Tove Jansson: Kesäkirja

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan.

kesäkirja
Kansikuva: Rauha Mäkilä / WSOY

Tove Janssonin kirjallisen tuotannon puolivälissä ilmestynyt Kesäkirja (alk. Sommarboken, 1972; suom. Kristiina Kivivuori, WSOY 1973) on pohjoismaisen kaihoisa kuvaus persoonallisen perhekunnan elosta Suomen kesäisessä ulkosaaristossa. Hyvin realistisia tuokiokuvia maalailevan kirjan keskiössä on pienen, juuri äitinsä menettäneen Sophian sekä tämän kiltin mutta pippurisen isoäidin erityinen suhde, mutta lähes yhtä tärkeänä elementtinä toimii rikkaasti kuvattu saaristoluonto. Kesäinen klassikko toimii vuodesta toiseen, sillä ajattomat keskustelut ja rauhoittavalla kertojanäänellä kuvatut vaeltelut meren äärellä eivät hevillä vanhene.

Kesäkirja kuuluu niihin teoksiin, joiden äärellä mieli todella saa levätä. Luvassa ei ole suurta sukupolviromaania eikä hurjaa joukkoa hoksottimia vaativia juonenkäänteitä, vaan sen parissa matkataan saman aikaisesti kaukaiselta ja todelta tuntuvaan maailmaan. Pieni kirja ei tunne kerronnan sääntöjä tai tavanomaista aikakäsitystä: siirtymät tapahtumien välillä ovat satunnaisia, ja seuraava virke voi heittää äkisti uuden päivän puolelle. Kirja ei myöskään sisällä selkeää juonta, vaan kuvaa ilahduttavan vapautuneesti milloin mitäkin tapausta saaristokesän varrelta; tavallinen arki – tosin monille meistä lukijoista kovin eksoottisessa ulkosaaristossa –, touhujen lomassa vaihdetut sanat ja pienet, päivien jatkumossa hiljalleen unohtuvat hetket saavat ansaitun pääroolin.

Jansson on tunnettu vähäeleisestä mutta syvällisestä tyylistään, ja Kesäkirjassa se todella pääsee oikeuksiinsa. Tarinan taustalla häilyy suuri tragedia, rakastetun vaimon ja alle kouluikäisen lapsen äidin ennenaikainen poismeno. Siitä ei oikeastaan puhuta, mutta sekä hahmot että lukija tulevat taustatiedon myötä tietoisiksi elämän rajallisuudesta. Kirja ei luotakaan suoriin vastauksiin, vaan monet asiat käyvät ilmi sivulauseissa. Yksi esimerkki tästä on saarella isoäidin ja Sophian lisäksi kesäänsä viettävä Sophien isä: hänellä ei ole ainoatakaan vuorosanaa, eikä hänen tekemisistään kuulla kuin kertojan kautta. Taustalle etäännytetty ja yksinäisyyteen vetäytyvä isä on yksi keino tuoda esiin Sophian äidin kuolemaa ja sen seurauksia, mutta missään vaiheessa tätä huomiota herättävää yksityiskohtaa ei nosteta esiin.

Vaikka osuvat, kirpeätkin huomiot ihmisistä ja elämästä hurmaavat, Kesäkirjassa itseäni eniten viehättää Janssonin täysin vaivattomalta vaikuttava tapa ja kyky kuvata lapsen ajatuksenjuoksua. Oikutteleva Sophia on juuri niin epäloogisella tavalla viisas ja tahattomalla tavalla hauska kuin pienet lapset vain osaavat olla: toisinaan manaillaan Jumalalta hirmumyrskyjä tylsää päivää piristämään, toisinaan valjastetaan isoäiti kirjuriksi suuren matotutkielman kirjoittamista varten. Kun tytön innolla sanelema teos valmistuu ja isoäiti kysyy, haluaisiko tyttö kuulla teoksensa luettuna, vastaus on napakka:

”Ei älä, Sophia vastasi. Ei kai. Minulla ei ole nyt aikaa. Mutta säästä se tutkielma minun lapsiani varten.”

Kesäkirjaan mahtuu lyhyehköön sivumääräänsä nähden suuria ja monipuolisia teemoja, sillä kerronta ei keskity taustojen kertomiseen tai henkilöiden motiivien selittämiseen. Sivut täyttyvät hahmojen aktiivisesta toiminnasta ja filosofisiinkin sfääreihin yltävistä keskusteluista, joihin on helppo lukijana hypätä vauhdista mukaan. Lukunautintoa lisää myös kirjan episodimaisuus: sen voi lukea yhtenä kokonaisuutena, mutta myös palastella novellimaisiin osiin lukemalla vain alaotsikolla nimetyn luvun kerrallaan. Melankolinen mutta kaunis teos sopiikin parhaiten juuri pimeneviin elokuun iltoihin, tunnelmointiin ja kevyeen kaipuuseen, olipa sen kohde mennyt kesä tai läheinen ihminen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 24: Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

Mark Twain: Eevan päiväkirja

Seurasin eilen iltapäivällä kauempaa toista Kokeilua ymmärtääkseni mikä se oli ja minkä vuoksi se oli olemassa, mutta en saanut ongelmaa ratkaistua. Luullakseni se oli mies. En ollut nähnyt miestä aiemmin, mutta se näytti mieheltä ja uskon vakaasti sen sellainen olevan. Tuntuu, että olen enemmän kiinnostunut siitä kuin muista matelijoista. Jos se edes on matelija. Uskoisin sen olevan, koska sillä on nuhruinen tukka ja siniset silmät.

img_20200701_2037378292530558016266687.jpg

Mark Twainin vuonna 1906 julkaistu Eevan päiväkirja (alk. Eve’s Diary; suom. Ville Hytönen, Savukeidas 2008) aiheutti ilmestyessään mielipahaa paitsi Raamatun luomiskertomuksella leikittelyllä, myös Lester Ralphin alastomia ihmisiä esittävällä kuvituksella. Twain kirjoitti humoristiseksi kuvaillun teoksensa heti vaimonsa kuoleman jälkeen, ja se onkin tulkittu eräänlaiseksi rakkaudentunnustukseksi. Erikoinen pieni kirja on osin päässyt vanhenemaan, mutta Eedenin tapahtumiksi naamioidut, piikikkäätkin huomiot ihmisluonnosta ja parisuhteista tuntuvat osin edelleen tunnistettavilta – ilmestymisensä aikaisen skandaalin aineksia siitä sen sijaan ei enää löydä.

Kristillisen perinteen Aatami ja Eeva saavat tässä lyhyessä, runsaine kuvituksineenkin vain hieman yli 100-sivuisessa tarinassa uusia suuntia: itsenäinen ja aktiivinen Eeva kirjoittaa päiväkirjassaan herkkiä pohdintoja olemassaolosta ja Eedenin luonnosta. Pohdinnoissa päästään jopa feministisiin sfääreihin, kun päivän ikäinen ja juuri maailmaan luotu Eeva ymmärtää olevansa jotakin ainutlaatuista: ”Tunnen olevani jonkinlainen kokeilu – –. Luulen, että kokeilussa on toinenkin osa. Minä olen se merkittävämpi osa, mutta uskon että loppuosalla on myös oma merkityksensä.

Vaikka luonto ja harmonia kaikkien lajien kesken tekee Eevan itsessään onnelliseksi, kaipaa hän silti jotakuta samankaltaista rinnalleen. Aatamista ei kuitenkaan heti ole kumppaniksi, ja Eeva epäileekin häntä   ensin pahantahtoiseksi ja raa’aksi matelijaksi – yrittäähän sydämetön mies aina tappaa paratiisin viattomia kaloja ruoakseen, kun Eevan silmä välttää. Hiljalleen yhteys alkaa syntyä, mutta Aatami ei kerta kaikkiaan ymmärrä Eevan kaipuuta kauneuteen ja harmoniaan – miehen mielestä kaikelle pitäisi pikemminkin olla selvä käyttötarkoitus, jonka myötä ilmiö vasta saa merkityksensä. Eevan taas on hienovaraisesti tasapainoteltava tuon toistaitoisen olennon seurassa, ettei loukkaisi tai nolostuttaisi tätä ylivertaisilla kielellisillä ja tunneälyn lahjoillaan.

Kuten edellisestä kappaleesta voi päätellä, Twain liioittelee pariskunnan eroja absurdeihin mittoihin, aina Eevan eduksi. Huumorin välistä pilkottaa kuitenkin melko surullinen kuva parisuhteesta: Aatami kohtelee naista huonosti ja taitamattomasti eikä osoita suurta kiinnostusta Eevaa kohtaan, mutta nainen on auttamattoman rakastunut ja lojaali, vaikka itsekin ihmettelee miksi. Kirja on enimmäkseen Eevan näkökulmasta kirjoitettua ja ajatuksenjuoksumaista päiväkirjatekstiä, mutta myös Aatami pääsee muutaman sivun verran ääneen. Niissä hän paljastaa karkeat ajatusmallinsa, mutta osoittaa myös kuitenkin sisimmässään ymmärtävänsä Eevan lahjat ja älykkyyden; ääneen niitä ei kuitenkaan osata lausua.

Useimmille Aatamista ja Eevasta tulee mieleen Raamatun tarina syntiinlankeemuksesta: kun Eeva syö kielletyn hedelmän, molemmat karkotetaan paratiisista iäksi. Twainin versioinnissa Eevan kuuluisa virhe on vain pieni sivujuonne, joka sekin saa motiivinsa suuresta rakkaudesta. Eeva yrittää kerätä omenoita lahjaksi Aatamille, mutta mies varoittaa kiellettyjen omenien aiheuttavan vaikeuksia Eevalle itselleen. Tämän Eeva kuittaa vastaamalla: ”Jos aiheutan itselleni ongelmia häntä miellyttämällä, miksi välittäisinkään seuraamuksista?

Kuten esikuvassaankin, myös tässä tarinassa kielletyt hedelmät erottavat Eevan rakastamastaan Eedenistä. Vaikka Aatami ei karkotuksen jälkeenkään ole erityisen älykäs, huomaavainen tai ahkera, Eeva tyytyy kohtaloonsa. Viimeisillä sivuilla mystisen vahvalle ja kaikki toisen huonot puolet sietävälle rakkaudelle annetaan kuitenkin nykylukijaa epäilyttäviä selityksiä: ”Miksi sitten rakastan häntä? Ainoastaan hänen miehisyytensä takia, uskoisin.” Paatoksellinen loppu on myös erikoisessa ristiriidassa alun aktiivisen ja kykenevän Eevan kanssa, sillä yhtäkkiä nainen toteaakin olevansa heikko ja sukupuolensa vuoksi riippuvainen Aatamin elämästä.

Toisaalta tämän voi tulkita osaksi Twainin ironista otetta: teksteissään Eeva pyytelee anteeksi mahdollisia ajatusvirheitään, sillä on ensimmäinen asioita pohdiskellut ihminen. Lisäksi kirja päättyy Aatamin sydäntä särkevään lausahdukseen, johon jokainen rakkaan menettänyt voi samastua: ”Missä ikinä hän olikin, siellä oli Eeden.” Twainin henkilökohtaiseen elämään peilaten lauseen (ja sen myötä kirjan) haluaakin tulkita vilpittömänä tunnustuksena tärkeälle ihmiselle, joka on enemmän kuin sukupuolensa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 37: Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

Joel Haahtela: Elena

Kun hän istuu siinä, pylväiden välissä, nilkat varjossa, näen hänestä asioita jotka nousevat mieleeni kaukaa. Ehkä se on tietty asento tai tapa jolla hän nojaa kämmeneensä, kohottaa katseensa kirjasta ja jää tuijottamaan taivasta. Siinä kaikessa on jotain tuttua ja samalla tuskallista, hänen käsivarsiensa liike, nuo kirjan hitaasti kääntyvät sivut.

img_20200209_1102106104740439441190588.jpg

Joel Haahtelan haikea ja melankolinen pienoisromaani Elena (Otava 2003) on kokoaan suurempi yllättäjä, joka pysyttelee yksinäisen miehen pään sisällä. Luopumisen tuskasta, surutyön hitaudesta ja läheisyydenkaipuusta kertova tarina ei kulje perinteistä rataa: ensin päähenkilöä hieman epäili, keskivaiheilla jopa inhosi ja lopulta, henkilöhistorian avauduttua, päähenkilö tuntui kovin samastuttavalta. Haahtela kuvaa vaikeita tunteita ja arjen absurdeja päähänpinttymiä inhimillisesti ja runollisesti, ohikiitäviä hetkiä maalaillen.

Tarina alkaa, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja, yksinäisyydestä ja surusta kärsivä mies, törmää sattumalta kauniiseen nuoreen naiseen eräässä puistossa. Puisto lehmuksineen ei kuulu miehen tavallisille reiteille, mutta yllättävästi menneisyydestä muistuttava nainen muuttaa kaiken vain olemassaolollaan: pian miehen on päästävä puistoon joka aamu, vain tarkistamaan, onhan kiehtova mysteeri tosiaan olemassa. Hiljalleen mies saa naisesta selville yhä enemmän, ja vaikka nainen tuskin on kulkiessaan edes huomannut miestä, mies toistelee iltaisin Elenan nimeä kuin kalleinta aarrettaan.

Kesken pakkomielteen kiivaimman kehittymisen mies saa yllättävän vieraan menneisyydestä: ystävä, Jan, on saapunut saaristosta kaupunkiin tervehtimään vanhaa ystäväänsä. Jan huomaa heti, että jokin on pielessä, mutta mies ei pysty avautumaan edes läheisimmälle ystävälleen: muiden ihmisten seurassa hän yhtäkkiä huomaa, miten sairaalta tuntemattoman naisen seurailu ja hänestä tietojen tonkiminen todella vaikuttaa. Miehen mielikuvissa täydelliseksi hiottu nainen ei kuitenkaan jätä rauhaan, vaan pakonomainen tapaamisten kalastelu jatkuu.

Sinänsä harmiton ihastuneen miehen etäinen ihailu ottaa kuitenkin astetta vakavamman sävyn, kun kesä koittaa. Opiskeleva Elena ei ilmestykään joka aamu yliopistolle johtavaan puistoon, ja miehen on saatava tietää, missä tämä on. Naisen ääni, kasvot, tuoksu ja liike alkavat kadota mielestä nopeasti, eikä sitä voi sallia: samalla menisivät kaikki kalliit muistotkin. Uurastamalla selviää, että Elena on lähtenyt kesätöihin saaristoon. Tieto saa kotiinsa eristäytyneen miehen repäisemään: matka kohti saaristoa alkaa, ja tuleepa samalla vierailtua ensimmäistä kertaa Janinkin uudessa asunnossa. Mutta miten selittää ystävälle, mitä hän saarelta oikein etsii, kun ei sitä tiedä itsekään?

Päähenkilön stalkkaus saa yhä pelottavampia piirteitä, ja lukijana alkaa kirjan keskivaiheen jälkeen toden teolla pohtia, mitä teoksella oikeastaan halutaan sanoa. Langat kuitenkin yhdistyvät syksyn alettua ja miehen ja Elenan palattua kaupunkiin. Haahtela pelaa taidokkaasti mielikuvilla ja odotuksilla: muutamilla tiedonmurusilla kuva nuorta naista vainoavasta saalistajasta muuttuu empatiaa herättäväksi, hieman eksyneeksi mutta täysin ymmärrettäväksi ihmiskohtaloksi. Vaikka juoni onkin kevyt ja loppuratkaisusta voi olla montaa mieltä, eleettömästi ja ilmavasti kirjoitettu teos liikuttaa ja saa pohtimaan – näkökulmasta ja taustatiedoista riippuen meistä jokaisen voisi nähdä hyvin eri valossa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 38: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu

Juhani Aho: Yksin

Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja ett’en ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Joku hämärä tarve vakuuttaa itsellenikin, ett’ei ijän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri. Enintään viisitoista vuotta, – jonka samassa lasken, astuessani hänen jälessään salonkiin.
Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat ja vereni värähtelevät niiden mukana.
Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikellaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen.

img_20190117_1134337715715166190051468.jpg

Juhani Ahon oman elämän käänteistäkin inspiraatiota saanut pienoisromaani Yksin (alk. 1890; luettu SKS:n alkuperäistä painosta noudatteleva painos v. 2003) kuvaa keski-ikäistyvän suomalaismiehen sydänsurujen täyteistä Pariisin matkaa. Tuttuun tapaan Aho on luova kielenkäyttäjä, joka kuvaa Pariisia kauniisti, mutta varsinainen juoni, nyyhkytarina vanhan miehen viimeisistä rukkasista, ei vakuuta ainakaan tätä nykylukijaa.

Tarinan päähenkilö on Helsingissä opiskellut mutta maalle töihin muuttanut opettajamies, joka suunnittelee lähtevänsä Pariisiin hakemaan uusia tuulia elämäänsä. Vanhaksi pojaksi jäänyt mies saapuu Helsinkiin kielikursseille hyvissä ajoin ennen matkaa, ja tulee viettäneeksi paljon aikaa pitkäaikaisen ystävänsä perheen kanssa. Samalla hän huomaa perheen nuoren tyttären Annan muuttuneen tuntemastaan lapsesta kauniiksi neidoksi – niin kauniiksi, että jo useita kertoja kihlauksista eronnut vanhempi mies alkaa unelmoida tulevaisuuttaan uusiksi. Pariisi saa odottaa, kun miehelle tarjoutuu yhä uusia mahdollisuuksia viettää aikaansa perheen kanssa.

Lopulta lähtöä ei voi enää lykätä, ja epätoivoinen mies päättää paljastaa tunteensa. Anna kuitenkin järkyttyy pahan kerran eikä suostu enää puhumaan miehen kanssa, olihan hän pitänyt miestä kuin isoveljenään. Pariisiin saavuttuaan mies kipuilee päivästä toiseen tytön vuoksi, ja jopa suuren kaupungin houkutukset näyttävät harmailta ja turhilta haaveen rinnalla. Jouluna hän saa lukea suomalaisesta sanomalehdestä nuoren ihastuksensa kihlautuneen toisen kanssa ja syöksyy varsinaiselle turmion tielle: siveellistä elämää viettänyt mies lähtee suorinta tietä Moulin Rougeen ja viettää yön siellä tapaamansa prostituoidun kanssa. Aamulla kaikki tuntuu olevan mennyttä; toivo, nuoruus, rakkaus, puhtoisuus, Anna.

Lukijana minun oli vaikea samastua päähenkilön murheen syövereihin, vaikka minä-muotoinen ja preesensissä toteutettu kerronta viekin suoraan hahmon ajatusten virtaan. Itselleni tämä kerronnallinen ratkaisu tuntui todella vaikealta, sillä sen myötä tarinan lukeminen muuttui uuvuttavaksi ja jopa turhan intensiiviseksi. Toinen tarinasta nauttimista estänyt asia oli päähenkilön ylipäätään kummallinen päähänpinttymä nuoresta Annasta, kun mies voisi ikänsä puolesta olla tytön isä. Miehen vielä nautittua tytön luottamusta luotettavana aikuisena, alkavat miehen vuodatukset ja arvailut Annan syvälle salatuista tunteista tuntua lähinnä inhottavilta. Lisäksi ihmetyttää kummallinen tekopyhyys: päähenkilön kerrotaan olleen jo useita kertoja kihloissa ja muutenkin viettäneen railakasta poikamieselämää, mutta moraalinen murtuminen (eli Moulin Rougessa käynti ja sitä seurannut yö) sälytetään Annan harteille – syytönhän tyttö on höyrähtäneen miehen tunteisiin tai tekoihin, tekee mieli huudahtaa.

Toivon, että Aho on tarkoituksella luonut päähenkilöstään kuvatunlaisen kohtalonuskoisen ja epävakaan hahmon, mutta SKS:n painoksen esipuheessa selostetut Ahon omat kosintayritykset Aino Sibeliusta kohtaan olivat yllättävän yhteneväisiä kirjan tapahtumien kanssa. Toisaalta Jyrki Nummen perusteellisessa esipuheessa valaistaan myös sitä, että Aho oli aikansa seurattu ja suosittu julkisuudenhenkilö, joka rakasti yleisön kohauttamista. Yksin hyödyntää tehokkaasti lukijoiden tirkistelynhalua; romaani sisältää tarpeeksi aineksia elävästä elämästä erilaisia tulkintoja ja arvailuja varten, mutta hahmo on kuitenkin kaukana oikeasta Ahosta. Päähenkilö noudattelee lisäksi eurooppalaisen kirjallisuuden silloisia muotivirtauksia niin Pariisin matkoineen kuin luonteenpiirteineen.

Kirjan parhaaksi anniksi nousivat itselleni sydänsurujen sijaan aikansa uusien ilmiöiden, urbaanin elämän ja kaupungistumisen, kuvaukset. 1800-luvun puolella matkailu ei tosiaan tarkoittanut viikonlopun mittaista visiittiä, vaan maailmannäyttelyn ja juuri pystytetyn Eiffel-tornin ansiosta päähenkilö todella elää kuhisevassa metropolissa hetken verran. Pienempiin mittasuhteisiin tottuneen suomalaisen kertojan silmin pariisilainen elämänmeno näyttäytyy erityisen romanttisena ja tuoreena, suorastaan vaarallisen kiehtovana. Aikalaisarvioissa (joita muuten löytyy mainio lajitelma lukemastani SKS:n painoksesta) ”pornograafilliseksi” tuomittu teos on aikansa mittapuulla rohkea, mutta nykylukijan silmissä lähinnä mielenkiintoinen sukellus vanhaan suurkaupunkielämään ja ajatuksia herättävä selonteko vanhenevan miehen hullaantumisesta. Kielenkäyttäjänä Aho ei petä tässäkään teoksessa, vaikka sisällöllisesti kirjasta en niin nauttinut.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 36: Kirjassa ollaan yksin

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

– Kyllä minä tiedän, sanoi harmaa herra ääntään korottaen, – te puhutte siitä, minkä luullaan olevan, ja minä siitä, mikä on olemassa. Kaikki miehet tuntevat sitä, mitä sanotte rakkaudeksi, kaikkia kauniita naisia kohtaan.
– Voi, tuohan on kauheaa; mutta onhan ihmisten välillä tunne, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka kestää koko iän eikä vain kuukausia tai vuosia?
– Ei, ei ole. Jos oletetaan vaikka, että mies asettaisi tietyn naisen etusijalle koko elämänsä ajaksi, niin kaiken todennäköisyyden mukaan nainen antaisi etusijan toiselle, ja niin on ollut maailmassa aina ja on aina, herra sanoi, otti savukekotelon ja kävi tupakoimaan.

img_20181221_141524122936390.jpg

Leo Tolstoin pienoisromaani Kreutzer-sonaatti (alk. Kreitserova sonata, 1889; suom. Eero Balk, Basam Books 2011) ei turhaan kanna mainetta yhtenä klassikkokirjailijan erikoisimmista teoksista. Kooltaan tiivis kertomus käsittelee hengästyttävällä vauhdilla erään avioliiton rapautumista ja muuttumista myrkylliseksi viha-rakkaussuhteeksi, joka saa päätöksensä vasta mustasukkaisen aviomiehen murhatessa vaimonsa, joka on ihastunut toiseen. Kirjan mukaan tilanne ei kuitenkaan kärjistynyt sattumalta; kyseinen murhaaja-aviomies, Poznydšev, on kirjan alussa juuri vapautunut vankilasta, ja perustelee junassa kanssamatkustajille pontevasti sitä, miksi avioliitto on hänen mielestään instituutiona yhtä hölynpölyä ja sukupuolten tasa-arvo vinksallaan.

Enimmäkseen monologista muodostuva tarina tapahtuu ajallisesti alle yhden vuorokauden mittaisen junamatkan aikana 1800–1900-lukujen vaihteen Venäjällä. Nimettömäksi jäänyt minäkertoja kiinnostuu sovinnaisia käsityksiä uhmaavasta, rähjäisestä Poznydševista, ja päätyy kuuntelemaan tämän tuskien täyttämää elämäntarinaa läpi yön. Minäkertojalla on kuitenkin kokonaisuudessa hyvin nimellinen rooli – oikeastaan hän on aktiivisesti mukana vain tarinan aloituksessa ja lopetuksessa sekä perustelee olemassaolollaan Poznydševin puhetulvan. Päärooli on ehdottomasti Poznydševilla, joka tuuttaa käsityksiään ihmissuhteista, sukupuolista ja avioliitoista sellaiseen tahtiin, että lopputulos lähestyy jonkinlaista manifestia.

Kirja todella hämmentää. Osan ajasta päähenkilö vaikuttaa vanhan liiton sovinistisialta, joka muun muassa pitää ulkonäöstään huolehtivia naisia ”tunteisiin vaikuttamisen välineinä”, jotka kostavat puuttuvat yhteiskunnalliset oikeutensa huumaamalla miehiä järjiltään kauneudellaan – myös koko vaate- ja kauneusteollisuus on kuulemma olemassa tätä vaarallista päämäärää varten. Kuitenkin seuraavassa käänteessä hän kannattaa aikakauteen nähden hyvin radikaaleja feministisiä ajatuksia: ”Nykyään taas vakuutellaan, että naista kunnioitetaan. Hänet päästetään istumaan, nostetaan hänen nenäliinansa; jotkut myöntävät hänelle oikeuden kaikkiin virkoihin, kunnallishallintoon jne. Tämä kaikki on totta, mutta suhtautuminen naiseen on silti sama. Hän on nautinnon välikappale. Hänen ruumiinsa on nautinnon väline. Ja hän tietää sen. Ihan kuin orjuutta.”

Kirjaa lukiessa selasin jatkuvasti takaisin jo lukemiini kohtiin, sillä väitteet tuntuvat olevan peräisin aivan eri maailmoista – kirjan todellisuudessa ne eivät kuitenkaan kumoa toisiaan, vaan ovat osa Poznydševin vankila-aikoina hioutunutta käsitystä vallitsevasta maailmantilasta, josta haluaisi kaikki herättää. Mies ei suinkaan laske itseään kritiikin tavoittamattomissa olevaksi pyhimykseksi, vaan kokee olleensa aivan samanlainen ”irstailija” kuin kaikki muutkin – nyt hän on omien sanojensa mukaan valaistunut, ja esittää mielipiteitään sitkeästi estääkseen muita tekemästä samoja virheitä.

Päähenkilönsä kautta Tolstoi nostaa syyttävän sormensa erityisesti kohti venäläistä yläluokkaa, jonka joutilaat nuoret miehet kertomuksen mukaan harrastivat kevyitä suhteita ilman sitoutumisen aikomuksiakaan. Poznydševin mukaan tällä he paitsi levittivät tauteja ja murensivat (kristillistä?) moraalia, myös turmelluttivat yläluokan nuoret viattomat tytöt, joita perheet heille yrittivät naittaa rahaa ja valtaa tavoitellessaan. Toisaalta kritiikki kohdistuukin siis koko ylemmän luokan seuraelämään ja etiketteihin, erityisesti avioliittoihin (tai ansoihin, kuten päähenkilö niitä nimittää), joissa eletään vahingollisten konventioiden mukaan. Tilaa saavat myös astetta erikoisemmat päätelmät: esimerkiksi viihdemusiikki (joka kirjan aikaan tarkoitti klassista musiikkia, esimerkkinä nimessäkin esiintyvä Beethovenin Kreutzer-sonaatti) nostetaan Poznydševin suulla vaaralliseksi mielentilaa ohjailevaksi aseeksi, jonka kautta (avio)rikoksetkin tapahtuvat kuin puolivahingossa.

Kreutzer-sonaatti on omintakeisella tavalla avioliittoa ja rakkautta ruotiva teos, jossa monenlaiset äänet pääsevät mukaan keskusteluun: kirjan alussa junavaunussa teemoista kiistelevät useanlaisista taustoista ponnistavat miehet ja naiset, ja vasta näiden mielipiteiden päälle Poznydšev aloittaa omien näkemystensä luettelemisen. Vaikka teos yltyy välillä lähes saarnaavaksi, on ihailtava Tolstoin kertojanlahjoja: junavaunusta avautuu lukijan silmien eteen värikäs maailma. Jopa edesmennyt vaimo, jolla on vain muutamia referoituja repliikkejä, kuvataan kokonaisena hahmona vahvoine luonteenpiirteineen. Poznydšev on toki tuomionsa jo vankilassa kärsinyt, mutta kirjan loputtua ihmetyttää, miten vähälle pohdinnalle murhan moraalinen oikeutus jää – monia pienempiäkin teemoja käsitellään sivukaupalla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 39/50
Kohta 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa