailuun ja porukkaan sulautumiseen. Meri on rohkea ja pysyy oman tiensä kulkijana niin tekemisissään kuin mielipiteissään, mutta joutuu sen vuoksi myös kärsimään henkisestä yksinäisyydestä ja kelpaamattomuuden tunteista. Kirjan loppu on kuitenkin rohkaiseva: yhdenkin samalla taajuudella olevan ihmisen löytäminen palauttaa uskon itseensä ja valon päiviin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 27: Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Ossi Nyman: Röyhkeys

Menin liukuportaisiin ja ylös toisessa kerroksessa olevaan kirjastoon. Kirjaston sohvilla ja muilla pehmeillä istuimilla istui maahanmuuttajia puhumassa keskenään ja romanikerjäläisiä, jotka olivat tulleet lämmittelemään ja pitämään taukoa kerjäämisestä. Minulle tuli kiitollinen olo siitä, että olin syntynyt Suomessa, eikä minun tarvinnut kerjätä ulkonam vaan sain lähettää hakemuksen kotoa tietokoneelta Kelalle ja rahat tulivat tilille aina täsmälleen kaksi päivää hakemuksen lähettämisen jälkeen.

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) herätti ilmestyessään kohun ainakin lehtien sivuilla. Nymanin omaan elämään pohjaava kertomus ideologisesti työttömästä miehestä herätti kummastusta ja pahastusta, mutta lukukokemuksena se on myös erittäin mielenkiintoinen. Röyhkeys on kirja, jossa ei puhuta perheestä, parisuhteesta, opinnoista, työstä, seksistä, elämänkriiseistä – lähes kaikki perinteiset aiheet loistavat poissaolollaan tai on tyrkätty pieneen sivuosaan. Sen sijaan lukija tutustuu mieheen, jonka asiat ovat oikeastaan aika hyvin ja tasapainossa, kunhan yhteiskunta vain jättäisi hänet rauhaan ja lakkaisi kiusaamasta normeillaan ja vaatimuksillaan. Aluksi hyvin suoraviivaiselta, yksinkertaiseltakin vaikuttava autofiktio yllättää kolmannessa luvussa monitasoisilla kerronnan keinoilla ja varmistaa, että lukukokemus jää pitkäksi aikaa mieleen.

Kirjan päähenkilö, kolmi–nelikymppinen mies ei ole käynyt kouluja ammattikoulun jälkeen, eivätkä yhteiskunnalliset velvollisuudet kiinnosta. TE-toimiston työllistämistoimet ja turhauttavat kurssit ovat pakollinen paha, joiden jälkeen miehen arki täyttyy rock-konserteista, lenkkeilystä ja kirjoittamisesta. Työttömyydestä kirjoitetaan ja puhutaan usein henkilökohtaisen tragedian tai täyden syrjäytymisen näkökulmista, mutta Röyhkeydessä työttömyys on tavallista elämää siinä missä muukin. Ainoa ero syntyy ulkopuolisten suhtautumisesta: päähenkilö saa jatkuvasti pohtia, mitä muut hänestä ajattelevat, sillä valinnastaan huolimatta hän ei halua pummata läheisiltään. Urakeskeisemmän tyttöystävän kalliit ja hyödylliset lahjatkin nolottavat, ja niistä on muistettava kiittää usein, jotta omatunto ei alkaisi liikaa kolkuttaa. Omat (eli työttömyyskorvauksina saadut) rahat kuitenkin kuluvat surutta keikkoihin ja reissuihin, elämästä nauttimiseen.

Työtön mies muuttuu kirjan edetessä yhä työteliäämmäksi: ensimmäisessä luvussa miehen tavoitteellinen työttömyys joutuu erikoiseen valoon, kun työläisistä laulava Bruce Springsteen paljastuu hänen suurimmaksi idolikseen. Toisessa luvussa Tampereella mies yrittää vältellä töitä niin, että se käy itsessään suorastaan työstä. Kolmannessa ja viimeisessä luvussa Helsingissä kirjoittamisharrastus alkaa kantaa hedelmää ja mies alkaa opiskella arvostetussa kirjoittamiskoulutuksessa tähdäten kirjailijuuteen. Virastojen ja lomakkeiden mukaan työtön päähenkilö on jatkuvasti aktiivinen ja hyvin päämäärätietoinen toimija, ja se toimiikin mielenkiintoisena kommenttina julkisessa keskustelussa esiintyviä mielikuvia vastaan.

Röyhkeys kyselee virkistävästi, miksi identiteetti ja ihmisarvo olisi rakennettava uran tai opintojen ympärille. Toisaalta hyvin paljon jää myös avoimeksi: päähenkilön motiiveja ideologiselle työttömyydelle ei selitetä mitenkään. Se tuntuu epäloogiselta, sillä työttömänä pysyminen vaatii paitsi paljon aikaa ja vaivaa, aiheuttaa miehelle myös jatkuvaa ahdistusta. Taustalla on siis pakko olla hyvin vahva syy, ja sen avaamattomuus jää häiritsemään koko kirjan ajaksi.

Toisin kuin monet muut viime vuosien autofiktiiviset teokset, Röyhkeys ei myöskään jää yksitasoiseksi kertomukseksi tai avautumiseksi nykyajan haasteista. Nyman sekoittaa pakan täysin kolmannessa luvussa, jossa muuten realistinen romaani saakin lukijan pohtimaan, kuka oikeastaan kertoo ja kenestä. Kaksi ensimmäistä lukua päähenkilö on nimetön, monien kenties fiktiiviseksi Ossi Nymaniksi tulkitsema henkilö, joka asuu Lahdenmäki-nimisen henkilön entisessä asunnossa. Kirjoittajakoulussa päähenkilön aiemmat seikkailut paljastuvat kuitenkin kertomukseksi, josta on hyvässä lykyssä tulossa kirja – ja tätä teosta puolestaan kirjoittaa Lahdenmäki. Kirjaa voi tulkita ja arvottaa lukuisilla tavoilla, mutta se on kiistattomasti mielenkiintoinen ja erottuva teos.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 16: Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Joskus sanotaan, että todellisia hovimestareita on vain Englannissa. Muissa maissa on vain miespalvelijoita, käytettiinpä heistä mitä nimitystä hyvänsä. Minä olen taipuvainen uskomaan, että asia on juuri niin. Mannermaalaisista ei ole hovimestareiksi, koska heiltä ihmislajina puuttuu kyky tukahduttaa tunteensa – kyky joka on ominainen vain englantilaiselle rodulle. Mannermaalaiset – ja suurimmaksi osaksi myös keltit, kuten varmaan myöntänette – eivät yleensä kykene hillitsemään itseään voimakkaissa tunnekuohuissa, ja sen tähden he pystyvät esiintymään ammattinsa vaatimalla tavalla vain kaikkein helpoimmissa tilanteissa.

Kazuo Ishiguron kolmas romaani, Pitkän päivän ilta (alk. The Remains of the Day, 1989; suom. Helene Bützow, Tammi 2017), sukeltaa peribrittiläiseen mielenmaisemaan ja paljolti jo kadonneen ammattiryhmän, hovimestareiden ja muun palveluskunnan, todellisuuteen. Ishiguro kirjoittaa tiukasti protokollia ja etikettejä noudattavan hovimestari Stevensin suulla ihmisen salaisimmista haaveista ja tavoitteista; niistä, joita ei itsellekään aina myönnetä. Uransa loppupuolella oleva Stevens alkaa entisen työtoverinsa lähettämän kirjeen innostamana pohtia monivaiheista elämäänsä Darlington Hallin palveluksessa. Toisaalta hän voi tyytyväisenä todeta saavuttaneensa aina tavoittelemansa ammatillisen tason ja arvostuksen, mutta huomaa samalla menettäneensä monta edelleen merkittävää asiaa muilla elämän osa-alueilla – ja tehneensä jopa tekoja, jotka olisi voinut jättää väliin. Haikea ja viisas kirja toteaa osoittelematta, miten menestyksekäskin täydellisyyteen pyrkiminen yhdellä elämän osa-alueella niin helposti sulkee muita, merkittäviäkin ovia. Jälkikäteen tarkasteltuna arvojärjestys saattaa olla hyvin erilainen.

Uskollinen, hillitty ja salaa erittäin ammattiylpeä hovimestari Stevens kaipaa tarinan nykyhetkestä 1950-luvulta toista maailmansotaa edeltäneille vuosikymmenille. Silloin Stevensin pitkäaikainen ja ammatillisen läpimurron kannalta tärkeä työpaikka Darlington Hall sekä muutkin kartanot vielä kuhisivat ammattitaitoista palvelusväkeä, korkea-arvoisia omistajia ja mielenkiintoisia tilaisuuksia juhlista poliittisiin kokouksiin. Osa Stevensin nostalgiasta kohdistuu myös äärimmäiseen pätevään mutta temperamenttiseen entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin. Hän lähti talosta jo vuosikymmeniä sitten avioituakseen lähes hetken mielijohteesta, mutta läheinen työtoveruus on saanut kaksikon epäsäännöllisen kirjeenvaihdon pysymään voimissaan. Neiti Kentonin – eli nykyisen rouva Bennin – uusin kirje herättää Stevensissä levottoman toivon: vaikuttaisi lähes siltä, että taloudenhoitaja haikailisi takaisin tuttuun työpaikkaan avioliiton rapistuessa. Neiti Kentonin paluu ratkaisisi myös Stevensin suurimman ongelman, kartanon aivan liian vähäisen henkilökunnan määrän.

Kartanon uutena isäntänä hääräävä amerikkalainen liikemies herra Farraday on tuonut mukanaan lukuisia ennenkuulumattomia muutoksia talon arkeen, mutta nyt Stevens on siitä iloinen. Vasten yleisiä tapoja hovimestari päättää pitää lomaa ja matkustaa halki englantilaisen maaseudun neiti Kentonin luo tiedustellakseen, olisiko hän todella käytettävissä. Tästä alkaa kuuden päivän automatka, jonka aikana Stevensillä on aikaa muistella tekemisiään ja tekemättömyyksiään entisen omistajan, lordi Darlingtonin palveluksessa. Iso osa muistoista osoittaa hänen toimineen täysin korkeiden standardiensa mukaan: kunnon hovimestarin ilme ei täydelle salille tarjoillessa värähtänytkään, vaikka isä teki kuolemaa saman talon yläkerrassa. Matkan määränpään lähestyessä Stevens käy kuitenkin yhä epävarmemmaksi; huolimatta robottimaisesta mielenhallinnastaan monissa tilanteissa hän ei voi olla ajattelematta, että tunteet ja omat ajatukset olisi toisinaan ollut syytä laittaa etiketin edelle.

Vaikka iäkkään hovimestarin kuuden päivän aikana yhä rehellisimmiksi käyvät tilinteot menneisyytensä kanssa ovat jo yksinään loistavasti kirjoitettuja, Pitkän päivän ilta on paljon muutakin. Ishiguro tekee kerrassaan mielenkiintoisen ja yksityiskohtia vilisevän katsaukseen itselleni tuntemattomaan ajanjaksoon ja kulttuuriin. Vanha brittiläinen hovimestariperinne selitetään perinpohjaisesti, ja lisäksi kirja on mielenkiintoisesti yhteydessä historian suurimpiin poliittisiin käänteisiin. Toisen maailmansodan natsikytkökset saivat pohjimmiltaan hyvää tarkoittaneen lordi Darlingtonin suistumaan raiteiltaan ja koko lähitienoon mustaamaan hänen aiemmin maineikkaan nimensä; nyt jälkikäteen myös Stevens pohtii, mikä hänen, uskollisen palvelijan, merkitys lopulta oli kyseenalaisissa tapahtumissa.

Sodan jälkeen brittiläinen maaseutu koki myös peruuttamattomia muutoksia: köyhtyneet ja menehtyneet kartanonomistajat korvautuivat monin paikoin nousukkailla ja amerikkalaisilla raharikkailla, jotka alkoivat johtaa tiluksia eri perintein ja opein, yleensä ilman suuria palveluskuntia. Kokonaisten ammattiryhmien kadotessa Stevens pohtii, mitä koko elämän mittaisesta omistautumisesta oikeastaan jäikään käteen. Melankolinen pohjavire säilyy läpi kirjan, mutta Ishiguro osaa tuoda yksioikoiseen päähenkilöönsä myös sopivissa määrin absurdia huumoria ja samastuttavuutta. Myös teoksen johtava ajatus ohjaa toiveikkuuteen: vaikka elämä ei menisi suunnitelmien mukaan, jäljellä olevasta olisi osattava vielä nauttia parhaansa mukaan, kohtaloonsa alistuen ja menneestä oppien.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 44: Kirjassa on kirjeenvaihtoa