autofiktio – Sivuhenkilö

Ossi Nyman: Röyhkeys

Menin liukuportaisiin ja ylös toisessa kerroksessa olevaan kirjastoon. Kirjaston sohvilla ja muilla pehmeillä istuimilla istui maahanmuuttajia puhumassa keskenään ja romanikerjäläisiä, jotka olivat tulleet lämmittelemään ja pitämään taukoa kerjäämisestä. Minulle tuli kiitollinen olo siitä, että olin syntynyt Suomessa, eikä minun tarvinnut kerjätä ulkonam vaan sain lähettää hakemuksen kotoa tietokoneelta Kelalle ja rahat tulivat tilille aina täsmälleen kaksi päivää hakemuksen lähettämisen jälkeen.

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) herätti ilmestyessään kohun ainakin lehtien sivuilla. Nymanin omaan elämään pohjaava kertomus ideologisesti työttömästä miehestä herätti kummastusta ja pahastusta, mutta lukukokemuksena se on myös erittäin mielenkiintoinen. Röyhkeys on kirja, jossa ei puhuta perheestä, parisuhteesta, opinnoista, työstä, seksistä, elämänkriiseistä – lähes kaikki perinteiset aiheet loistavat poissaolollaan tai on tyrkätty pieneen sivuosaan. Sen sijaan lukija tutustuu mieheen, jonka asiat ovat oikeastaan aika hyvin ja tasapainossa, kunhan yhteiskunta vain jättäisi hänet rauhaan ja lakkaisi kiusaamasta normeillaan ja vaatimuksillaan. Aluksi hyvin suoraviivaiselta, yksinkertaiseltakin vaikuttava autofiktio yllättää kolmannessa luvussa monitasoisilla kerronnan keinoilla ja varmistaa, että lukukokemus jää pitkäksi aikaa mieleen.

Kirjan päähenkilö, kolmi–nelikymppinen mies ei ole käynyt kouluja ammattikoulun jälkeen, eivätkä yhteiskunnalliset velvollisuudet kiinnosta. TE-toimiston työllistämistoimet ja turhauttavat kurssit ovat pakollinen paha, joiden jälkeen miehen arki täyttyy rock-konserteista, lenkkeilystä ja kirjoittamisesta. Työttömyydestä kirjoitetaan ja puhutaan usein henkilökohtaisen tragedian tai täyden syrjäytymisen näkökulmista, mutta Röyhkeydessä työttömyys on tavallista elämää siinä missä muukin. Ainoa ero syntyy ulkopuolisten suhtautumisesta: päähenkilö saa jatkuvasti pohtia, mitä muut hänestä ajattelevat, sillä valinnastaan huolimatta hän ei halua pummata läheisiltään. Urakeskeisemmän tyttöystävän kalliit ja hyödylliset lahjatkin nolottavat, ja niistä on muistettava kiittää usein, jotta omatunto ei alkaisi liikaa kolkuttaa. Omat (eli työttömyyskorvauksina saadut) rahat kuitenkin kuluvat surutta keikkoihin ja reissuihin, elämästä nauttimiseen.

Työtön mies muuttuu kirjan edetessä yhä työteliäämmäksi: ensimmäisessä luvussa miehen tavoitteellinen työttömyys joutuu erikoiseen valoon, kun työläisistä laulava Bruce Springsteen paljastuu hänen suurimmaksi idolikseen. Toisessa luvussa Tampereella mies yrittää vältellä töitä niin, että se käy itsessään suorastaan työstä. Kolmannessa ja viimeisessä luvussa Helsingissä kirjoittamisharrastus alkaa kantaa hedelmää ja mies alkaa opiskella arvostetussa kirjoittamiskoulutuksessa tähdäten kirjailijuuteen. Virastojen ja lomakkeiden mukaan työtön päähenkilö on jatkuvasti aktiivinen ja hyvin päämäärätietoinen toimija, ja se toimiikin mielenkiintoisena kommenttina julkisessa keskustelussa esiintyviä mielikuvia vastaan.

Röyhkeys kyselee virkistävästi, miksi identiteetti ja ihmisarvo olisi rakennettava uran tai opintojen ympärille. Toisaalta hyvin paljon jää myös avoimeksi: päähenkilön motiiveja ideologiselle työttömyydelle ei selitetä mitenkään. Se tuntuu epäloogiselta, sillä työttömänä pysyminen vaatii paitsi paljon aikaa ja vaivaa, aiheuttaa miehelle myös jatkuvaa ahdistusta. Taustalla on siis pakko olla hyvin vahva syy, ja sen avaamattomuus jää häiritsemään koko kirjan ajaksi.

Toisin kuin monet muut viime vuosien autofiktiiviset teokset, Röyhkeys ei myöskään jää yksitasoiseksi kertomukseksi tai avautumiseksi nykyajan haasteista. Nyman sekoittaa pakan täysin kolmannessa luvussa, jossa muuten realistinen romaani saakin lukijan pohtimaan, kuka oikeastaan kertoo ja kenestä. Kaksi ensimmäistä lukua päähenkilö on nimetön, monien kenties fiktiiviseksi Ossi Nymaniksi tulkitsema henkilö, joka asuu Lahdenmäki-nimisen henkilön entisessä asunnossa. Kirjoittajakoulussa päähenkilön aiemmat seikkailut paljastuvat kuitenkin kertomukseksi, josta on hyvässä lykyssä tulossa kirja – ja tätä teosta puolestaan kirjoittaa Lahdenmäki. Kirjaa voi tulkita ja arvottaa lukuisilla tavoilla, mutta se on kiistattomasti mielenkiintoinen ja erottuva teos.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 16: Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Ensimmäinen lähtöni viritti uudenlaisen voimakentän. Minustakin oli tullut arvaamaton, minäkin saatoin tehdä omia ratkaisuitani. En enää ottanut kaikkea vastaan. Mikossa se synnytti tarpeen miellyttää minua, toisaalta hallita rautaisemmin.

Ja niinpä yhtenä aamuna se taas tapahtui. Nyrkit heiluivat, kauhu täytti kellarimme ja minä etsin pakoreittiä. Muistin mitä Tuula oli sanonut, minun pitäisi kertoa että minua pelottaa, mutta se vain nauratti Mikkoa ja sai ilkkumaan, hähähä ai pelottaako sua vai.

Laura Mannisen esikoiskirja Kaikki anteeksi (WSOY, 2018) kertoo parisuhdeväkivallasta kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin perustuen. Juoni etenee sen perinteisen ja selkäpiitä karmivan kaavan mukaan: ensin nelikymppisen Lauran elämään löytynyt Mikko on kaikkien toiveiden täyttymys, mutta vuoden kuluttua hän löytää itsensä juoksemasta öisin pakoon väkivaltaisia mustasukkaisuuskohtauksia – eikä kukaan lähipiiristä olisi uskonut.

Herkkä, kohtelias ja charmikas mies huolehtii ja kehuu aivan toisella tavoin kuin kukaan aiemmin, ja edellisissä suhteissaan pettynyt Laura tekee alitajuisesti kohtalokkaan päätöksen: tämä suhde tulee toimimaan, vaikka mikä olisi. Viikon tuntemisen jälkeen pari on liimautunut yhteen kuin vakiintunut pariskunta, kuukauden jälkeen he ovat jo erottamattomia, muutaman kuukauden päästä täysin riippuvaisia toisistaan. Hiljalleen Laura alkaa kaipaamaan hitaampaa etenemistä ja omaa tilaa, mutta Mikon loukkaantuneet reaktiot ääneen lausuttuihin epäilyksiin hälventävät ajatukset nopeasti: eikö pitäisi olla kiitollinen siitä, että mies haluaa niin innolla rakentaa yhteistä tulevaisuutta?

Pian lapsettomuuden valinnut stadilainen Laura hoitaakin viikonloppuisin Mikon omakotitaloa ja kolmea lasta Seinäjoella, sillä erossa oleminen on muuttunut mahdottomaksi – kirjaimellisesti, sillä Mikko seuraa häntä töihin ja häiriköi Lauran puhelimeen ikäväksi naamioituja syyllistyksiä, elleivät tapaamiset suju hänen tahtonsa mukaan. Toisaalta kohteliaat ja hauskat lapset alkavat tuntua päivä päivältä rakkaammilta ja parisuhde on suuri ylpeyden aihe, mutta pienet sattumukset saavat Lauran hyvin epävarmaksi tulevasta: Mikon mielialat käyvät vakiintumisen edetessä epävakaiksi, vaikka Laura tekee kaikkensa suhteen, uusperheen ja Mikon tyytyväisyyden eteen.

Kun väkivalta hiljalleen tulee osaksi tavallista arkea, Laura on jo niin turtunut manipulointiin, valehteluun ja valtapeleihin, ettei jaksa tai ymmärrä nostaa kytkintä. Apua haetaan ja anteeksi pyydellään, mutta mikään ei muutu: hurmaavan Mikon raunioilta on tullut yhtäkkiä esille vain julma, ilkeä ja arvaamaton mies, eikä Laura pysty sitä ensin hyväksymään. Perheen elämään saapuvat vuoron perään poliisi, lastensuojelu ja psykoterapeutit, mutta kaikkialla tunnutaan joko vain uskovan Mikon vakuuttavaa ulkokuorta tai keskityttävän Mikon diagnosointiin ja auttamiseen. Kaiken henkisen ja fyysisen kärsimyksen keskellä Laura jää yksin, suorastaan tipahtaa yhteiskunnan turvaverkkojen läpi: miksi väkivallantekijä saa kaiken huomion, miksei uhria haastatella ilman vainoajaansa, miksei uhrilta aina edes oma-aloitteisesti kysytä vointia, ajatuksia, mitään? Asiat kääntyvät parempaan suuntaan vasta, kun Laura löytää samaa kokeneen Tuulan, viisaan järjestövapaaehtoisen, jonka vastaanotolta hän saa toivoa uuden alun muodostamiseen.

Teksti on kerta kaikkiaan hyytävää mutta realistista. Kirjaa ei voi laskea käsistään, kun sen parissa kerran on päässyt vauhtiin. Absurdit, yllättävät ja kamalat juonenkäänteet vievät kaiken huomion tekstin tyyliltä, mutta suoraviivainen kerronta palvelee tässä romaanissa tarkoitustaan: väkivaltaisen suhteen kaava ja rikkinäinen arki tehdään tutuksi, mutta tarjolla on myös elävä ja oikea esimerkki selviämisestä. Kirjan heikoimmaksi lenkiksi muodostuivat muutamat Mikon näkökulmasta kirjoitetut luvut: ne on kirjoitettu Lauran lukuihin verrattuna kovin yksinkertaistaen ja mustavalkoisesti. Lauran hahmossa on syvyyttä ja häneen samastuu, mutta Mikosta saa vain pintapuolisen käsityksen – ja senkin lähes kokonaan Lauran näkökulmasta.

Tarinasta irrallisessa epilogissa Manninen toteaa, että Kaikki anteeksi on kirjoitettu, jotta parisuhdeväkivallasta puhuttaisiin enemmän. Tutkimusten mukaan noin 30 % suomalaisista naisista on joutunut kumppaninsa väkivallan uhriksi. Luku on valtava, ja kirjoittaja aiheellisesti ihmettelee: ”Missä kaikki nuo naiset ovat? Tunnen paljon naisia, mutta mieleeni ei tule juuri ketään, joka olisi kertonut kokeneensa parisuhdeväkivaltaa. Ja silti lähes joka kolmas on. Väkivaltaa käytetään kaikissa yhteiskuntaluokissa, jokaisella asuinalueella, meistä jokainen tuntee jonkun.” Kirja hyppää yksilön tasolta yhteiskunnalliselle: miten Suomi sallii ja mahdollistaa nämä luvut? Kaikki anteeksi antaa yhden selityksen monimutkaiseen kysymykseen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 31: Kirjassa kuljetaan metrolla

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Riisun takkini ja kenkäni ja käyn hänen viereensä, paikkaan jota hän minulle osoittaa. Sänky on kapea mutta mahdun makaamaan kyljelläni, aivan hänessä kiinni. Suutelen hänen kaulaansa. Silittelen hänen hiuksiaan. Kaikki on pohjattoman surullista mutta silti tai juuri siksi myös hellää, jatkamme puhetta samassa tunnustuksellisessa sävyssä kuin aamuyöllä puhelimessa. Arki on Kätilöopiston ikkunoiden ulkopuolella ja me tiedämme sen ja meidän on kannettava siitä huolta mutta silti juuri nyt olemme näiden seinien suojassa omassa kahdenkeskisessä kuplassamme ja tunnemme tarvetta sanoa toisillemme asioita, joita koskaan tavallisesti ei sanota.

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) on henkilökohtainen ja merkittävä romaani suurista menetyksistä. Kirjailijan kymmenes aikuisille suunnattu teos jakautuu kahteen osaan – joita teoksessa nimitetään kirjoiksi –, jotka vuorottelevat pelottavan syvän surun, kohtalolle kuuliaisen avuttomuuden ja raivokkaan toivon välillä. Ensimmäinen kirja kertoo vielä syntymättömän lapsen menettämisestä ja lääketieteellisistä syistä aborttiin hakeutumisesta; toinen kirja vahinkoraskaudesta, jonka seurauksena perhe saa pelätä keskoskaksosten tulevaisuuden puolesta. Lapsen vakava sairaus ja kuolema ovat aiheina suuria ja sitä itse kokemattomille lähes käsittämättömiä; kuitenkin Itkonen onnistuu välittämään kaiken kovin ymmärrettävästi ja uskottavasti, jopa samastumiskohtia meille muillekin tarjoillen. Ihmettä kaikki on ennen kaikkea humaani ja ihmisiä äärimmäisissä suruissa kuvaava kirja, joka – näkökulmasta riippuen toiveikkaasti tai raadollisesti – osoittaa, ettei suurinkaan suru pysäytä elämää: kaiken jälkeen jatketaan ja on jatkettava eteenpäin.

Nelikymppinen helsinkiläinen pariskunta, kaksi tervettä lasta, mukavaa elämää ja perhematkailua, iltatähti tulossa täydentämään onnen – ja yhtäkkiä idylli rusentuu raskausviikolla 17 menneisiin lapsivesiin ja päättymättömään lääkäreillä juoksemiseen. Juoni on monisyinen ja niin uskomaton, että epäuskottavuudessaan se ei voi olla kuin peräisin oikeasta elämästä. En kuitenkaan kirjoita siitä tässä tarkemmin, sillä kirjan pääosassa ovat äärimmäisen vahvat tunteet, jotka tarttuvat lukijaankin.

Isän näkökulmasta kirjoitetussa kirjassa taustalla häilyvät jo ensin mainittujen vaikeuksien lisäksi valtavien paineiden ja heittelevien tunteiden vuoksi rakoileva avioliitto, vanhempien lasten turvallisuudentunteesta huolehtiminen ja isän oma jaksaminen: välillä kun tuntuu, ettei jaksaisi enää hetkeäkään. Jostain mielen perukoille syöpynyt perinteinen miehen malli edellyttäisi loppumatonta tuen ja turvan jakamista muulle perheelle, mutta kaoottisesta tilanteesta toiseen siirtyessä usko ja voimat ovat lopussa jo ennen toisen kirjan alkua. Kirja kertookin paitsi lapsen menettämisestä ja sairastamisesta, myös kotimaisessa kirjallisuudessa yllättävän harvoin esille pääsevästä vakiintuneesta parisuhteesta, perhearjesta ja perheen sisäisistä suhteista. Vaikka tässä tapauksessa pariskunta ja kaksi vanhempaa lasta elävätkin jatkuvan poikkeustilan keskellä, kohtaukset sairaalan ulkopuolella ovat tavallisuudessaan raikkaita.

Vaikka näkökulma on kerronnan ansiosta tässä kirjassa enemmän perheen isän kuin lapsia kantavan äidin, ei Ihmettä kaikki tosiaan pyöri isän ympärillä tai unohda kenenkään tunteita. Kiistämättömiä päähenkilöitä ovat ensin avuton sikiö ja sitten pelottavan pieninä syntyneet keskoset. Ne ovat isän ja äidin riitojen aihe, ne ovat vanhempien sisarusten pelkojen aihe, ne ovat läheisten hapuilevien osanottojen ja epätoivoisten tsemppausten aihe, ne ovat kaikki ja kaikkialla. Isän ja äidin vaikeat tuntemukset eivät kilpaile keskenään, vaikka hahmot kirjassa niin hetkeksi eksyvätkin luulemaan – vauvat ovat kaikkien yhteinen suru ja prioriteetti.

Tragedioista on helpompaa kirjoittaa ylevästi ja kaunistellen kuin kaikkia niitä rumiakin tunteita ja vaiheita kuvaten. Ihmettä kaikki perustuu Itkosen omiin ja perheensä intiimeihin tunteisiin ja kipeisiin vaiheisiin, mutta silti hän valitsee vaikeamman tien siinä onnistuen – tai ehkäpä juuri siksi. Kaikesta välittyvät oikeasti koetut ja kypsästi prosessoidut vaiheet, jotka kirjan sivuilla muuttuvat toisinaan jopa kirjoittajan objektiiviseksi tutkiskeluksi menneestä.

Itkonen kirjoittaa pitkiin aikoihin vaikuttavinta lukemaani tekstiä sydänverellä, välillä mustalla huumorilla ja useimmiten äärimmäisen rohkeasti; myös epämiellyttäviä ajatuskulkuja ja toimintatapoja itsestään ja muista paljastaen. Jokainen voi varmasti jollain tasolla samastua kirjan kuvaamiin inhimillisiin, ahdistuneisuuden aiheuttamiin paniikkireaktioihin ja toisinaan epäterveisiin selviytymiskeinoihin, joihin tiukassa paikassa tukeudutaan alitajuisesti. Erityisen vaikutuksen minuun teki löytämäni tieto siitä, että Itkonen lahjoitti koko palkkionsa tästä kirjasta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Kirja on paitsi varmasti kaivattu ja kaunistelematon kuvaus lapsensa menettämisestä ja keskosten puolesta pelkäämisestä kaikille aikuisille, myös konkreettinen teko kirjassa kuvattujen vaikeuksien kanssa kamppaileville vauvoille.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 17: Kirjassa on kaksoset

Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat

En olisi koskaan uskonut kaipaavani sitä, että katsoo toisen kanssa yömyöhällä Yle Areenasta ihan mitä tahansa, kunnes nukahtaa. Tai sitä, että kävelee elokuvateatterista raitiovaunupysäkille värjöttelemään lokakuisessa vesisateessa. Tai sitä, että yrittää lauantaiaamuisin onkia karrelle palaneita ruisleipäviipaleita rikkinäisestä leivänpaahtimesta.

Hetkien ainutkertaisuutta ei osaa arvostaa, vaikka sen alitajuisesti tiedostaisi. En tiedä, ymmärtäisikö sitä, vaikka ripustaisi asuntoonsa kymmenen kaiken katoavaisuutta käsittelevää sisustustaulua.

Tuomas Kokon esikoisromaani Tosi kivat juhlat (Kosmos, 2019) on tiivis vuodatus nuorehkon kaupunkilaismiehen ahdingosta. Parisuhteen päättyminen ja läheisyyden kaipuu, heikko raha- ja työllisyystilanne, häpeä pikavipeistä ja liiasta YouTuben katselusta sosiaalisten suhteiden hoitamisen sijaan, epätietoisuus siitä, haluaako joskus isäksi tai tarjoutuuko siihen edes mahdollisuutta… 2010-luvulla elävän milleniaalin ongelmat aiheutuvat paitsi omista valinnoista ja epäonnisista sattumista, myös yhteiskunnan jatkuvasti kiristyvistä paineista ja lisääntyvästä epävarmuudesta. Ajatuksenvirtamainen, listauksia ja neuroottista itsetutkiskelua sisältävä kirja on vahvasti kiinni juuri tässä ajassa, mutta itselleni jäi olo, että tiivis ja lyhyt kirja antoi lukijalle vain pintaraapaisun käsittelemistään teemoista.

Nimettömäksi jäävä kolmikymppinen, helsinkiläinen päähenkilö on puheidensa perusteella eronnut jokin aika sitten ja haikailee parhaillaan parisuhteen mukanaan tuomien etujen perään: ainakin parisuhteessa olisi joku, jonka kanssa katsella videoita ja kysellä, mitä kuuluu. Masennus ajaa kaiken sosiaalisen kanssakäymisen minimiin, eikä mies jaksa tai osaa tutustua myöskään baarissa, festareilla tai deittisovelluksissa tapaamiinsa naisiin, jotka häntäkin toisinaan oma-aloitteisesti lähestyvät. Apua ei tunnu löytyvän edes sitä aktiivisesti etsivälle: terapeutti toisensa jälkeen ilmoittaa, ettei pysty ottamaan yhtään uutta asiakasta, ja odotellessaan ammattiapua mies turvautuu lääkitykseen ja satunnaisiin humalaisiin iltoihin.

Ylipäätään arki tuntuu jatkuvasti tahmealta ja oikeastaan melko yhdentekevältä taistelulta: yliopistosta valmistuminen ei tuonutkaan työtä, ja vahingollisen pikavippikierteen katkaisemiseksi on kokeiltava työtä provikkapalkkaisena puhelinmyyjänä. Toimeentulotukea ei lisäselvitysten puutteessa heru, vaikka mies lähettelee työhakemuksia toisensa perään, ja häätö vuokra-asunnosta häilyy uhkaavasti mielen pohjalla. Elämää ei helpota miehen taipumus jatkuvaan itsereflektioon, joka alkaa hiljalleen kääntyä itseään vastaan: kun mielessä pyörii kasa vastaamattomia kysymyksiä aina elämäntarkoituksesta siihen, mitä muut hänen hammasharjaostoksistaan ajattelevat, jäävät monet elämänlaatua parantavat teot tekemättä, kun vatvominen vie jo kaiken energian.

Tosi kivat juhlat kerrotaan päähenkilönsä näkökulmasta, suorastaan hänen päänsä sisästä: aiheet vaihtuvat lennosta ja parenteesit toisensa jälkeen katkovat kerrontaa, kun eteen tulevat asiat herättävät aina uusia ajatuksia ja muistoja. Minäkertoja keskittyy nykyisyyteen ja kertoo menneisyydestään vain niukasti, ja itse jäinkin kaipaamaan enemmän taustoitusta. Nyt tarina alkaa suorasta toiminnasta ja valmiiksi heikosta elämänvaiheesta, mutta päättyneen parisuhteen lisäksi lukija ei saa tietoonsa nykytilanteen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Kerronta jää (tarkoituksellisestikin) aukkoiseksi, mutta se jättää samalla päähenkilön etäiseksi ja koko tarinan merkityksen laimeammaksi. Kokko hyödyntää tekstissään myös yllättävän paljon listoja; ensimmäiset kerrat ne toimivat tehokeinona, mutta lyhyessä ja muutenkin kerronnaltaan katkonaisessa kirjassa niitä tuntuu lopulta olevan turhan tiheään tahtiin.

Kokon teoksessa ajankohtaisimpana ja tuoreimpana elementtinä pidän mielenterveysongelmien aiheuttaman ongelmien ketjun kuvausta. Akateeminen koulutus, kesän Flow-ranneke ranteessa ja kavereiden 30-vuotisjuhlakutsut eivät estä kokemasta vakaviakin mielenterveysongelmia ja haasteita arkipäivässä. Vaikka tietoa ja apua on saatavilla enemmän kuin ennen, ei niistä edelleenkään voida puhua neutraalisti kuin flunssasta tai jalan murtumisesta – ja siksi kulissien ylläpitämiseen voidaan käyttää vahingollisiakin keinoja.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 35: Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.

Aino Vähäpesolan esikoisromaani Onnenkissa on moneen suuntaan kurkottava, moderni kuvaus nuoren naisen kaipauksesta tasa-arvoisempaan maailmaan. Samalla se on myös hauskoja ja pohtimaan pistäviä arkisen elämän anekdootteja tarjoava kokonaisuus, joka turvaa käänteissään viehättävällä tavalla runoilija Edith Södergranin henkilöhistoriaan ja lyriikkaan. Romaanin puhuja – nimettömäksi jäävä, alle 25-vuotias kantakaupungissa asuva nainen – havainnoi ympäristöään kirjallisuudenopiskelijan välinein. Södergranin säkeet valavat päähenkilöön uskoa monimutkaisten pohdintojen edessä, toisinaan toimivat jopa valmiina vuorosanoina kirjailijan gradunsa ansiosta läpikotaisin tuntevalle naiselle. Runot limittyvät luontevasti osaksi nykyaikaista kerrontaa ja tematiikkaa, ja Vähäpesolan kirja tiivistääkin hyvin sen, miten vähän eri aikakausienkin ihmisten toiveet lopulta eroavat toisistaan.

Kirja on mielenkiintoinen sekoitus autofiktiota, Södergranin pienoiselämäkertaa ja kaunokirjallisuutta. Myös Vähäpesola itse on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka takakannen mukaan ainakin kirjan julkaisuhetkellä valmisteli pro gradu -työtään Edith Södergranin runojen feministisestä luennasta. Vähäpesolan omat pohdinnat ovat varmasti tärkein tekijä siihen, että Onnenkissan päähenkilön kipuilut feminististen arvojensa ja yhteiskunnan raamien yhteensopimattomuudesta tuntuvat kovin samastuttavilta ja aidoilta. Päähenkilö on aktiivinen toimija maailmassa, jossa edelleen monilla on ankarat raamit sille, mitä naisen tulisi olla ja miltä näyttää. Päähenkilö kipuilee ulkonäkönsä, arvojensa, ihmissuhteidensa, seksuaalisuutensa ja akateemisten tavoitteidensa kanssa, sillä jokaiselta osa-alueelta tuntuu löytyvän omat ahtaat lokeronsa naisia varten. Päähenkilö ei kuitenkaan halua taipua ulkoa saneltujen sääntöjen paineessa, vaan alkaa hitaasti mutta varmasti elää siten, kuin hänestä itsestään hyvältä tuntuu; ei siten, kuten naisilta oletetaan. Onnenkissan johtotähdeksi muotoutuvat Södergranin Vierge moderne -runon voimakkaat sanat:

”En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa… – -”
(suom. Pentti Saaritsa)

Vaikka Onnenkissa on kasvukertomus, se ei ole juoneltaan suoraviivainen; itse voisin kuvailla sitä ennemmin jopa valikoimaksi arkisia tapahtumia, muistikuvia ja ympäristön herättämiä ajatuskulkuja, joita sitoo yhteen päähenkilön pyrkimys kohti itselleen ja arvoilleen rehellisempää elämää Södergranin vauhdittamana. Toisaalta juuri erilaiset tuokiokuvaukset Helsingin kaduista, yliopiston luentosalien valtataisteluista ja nykyhetken trendeistä ovat kirjan herkullisinta antia; nyt ne laittavat nuoren kaupunkilaisnaisen elinympäristön selkeisiin kansiin, tulevaisuudessa ne raottavat lukijalle jotain jo unohdettua ja muuttunutta. Ehkä joskus feministisiä teorioita ja tasa-arvoa täytenä hömppänä pitävät kirjallisuudenprofessorit ovat enää vain kaunokirjallisia hahmoja?

Kirjan tuoreus ja ajankohtaisuus on omalla kohdallani varmasti erityisen vahvaa siksi, että olen monella tapaa täydellistä kohderyhmää; olen Vähäpesolan ikäluokkaa, ja kirjallisuuttakin Helsingin yliopistolla opiskelleena nuorena naisena jaan paljon yhteisiä kokemuksia, mielenkiinnonkohteita ja arvoja Onnenkissan autofiktiivisen päähenkilön kanssa. Toisaalta kirja tuntui niin intiimejä ja jokaisen yksilöllisesti kokevia asioita käsittelevältä, ettei samastumispintaa aina jäänyt. Päähenkilö käsittelee pohdinnoissaan pitkällisesti niin joogan merkitystä itselleen, seksuaalisuuttaan kuin menneitä ihmissuhteitaan, ja vaikka näitä teemoja sidotaan osin suurempiin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin, lukijana jää voimakkaan henkilökohtaisuuden vuoksi helposti vain ulkopuolisen katselijan ja kuuntelijan asemaan.

Onnenkissa on varmalla ja nautittavalla kielellä kirjoitettu kirja, joka on tärkeine teemoineen vahvasti kiinni juuri tässä päivässä. Myös sen epätavallinen rakenne ilahduttaa: kirja alkaa keskeltä olohuoneen joogahetkeä ja päättyy kuin vaivihkaa optikkokäynteihin ja pakastimen sulatusurakkaan, numeroa tekemättä. Päähenkilö tekee arvovalintoja ja suuriakin pohdintoja keskellä kiireistä, tavallista ja sekavaa arkea, ei epäuskottavasti elämää suurempien dialogien ja ihmissuhdedraamojen ohessa, kuten joskus saa lukea. Samoin olin yllättynyt positiivisesti Södergranin konkreettisesta ja jalat maassa -henkisestä käsittelystä: kirjailija ei ollut mukana vain historiallisena reliikkinä ja ylimaallisena hahmona, jota ihaillaan etäältä – hän on kirjassa inhimillinen tutkimuskohde, johon päähenkilöllä (ja epäilemättä myös Vähäpesolalla) on käsinkosketeltavan lämmin suhde.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 4: Kirjailijan ainoa teos