Virginia Woolf: Oma huone

Älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista. Runous riippuu älyllisestä vapaudesta. Ja naiset ovat aina olleet köyhiä, ei ainoastaan kahden sadan vuoden ajan vaan aikojen alusta. Naisilla on ollut vähemmän älyllistä vapautta kuin ateenalaisten orjien pojilla. Naisilla ei niin ollen ole ollut penninkään vertaa mahdollisuutta kirjoittaa runoutta. Sen vuoksi olen korostanut niin paljon rahaa ja omaa huonetta.

Virginia Woolfin feministinen klassikko Oma huone (alk. A Room of One’s Own, 1928; suom. Kirsti Simonsuuri, 1980; luettu Tammen painos v. 2020) pohtii naisten menestymisen vaikeutta patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Kirjailijana Woolf keskittyy teoksessa erityisesti naistaiteilijoiden asemaan ja taiteen teon edellytyksiin, joista tärkeimmiksi osoittautuvat omat tulot ja oma huone – kuten teoksen nimikin paljastaa.  

Oma huone ei ole perinteinen esseeteos, vaan pohjautuu kahteen Woolfin pitämään esitelmään. Kuten kääntäjä Kirsti Simonsuuri huomauttaakin jälkisanoissaan, teksti lähentelee ennemmin suullista esitystä kuin noudattaisi kirjoitetun tekstin konventioita. Woolf lähestyy pääteemojaan hitaasti, lähes tuskastuttavan laveasti pohjustaen ja asiasta erilaisille sivupoluille karkaillen, mutta elävän kielen ja suoran puhuttelun ansiosta lukijana voi todella kuvitella olevansa osa Newnham Collegen taideseuran kuulijakuntaa. Iso osa teoksesta on – kenties aikalaiskritiikiltä välttyäkseen – kirjoitettu fiktiivisen tarinan muotoon, jossa kuviteltu naispäähenkilö törmää akateemisessa arkiympäristössä erilaisiin epätasa-arvonosoituksiin. Vasta aivan loppupuolella Woolf palaa omana itsenään ääneen, ja antaakin suoria neuvoja ilmeisesti paljolti naisista koostuvalle yleisölleen.

1900-luvun alkupuolella naisten taloudellinen asema oli huomattavasti heikompi kuin nykyään: yläluokkaisen naisen päätehtävänä oli suvun jatkaminen ja edustusvaimona toimiminen, alemmissa luokissa jouduttiin keksimään tapoja elättää perhe – vapautta toteuttaa itseään miesten tapaan ei saanut kummassakaan roolissa. Woolf esittääkin, että naisten tuolloinen vähäinen menestys kirjailijoina, näyttelijöinä, tutkijoina ja muusikoina johtuu paljolti taloudellisista seikoista: jos Shakespeare olisi joutunut kestämään sukupuolensa vuoksi vähättelyä ja väkivaltaa tai kirjoittamaan klassikkoteoksensa muiden askareiden ohessa perheen metelin keskellä, nerous ei mitä luultavimmin olisi löytänyt muotoaan.

Naisten taloudellisesti heikon ja yhteiskunnallisesti epäitsenäisen toimijan rooli eivät Woolfin mukaan olleet kuitenkaan ainoita esteitä naisten taiteelliselle menestykselle. Woolf käyttääkin paljon aikaa maskuliinisuuden ja feminiinisyyden pohdinnalle: hyvässä taiteellisessa teoksessa molemmat yhdistyvät androgyynillä tavalla, sillä ilman molempia puolia osa hahmoista ja tapahtumista jää vääjäämättä karrikoiduiksi ja puolinaisiksi. Koska maailma oli vielä 1920-luvulla vahvasti miesten, syyttää Woolf epäsuhtaisesta tilanteesta juuri miehiä: ylentämällä maskuliiniset kerronnan keinot normiksi (ja samalla alentamalla feminiinisyyden halveksuttavaksi) naiskirjoittajien on mahdotonta yltää ”hyvän” kirjallisuuden tai taiteen kriteereihin. Woolf piti tätä myös tietoisena ratkaisuna, jolla osa miehistä haluaa säilyttää yksinoikeutensa luovaan työhön ja valta-asemiin:

”Peilit ovat olennaisia kaikessa sankaruudessa tai väkivallassa – -. Sen vuoksi sekä Napoleon että Mussolini pitävät niin tiukasti kiinni naisten alemmuudesta, sillä jos naiset eivät olisi alempiarvoisia, peilit eivät enää voisi suurentaa. – – Ja se selittää myös sen, miten vaivaantuneita miehet ovat naisten arvostellessa heitä, miten mahdotonta naisen on sanoa miehelle, että hänen kirjansa on huono – -. Sillä jos nainen alkaa kertoa totuuden, hahmo peilissä kutistuu, miehen elinkelpoisuus vähenee.”

Vaikka teoksen ilmestymisestä on kulunut jo lähes sata vuotta, Woolfin esittämä kritiikki on monilta osin hämmästyttävän ajankohtaista. Itseäni toisaalta huvitti ja toisaalta kauhistutti Woolfin kritiikki miesten kirjoittamista fiktiivisistä naishahmoista. Woolf suomii naishahmoja karrikoiduiksi, vain ääripäitä kuvastaviksi enkeleiksi tai paholaisiksi, joilla ei ole kokonaista luonnetta eikä käytöksen takaa löydy kunnollista logiikkaa – ikävä kyllä täysin samaan ilmiöön voi törmätä edelleen erityisesti elokuva- ja tv-käsikirjoituksissa. Koukeroinen englantilainen esitelmöinti on paikoin puuduttavaa ja vaikeaselkoista luettavaa, mutta kun kirjan äärellä jaksaa sinnitellä, päätyy monien mielenkiintoisten ajatuskulkujen ääreen. Erityismaininta täytyy antaa vielä kääntäjä Simonsuurelle, jonka jälkisanat ja loppuun koottu selityslistaus täydentävät lukukokemuksen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Jenny Han: P.S. Rakastan sinua yhä

Peter ja minä seisomme elokuvateatterin popcornjonossa. Tällainen arkinenkin asia tuntuu ihanimmalta arkiselta asialta, jonka olen koskaan kokenut. Tarkistan taskustani, onhan lipun kanta vielä tallessa. Sen aion säästää. Katselen Peteriä ja kuiskaan: ’Nämä ovat minun ensitreffini.’ Olen kuin leffan nörttityttö, joka nappaa koulun cooleimman kundin, eikä se haittaa minua vähääkään. Ei vähääkään.

Kuva: WSOY

Yhdysvaltalainen Jenny Han on suursuosioon noussut nuortenkirjailija, jonka Lara Jean -sarja on muokattu myös menestyneeksi Netflix-elokuvien sarjaksi. Lara Jean -trilogian toinen osa, P.S. Rakastan sinua yhä (alk. P.S. I Still Love You, 2015; suom. Antti Hulkkonen, WSOY 2020) jatkaa suoraan sarjan ensimmäisen osan tapahtumista, mutta juonessa pysyi hyvin kärryillä, vaikka taustalla olikin vain Netflix-version katselu. Vetävästi kirjoitettu romanttinen nuortenkirja käsittelee teini-ikäisille ajankohtaisia kysymyksiä lempeästi ja huumorilla, mutta lukijaa aliarvioimatta – siksi se sopii mainiosti kevyeksi välilukemiseksi myös aikuiselle.

Kirjojen päähenkilö, toisessa osassa 16-vuotias Lara Jean Covey on amerikankorealainen lukiolainen. Hän on kiltti perhetyttö, joka rakastaa leipomista, kahden siskonsa kanssa oleilua ja leskeksi jääneen isänsä pökkelöitä vitsejä. Lukioseurapiirien kerman yllätykseksi Lara Jean on alkanut juuri seurustelemaan ensimmäistä kertaa, ja vieläpä supersuositun lacrosse-pelaaja Peter Kavinskyn kanssa – ensimmäisessä kirjassa he esittivät juonittelun vuoksi paria, mutta tällä kertaa tunteet ovat aivan oikeita. Peter on vuoden vanhempi ja romanttisella saralla huomattavasti kokeneempi, sillä hän seurusteli pitkään Lara Jeanin entisen parhaan ystävän, Genevieven kanssa.

Ihastuksen perhoset lepattavat onnellisesti nuorten vatsoissa, mutta Lara Jeanin ja Peterin orastava suhde kohtaa heti alkuun kupruja: joku on lähettänyt heistä salaa kuvatun, epäilyttävästi muultakin kuin pussailulta näyttävän videon koko lukion seuraamalle Instargramin Anonybitch-tilille. Video saa ihmiset suhtautumaan Lara Jeaniin eri tavalla, mutta Peter saa lähinnä ylävitosia. Tilanteen epätasa-arvoisuus sekä mahdolliset mainehaitat yliopistoon hakuja ajatellen saavat tytön stressistä suunniltaan, ja kaiken lisäksi hänellä on vahva epäilys, kuka videon julkaisun ja kuvaamisen takana on: kateellinen Genevieve.

Pian tuoreiden rakastavaisten välillä onkin roppakaupalla epäluottamusta. Edelleen Genevieven läheisenä ystävänä viihtyvä Peter ei ota Lara Jeanin huolta tarpeeksi tosissaan. Lisäksi Lara Jeanin ystävät raportoivat Peterin ja exänsä läheisiltä vaikuttaneista hetkistä tasaiseen tahtiin, mikä saa huolen ja epäluulon kertymään suhteen ylle. Päätä saapuu sekoittamaan myös komea John Ambrose McClaren, Peterin ja Lara Jeanin entinen koulukaveri sekä tytön yläasteaikainen (salainen) ihastus. Lara Jeanin kuriton pikkusisko Kitty lähetti Lara Jeanin vuosien takaisen rakkauskirjeen Johnille, ja yhtäkkiä tyttö törmääkin häneen taas joka nurkalla. Lopulta onkin tehtävä vaikea valinta: ”Kumman menettämistä katuisin enemmän? Todellisen Peterin vai haaveideni Johnin?

Itsekin amerikankorealainen Han on luonut mukavan erilaisen romanttisen sankarittaren: Lara Jean on epävarma, kiltti ja kotona viihtyvä, hiljainen tyttö, mutta siitä huolimatta sosiaalinen ja ystävien (ja ihailijoidenkin) ympäröimä. Korealaiset juuret eivät ole teoksen pääteema tai identiteettikriisin aihe, vaan alleviivaamaton osa päähenkilön perheen tavallista elämää: korealaiset juhlapyhät, perinneruoat ja kosmetiikkatuotteet vilahtelevat sivulauseissa ja luovat uudenlaista mielenkiintoa hahmoa kohtaan. Kevyt, viihteellinen teksti vetää lukijan mukaansa ja kirjassa käsitellyt aiheet – kuten somessa tapahtuva kiusaaminen, ystävyyssuhteiden katkeaminen ja ensimmäiset seurustelusuhteet – tuntuvat relevanteilta juuri tämän hetken nuorille. Kuten romanttisissa romaaneissa on tapana, sähellyksen ja sotkun jälkeen kaiken kruunaa hymyn huulille tuova loppu.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 46: Kirjassa syödään herkkuja

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

Äiti on kyllästynyt olemaan äiti, minun äitini, eikä hän tavallaan enää olekaan äitini, mutta niin kauan kuin tytär elää, hän ei ole turvassa. Ehkä äidistä on aina tuntunut että hän ei ollut oma itsensä ollessaan minun äitini. Ehkä äiti on syntymästäni saakka toivonut että ei olisi äitini. Mutta hän ei päässyt pakoon, ei vaikka kuinka yritti.

Norjalaisen Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut (alk. Er mor død, 2020; suom. Katriina Huttunen, S&S 2021) käsittelee äidin ja tytärten välistä monimutkaista suhdetta, mielenterveysongelmia sekä läheisistä ihmisistä erkaantumista. Romaanin 60-vuotias päähenkilö Johanna kärsii lapsuudenperheensä selvittämättömistä tapahtumista, mutta ennen kaikkea äitinsä vuosien mittaisesta radiohiljaisuudesta, joka saa muodostamaan toinen toistaan kipeämpiä kuvitelmia. Menneistä pettymyksistä huolimatta Johanna uskoo löytävänsä ratkaisuja ja selityksiä, kunhan pääsisi äitinsä puheille – mutta miten, kun tämä ei halua kuulla tyttärestään enää koskaan?

Romaani alkaa, kun pitkään Amerikassa asunut kuvataiteilija Johanna päättää palata kotikaupunkiinsa miehensä kuoleman jälkeen. Päätös yllättää naisen itsensäkin, sillä samassa kaupungissa asuvat edelleen hänen äitinsä ja Ruth-siskonsa, jotka kumpikin katkaisivat välit naiseen jo vuosia sitten. Johanna ei noudattanut hallitsevan isänsä toiveita, ja erilaiset elämänvalinnat saivat myös muun perheen karttamaan häntä. Lopullisesti välit rikkoutuivat, kun Johanna ei saapunut isänsä hautajaisiin muutamia vuosia sitten, mutta nyt paikallisen taidegallerian halu järjestää retrospektiivinen näyttely houkuttelee palaamaan.

Taide on hyvä tekosyy Norjaan muutolle, mutta samalla Johannalle tarjoutuu luonteva syy päästä lähemmäs äitiään. Lapsuudestaan asti hän on huomannut äidissään jotakin outoa, jotakin etäällä pitävää, mutta pitkän erossa olon jälkeen Johanna todella kaipaa häntä. Lisäksi retrospektiivinen näyttely nostaa paljon jo taka-alalle työnnettyä pintaan: yksi suurimmista etääntymisen syistä on kotikaupungissakin näytteillä pidetty triptyykki, jossa esiintyvien äidin ja lapsen kuvauksen Johannan oma äiti koki loukkaavana, jopa rienaavana.

Vuosien jälkeen yhteyttä ei ole helppo palauttaa, ja hieman itseään häveten Johanna alkaakin kierrellä salaa äitinsä asuinkorttelissa, vain vilauksiakin nähdäkseen. Tarinan jännite alkaa kertyä, kun jo aikuinen lapsi saa äidistään pakkomielteen: miksei äiti ole kaivannut häntä? Onko hän todella elossa, kun ei ole edes yrittänyt ottaa yhteyttä; eikö kuka tahansa äiti heltyisi sen verran? Kun äiti alkaa kuitenkin näkyä tutuilla kaduilla ja asuntonsa ikkunassa, alkaa nopeasti tihenevä yhteydenottoyritysten kierre. Johanna soittelee, lähettelee kirjeitä, tunkeutuu äitinsä talon rappukäytävään ja seurailee tätä huomaamatta eri paikkoihin – ja kärsii valtavasti, kun tutut kasvot ja jatkuvat hylkäämiset nostavat lapsuuden traumat mieleen.

Montaa aikatasoa hyödyntävä tarina etenee Johannan minäkertojaäänellä, ja loppuun asti kiihtyvä vauhti laukeaa yllättävällä, jopa realistisella tavalla. Lähes absurdin huumorin ja vimmaisen trillerin rajamailla tasapainoileva Onko äiti kuollut ei päästä lukijaa helpolla, mutta maalaa rajuudessaan tarkan psykologisen kuvauksen epätasapainoisen äidin vaikutuksista lastensa elämiin: kestää kauan, ennen kuin vastauksia etsivä käsittää, ettei sellaisia välttämättä edes ole.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 45: Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen

Sen sijaan minua huoletti, olisiko O:lla ennen vauvan syntymää mahdollisuutta pysähtyä miettimään, millä tavoin lapsi muuttaisi ajankäyttöä ja elämää arkitasolla. En pelännyt jääväni yksin, mutta pidin mahdollisena, että astuisimme uuteen elämäntilanteeseen eri asennoista, joista omani oli ehtinyt mukautua ajankäytön kankeuteen. Sukupuoli ei ollut pohdinnoissani merkityksetön tekijä: minä olin ehtinyt orientoitua elämän rajoittumiseen jo pelkästään raskauden ruumiillisuuden vuoksi. Se tuntui epäreilulta.

Minja Koskelan kolmas teos Äidiksi tuleminen (Into 2021) on omakohtainen pohdiskelma äitiyden ja raskauden mukanaan tuomista rooleista ja odotuksista. Henkilökohtaisen kokemuksensa kautta Koskela esittää kysymyksiä siitä, miten pysyä omana itsenään, kun kulttuuriset ja yhteiskunnalliset rakenteet helposti vievät mukanaan (tai jopa pakottavat) stereotyyppiseen ja rajoittavaan äitirooliin. Vaikka feminististen klassikkojen siteerausten myötä laajempi näkökulma on vahvasti läsnä, kirja ei ole tutkielma aiheesta. Sen sijaan kirja tuo kauno- ja tietokirjallisuuden keinoja yhdistellen esiin yhden henkilökohtaisen kokemuksen äidiksi kasvamisesta.

Äidiksi tuleminen jakautuu neljään lukuun, joista jokainen jakautuu eri tavoin teemaa lähestyviin alalukuihin. Tarinan pääjuoni käsittelee Koskelan mutkaista äitimatkaa aina ensimmäisestä, yllättävästä keskenmenosta surusta yli pääsemiseen ja lopulta uuden perheenjäsenen saamiseen. Pohdiskelevalla minäkertojan äänellä kirjoitettu osio kantaa kirjan alusta loppuun, ja havainnoi toteavaan tyyliin raskauden ja äitiyden teemoja sekä arkipäiväisiä toimia. Kuvauksessa käy hyvin ilmi, kuinka lapsen saapuminen maailmaan vaikuttaa myös siihen, miten vanhemmat näkevät parisuhteensa, sukulaissuhteensa ja paikkansa maailmassa uusin silmin – ja kuinka tämä muutos alkaa jo kauan ennen lapsen syntymää.

Pääjuonta tukevat useat, läpi kirjan vuorottelevat ja kirjoitustyyliltään kokeilevammat osiot. Yksi tällaisista osioista on luku luvulta valmiimmaksi tuleva kirje, jossa tuleva äiti puhuttelee vielä syntymätöntä lastaan. Hiljaisuus-otsikoiden alla kulkevat osiot taas keskittyvät Koskelan lapsuudenperheen vaikeisiin suhteisiin, joiden vaikutuksia itseensä ja tulevaan lapseensa kirjoittaja ruotii kiihkottomasti mutta hankalia tunteita peittelemättä. Omia osioitaan on myös kehosuhteelle ja sen kokemille muutoksille sekä äitiyden erilaisille kuvauksille, joita käsitellään muun muassa romaanien ja tietokirjallisuuden kautta, siteeraten ja tulkiten.

Ennen kirjaan tarttumista ajattelin sen sisältävän juurikin feminististä ja sosiologista teoriaa äitiydestä, kenties sovitettuna nykyhetken kotimaiseen tilanteeseen. Sen sijaan lukija pääseekin kirjan matkassa hyvin henkilökohtaisten ajatusten ja tunteiden äärelle, kuin kärpäseksi kattoon neuvolavastaanotoille ja lapsuudenperheen mykkäkoulujen hiljentämiin juhlapyhiin. Noin 200-sivuisen kirjan lukee nopeasti, mutta voisin hyvin kuvitella, että sen ääreen halutaan palata: helposti omaksuttava teksti käsittelee elämänkokoisia teemoja.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Eräänä aamuna en lähtenyt kovin kauas koulurakennuksesta vaan kiertelin eläinlääketieteellisen tiedekunnan liepeillä kasvitieteellisen puutarhan takana. Ajattelin asioita, joista olin puhunut Antonion kanssa: leskiäidin poikana ja perheen ainoana tukipilarina hän toivoi saavansa vapautuksen armeijasta ja aikoi pyytää palkankorotusta säästääkseen päätiellä sijaitsevan bensa-aseman ostamiseen; menisimme naimisiin ja minä auttaisin häntä. Yksinkertainen tulevaisuudensuunnitelma, jonka äitikin olisi hyväksynyt. ”En voi aina tehdä Lilalle mieliksi”, sanoin itselleni. Mutta kuinka vaikeaa olikaan häätää mielestään opiskelun tuoma kunnianhimo.

Elena Ferranten maailmanlaajuiseen suosioon nousseen Napoli-sarjan toinen osa, Uuden nimen tarina (alk. Storia del nuovo cognome, 2012; suom. Helinä Kangas, WSOY 2017), jatkaa Elenan, Lilan ja väkivaltaisuuksien täyttämän Napolin kaupungin tarinaa. Toisen osan alaotsikkona on Nuoruus, ja nimensä mukaisesti teoksessa siirrytään aikuistumiseen ja 1960-luvulle. Tiiviinä kaksikkona kasvaneiden tyttöjen polut alkavat erkaantua yhä selkeämmin: Lilan elämä supistuu avioliiton myötä pieniin piireihin, suvun asettamiin velvollisuuksiin ja sisätiloihin, mutta altavastaajaksi itsensä aina tuntenut Elena astuu todennäköisyyksiä uhmaten jatkuvasti suurempiin ympyröihin lukion, yliopiston ja lopulta myös kirjallisen menestyksensä ansiosta.

Sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, toimii myös itsenäisenä romaanina, mutta Uuden nimen tarina vaatii taustatietoja. Tapahtumat jatkuvat suoraan ensimmäisen osan viimeisistä käänteistä, eikä laajaa hahmokavalkadia esitellä enää uudestaan. Napolin köyhimpiin kuuluvan kaupunginosan kortteli ristiriitaisine kohtaloineen hurmaa lukijan jälleen, mutta taka-alalla väreilevät ja koko romaania määrittävät teemat eivät kevene, pikemminkin päinvastoin.

Siinä missä Loistava ystäväni tarttui erityisesti köyhyyden aiheuttamaan eriarvoisuuteen ja koulutuksen puutteeseen sekä turvattomaan lapsuuteen, toisessa osassa hahmojen kautta pohditaan 60-luvun Italian luokkayhteiskuntaa ja naisen asemaa: lähisuhdeväkivalta on ennemmin sääntö kuin poikkeus, eikä mustelmainen nuori vaimo herätä korttelin ihmisissä lainkaan hämmästystä – nuorikon ”kouluttamiselle” on suorastaan yhteisön hyväksyntä. Vain Elena onnistuu pakenemaan perinteistä naisen kohtaloa, sillä peruskoulua korkeampi koulutus ja akateemiset piirit avaavat oven maailmaan, jossa Napolin kotikorttelin ongelmat eivät ole arkea, vaan yhteiskunnallisten keskustelujen aihe.

Toisin käy kaikille tutuille nuorille, jotka jäävät kotikulmilleen – myös Lilalle. Kadehditun kaunis ja vain 16-vuotiaana avioitunut tyttö putoaa kovaa ja korkealta, kun huomaa tuoreen puolisonsa Stefanon olevan sittenkin samanlainen kuin isät ja puolisot korttelissa yleensäkin: väkivaltainen, epäluotettava ja rujo. Lila on tottunut pitämään langat käsissään ja pyörittelemään ihmisiä halunsa mukaan, joten hetkeksi järkytys itsenäisen aseman muuttumisesta muuttaa häntä. Liian paljon pahaa liian nuorena kokeneena hän osaa itsekin pelata likaisesti, eikä alistu lopullisesti: edes miehensä vihollisten kanssa vehkeily ei ole poissuljettua, kun Lila etsii oikeutta ja etua itselleen.

Iän karttuessa Elenan ja Lilan keskinäiselle kilpailulle, kateudelle ja riippuvaisuudelle rakentuva monimutkainen suhde ottaa uusia muotoja. Koulussa loistanut mutta vanhempiensa vuoksi opintien keskeyttänyt Lila ei osaa suhtautua Elenan menestykseen. Hän on kateellinen, mutta toisaalta myös ylpeä ystävänsä etenemisestä, pitäen sitä myös omana ansionaan ja ilonaan. Samaan aikaan Elena taas lähes kadottaa opiskelumotivaationsa: hänhän oli aina ennen seurannut Lilaa ja pyrkinyt tasoihin hänen kanssaan, mutta nyt kirittäjä puuttuu. Yksin ei ole helppoa luovia täysin erilaisista lähtökohdista ponnistavien opiskelutovereiden seurassa, varsinkaan, kun äiti haluaisi vain naittaa hänet paikalliselle pojalle. Lukiota ja yliopiston pääsykokeita suuremmaksi kiilaksi tyttöjen väliin tulee kuitenkin tutun naapuruston nuori mies, johon molemmat rakastuvat epätoivoisesti – ja vain toinen saa häneltä vastakaikua.

Ferrante kirjoittaa jälleen loistavaa tekstiä. Vaikka hänen Napolinsa on kauhistuttavan aggressiivinen ja kyyninen paikka, kirjoissa on outoa taikaa, joka suorastaan pakottaa lukemaan ne yhdeltä istumalta. Elena ja Lila ovat mielenkiintoisia hahmoja, joiden luonteiden huonot puolet peittoavat usein hyvät. Siksi he ja monet muut korttelin elämänmakuiset ihmiset kenties muodostuvatkin tarinoiden edetessä lukijalle hyvin läheisiksi: rosot ja epätasaisuudet herättävät tunteita laidasta laitaan ja saavat elämään vahvasti mukana. Tyttöjen pään täyttävät kisailut parisuhteista, itsenäisen elämän ensiaskeleista ja opinnoista, mutta yksittäisten ihmisten arkiset elämäntarinat piirtävät samalla kuvaa Napolin, kenties koko Italian, luokkayhteiskunnasta.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 7: Kirjassa on kaveriporukka