Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Suvi kirjoitti levyn kappaleet Rytsölöiden aikaan, edellisen vuosituhannen viimeisenä vuonna, jolloin minun ikäiseni pojat ajoivat Lamborghineilla, ihmiset jonottivat uusmediafirmojen osakkeita, internet oli lopullinen ratkaisu kaikkeen, ja vaikka tämä hysteerinen maailma on kappaleissa Static ja I Am Not a Compact Disc vain rivien välissä, se kiistatta on siellä. Kaupallisesti ajatellen tällaiset yhteiskunnalliset pohdiskelut olivat tietenkin täysin toissijaisia. Vuonna 2000 Summer Maple tarvitsi ehdottomasti suuren hitin, kappaleen joka kelpaisi radioasemille ympäri Eurooppaa, ja Confessions-levyltä sellainen löytyi.

Juha Itkosen läpimurtoteokseksikin kuvattu Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) on nopeatempoinen rock- ja ihmissuhderomaani, joka sotkee kutkuttavalla tavalla suomalaista musiikkihistoriaa ja mielikuvitusta. Kirja houkuttelee mukaansa naiivista nuoruudesta virtansa saavalla musiikkiunelmalla, joka hiljalleen kehittyy oikeaksi menestystarinaksi: hämeenlinnalainen Suvi Vaahtera nousee suurimmaksi suomalaiseksi vientituotteeksi taiteilijanimellä Summer Maple. Vaikka näennäinen päähenkilö onkin ilmiömäinen Suvi, kerronnassa hänellä ei ole ääntä lainkaan: tarina teiniydestä maailmanmaineeseen ja huipulta ongelmiin kerrotaan kahden läheisen äänillä. Ensimmäinen poikaystävä, edelleen Suvin perään haikaileva Antti ja ainokaisestaan alati huolehtiva äiti Leena valottavat rokkarin elämää ja taustoja omista näkökulmistaan. Lopputulos onkin mielenkiintoinen kudelma oikeita muistoja, salaisia toiveita ja henkilökohtaisia pettymyksiä.

Vaikka tarinan aika liikkuu vikkelään lapsuusmuistoista nykyhetkeen (2000-luvun alkuun) ja takaisin, kokonaisuus tuntuu hallitulta. Kertojat ja aika vaihtuvat, mutta kaikkea yhdistää Suvi – tai oikeastaan hänen tekemistensä Antissa ja Leenassa herättämät tunteet ja toimet. Romaanin alku hurmaa hieman naiivilla teiniromanssin kuvauksella, mutta vuosien kuluessa molempien kertojien sävyt muuttuvat tummemmiksi. Kun Suvi viuhtoo uudessa kodissaan New Yorkissa ja tekee musiikkia yhteistyössä maailman suosituimpien ammattilaisten kanssa, Antti ja Leena elävät pientä, vastoinkäymisten ja hiljalleen katkeruuden täyttämää arkea tahoillaan Helsingissä. Suvi on kaukana, joten häntä on helppoa syyttää monenlaisista vaikeista tunteista, mutta kaikki mielipaha ei ole tuulesta temmattua: Antti saa entisenä rakastettuna osansa levyjen sanoituksissa, äiti vanhojen tuttujen kauhistellessa tyttären julkisuustempauksia.

Antin osuudet keskittyvät enemmän musiikkiin, ja niistä suorastaan loistaa Itkosen aito innostus aiheeseen. Ensimmäiset bändikämpät, hikiset kiertueet, levytyssessiot ja laulunkirjoittamisen tuska kuvataan pieteetillä, yksityiskohdista nautiskellen. Palava rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen tuo synkkävireiseen kirjaan keveyttä ja tuoreutta, joka koukuttaa jatkamaan. Erityisesti tunnelmaa luovat taitetut haastattelut ja levy-arviot, jotka on laadittu hämmästyttävän aidon oloisiksi aina kappaleiden nimiä ja kuvauksia myöten. Vaikka Antillakin on historiansa ja vahvojen tunteidensa vuoksi paljon sanottavaa Suvista ihmissuhdemielessä, Leenan kertojan osuudet ovat kuitenkin leimallisemmin ihmissuhdepainotteisia. Äiti ei tunne musiikkibisnestä, mutta huolehtii senkin edestä tyttärensä uran vaikutuksista perhesuhteisiin. Suvin isän on vaikea kestää tyttärensä menestystä ja se kiristää koko perheen vuorovaikutusta. Vaikka Leena ei sitä taida itse myöntääkään, myös hänellä on asian nielemisessä suuria ongelmia.

Anna minun rakastaa enemmän olisi tunnelmaltaan suorastaan hengästyttävä, ellei musiikki pääsisi tasaisin väliajoin ottamaan valtaa. Äärimmäiset tunteet rakkaudesta vihaan risteilevät hahmojen välillä raakoina ja vereslihaisina: jokaisella tuntuu olevan sielussaan tyhjä aukko, jonka täytteeksi kaipaisi vimmaisesti rakkautta ja läheisyyttä, jota ei kuitenkaan osata pyytää tai vastaanottaa. Itkonen pitää lukijan otteessaan ja onnistuu kirjan loppupuolella vielä vetämään maton täysin alta – ainakin itselleni kaiken uudelleen määrittävä käänne pysyi yllätyksenä aina paljastukseen asti. Mielenkiintoinen ja intensiivinen romaani yllättää ja laittaa pohtimaan, mutta myös viihdyttää: tämän jälkeen tekisi mieli uppoutua hetkeksi rock-musiikin historiaan ja laittaa Suvin kollegat 2000-luvun alusta, The Rasmus ja HIM, soimaan.

***


Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 39: Kirjassa lennetään

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

En mä suoranaisesti vihaa koulua, en mä oo mikään nuori kapinallinen niin ku Taala. En mä oo koskaan haistattanu paskaa kellekään opelle, musta se on törkeen lapsellista varsinki jos kyseessä on naisope. Mä vaan oon passiivinen ja naureskelen salaa. Jostain syystä mä herätän opettajien sympatiat. Se on sellanen ovela konsti. Sijaiset on taas eri juttu, sillon saatan mäki alkaa irrotteleen. On aina sellanen kumma vallantunne ku sijaisenkäppänä naukuu luokan edessä ja yrittää saada jotain aikaan.

Kuva: Otava


Voisi kuvitella, ettei pitkälti yli 30 vuotta sitten kirjoitettu nuortenkirja pystyisi enää kuvaamaan uskottavasti nuorten kokemusmaailmaa. Anna-Leena Härkösen palkittu esikoisromaani Häräntappoase (Otava, 1984) on kuitenkin ikääntynyt hämmästyttävän hienosti; pienet yksityiskohdat paljastavat ikää jo karttuneen, mutta teoksen perustukset ovat edelleen tukevasti kiinni teini-ikäisyyden ytimessä. Kenties yksi syy edelleen yllättävän ajankohtaiselta ja realistiselta tuntuvalle kuvaukselle on sen syntytapa; Härkönen kirjoitti teoksen 17-vuotiaana ja onnistui tallettamaan siihen vastustamattoman yhdistelmän nuoruuden uhoa, angstia, kiihkoa ja epävarmuutta. Kun tunnepalettiin vielä yhdistää juonen, joka sisältää epäloogisen epäreilut vanhemmat, uuteen porukkaan sulautumisen ja ensirakkauden, löytänee jokainen lukija samastumispintaa vielä vuosia tästä eteenpäinkin.

Tarina alkaa, kun vaasalainen kaupunkilaispoika Alpo Korva (tuttujen kesken vain Allu) joutuu yllättävien sattumien kautta kesätöihin keskelle ei-mitään: kaukaiset sukulaiset palkkaavat hänet pojan omia mielipiteitä kyselemättä avuksi heinätöihin. Lähtö tuntemattomaan Torvenkylään ei vastaa lainkaan kulmakunnan 16-vuotiaan koviksen alkuperäisiä kesäsuunnitelmia, mutta vaihtoehtoja ei ole – ennen kuin Allu huomaakaan, hän toivoo hikisellä pellolla kuolemaa toisen apupojan, Rutasen, ahkeroidessa vieressä kuin vanha tekijä. Maalaispitäjä alkaa kuitenkin tuntua hurjasti kiinnostavammalta, kun Allu tapaa kylän kiinnostavimman tytön, Kerttu Hurmeen. Vanhempiaan vastaan kapinoiva, boheemi ja erikoinenkin tyttö saa Allun tuntemaan jotakin täysin ennen kokematonta, ja pian nuoret vetävät toisensa keskelle ensimmäisen rakkauden monimutkaisia kiemuroita. Maalaiskylässä kun ollaan, suhdekuvioon sekaantuu pian yksi jos toinenkin tuttu kasvo, sillä mikään ei pysy kauaa salassa.

Häräntappoase tuntuu erityiseltä nuortenkirjalta, eikä ole syyttä klassikko. Sen sujuvan ja yhtä aikaa ihastuttavan ja vihastuttavan minäkertojan itsetietoisesta kerronnasta nauttii aikuinenkin. Erityistä painoarvoa annan teoksen rouhealle ja autenttiselle tekstille juuri nuorten lukijoiden vuoksi: kirjasta puuttuu kaikki päälle liimattu katu-uskottavuus, laskelmointi ja vaivoin piiloteltu kantaaottavuus; teinit tekevät typeryyksiä, koska voivat tai haluavat, eivät vain suurten sisäisten ristiriitojen tai traumojen riivaamina. Allun ajatukset ja yllätykselliset valinnat tuntuvat juuri epäloogisuutensa vuoksi aidoilta. Tarina ei huipennu suureen opetukseen: elämä vain kulkee armotta eteenpäin, menipä se päähenkilön toiveiden ja edun mukaisesti tai ei. Kirja tuntuu tuoreelta tuulahdukselta vuosikymmentenkin jälkeen, ja uskon erityisesti nuorten lukijoiden huomaavan aitouden.

Vaikka monissa kohdin kirjan ikä ei haittaa lainkaan, ajan kulumisen vaikutusta ei kuitenkaan voi kiistää. Puhekieli muuttuu, ja toisinaan hahmojen sanavalinnat tuntuvat suorastaan komediallisilta. Myös yhteiskunta ja asenteet ovat muuttuneet: kirjassa esitetään surutta melko kontroversiaaleilta tuntuvia mielipiteitä ja nimityksiä erilaisista vähemmistöistä ja ihmisryhmistä. Voi olla, että ne ovat olleet jo aikanaan tietoinen valinta teinien kapinan ja ajoittaisen törkeyden korostamiseksi, mutta nykylukijalla ne tökkäävät nopeasti silmään. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, suorastaan uniikilta tuntuva lukukokemus, joka imaisee lukijan toiseen aikaan ja paikkaan koko voimallaan. Ei olekaan ihme, että kirjasta on parhaillaan tekeillä ensi vuonna ilmestyvä tv-sovitus: Häräntappoaseen perusteemat ja voimakas kerronta eivät hevillä vanhene.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 23: Kirja on julkaistu myös selkokielellä

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Kun pidän kirjoittajakursseja, yllytän ihmisiä uskaltamaan, antautumaan kirjoittamiselle. Mutta kun oma poika sanoo, että ”identiteettini ja koko olemassaoloni oikeus seisoo kirjoittamisen varassa”, kauhistun ja haluan kiireesti toppuutella. Koska herranjestas, eihän elämää voi perustaa kirjoittamisen varaan. Sehän on sama kuin sanoisi, että se on folkloristiikka tai ei mitään.

Kuva: Gummerus

Päiväkirjamaiset tai kirjeenvaihtoon perustuvat teokset voivat olla raskaslukuisia, mutta Antti Rönkä ja Petri Tamminen onnistuvat tässä vaikeassa lajissa upeasti. Kirjassaan Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta (Gummerus 2020) kaksi kirjailijaa keskustelevat kipeän rehellisesti ja ääneen naurattavan hauskasti kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja elämästä yleensä – erityisen mielenkiintoista, rehellistä ja koskettavaa tästä ajatustenvaihdosta tekee miesten välinen isä–poika-suhde. Kirjan parissa pääsee kokemaan tunneskaalan kaikki äärilaidat, mutta tunnemyrskytkin pysyvät tiukasti kahden sanataiturin hallinnassa. Avoin, huolellinen ja kirjallisesti korkeatasoinen keskustelu muodostaa kirjan kansien väliin tallennettuna intiimin ja syvällisen lukukokemuksen.

Sähköpostien ja pikaviestien sarja alkaa, kun isä lähettää yliopiston aloittaneelle pojalleen tsemppiviestin – kaikesta päätellen poika ei ole viihtynyt, tai ainakin hän on kovin turhautunut. Poika vastaa isälleen pitkästi, mutta toteaa viestinsä lopussa pelkäävänsä isänsä arviota viestin kirjallisista ominaisuuksista. Vastauksessaan isä myöntää tarkkailleensa juuri näitä seikkoja, ja pahoittelee jatkuvan tarkkailunsa aiheuttamia vaikutuksia heidän väliseensä suhteeseen. Aikuisemman, tasa-arvoisemman isä-poikasuhteen rakentamiseksi hän pyytää pian kirjailijana debytoivalta pojaltaan luettavaksi tämän valmistelemaa käsikirjoitusta, ja ennen kuin lukija huomaakaan, miehet käsittelevät jo paitsi kirjoittamistaan, myös toistensa elämäntarinoita, valintoja ja pelkoja.

Kuten teoksen alaotsikkokin – ”pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta” – kertoo, peloilla on miesten elämissä ja kirjeissä suuri rooli. Varovaisen, häpeään taipuvaisen ja jatkuvasti tarkkana pysyttelevän miehen poika on kasvanut osin samanlaiseksi, osin jopa ahdistuneemmaksi mieheksi. Toisinaan isän ja pojan välejä suomitaan ankarin sanankääntein, toisinaan niitä pohditaan lempeällä ymmärtäväisyydellä – kaiken läpi kuitenkin kuultaa vahva rakkaus ja halu rakentaa molemmille parempaa tulevaa. Keskustelut tuntuvat rohkeilta ja hyvin rehellisiltä. Vuoropuhelun tunteet voi olla välittymättä lukijalle asti.

Itseäni teoksessa viehättivät sen samanaikaisesti läsnäolevat, mutta silti kovin erilliset kaksoisroolit, jotka väistämättä törmäilevät miesten vuorovaikutuksessa. Rönkä ja Tamminen ovat kollegoita, jotka keskustelevat teosten markkinoinnista, kirjoittamisen vaikeudesta ja toistensa teksteistä pilkistävistä maneereista suoraan mutta hyvässä ammatillisessa hengessä. Väleistä kuitenkin tihkuu miesten henkilökohtainen suhde, menneisyyden traumat ja käytösmallit, pojan syytökset sekä isän huoli ja katumus. Isän ja pojan roolit tuovat kirjeenvaihtoon sellaisen raa’an rehellisen tason, jota harvoin on mahdollista kokea: katkerimmat vuodatukset, mutta myös vilpittömimmät kehut ja lämpimin rakkaus ilmenevät teksteissä juuri kaksoisrooleista henkilökohtaisempien myötä.

Silloin tällöin onnellinen ei kuitenkaan toimi vain isä–poika-suhteen meriiteillä. Kumpikin kirjailijoista omaa tunnistettavan, toisiaan täydentävän tyylin. Siinä missä Tamminen onnistuu ujuttamaan jopa oman pienuutensa pahoitteleviin kuvauksiin lämmintä huumoria ja inhimillisyyttä suorin, lyhyehköin lausein, Rönkä maalailee leveämmällä pensselillä, luo tunnelmakuvia ja dramatiikkaa, kuitenkaan sortumatta ylilyönteihin. Vuoropuhelu on paitsi sisällöltään viisasta ja lämminhenkistä, myös sujuvasti kokonaisuudeksi yhteensovitettua.


***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa

Soili Pohjalainen: Valuvika

Arttu on näköjään tinkinyt linjastaan, jonka mukaan sisävessaa saa käyttää vain kovalla ukkosella ja tulipalopakkasella. Vessaa se ei tietenkään vetänyt, koska vessaa ei saa vetää, paitsi jos käy paskalla. Minulla tosin on ollut täällä aina etuoikeus käyttää sisävessaa kaikissa sääolosuhteissa. Kai se oli Artun tapa osoittaa, että sillä sittenkin oli sydän ja minulla erityisasema siellä. Mutta rajansa se oli rakkaudenosoituksillakin. Vessanvetokielto koski myös minua. En enää totellut sitä.

Kuva: Atena



Sukupolvien välisiä kulttuurieroja, vaiettuja suvun kipupisteitä ja tummaa huumoria Pohjois-Karjalassa – tätä kaikkea löytyy Soili Pohjalaisen toisinkoisteos Valuviasta (Atena 2019). Kevyt ja pohjimmiltaan hyväntuulinen teos keskittyy tavallisesta poikkeavan pääparin, metsän keskelle erakoituneen isoisän ja freelance-toimittaja tyttärentyttären, elämänarvojen ja näkökulmien törmäyksiin, kun lapsenlapsi Maria päätyy sattumusten kautta yksinäisen isoisänsä seuralaiseksi. Arjesta poikkeavassa ympäristössä kaupunkilaiselämän ja kolmekymppisen parisuhteen ongelmat asettuvat erilaisiin mittakaavoihin, mutta samalla myös kaavoihinsa kangistunut Arttu oppii kuin oppiikin uusia temppuja.

Varsinainen tarina käynnistyy, kun Maria päätyy oikukkaan äitinsä huijaamana itärajalle. Äiti on huolestunut isoisä-Artun mahdollisesta muistisairaudesta, muttei halua itse lähteä tarkastamaan tilannetta. Huonosta työtilanteesta kärsivä freelancer-Maria usutetaan matkaan ensin vastentahtoisesti, mutta pian reissulle löytyy sisäsyntyinenkin motivaatio: Marian puoliso Jarkko kiristää hermoja, joten matka isoisän luo tarjoaa sopivaa etäisyyttä. Kun periltä löytyy ikäänsä nähden omatoiminen mutta huolestuttavasti alkoholia käyttävä vanhus, tuntee nainen hetken itsensä hieman petetyksi ja tarpeettomaksi. Lopulta yhdeksi yöksi kaavailtu vierailu venähtää kuitenkin kuukausien hengähdykseksi kaupungin ja parisuhteen vaikeuksista. Pidemmän oleskelun aikana Artusta löytyy yllättäviä piirteitä ja jopa henkistä tukea, jota vaille nainen tuntee muutoin jäävänsä elämän käännekohdassa. Toisaalta liian tutulta tuntuvat, itsepäiset piirteet sekä vanhanaikaiset ajatusmallit ajavat naista toisinaan raivon partaalle.

Valuvika käsittelee keveydestä huolimatta mielenkiintoisia ja kipeitä aiheita, kuten omien sukulaisten vanhenemisen hyväksymistä sekä lapsi-vanhempi-suhteen ongelmia, jotka voivat vaikuttaa yhä aikuisiällä vahvasti. Marian näkökulmasta kulkeva kerronta vuorottelee nykyhetken kuvauksen ja elävien lapsuusmuistojen välillä, ja niiden avulla tuodaan hienovaraisesti esiin myös syitä hahmojen ensin kummallisilta tuntuville käytösmalleille: lapsuuden muistot ja aikuinen nykyhetki käyvät dialogia, ja lukija saa uutta tietoa menneisyydestä yhtä matkaa Marian kanssa. Kun läheisistä paljastuu uusia, hämmentäviä tietoja, voi tosiaan ensin olla vaikea suhtautua rakkaiden tekemiin virheisiin ja puoliin, joihin itse ei ole tutustunut. Yksi läsnäolevista suurista teemoista on myös perheen perustaminen: Jarkko ja Maria ovat toivoneet lasta kolme vuotta, mutta kun raskaus todella alkaa, ei tilannetta olekaan aivan helppo niellä.

Valuvika on tuoreelta tuntuva teos isovanhempien ja lastenlasten (ja laajemminkin sukulaisten) välisistä monimutkaisista suhteista. Päähenkilön kärsimätön ja toisinaan töykeä käytös kuitenkin kummastuttaa: työ- ja parisuhdetilanteestaan stressaavan Marian äksyilyt ovat varmasti yksi huumorin keinoista, sillä niiden myötä hän myös päätyy erilaisiin, jännitteisiin tilanteisiin. Toisaalta töykeyden taustoja ei oikein avata, ja ainakin itseäni jäi ihmetyttämään tämän negatiivinen asenne häntä tukevia läheisiä, Jarkkoa ja isäänsäkin, kohtaan. Kirjaan parhaaseen antiin lukeutuu rikas ja leveä pohjoiskarjalainen murre, jonka toteutuksessa kirjailijaa on avustanut Paavo Havula. Tarkasti toteutettu puheenparsi luo autenttista tunnelmaa, joka sekä korostaa huumoria että syventää koskettavia dialogeja.


***
Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 42: Kirjassa on isovanhempia

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen


En itsekään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa.

Kuva: Gummerus


Kotimaassaan Japanissa palkitun Sayaka Muratan uusin teos, Lähikaupan nainen (alk. Konbini ningen, 2016; suom. Raisa Porrasmaa, Gummerus 2020) on yllättävä yhteiskuntakritiikki lähikaupan osa-aikaisen työntekijän näkökulmasta. Murata sitoo kepeänä, osin komediallisenakin pysyttelevään tarinaan isoja, tuoreitakin teemoja: tarkkailun alle päätyvät miesten ja naisten roolit yhteiskunnassamme, keski-ikäistyminen, aseksuaalisuus sekä erilaisuuden hyväksyminen. Oman mausteensa sujuvasti kulkevaan juoneen tuovat japanilaisen kulttuurin tyypilliset piirteet, kuten perinteiden ja perheen syvä kunnioitus sekä yksilöitä ympäröivät paineet loistavan uran luomiseksi.

Kirjan päähenkilö Keiko lähestyy hiljalleen neljääkymmentä ikävuotta, mutta on perheensä ja ystäviensä kauhuksi edelleen osa-aikatöissä lähikaupassa, konbinissa. Yliopistotutkinnon suorittamisesta huolimatta Keiko päätti jatkaa tutussa liikkeessä myös valmistumisensa jälkeen, ja tarinan alkaessa siellä on hujahtanut jo 18 vuotta. Läheisten on erittäin vaikea ymmärtää 36-vuotiaan Keikon valintoja, vaikka hän on täysin tyytyväinen tuttujen rutiinien täyttämään elämäänsä. Jos hän olisi naimisissa tai huolehtisi edes sairaista vanhemmista, osa-aikaisuus olisi muista hyväksyttävää, mutta nyt häntä kohdellaan jokseenkin erikoisena hylkiönä, jolla ei ole enää toivoakaan liittyä yhteiskunnan täysipainoiseksi jäseneksi.

Keiko tietää läheistensä ajatuksista, mutta hänelle ne puolestaan tuntuvat heprealta. Nainen on aina ollut oman tiensä kulkija: jo lapsesta saakka hän on ratkaissut ongelmat omalla tavallaan, ja siitä saakka häntä on kohdeltu vääränlaisena, outona ja erikoisena. Sujuvoittaakseen sosiaalista kanssakäymistä hän onkin omaksunut selviytymisstrategiakseen muiden matkimisen. Hänen puhetyylinsä, hiuksensa, selityksensä osa-aikaisuudelle – kaikki ovat joko avuliaan, Keikon erikoisuutta jokseenkin ymmärtävän siskon keksimiä tai konbinin vaihtuvilta työkavereilta napattuja ominaisuuksia, joita sekoittelemalla Keiko yrittää parhaansa mukaan esittää ”normaalia”.

Muiden puheista ja huolista huolimatta konbinityöskentely todella sopii Keikolle: vuosien mittaan esihenkilöt ovat vaihtuneet, mutta Keiko pysynyt. Hän osaa vain säätilaa vilkaisemalla arvioida suosituimmat tuotteet, järjestellä hyllyn houkuttelevammaksi kuin kukaan muu sekä palvella asiakkaita juuri sopivalla sekoituksella kohteliaisuutta ja etäisyyttä. Konbinissa hän saa olla vain myyjä: vapaa odotuksista, sukupuolesta ja monimutkaisista ihmissuhteista. Arki kuitenkin järkähtää, kun Keiko tapaa naisiin ja elämäänsäkin katkeroituneen Shirahan, joka alkaa juonillaan hiljalleen vetää Keikonkin elämää radaltaan.

Lähikaupan nainen ottaa mielenkiintoisesti kantaa muun muassa parisuhteen löytämisen, perhe-elämän aloittamisen ja uralla etenemisen paineisiin. Se herättelee ajattelemaan, onko meillä tosiaan niin paljon valinnanvapauksia, kuin luulemme nykyaikaisen elämän tarjoavan: perinteiden vastaiset valinnat saattavat saada muut kyseenalaistamaan onnemme vain siksi, että ne poikkeavat massasta. Keiko on myös mielenkiintoisen sukupuoleton ja ei-seksuaalinen hahmo: hänellä ei oikeastaan ole lainkaan omia mielipiteitä tai tavoitteita, vaan hän imee niitä muilta sopeutuakseen paremmin joukkoon arkielämässä. Ensisijaisesti hän kokee kuitenkin itsensä myyjäksi, osaksi konbinia – tämä omistautuneisuus luo loistavan ristiriidan uran tärkeydestä marmattavien läheisten kommenteille.

Kirja tuntuu hyvin tuoreelta ja ajankohtaiselta. Erityisesti itseäni viehätti yksityiskohtainen japanilaisen myymälätyön kuvaus; kirjailija on itsekin osa-aikainen myyjä, ja se näkyy realistisissa yksityiskohdissa. Keikon ulkopuolisuus luo myös hienon mahdollisuuden ihmisten normien kyseenalaistamiseen, ja tähän Murata tarttuu useasti: emmekö lopulta kaikki ole ympäristömme muovaamia ja sen muutosten mukana muuttuvia olentoja, vaikka luulemmekin tavoittelevamme asioita vain omasta tahdostamme?


***
Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 32: Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa