Minna Canth: Köyhää kansaa

Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän tuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä katselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja kaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut häntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä heille tulisi eteen.

Minna Canthin kantaaottava pienoisromaani Köyhää kansaa (alk. 1886; luettu painos Sanasato, 2006) kertoo nimensä mukaisesti yhteiskunnan heikoimmille jääneistä, nälässä ja puutteessa elävistä köyhistä. Alle satasivuinen kertomus kuvaa vain muutaman päivän verran Holpaisten perheen niukkaa elämää, mutta niiden aikana heidän elämänsä muuttuu täysin. Intensiivinen tarina kerrotaan selkeällä, kikkailemattomalla kielellä, ja romaani käsittelee mielenterveysongelmia aikaansa nähden hämmästyttävän empaattisesti. Esipuheesta selviääkin, että Holpaisten koettelemuksissa on yhtäläisyyksiä kirjoittajan omaan elämään.

Köyhää kansaa kertoo yhteiskunnan ulkopuolelle tippuneesta perheestä, joka sinnittelee mitenkuten vääjäämättömän kohtalonsa edellä. Päähenkilöksi nouseva äiti, Mari, on tarinan alkaessa huolesta ja nälästä heikkona valvonut päiväkausia vakavasti sairastuneen Anni-vauvan kehdon äärellä. Köyhyys on käsin kosketeltavaa, mutta perheen isä ei parhaista yrityksistään huolimatta löydä töitä ja elantoa. Pienessä, kaupungin laitamilla sijaitsevassa vuokramökissä temmeltää kolme vanhempaakin lasta, ja vain heidän kerjuureissujensa avulla illalliseksi saadaan jotakin: yleensä muilta ylijääneitä leipä- ja perunapaloja. Kasvavat lapset valittavat nälkää, vanhempia heikottaa ja pienokainen itkee lohduttomasti aamusta iltaan.

Realismin ja naturalismin aikakausina kirjoitettu romaani ei säästele lukijaa kurjilta yksityiskohdilta, mutta täysveriseksi tragediaksi se ei muodostu. Holpaisilla on todella vaikeaa, mutta heillä on silti ympärillään joitakin välittäviä hahmoja. Naapurin varakkaampi (mutta samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva) Tiina Katri säälii perhettä ja auttaa heitä resurssiensa mukaan, aina ystävällisyyttä osoittaen. Mari saa mahdollisuuksia lisätienesteihin köyhälistöä avustavan naisseuran empaattiselta johtohahmolta ja lasten resuiset vaatteet ovat nekin kaikki varakkaammilta saatuja lahjoituksia. Pienistä valonpilkahduksista huolimatta taloudellinen ja terveydellinen tilanne on perheessä päässyt kriisiytymään siinä määrin, että arjen avustukset vain lykkäävät odotettavissa olevaa romahdusta: kun säännöllistä ja tarpeeksi isoa tuloa ei ole, ongelmat ja velat kasaantuvat.

Äidinrakkauden ja totaalisen uupumuksen välillä tasapainotteleva Mari on hieno hahmo, jonka puolella Canthin kaikkitietävä kertoja on varauksetta. Ruoan- ja unenpuutteen sekä pitkittyneen stressin herättämät synkätkin ajatuskulut kaiken lopettamisesta kuvataan myötätunnolla, vaikean tilanteen ymmärrettävinä seurauksina – ei suinkaan paholaisen tekosina tai naisellisena hulluutena, kuten tämän ikäiseltä teokselta voisi pahimmassa tapauksessa olettaa. Kun Mari sitten todella sortuu, nostaa Canth hänet kaikkien puutteesta kärsineiden yhteiseksi edustajaksi, varoittavaksi esimerkiksi epätasa-arvoisen politiikan seurauksista. Muutamien sivuhenkilöiden suilla pohdiskellaan jopa eutanasiaa hämmästyttävällä rohkeudella: jos ihmisen elo on pelkkää kärsimystä ja köyhyyttä eikä yhteiskunta suostu jakamaan resursseja tasaisemmin, miksi kärsijän on ”oikeampaa” odotella luonnollista kuolemaa kovissa kivuissa? Tiivis teos kasvaa vielä aivan viimeisillä sivuillaan uusiin mittoihin, pohtien hyväosaisten kyvyttömyyttä heikommista huolehtimiseen.

Luin Sanasadon Genius-klassikot -sarjassa ilmestyneen version, jonka alussa ovat mukana myös Juhani Niemen esipuhe sekä Canthin itsensä kirjoittama pieni omaelämäkerta avaavat romaanin taustoja oivallisesti. Canthin omat kamppailut mielenterveysongelmien ja uupumuksen kanssa miehensä äkillisen kuoleman ja suuren lapsikatraan ainoana huoltajana ovat varmasti vaikuttaneet Marin hahmoon suuresti. Modernien ajatusten lisäksi ihastelin suuresti myös yksinkertaista mutta vahvan vivahteikasta tekstiä, jollaista on aina ilo lukea.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 11: Kirja kertoo köyhyydestä

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Annikan huudot kantautuvat ylhäältä raukeina ja traagisina kuin fadolaulajattaren valitus petollisen rakastajan lähdettyä. Viisi vuotta sitten, kun minä ja Niina emme olleet löytäneet fasilitaation kautta yhteyttä Annikaan, hänen kiljuntansa todella koetteli hermojamme. Varsinkin Niina kävi noihin aikoihin lähellä romahduspistettä.
Nykyään olemme vähän viisaampia. Fasilitoinnin ansiosta olemme päässeet tutustumaan tyttäreemme. Vaikka Annikan kiljunta ei ole vähentynyt, mieltämme huojentaa tieto, etteivät huudot johdu sietämättömistä kivuista.

Jaakko Yli-Juonikkaan viides teos, Vanhan merimiehen tarina (Otava 2014), päästää lukijan kurkistamaan vaikeavammaisen tyttären omaishoitajien elämään. Aarno ja Niina ovat pärjänneet olosuhteisiin nähden hyvin, varsinkin nyt, kun teini-ikään yltäneeseen Annikaan on löydetty yhteys fasilitoidun eli tuetun kommunikoidun avulla. Sekä tosi- että kirjan maailmassa epäilysten kohteeksi joutunut kommunikaatiomuoto kuitenkin sekoittaa perheen elämän, kun Annikan lupaavan runokokoelman julkaisu perutaan yllättäen: kustantajaa huolettaa sittenkin liikaa se, onko nuori tyttö todella kirjoittanut runot itse. Myös moni muu perheen lähipiirissä tuntuu ajattelevan, että hitaasti näppäimistöllä kirjoitettavat viestit ovat vanhempien ohjauksen tulosta. Vastoinkäymisestä ja epäluottamuksesta alkaa koko perheen monivaiheinen romahdus, joka jättää lukijan suuren mysteerin äärelle. Mikä tapahtuneesta on totta? Kuka lopulta puhuu, kuka tulkitsee?

Tarina alkaa hyvin suoraviivaisella ja arkisella proosakerronnalla, joka tempaa lukijan mukaansa uskottavalla erityisarjen kuvauksellaan. Pyörätuolissa koko elämänsä istunut ja fasilitoinnin ulkopuolella vain tahattomilla kiljahduksilla kommunikoiva Annika on pienen perheen keskipiste. Vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan tarjota tälle ikäistänsä seuraa ja virikkeitä, mutta pieninkin uimahallireissu, keskustelunpätkä ja ilta keilahallilla vaativat aikaa, ylimääräisen avustajan tai välineitä – ja rahaa. Se on alkanut vaivata älykästä, ruumiinsa vangiksi jäänyttä Annikaa, mutta hänen on vain sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin. Rajalliset mahdollisuudet ja jatkuva muiden varassa eläminen on nuorelle mielelle kuitenkin kuluttavaa, ja runokokoelman julkaisunkin peruuntuessa masennus alkaa ottaa vallan.

Loppua kohden kerronnan tempo alkaa kiihtyä ja muuttua lukijan kannalta epäluotettavaksi. Aarnon, Niinan ja Annikan keskenään vuorottelevat minäkertojat luovat aluksi kokonaiskuvaa rankasta mutta silti toimivasta arjesta. Kustantamojupakan ja epäonnistuneen leikkauksen myötä myös keskustelut Annikan kanssa muuttuvat yhtäkkiä huolestuttaviksi: Aarno ja Niina saavat häneltä todella ristiriitaisia viestejä, ja aviopari alkaa nopeasti epäillä toisiaan yhä hurjemmista väärinkäytöksistä tytärtään kohtaan. Samalla myös perheen ulkopuoliset alkavat vaikuttaa uhkaavilta ja pahantahtoisilta, ja pelottavia merkkejä salaliitoista alkaa löytyä tutuistakin asioista. Perhe jää uupumuksessaan yksin: masennus, harhaluulot ja alkoholismi valtaavat perheen aikuiset traagisen loppukohtauksen lähestyessä – tai tältä kertojat saavat tilanteen ainakin vaikuttamaan.

Jopa kauhuelementtejä sisältävä loppu jättää tulkinnan täysin lukijalle. Viimeiset luvut käyvät oikeastaan salapoliisityöstä: kertojan nimi ei aina tunnu täsmäävän tämän esittämien havaintojen kanssa, ja pienetkin yksityiskohdat saavat pohtimaan joko kertojan mielenterveyden rapautumista tai täydellistä lukijan sumuttamista. Pienoisromaani jättää vahvan muistijäljen ja ennen kaikkea suuren kysymyksen siitä, kenen ääni lopulta onkaan teoksessa läsnä. Jonkun tarina ei täsmää, mutta hämmennyksen aiheuttajaa ja tarinan oikeaa tulosta voi vain jäädä arvailemaan. Tämä todenmukaisuuden ongelma pureutuu syvälle romaanin teemoihin: samanlaisen mysteerin verhon taakse jää myös kiistanalaisen fasilitoinnin varassa viestivä Annika.

* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 26: Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö


Aino Kallas: Sudenmorsian

Sillä ei kauvan senperästä, kun luonnolliset sudet näin riettaiksi riehastuivat, niin ettei missään tainnut heidän elkeiltänsä turvassa olla, niin jo alkoivat ihmistenlapsetkin susina juosta ja sudentekoja tehdä, niinkuin olisi häijy Daimoni heihin mennyt. – Sillä kunnialliset ja säädylliset ihmiset, jotka hamaan tähän saakka olivat kirkossa käyneet ja armoaterian autuudeksensa nauttineet, raatelivat nyt raavas- ynnä lammaskarjaa verenhimoisen suden hahmossa, vaikka ennen eivät olisi edes verenhaikua sietäneet.

Suomen ja Viron yhteinen suosikkikirjailija, Aino Kallas (1878–1956), kirjoitti urallaan monipuolisesti runoja, romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Kenties hänen tunnetuimmaksi teoksekseen on noussut yliluonnollinen rakkausromaani Sudenmorsian (alk. 1928; luettu Otavan pokkaripainos v. 2014). Se on arkaistiseen ja balladimaiseen tyyliin kirjoitettu hurja kuvaus 1600-luvun Hiidenmaasta, jossa elävät myös ihmisten seassa piilottelevat ihmissudet. Perinteistä tragedian kaarta noudattaen päähenkilöiden kohtalot ovat jo alkusivuilla sinetöidyt, mutta persoonallinen (ja silti sujuva) kieli-ilottelu nostaa teoksen yksinkertaisen juonensa yläpuolelle.

Tarinan kaikkitietävä ja vahvasti tapahtumia myös näkökulmastaan kommentoiva kertojanääni pitää lukijan otteessaan läpi tarinan. Susivitsauksen kohteeksi joutunut hiidenmaalainen kylä elää hiljaiseloaan, kunnes metsävahti Priidik ottaa aviovaimokseen nuoren kaunottaren, Aalon. Ujon ja kaikin puolin kunnollisen nuorikon ulkonäkö antaa kansanperinteiden mukaan kuitenkin ymmärtää, että Priidik teki perustavanlaatuisen virheen: leiskuvan punainen tukka ja pahaenteinen luomi kielivät itse Pirun vaikutuksesta tyttöön. Ihastunut Priidik ei voi uskoa vaimostaan mitään pahaa, ja häät pidetään hyvillä mielin, aavistukset syrjään heitettyinä.

Yhteiselämä alkaa mainiosti, ja nuoripari saa pian myös perheenlisäystä. Eräänä juhannusyönä Aalo kuitenkin jää olosuhteiden pakosta yksin, eikä mikään voi enää pelastaa häntä: juhannusyönä taiat ja henget ovat vahvimmillaan, ja Piru (Metsänhengen eli Diabolus Sylvarumin muodossa) päättää ottaa naisen vihdoin haltuunsa. Aalon on pakko juosta metsään ja löytää toiset kaltaisensa – nimittäin ihmissudet. Hiljalleen nuori nainen alkaa valua yhä enenevissä määrin pahan puolelle, unohtaen perheensä ja velvollisuutensa verensä vedon vuoksi. Kuten arvata saattaa, loppu ei ole onnellinen kellekään.

Vaikka tragediaan ei mahdu syvällisiä henkilöhahmoja, Kallas maalailee vakuuttavia ja mieleen jääviä tunnelmakuvauksia. Pimeän, yöllisen metsän tuoksu, suden vahvojen jalkojen tuntu juostessa, hurmaantunut ja pakottava tarve etsiäytyä muiden susien seuraan… Intensiivinen kerronta ja herkkä luontokuvaus vetävät mukaansa, vaikka koukeroinen kieli ehtisikin paikoin etäännyttää tapahtumien keskipisteestä.

Sudenmorsianta on pitkään tulkittu myös eräänlaisena viittauksena Kallaksen ja kirjailija Eino Leinon rakkaussuhteeseen, mutta kirja itsessään ei anna siihen aihetta. Se on nopealukuinen mutta syvän vaikutuksen tekevä rakkaustarina, jonka yliluonnolliset elementit ja 1600-luvun maalaiselämän kuvaus tekevät siitä raikkaan ja muista selvästi erottuvan lukukokemuksen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 10: Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa

Tove Jansson: Kesäkirja

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan.

kesäkirja
Kansikuva: Rauha Mäkilä / WSOY

Tove Janssonin kirjallisen tuotannon puolivälissä ilmestynyt Kesäkirja (alk. Sommarboken, 1972; suom. Kristiina Kivivuori, WSOY 1973) on pohjoismaisen kaihoisa kuvaus persoonallisen perhekunnan elosta Suomen kesäisessä ulkosaaristossa. Hyvin realistisia tuokiokuvia maalailevan kirjan keskiössä on pienen, juuri äitinsä menettäneen Sophian sekä tämän kiltin mutta pippurisen isoäidin erityinen suhde, mutta lähes yhtä tärkeänä elementtinä toimii rikkaasti kuvattu saaristoluonto. Kesäinen klassikko toimii vuodesta toiseen, sillä ajattomat keskustelut ja rauhoittavalla kertojanäänellä kuvatut vaeltelut meren äärellä eivät hevillä vanhene.

Kesäkirja kuuluu niihin teoksiin, joiden äärellä mieli todella saa levätä. Luvassa ei ole suurta sukupolviromaania eikä hurjaa joukkoa hoksottimia vaativia juonenkäänteitä, vaan sen parissa matkataan saman aikaisesti kaukaiselta ja todelta tuntuvaan maailmaan. Pieni kirja ei tunne kerronnan sääntöjä tai tavanomaista aikakäsitystä: siirtymät tapahtumien välillä ovat satunnaisia, ja seuraava virke voi heittää äkisti uuden päivän puolelle. Kirja ei myöskään sisällä selkeää juonta, vaan kuvaa ilahduttavan vapautuneesti milloin mitäkin tapausta saaristokesän varrelta; tavallinen arki – tosin monille meistä lukijoista kovin eksoottisessa ulkosaaristossa –, touhujen lomassa vaihdetut sanat ja pienet, päivien jatkumossa hiljalleen unohtuvat hetket saavat ansaitun pääroolin.

Jansson on tunnettu vähäeleisestä mutta syvällisestä tyylistään, ja Kesäkirjassa se todella pääsee oikeuksiinsa. Tarinan taustalla häilyy suuri tragedia, rakastetun vaimon ja alle kouluikäisen lapsen äidin ennenaikainen poismeno. Siitä ei oikeastaan puhuta, mutta sekä hahmot että lukija tulevat taustatiedon myötä tietoisiksi elämän rajallisuudesta. Kirja ei luotakaan suoriin vastauksiin, vaan monet asiat käyvät ilmi sivulauseissa. Yksi esimerkki tästä on saarella isoäidin ja Sophian lisäksi kesäänsä viettävä Sophien isä: hänellä ei ole ainoatakaan vuorosanaa, eikä hänen tekemisistään kuulla kuin kertojan kautta. Taustalle etäännytetty ja yksinäisyyteen vetäytyvä isä on yksi keino tuoda esiin Sophian äidin kuolemaa ja sen seurauksia, mutta missään vaiheessa tätä huomiota herättävää yksityiskohtaa ei nosteta esiin.

Vaikka osuvat, kirpeätkin huomiot ihmisistä ja elämästä hurmaavat, Kesäkirjassa itseäni eniten viehättää Janssonin täysin vaivattomalta vaikuttava tapa ja kyky kuvata lapsen ajatuksenjuoksua. Oikutteleva Sophia on juuri niin epäloogisella tavalla viisas ja tahattomalla tavalla hauska kuin pienet lapset vain osaavat olla: toisinaan manaillaan Jumalalta hirmumyrskyjä tylsää päivää piristämään, toisinaan valjastetaan isoäiti kirjuriksi suuren matotutkielman kirjoittamista varten. Kun tytön innolla sanelema teos valmistuu ja isoäiti kysyy, haluaisiko tyttö kuulla teoksensa luettuna, vastaus on napakka:

”Ei älä, Sophia vastasi. Ei kai. Minulla ei ole nyt aikaa. Mutta säästä se tutkielma minun lapsiani varten.”

Kesäkirjaan mahtuu lyhyehköön sivumääräänsä nähden suuria ja monipuolisia teemoja, sillä kerronta ei keskity taustojen kertomiseen tai henkilöiden motiivien selittämiseen. Sivut täyttyvät hahmojen aktiivisesta toiminnasta ja filosofisiinkin sfääreihin yltävistä keskusteluista, joihin on helppo lukijana hypätä vauhdista mukaan. Lukunautintoa lisää myös kirjan episodimaisuus: sen voi lukea yhtenä kokonaisuutena, mutta myös palastella novellimaisiin osiin lukemalla vain alaotsikolla nimetyn luvun kerrallaan. Melankolinen mutta kaunis teos sopiikin parhaiten juuri pimeneviin elokuun iltoihin, tunnelmointiin ja kevyeen kaipuuseen, olipa sen kohde mennyt kesä tai läheinen ihminen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 24: Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

Mark Twain: Eevan päiväkirja

Seurasin eilen iltapäivällä kauempaa toista Kokeilua ymmärtääkseni mikä se oli ja minkä vuoksi se oli olemassa, mutta en saanut ongelmaa ratkaistua. Luullakseni se oli mies. En ollut nähnyt miestä aiemmin, mutta se näytti mieheltä ja uskon vakaasti sen sellainen olevan. Tuntuu, että olen enemmän kiinnostunut siitä kuin muista matelijoista. Jos se edes on matelija. Uskoisin sen olevan, koska sillä on nuhruinen tukka ja siniset silmät.

img_20200701_2037378292530558016266687.jpg

Mark Twainin vuonna 1906 julkaistu Eevan päiväkirja (alk. Eve’s Diary; suom. Ville Hytönen, Savukeidas 2008) aiheutti ilmestyessään mielipahaa paitsi Raamatun luomiskertomuksella leikittelyllä, myös Lester Ralphin alastomia ihmisiä esittävällä kuvituksella. Twain kirjoitti humoristiseksi kuvaillun teoksensa heti vaimonsa kuoleman jälkeen, ja se onkin tulkittu eräänlaiseksi rakkaudentunnustukseksi. Erikoinen pieni kirja on osin päässyt vanhenemaan, mutta Eedenin tapahtumiksi naamioidut, piikikkäätkin huomiot ihmisluonnosta ja parisuhteista tuntuvat osin edelleen tunnistettavilta – ilmestymisensä aikaisen skandaalin aineksia siitä sen sijaan ei enää löydä.

Kristillisen perinteen Aatami ja Eeva saavat tässä lyhyessä, runsaine kuvituksineenkin vain hieman yli 100-sivuisessa tarinassa uusia suuntia: itsenäinen ja aktiivinen Eeva kirjoittaa päiväkirjassaan herkkiä pohdintoja olemassaolosta ja Eedenin luonnosta. Pohdinnoissa päästään jopa feministisiin sfääreihin, kun päivän ikäinen ja juuri maailmaan luotu Eeva ymmärtää olevansa jotakin ainutlaatuista: ”Tunnen olevani jonkinlainen kokeilu – –. Luulen, että kokeilussa on toinenkin osa. Minä olen se merkittävämpi osa, mutta uskon että loppuosalla on myös oma merkityksensä.

Vaikka luonto ja harmonia kaikkien lajien kesken tekee Eevan itsessään onnelliseksi, kaipaa hän silti jotakuta samankaltaista rinnalleen. Aatamista ei kuitenkaan heti ole kumppaniksi, ja Eeva epäileekin häntä   ensin pahantahtoiseksi ja raa’aksi matelijaksi – yrittäähän sydämetön mies aina tappaa paratiisin viattomia kaloja ruoakseen, kun Eevan silmä välttää. Hiljalleen yhteys alkaa syntyä, mutta Aatami ei kerta kaikkiaan ymmärrä Eevan kaipuuta kauneuteen ja harmoniaan – miehen mielestä kaikelle pitäisi pikemminkin olla selvä käyttötarkoitus, jonka myötä ilmiö vasta saa merkityksensä. Eevan taas on hienovaraisesti tasapainoteltava tuon toistaitoisen olennon seurassa, ettei loukkaisi tai nolostuttaisi tätä ylivertaisilla kielellisillä ja tunneälyn lahjoillaan.

Kuten edellisestä kappaleesta voi päätellä, Twain liioittelee pariskunnan eroja absurdeihin mittoihin, aina Eevan eduksi. Huumorin välistä pilkottaa kuitenkin melko surullinen kuva parisuhteesta: Aatami kohtelee naista huonosti ja taitamattomasti eikä osoita suurta kiinnostusta Eevaa kohtaan, mutta nainen on auttamattoman rakastunut ja lojaali, vaikka itsekin ihmettelee miksi. Kirja on enimmäkseen Eevan näkökulmasta kirjoitettua ja ajatuksenjuoksumaista päiväkirjatekstiä, mutta myös Aatami pääsee muutaman sivun verran ääneen. Niissä hän paljastaa karkeat ajatusmallinsa, mutta osoittaa myös kuitenkin sisimmässään ymmärtävänsä Eevan lahjat ja älykkyyden; ääneen niitä ei kuitenkaan osata lausua.

Useimmille Aatamista ja Eevasta tulee mieleen Raamatun tarina syntiinlankeemuksesta: kun Eeva syö kielletyn hedelmän, molemmat karkotetaan paratiisista iäksi. Twainin versioinnissa Eevan kuuluisa virhe on vain pieni sivujuonne, joka sekin saa motiivinsa suuresta rakkaudesta. Eeva yrittää kerätä omenoita lahjaksi Aatamille, mutta mies varoittaa kiellettyjen omenien aiheuttavan vaikeuksia Eevalle itselleen. Tämän Eeva kuittaa vastaamalla: ”Jos aiheutan itselleni ongelmia häntä miellyttämällä, miksi välittäisinkään seuraamuksista?

Kuten esikuvassaankin, myös tässä tarinassa kielletyt hedelmät erottavat Eevan rakastamastaan Eedenistä. Vaikka Aatami ei karkotuksen jälkeenkään ole erityisen älykäs, huomaavainen tai ahkera, Eeva tyytyy kohtaloonsa. Viimeisillä sivuilla mystisen vahvalle ja kaikki toisen huonot puolet sietävälle rakkaudelle annetaan kuitenkin nykylukijaa epäilyttäviä selityksiä: ”Miksi sitten rakastan häntä? Ainoastaan hänen miehisyytensä takia, uskoisin.” Paatoksellinen loppu on myös erikoisessa ristiriidassa alun aktiivisen ja kykenevän Eevan kanssa, sillä yhtäkkiä nainen toteaakin olevansa heikko ja sukupuolensa vuoksi riippuvainen Aatamin elämästä.

Toisaalta tämän voi tulkita osaksi Twainin ironista otetta: teksteissään Eeva pyytelee anteeksi mahdollisia ajatusvirheitään, sillä on ensimmäinen asioita pohdiskellut ihminen. Lisäksi kirja päättyy Aatamin sydäntä särkevään lausahdukseen, johon jokainen rakkaan menettänyt voi samastua: ”Missä ikinä hän olikin, siellä oli Eeden.” Twainin henkilökohtaiseen elämään peilaten lauseen (ja sen myötä kirjan) haluaakin tulkita vilpittömänä tunnustuksena tärkeälle ihmiselle, joka on enemmän kuin sukupuolensa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 37: Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa