Venla Hiidensalo: Suruttomat

Olen alkanut maalata kirkkailla väreillä. Himoitsen punaista niin kuin olisin pohjattoman nälkäinen. Kaipaan öistä Helsinkiä ja Brondan majakkana hehkuvia valoja. Kaipaan viiniä ja savukkeita, vaikka sisko sanoo etteivät ne olisi nyt minulle hyväksi.

Venla Hiidensalon neljäs romaani Suruttomat (Otava 2021) kertoo faktaa ja fiktiota yhdistellen Tyko Sallisen elämän naisten tarinan. Pääosaan nousee erityisesti vaimo Helmi (os. Vartiainen), joka onnettoman rakkauden vuoksi menettää niin taiteensa, perheensä kuin maineensa. Usealla aikatasolla liikkuva ja eri henkilöiden näkökulmia hyödyntävä tarina maalaa lukijoille kauhistuttavan surullisen perhetragedian, joka perustuu tositapahtumiin.

Taiteilijaromaaniksi kuvailtu Suruttomat nostaa ansiokkaasti esiin Helmin unohduksiin jääneen elämäntarinan. Miehensä kuuluisien Mirri-maalausten mallina toiminut nainen oli ennen kaikkea rohkea ja edistyksellinen maalari, joka päätti vastusteluista huolimatta yrittää tehdä uraa taiteilijana – ei piirustuksenopettajana, kuten naisille nähtiin 1900-luvun alussa sopivammaksi. Lahjakas nuori nainen saa opiskelupaikan Helsingin Ateneumin piirustuskoulusta ja taidot saavat opettajilta suurta kiitosta, jopa stipendi Pariisiin on mahdollinen. Nuoren naisen suunnan sekoittaa pian kuitenkin eräs koulun häiriköihin kuuluva kapinallinen ja paheellinen hurmuri, Tyko Sallinen.

Hiidensalo kirjoittaa päivä päivältä hankalammaksi ja väkivaltaisemmaksi käyvässä suhteessa kipuilevan naisen tunnoista herkästi ja uskottavasti. Helmi toimii hänen elämäänsä kuvaavien lukujen minäkertojana, ja naisen taiteelliset tavoitteet, romanttiset haaveet ja naiivi usko parempiin päiviin tulevat iholle asti. Epäilyksistään, uupumisestaan ja peloistaan huolimatta Helmi pysyy loppuun asti aktiivisena toimijana. Suruttomat nostaakin tämän rohkean ja lahjakkaan naisen ansaitusti esiin, Tyko Sallisen elämän yksityiskohdasta kokonaiseksi ihmiseksi ja taiteilijaksi, joka ei aikanaan saanut oikeutta ja ymmärrystä.

Suruttomat ei muodostu vain Helmin kerronnasta, vaan toinen puoli tarinasta on omistettu Sallisten jälkikasvun näkökulmalle. Suurin osa siitä sijoittuu 1930-luvulle. Helmi on tuolloin kuollut eikä jo aikuiseksi kasvanut jälkipolvi päässyt tuntemaan häntä kunnolla, mutta Tyko nauttii suosiota ja elää kuten ennenkin, läheisistään pahemmin piittaamatta. Jos Sallisten elämä on ennestään tuttu, tarinan toisen puolen käänteet ja Helmin tarinaa täydentävät lisätiedot eivät varmaankaan pääse yllättämään. Itse tutustuin taiteilijaperheeseen syvemmin ensi kertaa juuri tämän kirjan parissa, enkä siksi tässäkään kirjoita tarinan toisesta puolesta tarkemmin: Hiidensalo on rakentanut kokonaisuuden jälkikäteen katsottuna selväksi, mutta ennalta-arvaamattomaksi sukusaagaksi, jonka parissa pääsin kokemaan aitoa palasten paikoilleen loksahtamisen iloa.

Monitahoinen ja vuosikymmeniä kattava kuvaus Sallisten perheen naisten elämästä on rakenteeltaan eheä ja herkästi kirjoitettu teos, joka imaisi mukaansa jo ensisivuilta. Hahmot ja tapahtumat säilyvät dramaattisista piirteistään huolimatta aitoina ja uskottavina: kaikki olisi voinut tapahtua juuri näin, suljettujen ovien takana olisi voitu puhua juuri noilla sanoilla. Hiidensalo yhdistää faktan ja fiktion niin saumattomasti, että kirjaa lukiessa osuuksien todenmukaisuutta ei tule pohtineeksi: tarinan vietäväksi vain antautuu kyselemättä. Taiteen ja väkivaltaisen parisuhteen lisäksi kirja jättää miettimään naisen asemaa ja mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. 1900-luvun alusta on menty eteenpäin, mutta edelleenkään uran luominen ja omien intohimojen mukaan eläminen ei ole naiselle – tai äidille – itsestäänselvyys.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 35: Kirja jonka ilmestymistä olet odottanut

Liisa Rauhakoski: Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia

E-kirja saatu kirjoittajalta

Toivoimme, että Hollanti olisi vähemmän byrokraattinen. Totuus alkaa selvitä: Hollanti ei ole ainakaan vähemmän byrokraattinen kuin Saksa, mutta sen byrokratia ei haise homeelta. Kohtelu viranomaisten taholta on erilaista kuin Saksassa. Täällä voi kävellä hymyillen työkkärin ovesta ulos.

E-kirja saatu kirjoittajalta

Liisa Rauhakosken esikoiskirja Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia (Books on Demand, 2020) on omaelämäkerrallinen romaani uuden elämän rakentamisesta ulkomailla. 2000-luvun alkuun sijoittuva teos on minäkertojan siivittämä kokoelma kolmekymppisen päähenkilön huomioita elämästä yleensä. Ajatuksenvirtamainen, ajassa ja paikassa nopeastikin liikkuva teksti kuvaa paitsi Hollannin arkea ja kulttuurieroja, myös ihmissuhteiden kiemuroita, muuttuvia haaveita ja jostain kaukaa mieleen pulpahtavia muistoja menneisyydestä – huumoria ja musiikkia unohtamatta.

Kirja alkaa suorasta toiminnasta: nimetön naispäähenkilö on tehnyt saksalaisen Jonas-avomiehensä kanssa ehkä yllättävänkin päätöksen. Opintojen päätyttyä ja työttömäksi jäätyään he aikovat muuttaa Saksan Bonnista Hollannin puolelle tuuliseen Vaalsiin. Elämänmuutosta helpottamaan heiltä kuitenkin löytyy jonkin verran ennakkotietoja: Jonas osaa hollannin alkeet, ja päähenkilölläkin on taustallaan kielen yliopisto-opintoja.

Päätöksen taustoja ei jäädä vatvomaan, vaan lähtöasetelman selvittyä kirja kuljettaa lukijan vauhdikkaasti uuden elämän, kodin ja arjen rakentamiseen. Ensin haasteeksi osoittautuu töiden hakeminen ja muu byrokratia hollanniksi, sitten Hollannin rähjäinen ja yksinkertaisten ikkunoiden viilentämä talokanta. Jo Saksassa asuneelle (ja osin varttuneellekin) pariskunnalle vuokra-asumisen suomalaisittain oudot kuviot eivät tule yllätyksenä, mutta lukijaa monet yksityiskohdat todella hämmästyttävät: en esimerkiksi tiennyt, että Saksassa ja Hollannissa keittiön työtasot ja eteiskaapit eivät kuulu asuntoon, vaan vuokralaiset tuovat (ja vievät) ne aina mukanaan. Kaikesta kuitenkin selvitään ja elämä jatkuu, vaikkei aina toivotuimmalla tavalla.

Kirja jakautuu 27 lukuun, joissa tarina etenee kronologisesti muuttosuunnitelmista Hollannissa asumisen arkistumiseen. Kirjan päättyessä pariskunta on viihtynyt uudessa kotimaassaan jo yli kuusi vuotta, eikä loppua näy. Tarinan suuret linjat hahmottaa kuitenkin vasta kokonaisuuden lukemisen jälkeen, sillä tekstissä päärooliin nousevat minäkertojan jatkuvasti virtaavat ajatukset. Luvuilla on pitkiä ja kuvaavia nimiä (kuten Äidinkieliset kysyvät ulkomaalaiselta oikeinkirjoitusneuvonsa), mutta ne eivät useinkaan määritä luvun sisältöä: mukana voi nykyhetken kuvauksen lisäksi olla metatason pohdintaa elämästä, minäkertojan lapsuusmuistoista, idoleista ja selostuksia arjen pienistä yksityiskohdista, kuten kaasuhellalla kokkaamisesta.

En ole lukenut paljoakaan omakustannekirjallisuutta, mutta julkaisutapa antanee kielellisiin ratkaisuihin vapauksia. Rauhakosken tekstissä kirotaan, lyhennellään ja käytetään puhekieltä kursailematta lauseiden rakennetasolla asti. Toisinaan selkeyden vuoksi jäi lukijana kaipaamaan enemmän vihjeitä kertojalta: vuodet ja paikka vaihtuvat kuin huomaamatta, ilman selkeitä siirtymiä, ja suuriakin käänteitä tuodaan esiin kuin sivulauseessa.

Tekstistä välittyy vahva tunnelma: huumorin ja leppoisan kerronnan keskeltä kuultaa stressaantuneisuus, jopa ahdistus. Minäkertojan ajatukset pomppivat levottomasti aiheesta toiseen, päivästä seuraavaan ja äkkiä takaisin menneeseen. Häntä pelottavat rahahuolet ja elämänsä suunnan löytämisen vaikeus, mutta myös oman paikkansa ottaminen yhteiskunnassa ja maailmassa. Hän ei haluaisi pelätä asioiden katsomista suoraan silmiin tai vähätellä itseään, mutta itsevarmuutta on vaikea valjastaa käyttöön opetetun epävarmuuden jälkeen.

Kirja ei kuitenkaan jätä jälkeensä ankeaa oloa, sillä vaikeuksista huolimatta hahmot pyristelevät sinnikkäästi eteenpäin, eivätkä pysähdy lannistuneinakaan paikoilleen. Konkreettisestikin pysytään jatkuvasti liikkeessä joko pyörällä, työmatkoilla, kävellen tai ainakin pään sisällä. Jos kirja alkaa rytinällä, loppu ei poikkea tyylistä: vauhdikas tarina myös päättyy täydestä vauhdista, kesken lähiympäristön arkihavainnoinnin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 22: Kirjassa ajetaan polkupyörällä

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Jään katselemaan hiljennyttä pihaa ja tajuan että huomenna minun pitää kohdata vieraita ihmisiä. Minun pitää kertoa heille nimeni ja todistaa, että olen hyvä tyyppi. Se ei ole koskaan sujunut hyvin. Vaikka olen hyvä tyyppi. Tai olisin, jos en pelkäisi etten ole. Tai jos minulla ei olisi näitä ongelmia jotka olen nyt kantanut tänne, näissä ajatuksissa, näissä pahvilaatikoissa.

Kuva: Gummerus

Antti Röngän esikoinen, Jalat ilmassa (Gummerus 2019), on intiimi ja äärimmäisen rohkea kasvutarina rankasti kiusatusta pojasta nuoreksi aikuiseksi. Kirjailijan omakohtaisista kokemuksista ammentava teos kuvaa kipeästi monenlaisen väkivallan uhriksi joutuvan koululaisen ahdinkoa, mutta pääpaino on sitäkin tärkeämmässä ja usein sivuun jäävässä teemassa: miten kasvaa kiusatusta lapsesta aikuiseksi, kun jokainen ihmiskontakti on lähinnä uhka ja ahdistuksen aihe? Kiusaamisen seurauksiin ja siitä hitaasti toipumiseen keskittyvä tarina avaa samalla myös tuoreen ja mielestäni kotimaisesta kirjallisuudesta pitkälti puuttuneen nuoren, keskiluokkaisten olosuhteidenkin keskellä epävarman miehen äänen.

Jalat ilmassa kertoo pikkukaupungissa kasvaneesta Aarosta, joka viimein pääsee jättämään traumaattisten kouluvuosiensa värittämän taajaman taakseen. Hän on päässyt opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon kirjallisuutta, mutta suuren unelman toteutuminen ei korjaa vuosikausien vääryyksiä. Onpa Aaro sitten luentosaleissa tai meluisissa baareissa uusien tuttavuuksien ympäröimänä, pahoinpidelty mieli ottaa vallan: ilman vahvaa lääkitystä sosiaalisista riennoista tulee miinakenttiä, jolla voi vain epäonnistua. Ahdistuksen ja itseinhon vallassa Aaro ei pysty hallitsemaan itseään, eikä mikään ole pelottavampi ajatus – pitihän elämän yliopistolla avata uusi luku, jossa nuori mies saisi esitellä itsensä ilman menneisyyden painolastia tai edes minkäänlaista epävarmuutta.

Kalliit merkkivaatteet, tarkasti asetellut hiukset ja rahan tuhlaaminen suojaavat Aaroa aina hetken, mutta syvä arvottomuuden kokemus onnistuu aina nousemaan pintaan ja pilaamaan orastavat tuttavuudet ja ihastukset. Fuksisyksy on suuri pettymys, ja joululomalle pieneen kaupunkiin palaa lannistunut mies. Menneisyyteen jääneen ystävän jouluiset ylioppilasjuhlat muuttuvat pienestä arjen piristyksestä pian koko arjen muuttavaksi kokemukseksi, kun juhlavieraiden joukosta löytyy hymyilevä Iisa. Ensirakkaus ei sekään korjaa murtunutta mieltä hetkessä, vaan ensin Aaron on kohdattava syvälle hautaamansa tunteet ja pelot – dramaattisin seurauksin.

Kirjan kerronta vuorottelee parikymppisen nykyhetken Aaron ja ala-astelaisen, hiljaiseksi pelotellun Aaron välillä. Suora ja konstailematon kieli antaa kiusaamiselle ja sen jopa elinikäisille seurauksille niiden ansaitseman pääosan. Rönkä tuntuu antaneen kirjalleen ihailtavan paljon ja rohkeasti itsestään: monet juonen tapahtumat vaikuttavat omaavan vastineensa myös tosimaailmassa. (Tämä käy ilmi Jalat ilmassa -romaaninkin syntyä kuvaavassa, Antti Röngän ja isänsä Petri Tammisen viesteistä rakentuvassa Silloin tällöin onnellinen -teoksessa.) Jäin ihailemaan erityisesti nuoren miehen ulkonäköpaineiden kuvauksia, jotka ovat mielestäni kaikkialla suomalaisessa kulttuurissa ja mediassakin harvassa. En ihmettele lainkaan, että Jalat ilmassa on kuulemma saavuttanut suosiota esimerkiksi lukiolaisten keskuudessa: kirja kertoo tavallisen pojan osin surullisen ja epäoikeudenmukaisen, mutta silti samastuttavan ja tulevaisuuteen katsovan kasvutarinan.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Bobbi oli kotonaan kaikkialla. Vaikka hän väitti inhoavansa rikkaita, hän oli rikkaasta perheestä ja toiset varakkaat ihmiset tunnistivat hänet joukkonsa jäseneksi. Hänen radikaaleja poliittisia näkemyksiään pidettiin jonkinlaisena porvarillisena itsensä vähättelynä, ei kovin vakavana, ja hänelle puhuttiin ravintoloista tai siitä, missä Roomassa kannattaa olla yötä. Niissä tilanteissa tunsin itseni ulkopuoliseksi, tietämättömäksi ja katkeraksi, mutta samalla pelkäsin paljastuvani verrattain köyhäksi ja kommunistiksi.

Kuva: Otava

Irlantilainen Sally Rooney nousi esikoisteoksellaan Keskusteluja ystävien kesken (alk. Conversations with friends, 2017; suom. Kaijamari Sivill, Otava 2019) maailmanmaineeseen ja milleniaalien äänitorveksi kirjallisuuden alalla. Lahjakkaiden yliopisto-opiskelijoiden monimutkaisia ihmissuhteita ja ristiriitaisia haluja tyylikkään lakonisesti kuvaava kirja on erikoinen sekoitus viiltävää havainnointia ja todelliselta tuntuvan elämäntarinan objektiivista seurantaa, mikä jättää lukijalle paljon ajatustilaa. Rooney kirjoittaa sydänsuruista, rivinvälien lukua edellyttävistä tekstiviestikeskusteluista ja ystävyyden rajojen punnitsemisesta ennen kaikkea aidosti, mitään suurentelematta mutta myöskään peittelemättä. Keskusteluja ystävien kesken on kirja nuoruudesta ja kivun kautta aikuistumisesta, mutta ottaa kantaa myös rahan luomiin etuoikeuksiin ja siihen, millaisia valta-asetelmia varallisuus rakentaa jopa läheisiin ihmissuhteisiin.

Tarinaa seurataan päähenkilö Franciksen näkökulmasta. Hän on 21-vuotias kolmannen vuoden kirjallisuudenopiskelija, joka on luonut itselleen nimeä lavarunoilijana yhdessä ystävänsä ja lukioaikaisen ex-tyttöystävänsä Bobbin kanssa. Hieman sulkeutunut ja epävarma, mutta loistelias kirjoittaja Francis ja karismaattinen ekstrovertti Bobbi herättävät jopa kuuluisan julkkisvalokuvaaja-toimittaja-kirjailija Melissan kiinnostuksen, ja nainen houkuttelee tytöt seuraavan haastattelunsa tähdiksi. Projekti vaatii lukuisia tapaamisia, ja myös Melissan komea näyttelijämies Nick tulee tutuksi pitkän kaavan illallisilla ja kaupungin kulttuuririennoissa.

Luovien opiskelijatyttöjen ja menestyneen kolmikymppisen pariskunnan illanvietot alkavat viattomana ystävyytenä, mutta ennen pitkää kasassa on ainekset suuren luokan katastrofiin. Bobbi ihastuu kuolettavasti tyylikkääseen Melissaan heti ensisilmäyksellä, mutta pian myös Francis huomaa haaveilevansa omasta ajasta surumielisen ja huolehtivaisen Nickin seurassa. Tyttöjen välinen ystävyyssuhdekin on pian koetuksella, sillä vauhdilla salasuhteeksi etenevä Nickin ja Franciksen suhdeviritelmä on ensimmäinen laatuaan kaksikon oman eron jälkeen, eikä kaikki olekaan niin selvää miltä vaikutti.

Vaikka Rooneya onkin monissa yhteyksissä tituleerattu milleniaalikirjailijaksi, ei Keskusteluja ystävien kesken julista minkäänlaista sukupolvisanomaa. Se on vähäeleisyydessään voimakas kuvaus ihmisistä tässä ajassa, tämän ajan ilmiöiden ja kulttuurin vaikutusten alaisina. Rivien välistä löytyy myös ajatonta yhteiskuntakritiikkiä, kun raha nousee monissa kohdin henkilöiden toimintaa määrittäväksi tekijäksi. Luokkayhteiskunta on edelleen olemassa, sillä korkea koulutus tai hyvä mainekaan eivät pelasta varallisuuden vaikutuksilta: alkoholisoituneen ja rahat juovan isän tyttärenä Francis joutuu elämään ajoittain nälässä, sillä ei halua vaikeuttaa ihmissuhteitaan veloilla ja säälillä. Toisin kuin rikkaan perheen vesa Bobbilla tai hyvään asemaan työllään nousseet Melissa ja Nick, Francis ei voi luottaa arkensa jatkuvuuteen tai edes siihen, että hänet hyväksytään joukkoon.

Rooney kirjoittaa nopeasti etenevin virkkein, jotka muodostavat lähes elokuvamaisen puhtaita kuvia. Kielellä ei kikkailla, vaan kirjan viehätysvoima löytyy moniulotteisista, yllättäviä valintoja tekevistä ja toisinaan käsittämättömistä hahmoista, jotka tuntuvat lähes aidoilta henkilöiltä. Jo kirjan alusta asti kytemään jäävä ihmissuhdeselkkaus luo pahaenteisen, ahdistuneen ja surullisen taustakankaan, mutta siitä huolimatta – tai juuri sen vahvan jännitteisyyden vuoksi? – kirja on hotkaistava myötäeläen kertaistumalta. Kiitokset ansaitsee myös suomentaja Kaijamari Sivill, jonka käännökseen kiinnitin harvinaislaatuisesti huomiota sen sujuvuuden ja hyvän, tarkoituksenmukaisen kielen ansiosta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 38: Kirja on käännetty hyvin

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, joka päivä, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Elena Ferranten suursuosioon nousseen Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni (alk. L’amica geniale, 2011; suom. Helinä Kangas, WSOY 2016) on syvällinen mutta rujo katsaus köyhän kansanosan elämään sodanjälkeisessä Napolissa. Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja vaatii aikaa ja kypsyttelyä: alussa silmille vyörytetään vain väkivaltaa, aggressiota ja lohduttomuutta. Laajan henkilökaartin tullessa tutummaksi ja päähenkilöiden kasvaessa itsenäisemmiksi toimijoiksi huomaa tulleensa hurmatuksi aivan vaivihkaa, ja kirja on ahmittava loppuun. Ferrante hallitsee mestarillisesti paitsi rytmin, myös uskomattoman realistiselta tuntuvan sisäisen maailman kuvauksen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat – lyhyttä, nykyaikaa kuvaavaa prologia lukuun ottamatta – Napolin keskustasta kauemmaksi jäävään köyhään kaupunginosaan, jossa väkivalta rehottaa katujen lisäksi myös kodeissa ja kouluissa. Arki on alkanut palata sodan jälkeen uomiinsa, mutta sen vaikutukset asukkaiden henkiseen tilaan ja yleiseen ilmapiiriin eivät voisi olla näkyvämpiä. Useimmilla perheillä on pulaa kaikesta, joten esimerkiksi tyttöjen kouluttaminen kansakoulua pidemmälle on lähinnä pakollinen paha – ja monilla täysin stipendien ja opettajien avustusten varassa. Kirjan minäkertojana toimiva kaupungintalon vahtimestarin tytär Elena Greco eli Lenuccia aloittaa koulutaipaleensa muiden lasten tapaan kuusivuotiaana. Hän törmää heti Raffaella Cerulloon, köyhyydestään ja resuisuudestaan huolimatta valovoimaiseen Lilaan. Epävarma ja ujo Elena tuntee ensikohtaamisestaan asti vahvaa vetoa äänekkääseen ja ilkeään tyttöön – hän ei tunnu pelkäävän mitään eikä ketään, rikkoo rajoja pelkästä uteliaisuudesta.

Häikäilemättömyyden ohella Lila on myös ainutlaatuisen lahjakas. Köyhän suutariperheen kasvatti tuntuu oppivan kaiken kertalukemalta, vaikka vanhemmat eivät kannusta yhdenkään kirjan avaamiseen. Elena hikoilee tuntikausia koulukirjojen ääressä, mutta Lina on aina valovuosia edellä, hämmentäen ja ärsyttäen tietotaidollaan sekä opettajia että muita oppilaita. Elenaa seikka ei kuitenkaan ärsytä, päin vastoin – hän tarvitsee Lilaa kirittämään opiskelujaan, sillä Lila tekee kaikesta mielenkiintoista ja merkityksellistä.

Tyttöjen välille syntyy kestävä mutta kuoppainen ystävyyssuhde, joka muuttuu lapsuuden riippuvuudesta ja kilpailuista teini-iän kateudeksi ja sisaruudeksi. Herkkä Elena toivoisi tulevansa Lilan kaltaiseksi, ja tuntee lähes aina olevansa vajaampi kuin ystävänsä: milloin hän kaipaa Lilan älyä, milloin myöhään puhkeavaa kauneutta, milloin varakasta sulhasta. Kovakuorinen Lila ei päästä Elenaa helpolla, mutta tiukkojen paikkojen tullen hän kuitenkin myöntää tarvitsevansa tätä – monesti jopa enemmän kuin Elena uskaltaa ajatellakaan.

Ferrante tuo menneen Italian yhteiskunnallista tilannetta hienovaraisesti mutta vaikuttavasti esiin mikrotasolta, Elenan ja Lilan perspektiivistä. Tarinan edetessä (harvoihin ja onnekkaimpiin) koteihin alkaa ilmestyä televisioita ja vaatekaappeihin muotia, mutta pinnan alla vaikuttavat edelleen tyttöjen lapsuutta värittäneet uhat: väkivaltaa, luokkaeroja ja yllättäviä kuolemia on kaikkialla. Karu miljöö luo vahvan kontrastin kaiken keskellä arkeaan suorittavien tyttöjen kuvaukseen. Elenan minäkertoja kuvaa koskettavasti sitä, miten ihminen taipuu elämään vaikeissa ja vaarallisissakin olosuhteissa. Kuten moni muukin lukija, myös minä päädyn varmasti seuraavan osan pariin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen