Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.

Onnenkissa
Kansi: Anna Salmi, kuva: Kustannusosakeyhtiö Kosmos

Aino Vähäpesolan esikoisromaani Onnenkissa on moneen suuntaan kurkottava, moderni kuvaus nuoren naisen kaipauksesta tasa-arvoisempaan maailmaan. Samalla se on myös hauskoja ja pohtimaan pistäviä arkisen elämän anekdootteja tarjoava kokonaisuus, joka turvaa käänteissään viehättävällä tavalla runoilija Edith Södergranin henkilöhistoriaan ja lyriikkaan. Romaanin puhuja – nimettömäksi jäävä, alle 25-vuotias kantakaupungissa asuva nainen – havainnoi ympäristöään kirjallisuudenopiskelijan välinein. Södergranin säkeet valavat päähenkilöön uskoa monimutkaisten pohdintojen edessä, toisinaan toimivat jopa valmiina vuorosanoina kirjailijan gradunsa ansiosta läpikotaisin tuntevalle naiselle. Runot limittyvät luontevasti osaksi nykyaikaista kerrontaa ja tematiikkaa, ja Vähäpesolan kirja tiivistääkin hyvin sen, miten vähän eri aikakausienkin ihmisten toiveet lopulta eroavat toisistaan.

Kirja on mielenkiintoinen sekoitus autofiktiota, Södergranin pienoiselämäkertaa ja kaunokirjallisuutta. Myös Vähäpesola itse on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka takakannen mukaan ainakin kirjan julkaisuhetkellä valmisteli pro gradu -työtään Edith Södergranin runojen feministisestä luennasta. Vähäpesolan omat pohdinnat ovat varmasti tärkein tekijä siihen, että Onnenkissan päähenkilön kipuilut feminististen arvojensa ja yhteiskunnan raamien yhteensopimattomuudesta tuntuvat kovin samastuttavilta ja aidoilta. Päähenkilö on aktiivinen toimija maailmassa, jossa edelleen monilla on ankarat raamit sille, mitä naisen tulisi olla ja miltä näyttää. Päähenkilö kipuilee ulkonäkönsä, arvojensa, ihmissuhteidensa, seksuaalisuutensa ja akateemisten tavoitteidensa kanssa, sillä jokaiselta osa-alueelta tuntuu löytyvän omat ahtaat lokeronsa naisia varten. Päähenkilö ei kuitenkaan halua taipua ulkoa saneltujen sääntöjen paineessa, vaan alkaa hitaasti mutta varmasti elää siten, kuin hänestä itsestään hyvältä tuntuu; ei siten, kuten naisilta oletetaan. Onnenkissan johtotähdeksi muotoutuvat Södergranin Vierge moderne -runon voimakkaat sanat:

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa… – -”

(suom. Pentti Saaritsa)

Vaikka Onnenkissa on kasvukertomus, se ei ole juoneltaan suoraviivainen; itse voisin kuvailla sitä ennemmin jopa valikoimaksi arkisia tapahtumia, muistikuvia ja ympäristön herättämiä ajatuskulkuja, joita sitoo yhteen päähenkilön pyrkimys kohti itselleen ja arvoilleen rehellisempää elämää Södergranin vauhdittamana. Toisaalta juuri erilaiset tuokiokuvaukset Helsingin kaduista, yliopiston luentosalien valtataisteluista ja nykyhetken trendeistä ovat kirjan herkullisinta antia; nyt ne laittavat nuoren kaupunkilaisnaisen elinympäristön selkeisiin kansiin, tulevaisuudessa ne raottavat lukijalle jotain jo unohdettua ja muuttunutta. Ehkä joskus feministisiä teorioita ja tasa-arvoa täytenä hömppänä pitävät kirjallisuudenprofessorit ovat enää vain kaunokirjallisia hahmoja?

Kirjan tuoreus ja ajankohtaisuus on omalla kohdallani varmasti erityisen vahvaa siksi, että olen monella tapaa täydellistä kohderyhmää; olen Vähäpesolan ikäluokkaa, ja kirjallisuuttakin Helsingin yliopistolla opiskelleena nuorena naisena jaan paljon yhteisiä kokemuksia, mielenkiinnonkohteita ja arvoja Onnenkissan autofiktiivisen päähenkilön kanssa. Toisaalta kirja tuntui niin intiimejä ja jokaisen yksilöllisesti kokevia asioita käsittelevältä, ettei samastumispintaa aina jäänyt. Päähenkilö käsittelee pohdinnoissaan pitkällisesti niin joogan merkitystä itselleen, seksuaalisuuttaan kuin menneitä ihmissuhteitaan, ja vaikka näitä teemoja sidotaan osin suurempiin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin, lukijana jää voimakkaan henkilökohtaisuuden vuoksi helposti vain ulkopuolisen katselijan ja kuuntelijan asemaan.

Onnenkissa on varmalla ja nautittavalla kielellä kirjoitettu kirja, joka on tärkeine teemoineen vahvasti kiinni juuri tässä päivässä. Myös sen epätavallinen rakenne ilahduttaa: kirja alkaa keskeltä olohuoneen joogahetkeä ja päättyy kuin vaivihkaa optikkokäynteihin ja pakastimen sulatusurakkaan, numeroa tekemättä. Päähenkilö tekee arvovalintoja ja suuriakin pohdintoja keskellä kiireistä, tavallista ja sekavaa arkea, ei epäuskottavasti elämää suurempien dialogien ja ihmissuhdedraamojen ohessa, kuten joskus saa lukea. Samoin olin yllättynyt positiivisesti Södergranin konkreettisesta ja jalat maassa -henkisestä käsittelystä: kirjailija ei ollut mukana vain historiallisena reliikkinä ja ylimaallisena hahmona, jota ihaillaan etäältä – hän on kirjassa inhimillinen tutkimuskohde, johon päähenkilöllä (ja epäilemättä myös Vähäpesolalla) on käsinkosketeltavan lämmin suhde.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 4: Kirjailijan ainoa teos

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Käsitykset hienoudesta poikkesivat seurakunnassamme suuresti toisistaan. Jokaisella kuppikunnalla oli joku toinen, jota he katsoivat nenänvarttaan pitkin. – – ”Aidot belgialaiset”, jotka olivat asuneet kaupungissa jo sukupolven ajan tai pitempään, eivät alentuneet luomaan katsettakaan muiden ryhmien kuolevaisiin lukuun ottamatta muutamia Parempia Ihmisiä, joita heidän taustastaan riippumatta kunnioitettiin ja arvostettiin yleisesti. Millä ansioilla he olivat asemansa saavuttaneet oli useimmiten täysin käsittämätöntä, oppineisuudella tai aineellisella varallisuudella ei siinä ollut osaa eikä arpaa. Ne onnelliset kuitenkin, jotka tuon arvonimen olivat onnistuneet saamaan, ottivat kasvoilleen ylpeän ilmeen, josta asiaan vihkiytyneet saattoivat lukea selvästi: ”Minä olen yleisesti tunnustettu Parempi Ihminen ja yleisten ennakkoluulojen yläpuolella.”

img_20190907_1646504992885006336177509.jpg
Belgiassa syntyneen mutta Hollannissa eläneen Ida Simonsin teoksen Tyhmä neitsyt (alk. Een dwaze maagd, 1959; uudestaan alkukielellä 2014; suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2015) takana on todella mielenkiintoinen tarina. Simons oli saksanjuutalainen konserttipianisti, joka perheineen joutui kokemaan keskitysleirien kauhut – mutta ihmeen kaupalla selvisi hengissä. Sotavuodet heikensivät häntä siinä määrin, että musiikkiura täytyi asettaa sivuun, mutta sen sijaan Simons alkoi kirjoittaa. Hieman alle 50-vuotiaana yllättäen kuolleen naisen kirjallinen ura jäi lyhyeksi, mutta esikoisromaani Tyhmä neitsyt sai aikanaan ylistetyn vastaanoton Hollannissa. Vuosien mittaan kirja jäi unohduksiin, kunnes muutamia vuosia sitten eräs hollantilainen kustannustoimittaja löysi kirjan äitinsä kirjahyllystä. Kirja julkaistiin uudelleen vuonna 2014, loistavat arviot seurasivat toinen toistaan ja menestystä seurasi joukko käännöksiä, myös suomeksi. Näistä käänteistä voisi jo itsessään kirjoittaa kirjan, mutta viiltävä, ironinen ja pohdiskeleva Tyhmä neitsyt ei kalpene vertailussa.

Tyhmä neitsyt on omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä kuvaus aikuiseksi kasvamisesta hollantilaisessa juutalaisperheessä ja -yhteisössä, mutta toisin kuin kirjan ilmestymisajankohdasta voisi päätellä, on tarina kehityskertomus ja arkikuvaus täysin vailla viittauksia holokaustiin. Päähenkilö ja kertoja on 12-vuotias hollantilainen Gittel, joka haaveilee pianistin urasta ja elää yhdessä ikuisesti epäonnisen liikemies-isänsä sekä jatkuvasti avioeroa hautovan äitinsä kanssa. Riitaisa kotielämä on tytöstä lähinnä rasittavaa, sillä säännöllisten avioerouhkausten vahvistamiseksi äitinsä aina nappaa hänet mukaansa lapsuudenkotiinsa, jolloin Gittel joutuu paitsi jättämään koulupäiviä väliin, myös sietämään äitinsä meluisaa ja toisiaan kiusoittelevaa sisarusparvea sekä ärtyisää isoäitiä. Sukuloinnit Belgian Antwerpenissä (joka on muuten Simonsin oma synnyinkaupunki!) muuttuvat kuitenkin yllättäen mielenkiintoisiksi, kun Gittel onnistuu tekemään vaikutuksen isoäidin naapurissa elävään, 29-vuotiaaseen vanhaan piikaan, neiti Lucie Mardelliin. Mardellien perhe on Antwerpenin rikasta ja arvostettua kermaa, ja ihmeekseen Gittel voittaa Lucien lisäksi myös tämän ystävällisen isän luottamuksen. Pian hän saa juosta naapurissa soittamassa arvokasta Steinwayta aina halutessaan, ja Lucie kuljettaa häntä ympäri kaupunkia kokemassa vapauksia, joita tiukka äiti ja tämän suku eivät tytölle ikinä suo.

Idylli ei kuitenkaan jatku loputtomiin, ja hiljalleen teini-ikäiseksi kehittyvä Gittel alkaa huomata aikuisuudessa outoja ja puistattavia puolia, jotka lähestyvät häntäkin vääjäämättä. Aikuiset ovat kuin vierasta rotua: he nauravat oudoille asioille, he kuiskailevat salamyhkäisesti, he valehtelevat toisilleen ja Gittelille, naiset joutuvat kärsimään vatsakivuista kuukautisten vuoksi… Kun ennen Gittelille varauksettoman huomionsa antanut Lucie vielä menee rakastumaan isänsä työntekijään, Gabrieliin, alkaa aikuisuus lieveilmiöineen todella huolestuttaa. 12-vuotiaana lapsi ei ole enää vain lapsi: hän alkaa hahmottaa elämän lainalaisuuksia ja lausumattomia sääntöjä aivan uusilla tasoilla. Juuri tätä kehitysvaihetta Simons kuvaa upean tarkkanäköisesti mutta synkästi. Gittelin mielikuvitusmaailmat kummittelevat vielä kirjan alussa mukana sekoittuen todellisiin tapahtumiin, mutta kirjan lopussa monenlaisia vastoinkäymisiä ja karvaita opetuksia kokenut tyttö tekee jo tietoisia valintoja maailmankuvansa suhteen. Lukijaa tosin kylmää, sillä Simonsin Gittelin suulla maalaama elämänasenne on valtavan kyyninen. Kun mikään Gittelin ympärillä ei ollutkaan sitä miltä lapsesta näytti, hän tekee kirjan lopussa vakaan päätöksen olevansa tästä edespäin kuin Raamatun vertauksen viisaat neitsyet; hänelle se tarkoittaa varovaisuutta, tunteiden syrjään asettamista ja ikuista valmiustilaa petosten ja ansojen varalta.

Kirjan nimimotiivinakin toimiva Raamatun vertaus viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitsyestä on mielestäni kirjaan nähden kovin monitulkintainen. Ensinnäkin on erikoista, että kirjassa suoraankin siteerattu Raamatun kohta on ensinnäkään päätynyt mukaan teokseen, sillä Matteuksen evankeliumi, josta vertaus löytyy, ei sisälly juutalaisten käyttämään heprealaiseen Raamattuun. Toiseksi, vertauksen opetukseksi on yleisesti tulkittu valppaana oleminen, Jeesuksen saapumisen tai maailmanlopun varalta. Gittel – juutalainen kun on – ei varmasti odota kumpaakaan näistä, ja sen tietää myös vertauksen Gittelille esittelevä naapuri, herra Mardell. Toisaalta Simons taitaa paljastaa jotain hyvin olennaista niin omasta taustastaan kuin Gittelin kohtalosta tällä virkkeellä:

”Olin joutunut kokemaan suuren surun liian nuorena ja halunnut paeta sitä musiikkiin, ja ellen pitäisi varaani, en enää myöhemmin pystyisi ottamaan tuskaa ja riemua urheasti vastaan vaan jäisin tyhjin käsin niin kuin tyhmät neitsyet, jotka käyttivät öljynsä loppuun.”

Tyhmä neitsyt ei ole suotta ansainnut uutta tulemistaan, sillä se on todella vahva ja omaääninen romaani. Kieli on luonnollista ja lennokasta, teoksen maailma erikoisine hahmoineen kokonainen ja Gittelin kertojanääni pisteliään ironinen ja tarkkoja havaintoja tekevä. Itselleni kirja kuitenkin aiheutti ristiriitaisen olon, sillä tarinan loppupäätelmät ovat niin totaalisen kylmiä ja lopullisia. Kyynisen pohjavireen huomaa heti ensimmäisiltä sivuilta, mutta se pääsee silti yllättämään lopussa. Tuntuu väärältä, että nuori Gittel joutuu huomaamaan elämän epäoikeudenmukaisuuden ja ihmisten epäluotettavuuden niin syvästi vaikuttavilla tavoilla; eiväthän kaikki ihmiset ole pahoja ja tietoisia pettureita, tekisi mieli huudahtaa. Simons on kuitenkin tehnyt valintansa, ja lukemisen jälkeen jääkin pohtimaan, miten valtavia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä kirjailija itse joutuikaan käymään läpi – masentava elämänasenne ei niiden valossa enää ihmetytä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 1: Kirjan kannessa on ihmiskasvot

 

Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Tulen koulusta. Ennen Tikkalan risteystä kätkeydyn linja-auton penkkiin. Nielen. Poskeni ovat kuumat ja läikikkäät. Risteyksen jälkeen helpotun.
Joskus äiti tulee Tikkalan risteyksessä kyytiin ja huutaa minua kovalla äänellä. Minä hymyilen vieruskaverille enkä katso äitiä ollenkaan. Nyt äiti on jättänyt tulematta, mutta minua hävettää se että minua hävettää.

img_20190906_1859558742603488715824246.jpg

Kreetta Onkelin esikoisteos Ilonen talo (1996, WSOY) on mainostekstiensä mukaan ”väkevä moderni klassikko”, joka käsittelee kotimaisessa kirjallisuudessa ikävän tutuksi käyneitä aiheita. Mukana ovat alkoholismi, väkivalta, mielenterveysongelmat ja syrjäiset kylät, joista halutaan kaupunkiin, tällä kertaa Luhangasta Jyväskylään. Onkelin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa teoksessa näkökulma on kuitenkin tuore, sillä kertojana toimii enimmäkseen perheen nuorin tyttö, Ruut. Kerronta kulkee hänen kehitystasojaan myötäillen; kuusivuotiaan huomion kiinnittävät kovin erilaiset asiat kuin parikymppisen. Suoraviivainen, toteava ja tiivis kirja kuvaa Tomperin perheen ahdistavalta kuulostavaa elämää viidentoista vuoden ajalta. Kuten arvata saattaa, loppukaan ei liikoja lupaile, vaikka perheen lapset selviävätkin hengissä aikuisuuteen; moniongelmaisten vanhempien lasten traumat eivät hevillä hellitä. Samanlaisia kohtaloita riittää tosielämässäkin, ja Ilonen talo oli ilmestyessään tapaus, joka kirvoitti myöhemmin jopa samannimisen tv-sarjan.

Kirja sijoittuu mahdollisesti 80-luvun Keski-Suomeen, Luhangan syrjäiseen kylään. Tomperin perheen muodostavat alkoholiongelmainen poliisi-isä, mieleltään järkkyvä ja kouluttautumaton äiti sekä kaksi tytärtä, Birge ja Ruut. Perhe-elämä on tyttöjen varhaislapsuudesta asti levottomuuden, vaaran uhan ja häpeän värittämää, mutta isän lopulta juotua itsensä hengiltä asiat alkavat nopeasti liukua entistä huonompaan suuntaan. Äiti alkaa kuluttaa alkoholia samaan tahtiin ja jo valmiiksi epävakaa persoona muuttuu lapsen näkökulmasta vielä hämmentävämmäksi: toisinaan äiti vannoo menevänsä ulos hirttämään itsensä, koska ei kestä lastensa kiukutteluja, toisinaan taas katoaa viikoiksi ja jättää ala-astelaiset huolehtimaan itsestään ja isosta omakotitalosta. Lapset joutuvat mitä kamalimpaan välikäteen; he rakastavat äitiään ja yrittävät suojella tätä muiden pahoilta puheilta, mutta samalla he kapinoivat ja toivovat alitajuisesti tavallista arkea, jota eivät koskaan ole saaneet elää.

Lopulta äidin viimeisetkin elämänhallinnan yritykset romahtavat siinä määrin, että lapset joutuvat sijaisperheeseen. Käytän sanaa joutuvat, sillä lapset kaikesta huolimatta ikävöivät kotiaan ja äitiään, eikä sijaisperheen isäkään osoittaudu turvalliseksi aikuiseksi. Äiti pysyy edelleen tyttöjen elämässä, mutta hänen toilailujensa seuraaminen satuttaa hiljalleen teini-ikäisiksi varttuvia tyttöjä yhä kovemmin. He alkavat oireilla eri tavoin: vanhempi Birge osoittaa avoimesti mieltään kaikille, mutta hiljaisempi Ruut vetäytyy itseensä ja haaveilee salaa hohdokkaasta arjesta Jyväskylässä. Rankan lapsuuden jäljiltä tavalliseen arkeen on kuitenkin vaikea pyrkiä ilman vankkaa tukiverkkoa, ja hiljalleen myös tyttöjen aluillaan olevat itsenäiset elämät alkavat suistua raiteiltaan.

Kirjan viimeiset luvut ovat kaikista lohduttominta luettavaa. Vaikka nuoriksi aikuisiksi kasvaneet siskokset ovat päässeetkin muuttamaan taianomaiseen Jyväskylään, elämä ei vastaa lainkaan nuoruuden toiveikkaita kuvitelmia. Oikeastaan kaikki toivo on jo heitetty, vaikka he ovat vasta parikymppisiä. Vuosien näköalattomuus, henkinen tuska ja fyysisetkin laiminlyönnit ovat tehneet tehtävänsä: lähiöasunnoissa jäljellä on vain kaiken alleen peittävä suru ja loputon väsymys, tavoitteet ja toiveet vain lapsuuden hömpötyksiä.

Ilonen talo on rankka ja ankean olon jättävä kirja, mutta lukukokemuksena yllättävän nopeasti ohi. Virkkeet ovat lyhyitä ja niistä välittyvät tunteet pitää lukea rivien välistä. Kertojan henkilöllisyys ja kaikkitietävyys vaihtelee, mutta enimmäkseen tarinaa seurataan Ruutin näkökulmasta. Hän raportoi elämästä, ihmisistä ja ajatuksistaan lähes robottimaisesti, tiiviitä huomioita tehden. Isän kuolema, väkivalta, hyväksikäytön todistaminen – kaikki kuvataan ilman emootiota, nopeasti ja siististi asiasta seuraavaan siirtyen. Onkelin tietoisesti valitsema tyyli välittää aavistuksen kaltoinkohdellun lapsen ja nuoren ajatusmaailmasta; välillä surettaa, välillä pelottaa, mutta analysointiin ei ole aikaa – kunhan vain selviäisi vielä seuraavaan hetkeen ja tämänkin haasteen yli.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 19: Et pidä kirjan nimestä

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Surua, kireyttä, poissaoloa, ahdistusta – mutta he ovat kunnossa, sellaisina kuin hän heidät synnytti; ovat elossa vaikkakaan eivät hyvinvoivia, ovat maailmassa, kaloja vedessä, siinä kunnossa jossa hän heidät tänne saattoi (hengittävinä ja taistelevina), ja se riittää. Ei ehkä muille, Fola ajattelee, ehkä ei muille äideille jotka rukoilevat jälkikasvulleen suurta omaisuutta ja mainetta, eeppisiä rakkaustarinoita ja iloa (todennäköisesti paremmat äidit: pienet, säteilevästi hymyilevät, tehokkaat tila-autoäidit), mutta tarpeeksi hänelle joka tappaisi, silpoisi ja kuolisi jokaisen lapsensa puolesta mutta joka tietää, että tahdolla on rajansa.

img_20190730_1834435911293957963305888.jpg

Taiye Selasin esikoisromaani Ghana ikuisesti (alk. Ghana must go, 2013; suom. Marianna Kurtto, Otava 2013) on hieno, juonivetoinen tarina perhesiteistä, ylisukupolvisesta häpeästä ja kulttuurien välissä elämisestä. Selasi kuvaa kauniilla ja yksityiskohtaisella kielellä (josta osakiitos tietenkin hyvälle kääntäjälle!) niinkin painavia ilmiöitä kuin ulkopuolisuus, petetyksi tuleminen ja lapsuuden traumat, mutta kaiken päätteeksi kyseessä on kuitenkin selviytymistarina. Kweku ja Folasadé eli Fola Sain, kahden Afrikasta Amerikkaan lähteneen ihmisen kautta lukijalle esitellään kummankin sukuhaaran raskas menneisyys sotaisassa Nigeriassa ja köyhyydestä kärsivässä Ghanassa. Heidän lapsensa syntyvät Pohjois-Amerikassa länsimaisen yltäkylläisyyden keskelle, mutta onnea ei saa edes hampaat irvessä yrittämällä. Elämä kulkee ratojaan välittämättä ihmisten toiveista ja suunnitelmista, mutta lopulta, suurten menetysten kautta, Sain perhe löytää jälleen yhteyden toisiinsa.

Moneen aikaan ja paikkaan hyppivä tarina kehkeytyy perheen isän, Kweku Sain, ympärille. Ghanalaisessa kotikylässään ihmelapseksi julistettu isätön poika hakeutuu määrätietoisesti Amerikkaan ja saavuttaakin oman amerikkalaisen unelmansa. Hän avioituu Nigeriasta paenneen Folasadén kanssa, saa neljä lasta, muuttaa palkan kohotessa yhä suurempiin asuntoihin ja lopulta kohoaa alansa parhaana pidetyksi kirurgiksi. Hurja työmoraali ja vankkumaton tahto eivät kuitenkaan ole täysin sisäsyntyisiä; hän kokee olevansa velkaa älykkäälle vaimolleen, joka joutui jättämään lupaavan lakiuran perheen perustamisen vuoksi. Isänsä hylkäämänä hän haluaa tarjota lapsilleen vain parasta, ja ulkopuolisille on jatkuvasti todisteltava pätevyyttään rasismin ja ennakkoluulojen vuoksi. Päänsä sisällä hän kuitenkin kamppailee raivokkaimmin yhtä stereotypiaa vastaan: hän ei halua olla se afrikkalainen mies, joka jättää perheensä.

Kuten arvata saattaa, korttitalo luhistuu pitkään jatkuneen paineen alla. Kwekua syytetään hoitovirheestä, ja merkittävässä asemassa olevat kuolleen potilaan läheiset painostavat huippusairaalan irtisanomaan Kwekun. Mies ei kestä vääriä syytöksiä muttei myöskään irtisanomisen häpeää, ja alkaa salaa perheeltään kamppailla kalliisti oikeudessa. Yhtenä päivänä rahat ovat loppu ja irtisanominen paljastuu yhdelle perheen lapsista. Samalla hetkellä Kweku pakenee mitään suunnittelematta, hyvästejä jättämättä Ghanaan eikä enää palaa.

Kun lapsilleen melko hatariksi muistikuviksi jäänyt mies kuolee vuosia myöhemmin yllättäen sydänkohtaukseen omalle pihalleen, hajalleen ajautunut, yhteistä surua kantava perhe kerääntyy vihdoin koolle. Kwekun lähdön jälkeen yksin jäänyt vaimo Folasadé kutsuu aikuistuneet lapsensa Ghanaan, jonne muutti hetken mielijohteesta vain hetki ennen entisen miehensä kuolemaa. Hautajaisvalmistelut tai edes saman katon alla oleminen eivät kuitenkaan suju leikiten, kun Kwekun lähdön aiheuttamat haavat eivät ole koskaan parantuneet – perheenjäsenet kun sulkeutuivat pärjäämään kukin omine avuineen.

Lapsista vanhin, kunnollinen, älykäs ja urheilullinen Olu, on isänsä jalanjälkiä seurannut huippulääkäri, joka traumatisoitui tämän lähdöstä niin, ettei uskalla luottaa rakkauteen lääkäri-vaimonsa Lingin hellyydestä huolimatta. Kaksoset eli elämässä ajelehtiva, lakiopinnot keskeyttänyt Taiwo ja kuuluisa taiteilija Kehinde joutuivat isänsä lähdön jälkeisen rahatilanteen vuoksi muuttamaan vuodeksi äitinsä sukulaisten luo Afrikkaan. Siellä varhaisteini-iässä koetut henkiset ja fyysiset vääryydet rakensivat heidän ja muun perheen välille vihan ja katkeruuden mykän muurin, jonka vuoksi molemmat välttelevät yhteydenpitoa. Nuorin, juuri 20 vuotta täyttänyt Sadie, potee mitättömyyttä menestyvien tai vähintäänkin huippukauniiden sisarustensa vierellä. Perheen lellikiksi kasvanut aikuistuva nainen haluaisi tulla otetuksi vakavasti, mutta huono itsetunto ja syömishäiriö eivät jätä hänelle voimia vastustaa vanhoja malleja.

Hieman ennalta-arvattavasti yhteinen matka Ghanaan ja sukujuurille antaa jokaiselle vastauksia, joihin sopivia kysymyksiä perheessä ei ole uskallettu esittää vuosikymmeniin. Kun aina taustalla häilynyt, kadonnut aviomies ja isä on varmuudella mennyt, syntyy tilaa uudenlaisille suhteille. Selasi pitää monimutkaisen, lukuisia sivuhaaroja ja -henkilöitä sisältävän paketin ihailtavasti kasassa, eikä kokonaisuus sorru mielestäni lainkaan siirappisuuden puolelle – itse asiassa olisin mielelläni lukenut lisää onnellisuudesta ja helpotuksesta. Henkilöt kärsivät ja riitelevät siinä määrin inhorealistisesti kuvattuina, että lisäkeveys olisi välillä ollut paikallaan, mutta kuten Folasadé toteaa lakonisesti: riittää että elämässä on kunnossa, hyvinvointi olisi liikaa vaadittu. Kaivattua hengähdystä ristiriitaisten ihmissuhteiden lomaan toivat kuitenkin muun kerronnan lomaan ripotellut mielenkiintoiset ghanalaiset ja nigerialaiset perinteet, tavat ja historialliset tapahtumat, jotka olivat itselleni aivan uusia.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 23: Kirjan nimessä on jokin maa

Mati Unt: Kuunpimennys

1. heinäkuuta
Niin, miksi en kuvaile itseäni?
On tyhmää kun joku tuntematon puhuu. Jos kukaan ei tiedä kuka puhuu, on vaikea saada ihmiset kuuntelemaan. Ketä kiinnostaisi ei-kenenkään puhe?
Sanoessamme, että nyt puhuu serkkupoika, Morton, polygrafisti – asia oitis kiinnostaa enemmän. Tiedämme silloin vähän, mutta tiedämme kuitenkin jotain. Emme ole tyhjän päällä.
Minä olen kuuluttajan vaimo. En osannut enkä halunnut kuvata miestäni. Miten sitten maalaisin oman kuvani?

img_20190712_2206024300970676073749810.jpg

Luin virolaisen prosaisti Mati Untin romaanin Kuunpimennys (alk. Looming, 1984; suom. Eva Lille, Gummerus 1985). Se on erikoisella tunnelmalla varustettu päiväkirjamuotoinen romaani, jossa nuori, juuri naimisiin mennyt vaimo kertoo ajatuksistaan sekä arjestaan miehensä, itseään vanhemman radiokuuluttajan kanssa 1980-luvun Virossa. Sisäänpäinkääntynyt tarina sijoittuu nimettömäksi jäävään keskikokoiseen kaupunkiin Tallinnan ja Tarton välille, mutta noin viiden kuukauden mittainen ote päiväkirjasta käsittelee enimmäkseen naisen sisäistä maailmaa. Vähä vähältä mielenterveysongelmat tai muutoin vain yliluonnolliset tapahtumat alkavat vetää naista vastustamattomasti puoleensa, mutta lukijana ei voi olla aivan varma, mitä todella tapahtuu. Kuunpimennys onnistuukin hämmentämään juuri sillä, että eriskummalliset tapahtumat tuntuvat lähes luontevilta yhtälailla eriskummallisen tunnelman kehyksissä.

Päiväkirjamerkinnät ovat romaanin alussa, toukokuussa, vielä kovin tavallisia: uusi pariskunta on muuttanut yhteen, mies käy töissä ja iltaisin palaa kotona odottavan vaimonsa luokse kertomaan päivän sattumuksista ja jaarittelemaan historiaharrastuksestaan. Välillä he käyvät ulkona ja tapaamassa ystäviä, välillä matkaavat eteläiseen Viroon miehen kotikonnuille. Jossain vaiheessa sen kuitenkin huomaa: nuoren vaimon elämä ja ajatukset tuntuvat pyörivän täysin miehen ympärillä. Vaimo tallentaa kirjaansa miehensä tylsistyttävämmätkin nippelitietomonologit, eikä hän ikinä keskeytä välillä puheripuliin asti taipuvaista miestään kotona saati sosiaalisissa tilanteissa. Vaimo harmittelee omaa historian- ja numeroiden tuntemustaan, vaikka miehen vaatimukset olisivat kovia kelle tahansa. ”Minun pitää kirjoittaa kaikki ehdottomasti muistiin, muuten monet asiat unohtuvat ja siitä voi koitua sekaannusta. Olen jo pari kertaa ollut hankalassa välikädessä. On pidettävä mielessä joitakin lukuja, jotka helposti unohtuvat. Esimerkiksi tasavaltamme sijainti.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä pakkomielteisemmäksi ja ahdistuneemmaksi naisen mielenmaisema käy. Puheisiin ilmestyvät symboliset elementit, kuu ja kissat, sekä pohdinnat omasta menneisyydestä: myös itsenäiset ajatukset hän laskee menneisyydeksi. Jokainen saa kuitenkin tehdä omat tulkintansa siitä, tarkoitetaanko menneisyydellä aikaa ennen avioliittoa vai aikaa ennen kirjan puolivälissä vallan ottavaa epämääräisyyttä, halua muuttua joksikin muuksi; mieluiten kissaksi. ”Enhän minä eilen ole syntynyt. Onhan minulla jotain ollut. Elinhän minäkin jossain ja siihen oli omat syynsä. Oli minullakin omat henkilökohtaiset asiani. Minulla oli oikeuteni ja velvollisuuteni. Oma makuni. Oma mies. Oma koti.

Samalla tavoin tulkittavaksi jää myös romaanin loppuratkaisu. Ajatuksenjuoksumaiset päiväkirjamerkinnät vaihtelevat päivän askareiden kuvauksesta kohti epärealististen tapahtumien ja tuntemuksien kuvausta. Viimeisen sivun loputtua ei siis ollutkaan helppo päättää, mistä kirja eniten kertoi – luulen siihen löytyvän monia vastauksia. Osa liittyy arvatenkin vahvasti kirjan ilmestymisen aikaisiin tapahtumiin, joten osa absurdista tunnelmasta menee varmasti sen piikkiin, etten ymmärrä viittauksia oikein. Itselleni lukukokemus tarjosi kuitenkin eniten pohdintaa henkisestä yksinäisyydestä, mielenterveysongelmista ja parisuhteen valtapeleistä.

Vaikka päähenkilöt ja tapahtumapaikat etäännytetään nimien ja suoran kuvauksen puutteella, tarina on hyvin intensiivistä luettavaa. Viron kulttuuria ja historiaa tuntemattomille aviomiehen hengästyttävät luettelot kuuluisista henkilöistä, Viron sotahistoriasta (ennen Neuvostoliittoa) ja kirjallisuudesta voivat tuntua hyvinkin raskailta, enkä itsekään aiheisiin perehtymisestä huolimatta tunnistanut puoliakaan nimistä ja viittauksista. Sitkeimmän kirja voikin innostaa googlaamaan lukuisista aiheista, mutta kirjasta voi nauttia myös ilman kulttuurista kontekstia: kuvatut mielenliikkeet ja parisuhteen alkuvaiheet ovat universaalisti ymmärrettäviä asioita. Suomalaislukijoita saattavat ilahduttaa myös lukuisat Suomi-viittaukset: Unt on upottanut tarinaan niin tuttua kirjallisuutta kuin kevyempiäkin huomioita naapurimaan näkövinkkelistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 40: Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia