Joskus vaikeina iltoina, kun istuttiin kumpikin murjottamassa eri puolilla taloa, mietin, että ehkä tämän surkeuden syynä ovat mun omat ajatukset. Kun seistiin Iston kanssa alttarilla sinä heinäkuisena iltapäivänä huomasin äkkiä ajattelevani, että tätäkö se sitten on. Että tässä seistään hetki, pappi sanoo aamen, ja siinä sitä sitten ollaan niin kamalasti naimisissa. Jumissa. Verkossa yhteen ihmiseen.
Eve Hietamiehen neljäs romaani, kauan ennen Yösyöttö-menestystä ilmestynyt Teräsmiehen morsian (Otava 1995) on tarina kolmikymppisen pariskunnan kasvukivuista, lapsuudentraumoista ja perheriidoista. Hietamiehen laji on tässäkin eräänlainen musta komedia, mutta teemojensa puolesta teoksen sävyt ovat erittäin tummasta päästä. Vaikka ajan kulumisen huomaa monista arkielämän yksityiskohdista, 1990-luvulla kirjoitettu kirja on edelleen yllättävän kiinni ajassa: helsinkiläisen pääpari Iiriksen ja Iston kiistat sukuloinneista, lapsen yrittämisestä (tai yrittämättä jättämisestä), kotitöistä ja työn ja parisuhteen tasapainosta voisivat olla yhtä hyvin peräisin 2020-luvulta.
Kirjan varsinainen päähenkilö on Iiris, koulussa Teräsmiehen morsiameksi ilkuttu kolmikymppinen, joka toimii myös tarinan minäkertojana. Tuoreehko aviovaimo elää stressaavassa välikädessä, jossa kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta tarkemmin katsottuna ei kuitenkaan. Työ toimituksen valokuva-arkistossa tuo rytmiä elämään, muttei tyydytä; mieluummin hän olisi toimittaja. Rivitalonpätkä Itä-Helsingissä oli yhteinen tavoite, mutta aivan rempallaan. Aviomies on hänen paras ystävänsä, mutta hän ei osaa huomoida vaimonsa tarpeita tai kanna vastuuta arjen pyörittämisestä; riidoissa oleminen on kaksikon perusolotila. Äiti on läheinen, mutta istuu vankilassa tuhopolton sytyttämisestä. Tämä puolestaan kiristää Iiriksen välejä Iston (itseään hieman parempana pitävään) sukuun, joka nauttii tapauksella mässäilystä.
Kirjan alussa Iiris kuvataan takakireänä, jatkuvasti valittavana ja ahdistuneena naisena, mutta tarinan edetessä reaktiot ja suhteet eri henkilöihin alkavat lisätietojen valossa vaikuttaa oikeutetummilta. Nainen onkin lähes joka elämänalueella hukassa, ja kun päälle tulevat vielä Iston lapsihaaveet ja syyllistävät ajatukset ”oikeanlaisesta” naiseudesta, tuntuu kuorma aivan ylivoimaiselta kantaa. Kamelin selkä katkeaa, ja Iiris päättää lähteä – ilman päämäärää, suunnitelmaa tai paljoa rahaakaan, mutta arjen jättäminen on ainoa keino selvitä järjissään.
Tarinan hahmojen tarkoituksellisen yliviedyt maneerit ja ankeudet tarjoavat synkkää humoristisuutta, mutta itselleni kirja jätti melko tyhjän ja harmaan olon. Vaikka tarinan loppu tarjoaa jonkinlaisen toivon kipinän, on koko asetelma hyvin iloton, surullinenkin. Vaikeat perhesuhteet eivät ole vain vaikeita, vaan suorastaan myrkyllisiä, hyvät käänteet muuttuvat seuraavalla sivulla pettymyksiksi… Lukijana ehkä piinaavinta oli seurata Iiriksen ja Iston täysin mahdottomalta tuntuvaa, ailahtelevaa ja eripuran täyttämää parisuhdetta: miten he edes fiktiivisessä maailmassa olivat päätyneet yhteen?
Teräsmiehen morsian on nopealukuinen ja melko lyhyt kirja. Itselleni sen mielenkiintoisimmaksi anniksi nousivat kysymykset tasa-arvosta ja naisen roolista: oli mielenkiintoista lukea 90-luvun (fiktiivistä) pohdintaa siitä, millaisia odotuksia yhteiskunta on asettanut ”oikealle” naiselle. Voiko nainen olla omasta tahdostaan lapseton, voiko nainen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, miten kotityöt tulisi jakaa eri tavoin ansaitsevien välillä…? Mietinkin, miten kirja mahdettiin ottaa vastaan sen ilmestyessä, 90-luvulla? Nykyaikana kolmikymppisen naisen eksistentiaalinen kriisi ja naisen roolin rajojen venyttäminen tuntuvat läpikotaisin tutuilta pohdinnoilta, mutta ilmestyessään kirja on saattanut olla kovastikin edellä aikaansa. Samaan aikaan lohdullista ja harmillista, että kirjan esiin nostamat aiheet tunnistaa edelleen.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 13: Kirjassa eksytään
Sivuhenkilö 