Ahaa, sanoi Mari, saadaan villiä länttä. Onko se b-western?
On. Varhainen klassikko.
Huoneessa oli aika kylmä, Mari kääri huovan ympärilleen. Koska se tulee?
Oikeastaan, Jonna sanoi, oikeastaan voisi olla parempi jos minä saisin katsoa sen yksin.
Minä lupaan olla sanomatta sanaakaan.
Niin, mutta minä tiedän mitä sinä ajattelet, ja silloin minä en voi keskittyä.
Tove Janssonin loppuvaiheen tuotantoon kuuluva Reilua peliä (alk. Rent spel, 1989; suom. Kyllikki Härkäpää, WSOY 1990) kertoo kahden eläkeikäisen taiteilijan suhteesta. He asuvat samassa talossa eri asunnoissa, mutta ateljeeta yhdistävän ullakon poikki astellaan kylään joka päivä, useita kertoja. Hiljaiseen yhteiseen arkeen kuuluvat jatkuvat keskustelut, elokuvaillat, yölliset seikkailut, yhteiset kesät saaressa – pienten arkisten anekdoottien ja sattumusten kautta lukija pääsee keskelle helsinkiläisten Jonnan ja Marin mielenkiintoista arkea.
Reilua peliä on romaani, mutta kovasti novellikokoelman kaltainen. 17 lyhyttä tuokiokuvausta eivät juonellisesti suoraan liity toisiinsa, vaan rakentavat sirpaleisesti kokonaiskuvaa Jonnasta, Marista ja heidän parisuhteestaan. Tuttuun tapaan Jansson luo niin lämminhenkisiä ja kutsuvia tuokiokuvauksia, ettei kerronnan aiheella oikeastaan ole väliä: itsepäisen mutta lempeän pääparin kanssa haluaa viettää aikaa silkasta seuraamisen ilosta. Kirjan suorahko kieli keskittyy ihmisten ja ajatusten tarkkaan kuvailuun, mutta erityisesti kesäiseen saaristoon sijoittuvat tarinat saavat Janssonin innostumaan myös tunnelmoivasta luontokuvauksesta.
Mielenkiintoisena lisänä ovat toki myös selkeät viittaukset Janssonin ja puolisonsa Tuulikki Pietilän elämään: Jonna on rämäpäinen, idearikas kuvataiteilija, Mari pohdiskeleva ja toisinaan herkästi kiehahtava kirjailija. Arjessaan he hienotunteisesti jättävät kysymättä toisen työn etenemisestä, mutta myös sparrailevat toistensa projekteja (ja toisinaan täysin hermostuvat niihin) sekä suhtautuvat lämpimän pitkämielisesti toistensa kotkotuksiin: toisinaan yllättää pakottava valokuvausvimma, joka määrää ulkomaanmatkan suunnat, toisinaan on rakenneltava hyllyjä hermostuksen peittämiseksi – ja toinen lukee tilanteen, pysyen hiljaa ja antamalla tilaa.
Kahden elämää nähneen naisen suhde näyttäytyy päälle päin vaivattomana ja lämpimänä, mutta sen perusolemukseen kuuluu myös jatkuva sanailu, pienet kinat ja harmistumiset, jotka toinen aina osaa lopulta pehmittää. Jonna ja Mari ovat hyvin itsenäisiä ja toistensa tekemisistä riippumattomia, mutta silti syvän, kiihkottoman rakkauden kiinnittämiä toisiinsa: kun toinen jää katsomaan elokuvaa suuttuneena, ei toisellekaan tule uni ennen nukahtamista lausuttuja pehmitteleviä sanoja. Suuret draamat on kenties jo eletty nuoruudessa, nyt tunteiden purkamiset ovat hetkellisiä ja harmitukset nopeasti pois pyyhittävissä. Jansson osaa kuvailla parisuhteen (tai miksei muunkin läheisen ihmissuhteen) hienovireisiä tunnelmia mestarillisesti. Vanhan parin välillä sujuvasta kumppanuudesta ärsytykseen ja takaisin ei ole pitkä matka, kuten Jansson lempeän humoristisella tekstillään osoittaa.
Vaikka romaani käsittelee voittopuolisesti arjen pieniä konflikteja ja jopa epämieluisia yllätyksiä (myrsky vaarantaa rantaan jääneen soutuveneen, mutta iän mukanaan tuoma heikkous ei enää salli sen pelastamista), teos ei ole synkkä – päinvastoin, se on täynnä lämpöä ja elämäniloa. Jonna ja Mari elävät onnellisessa, tasapainoisessa symbioosissa, jossa kummallakin on tilaa olla juuri sellainen kuin haluaa. Heidän arkensa on jaettua leikkiä, meri-ilman hengittelyä ja tuskallisen nautinnollista, itse valittua kamppailua taiteellisten ambitioiden kanssa.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 33: Kirjassa opetetaan jokin taito
Sivuhenkilö 