Joel Haahtela: Elena

Kun hän istuu siinä, pylväiden välissä, nilkat varjossa, näen hänestä asioita jotka nousevat mieleeni kaukaa. Ehkä se on tietty asento tai tapa jolla hän nojaa kämmeneensä, kohottaa katseensa kirjasta ja jää tuijottamaan taivasta. Siinä kaikessa on jotain tuttua ja samalla tuskallista, hänen käsivarsiensa liike, nuo kirjan hitaasti kääntyvät sivut.

img_20200209_1102106104740439441190588.jpg

Joel Haahtelan haikea ja melankolinen pienoisromaani Elena (Otava 2003) on kokoaan suurempi yllättäjä, joka pysyttelee yksinäisen miehen pään sisällä. Luopumisen tuskasta, surutyön hitaudesta ja läheisyydenkaipuusta kertova tarina ei kulje perinteistä rataa: ensin päähenkilöä hieman epäili, keskivaiheilla jopa inhosi ja lopulta, henkilöhistorian avauduttua, päähenkilö tuntui kovin samastuttavalta. Haahtela kuvaa vaikeita tunteita ja arjen absurdeja päähänpinttymiä inhimillisesti ja runollisesti, ohikiitäviä hetkiä maalaillen.

Tarina alkaa, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja, yksinäisyydestä ja surusta kärsivä mies, törmää sattumalta kauniiseen nuoreen naiseen eräässä puistossa. Puisto lehmuksineen ei kuulu miehen tavallisille reiteille, mutta yllättävästi menneisyydestä muistuttava nainen muuttaa kaiken vain olemassaolollaan: pian miehen on päästävä puistoon joka aamu, vain tarkistamaan, onhan kiehtova mysteeri tosiaan olemassa. Hiljalleen mies saa naisesta selville yhä enemmän, ja vaikka nainen tuskin on kulkiessaan edes huomannut miestä, mies toistelee iltaisin Elenan nimeä kuin kalleinta aarrettaan.

Kesken pakkomielteen kiivaimman kehittymisen mies saa yllättävän vieraan menneisyydestä: ystävä, Jan, on saapunut saaristosta kaupunkiin tervehtimään vanhaa ystäväänsä. Jan huomaa heti, että jokin on pielessä, mutta mies ei pysty avautumaan edes läheisimmälle ystävälleen: muiden ihmisten seurassa hän yhtäkkiä huomaa, miten sairaalta tuntemattoman naisen seurailu ja hänestä tietojen tonkiminen todella vaikuttaa. Miehen mielikuvissa täydelliseksi hiottu nainen ei kuitenkaan jätä rauhaan, vaan pakonomainen tapaamisten kalastelu jatkuu.

Sinänsä harmiton ihastuneen miehen etäinen ihailu ottaa kuitenkin astetta vakavamman sävyn, kun kesä koittaa. Opiskeleva Elena ei ilmestykään joka aamu yliopistolle johtavaan puistoon, ja miehen on saatava tietää, missä tämä on. Naisen ääni, kasvot, tuoksu ja liike alkavat kadota mielestä nopeasti, eikä sitä voi sallia: samalla menisivät kaikki kalliit muistotkin. Uurastamalla selviää, että Elena on lähtenyt kesätöihin saaristoon. Tieto saa kotiinsa eristäytyneen miehen repäisemään: matka kohti saaristoa alkaa, ja tuleepa samalla vierailtua ensimmäistä kertaa Janinkin uudessa asunnossa. Mutta miten selittää ystävälle, mitä hän saarelta oikein etsii, kun ei sitä tiedä itsekään?

Päähenkilön stalkkaus saa yhä pelottavampia piirteitä, ja lukijana alkaa kirjan keskivaiheen jälkeen toden teolla pohtia, mitä teoksella oikeastaan halutaan sanoa. Langat kuitenkin yhdistyvät syksyn alettua ja miehen ja Elenan palattua kaupunkiin. Haahtela pelaa taidokkaasti mielikuvilla ja odotuksilla: muutamilla tiedonmurusilla kuva nuorta naista vainoavasta saalistajasta muuttuu empatiaa herättäväksi, hieman eksyneeksi mutta täysin ymmärrettäväksi ihmiskohtaloksi. Vaikka juoni onkin kevyt ja loppuratkaisusta voi olla montaa mieltä, eleettömästi ja ilmavasti kirjoitettu teos liikuttaa ja saa pohtimaan – näkökulmasta ja taustatiedoista riippuen meistä jokaisen voisi nähdä hyvin eri valossa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 38: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu

Juhani Aho: Yksin

Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja ett’en ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Joku hämärä tarve vakuuttaa itsellenikin, ett’ei ijän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri. Enintään viisitoista vuotta, – jonka samassa lasken, astuessani hänen jälessään salonkiin.
Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat ja vereni värähtelevät niiden mukana.
Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikellaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen.

img_20190117_1134337715715166190051468.jpg

Juhani Ahon oman elämän käänteistäkin inspiraatiota saanut pienoisromaani Yksin (alk. 1890; luettu SKS:n alkuperäistä painosta noudatteleva painos v. 2003) kuvaa keski-ikäistyvän suomalaismiehen sydänsurujen täyteistä Pariisin matkaa. Tuttuun tapaan Aho on luova kielenkäyttäjä, joka kuvaa Pariisia kauniisti, mutta varsinainen juoni, nyyhkytarina vanhan miehen viimeisistä rukkasista, ei vakuuta ainakaan tätä nykylukijaa.

Tarinan päähenkilö on Helsingissä opiskellut mutta maalle töihin muuttanut opettajamies, joka suunnittelee lähtevänsä Pariisiin hakemaan uusia tuulia elämäänsä. Vanhaksi pojaksi jäänyt mies saapuu Helsinkiin kielikursseille hyvissä ajoin ennen matkaa, ja tulee viettäneeksi paljon aikaa pitkäaikaisen ystävänsä perheen kanssa. Samalla hän huomaa perheen nuoren tyttären Annan muuttuneen tuntemastaan lapsesta kauniiksi neidoksi – niin kauniiksi, että jo useita kertoja kihlauksista eronnut vanhempi mies alkaa unelmoida tulevaisuuttaan uusiksi. Pariisi saa odottaa, kun miehelle tarjoutuu yhä uusia mahdollisuuksia viettää aikaansa perheen kanssa.

Lopulta lähtöä ei voi enää lykätä, ja epätoivoinen mies päättää paljastaa tunteensa. Anna kuitenkin järkyttyy pahan kerran eikä suostu enää puhumaan miehen kanssa, olihan hän pitänyt miestä kuin isoveljenään. Pariisiin saavuttuaan mies kipuilee päivästä toiseen tytön vuoksi, ja jopa suuren kaupungin houkutukset näyttävät harmailta ja turhilta haaveen rinnalla. Jouluna hän saa lukea suomalaisesta sanomalehdestä nuoren ihastuksensa kihlautuneen toisen kanssa ja syöksyy varsinaiselle turmion tielle: siveellistä elämää viettänyt mies lähtee suorinta tietä Moulin Rougeen ja viettää yön siellä tapaamansa prostituoidun kanssa. Aamulla kaikki tuntuu olevan mennyttä; toivo, nuoruus, rakkaus, puhtoisuus, Anna.

Lukijana minun oli vaikea samastua päähenkilön murheen syövereihin, vaikka minä-muotoinen ja preesensissä toteutettu kerronta viekin suoraan hahmon ajatusten virtaan. Itselleni tämä kerronnallinen ratkaisu tuntui todella vaikealta, sillä sen myötä tarinan lukeminen muuttui uuvuttavaksi ja jopa turhan intensiiviseksi. Toinen tarinasta nauttimista estänyt asia oli päähenkilön ylipäätään kummallinen päähänpinttymä nuoresta Annasta, kun mies voisi ikänsä puolesta olla tytön isä. Miehen vielä nautittua tytön luottamusta luotettavana aikuisena, alkavat miehen vuodatukset ja arvailut Annan syvälle salatuista tunteista tuntua lähinnä inhottavilta. Lisäksi ihmetyttää kummallinen tekopyhyys: päähenkilön kerrotaan olleen jo useita kertoja kihloissa ja muutenkin viettäneen railakasta poikamieselämää, mutta moraalinen murtuminen (eli Moulin Rougessa käynti ja sitä seurannut yö) sälytetään Annan harteille – syytönhän tyttö on höyrähtäneen miehen tunteisiin tai tekoihin, tekee mieli huudahtaa.

Toivon, että Aho on tarkoituksella luonut päähenkilöstään kuvatunlaisen kohtalonuskoisen ja epävakaan hahmon, mutta SKS:n painoksen esipuheessa selostetut Ahon omat kosintayritykset Aino Sibeliusta kohtaan olivat yllättävän yhteneväisiä kirjan tapahtumien kanssa. Toisaalta Jyrki Nummen perusteellisessa esipuheessa valaistaan myös sitä, että Aho oli aikansa seurattu ja suosittu julkisuudenhenkilö, joka rakasti yleisön kohauttamista. Yksin hyödyntää tehokkaasti lukijoiden tirkistelynhalua; romaani sisältää tarpeeksi aineksia elävästä elämästä erilaisia tulkintoja ja arvailuja varten, mutta hahmo on kuitenkin kaukana oikeasta Ahosta. Päähenkilö noudattelee lisäksi eurooppalaisen kirjallisuuden silloisia muotivirtauksia niin Pariisin matkoineen kuin luonteenpiirteineen.

Kirjan parhaaksi anniksi nousivat itselleni sydänsurujen sijaan aikansa uusien ilmiöiden, urbaanin elämän ja kaupungistumisen, kuvaukset. 1800-luvun puolella matkailu ei tosiaan tarkoittanut viikonlopun mittaista visiittiä, vaan maailmannäyttelyn ja juuri pystytetyn Eiffel-tornin ansiosta päähenkilö todella elää kuhisevassa metropolissa hetken verran. Pienempiin mittasuhteisiin tottuneen suomalaisen kertojan silmin pariisilainen elämänmeno näyttäytyy erityisen romanttisena ja tuoreena, suorastaan vaarallisen kiehtovana. Aikalaisarvioissa (joita muuten löytyy mainio lajitelma lukemastani SKS:n painoksesta) ”pornograafilliseksi” tuomittu teos on aikansa mittapuulla rohkea, mutta nykylukijan silmissä lähinnä mielenkiintoinen sukellus vanhaan suurkaupunkielämään ja ajatuksia herättävä selonteko vanhenevan miehen hullaantumisesta. Kielenkäyttäjänä Aho ei petä tässäkään teoksessa, vaikka sisällöllisesti kirjasta en niin nauttinut.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 36: Kirjassa ollaan yksin

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

– Kyllä minä tiedän, sanoi harmaa herra ääntään korottaen, – te puhutte siitä, minkä luullaan olevan, ja minä siitä, mikä on olemassa. Kaikki miehet tuntevat sitä, mitä sanotte rakkaudeksi, kaikkia kauniita naisia kohtaan.
– Voi, tuohan on kauheaa; mutta onhan ihmisten välillä tunne, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka kestää koko iän eikä vain kuukausia tai vuosia?
– Ei, ei ole. Jos oletetaan vaikka, että mies asettaisi tietyn naisen etusijalle koko elämänsä ajaksi, niin kaiken todennäköisyyden mukaan nainen antaisi etusijan toiselle, ja niin on ollut maailmassa aina ja on aina, herra sanoi, otti savukekotelon ja kävi tupakoimaan.

img_20181221_141524122936390.jpg

Leo Tolstoin pienoisromaani Kreutzer-sonaatti (alk. Kreitserova sonata, 1889; suom. Eero Balk, Basam Books 2011) ei turhaan kanna mainetta yhtenä klassikkokirjailijan erikoisimmista teoksista. Kooltaan tiivis kertomus käsittelee hengästyttävällä vauhdilla erään avioliiton rapautumista ja muuttumista myrkylliseksi viha-rakkaussuhteeksi, joka saa päätöksensä vasta mustasukkaisen aviomiehen murhatessa vaimonsa, joka on ihastunut toiseen. Kirjan mukaan tilanne ei kuitenkaan kärjistynyt sattumalta; kyseinen murhaaja-aviomies, Poznydšev, on kirjan alussa juuri vapautunut vankilasta, ja perustelee junassa kanssamatkustajille pontevasti sitä, miksi avioliitto on hänen mielestään instituutiona yhtä hölynpölyä ja sukupuolten tasa-arvo vinksallaan.

Enimmäkseen monologista muodostuva tarina tapahtuu ajallisesti alle yhden vuorokauden mittaisen junamatkan aikana 1800–1900-lukujen vaihteen Venäjällä. Nimettömäksi jäänyt minäkertoja kiinnostuu sovinnaisia käsityksiä uhmaavasta, rähjäisestä Poznydševista, ja päätyy kuuntelemaan tämän tuskien täyttämää elämäntarinaa läpi yön. Minäkertojalla on kuitenkin kokonaisuudessa hyvin nimellinen rooli – oikeastaan hän on aktiivisesti mukana vain tarinan aloituksessa ja lopetuksessa sekä perustelee olemassaolollaan Poznydševin puhetulvan. Päärooli on ehdottomasti Poznydševilla, joka tuuttaa käsityksiään ihmissuhteista, sukupuolista ja avioliitoista sellaiseen tahtiin, että lopputulos lähestyy jonkinlaista manifestia.

Kirja todella hämmentää. Osan ajasta päähenkilö vaikuttaa vanhan liiton sovinistisialta, joka muun muassa pitää ulkonäöstään huolehtivia naisia ”tunteisiin vaikuttamisen välineinä”, jotka kostavat puuttuvat yhteiskunnalliset oikeutensa huumaamalla miehiä järjiltään kauneudellaan – myös koko vaate- ja kauneusteollisuus on kuulemma olemassa tätä vaarallista päämäärää varten. Kuitenkin seuraavassa käänteessä hän kannattaa aikakauteen nähden hyvin radikaaleja feministisiä ajatuksia: ”Nykyään taas vakuutellaan, että naista kunnioitetaan. Hänet päästetään istumaan, nostetaan hänen nenäliinansa; jotkut myöntävät hänelle oikeuden kaikkiin virkoihin, kunnallishallintoon jne. Tämä kaikki on totta, mutta suhtautuminen naiseen on silti sama. Hän on nautinnon välikappale. Hänen ruumiinsa on nautinnon väline. Ja hän tietää sen. Ihan kuin orjuutta.”

Kirjaa lukiessa selasin jatkuvasti takaisin jo lukemiini kohtiin, sillä väitteet tuntuvat olevan peräisin aivan eri maailmoista – kirjan todellisuudessa ne eivät kuitenkaan kumoa toisiaan, vaan ovat osa Poznydševin vankila-aikoina hioutunutta käsitystä vallitsevasta maailmantilasta, josta haluaisi kaikki herättää. Mies ei suinkaan laske itseään kritiikin tavoittamattomissa olevaksi pyhimykseksi, vaan kokee olleensa aivan samanlainen ”irstailija” kuin kaikki muutkin – nyt hän on omien sanojensa mukaan valaistunut, ja esittää mielipiteitään sitkeästi estääkseen muita tekemästä samoja virheitä.

Päähenkilönsä kautta Tolstoi nostaa syyttävän sormensa erityisesti kohti venäläistä yläluokkaa, jonka joutilaat nuoret miehet kertomuksen mukaan harrastivat kevyitä suhteita ilman sitoutumisen aikomuksiakaan. Poznydševin mukaan tällä he paitsi levittivät tauteja ja murensivat (kristillistä?) moraalia, myös turmelluttivat yläluokan nuoret viattomat tytöt, joita perheet heille yrittivät naittaa rahaa ja valtaa tavoitellessaan. Toisaalta kritiikki kohdistuukin siis koko ylemmän luokan seuraelämään ja etiketteihin, erityisesti avioliittoihin (tai ansoihin, kuten päähenkilö niitä nimittää), joissa eletään vahingollisten konventioiden mukaan. Tilaa saavat myös astetta erikoisemmat päätelmät: esimerkiksi viihdemusiikki (joka kirjan aikaan tarkoitti klassista musiikkia, esimerkkinä nimessäkin esiintyvä Beethovenin Kreutzer-sonaatti) nostetaan Poznydševin suulla vaaralliseksi mielentilaa ohjailevaksi aseeksi, jonka kautta (avio)rikoksetkin tapahtuvat kuin puolivahingossa.

Kreutzer-sonaatti on omintakeisella tavalla avioliittoa ja rakkautta ruotiva teos, jossa monenlaiset äänet pääsevät mukaan keskusteluun: kirjan alussa junavaunussa teemoista kiistelevät useanlaisista taustoista ponnistavat miehet ja naiset, ja vasta näiden mielipiteiden päälle Poznydšev aloittaa omien näkemystensä luettelemisen. Vaikka teos yltyy välillä lähes saarnaavaksi, on ihailtava Tolstoin kertojanlahjoja: junavaunusta avautuu lukijan silmien eteen värikäs maailma. Jopa edesmennyt vaimo, jolla on vain muutamia referoituja repliikkejä, kuvataan kokonaisena hahmona vahvoine luonteenpiirteineen. Poznydšev on toki tuomionsa jo vankilassa kärsinyt, mutta kirjan loputtua ihmetyttää, miten vähälle pohdinnalle murhan moraalinen oikeutus jää – monia pienempiäkin teemoja käsitellään sivukaupalla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 39/50
Kohta 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Juhani Aho: Helsinkiin

Antti oli aikeessa mennä kannelle. Mutta silloin tuli sisään tuo hieno tuntematon herra, joka ei ollut näyttäytynyt kannella sitten päivällisen. Hän tuli haukotellan ja kysyi hyvin veltosti, missä oltiin. Saatuaan kuulla, että oltiin Savonlinnassa, pyysi hän seltteriä bufettineidiltä, joka oli hänkin seisonut ikkunassa ja katsellut rannalle. Antista oli tuo välinpitämättömyys savonlinnalaisista niin sopivata todelliselle gentlemannille, että hän jäi hänkin salonkiin ja istuutui totinsa ääreen, noudettuaan vaan sanomalehden luettavakseen tupakkihytistä. Ja hän oli nyt mielestään jo yhtä taitava ja varma matkustaja kuin tuo tuntematon herrakin.

img_20181202_162332830461355.jpg

Juhani Ahon pienoisromaani Helsinkiin (alk. 1889; luettu ensimmäisen painoksen tekstiä noudattava painos vuodelta 1997, SKS) on nykylukijan silmissä paitsi viehättävä, myös jo hieman etääntyneeksi vanhentunut kuvaus Suomen pääkaupungin opiskelijaelämästä ja kaupungistumisesta. Tämä ”psykoloogillinen kuvaus” – kuten Aho itse kertomustaan kuvasi – pyrkii herättämään huolta ja sitä kautta parannusta moraalittomaksi villiintyneessä nuorisossa ja heidän läheisissään, mutta terveellisten elämäntapojen ja ylevien periaatteiden saarnaamisen lisäksi Helsinkiin onnistuu maalaamaan elävän kuvan ajastaan. Kuopiolaisen, hyväosaisen ja hemmotellun Antti Ljungbergin matkasta kohti Helsingin yliopisto-opintoja löytyy myös lempeyttä nuoren kiihkeää aikuistumisen paloa kohtaan, vaikka kaikki ei sujukaan aivan oppikirjan mukaan.

Teoksen rungon muodostaa ruotsinkielisen ylioppilas Antti Ljunbergin matkanteko kohti haaveiden kaupungiksi muodostunutta Helsinkiä. Tarina alkaa vauhdikkaasti Kuopion satamasta, jossa nuorukaisen perhe saattelee poikaansa kyynelten läpi matkaan. Nykylukijalle tunteellisuuden määrä tuntuu ensi alkuun kummalta, mutta tuohon aikaan matka-aikaa Kuopiosta Helsinkiin ei laskettukaan tunneissa, vaan päivissä: Antti matkaa ensin muutaman yön sisävesilaivalla Savonlinnan kautta Lappeenrantaan, ja sieltä junalla määränpäähän. Isosiskojensa ja äitinsä pilalle hemmottelema Antti ei kuitenkaan naisväen itkuista piittaa, sillä hänellä on mielessään jo isommat kuviot: jännittävä opiskelijaelämä, aikuisuus ja hieman katkera muisto pitkäaikaiselta ihastukselta saaduista rukkasista, jotka ajavat häntä nyt ylpeyden tielle. Sisaren vanhempi kihlattu Pekka asetetaan hänen valvojakseen yhteiselle matkalle kohti yliopistoa, mutta kiiltokuvamaisen hyvätapainen mies ei lukeudu Antin ystäviin, vaan hän etsiytyy nopeasti pois tämän seurasta.

Laivalla Antti lähtee heti toteuttamaan kuvitelmiaan loistavasta tulevaisuudesta rahavaroihinsa nähden keikarimaisella kulutuksella ja todellisuutta rohkeammalla käytöksellä. Hän haluaa esiintyä hienona ja itsensä hillitsevänä herrasmiehenä, mutta onnistuukin sotkemaan vaatteensa kostean illan päätteeksi. Hän haluaa olla ihailtu ja hienoimpaan seuraan hyväksyttävä seuramies, mutta paljastaakin nuoruutensa tietämättömyydellään. Myöhäisillasta hän haluaa olla jo suuri naistenmies ja kähmiä laivan tarjoilijaa, muttei tilaisuuden tullen uskallakaan edes pussata tätä poskelle. Nolot tempaukset vetävät Antin mielen matalaksi, ja viimein junaan päästyään hän on jo täysin valmis luovuttamaan. Vain liioitteleva ja rietas tuttava Kalle, matkalla opiskelemaan hänkin, onnistuu nostamaan mielialaa sen verran, että perille saapuessaan Anttikin noukitaan meluavaan opiskelijapoikien sakkiin kohti Kappelia.

Perillä legendaarisessa ravintolassa viina virtaa ja rehvakas opiskelijoiden joukko toivottaa Antin veljellisesti joukkoonsa. Kuopiolainen nuorukainen on sokaistunut jo kaupungin valoista ja ihmismäärästä, mutta hienosti pukeutuneet ”kyypparit” ja huoleton rahankäyttö huumaavat hänet entisestään. Kuten jo laivalla nähtiin, Antti ei toiveistaan huolimatta ole vielä itsensä hillitsevä aikuinen, vaan houkutusten perässä juokseva teinipoika. Pian alkoholi on jälleen tainnuttanut nuorukaisen, ja kirja loppuu pahaenteisen kierteleviin ja kaarteleviin viittauksiin joukon päätymisestä prostituoitujen pakeille.

Helsinkiin on lyhyttä mittaansa suurempi teos, sillä Aho on mahduttanut Antin matkakuvaukseen lukuisia yhteiskunnallisia teemoja. Huomioiduksi tulevat muun muassa kielikiistat ja suomen- ja ruotsinkielisten opiskelijoiden huomattavan erilaiset mahdollisuudet ja varallisuudet. Lisäksi kaupungistumisen ongelmat, kuten Helsingissä rehottanut prostituutio, nostetaan häveliäästi sivulausein esiin. SKS:n vuonna 1997 julkaistu painos kuuluu kustantamon Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjaan, ja sitä suosittelen lämpimästi kaikille: Pirjo Lyytikäisen johdanto ja teoksen oheen liitetyt aikalaisarviot auttavat teoksen sijoittamisessa kontekstiinsa, jota nykylukijan olisi muuten vaikea löytää.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 4: Kirjan nimessä on jokin paikka

Johannes Linnankoski: Pakolaiset

Hän [Uutela] ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.
”Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!” sanoi hän ääneen, ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen aika.
Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.
”Linnut niin laulavat!” sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.
Morsian ei vastannut.
Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro, kuletellen kevään viimeisiä vesiä.
”Purokin niin kauniisti solisee!” Uutela jälleen ihasteli.
Morsian oli yhä vaiti.

img_20181024_1312001985923536.jpg

Johannes Linnankosken tiivis, suomalaista agraariyhteiskuntaa kuvaava Pakolaiset (WSOY 1908) osui sattumalta silmiin kirjaston hyllyssä, ja takakansi vakuutti: tämä alle 200-sivuinen romaani on käännetty jopa yhdelletoista kielelle! Kotimaisen kirjallisuuden opiskelijanakaan tämä teos ei kuitenkaan herättänyt minkäänlaisia mielikuvia, ja lukukokemus yllätti: mikäli tätä lähtee lukemaan mielessään Linnankosken todennäköisesti tunnetuin teos Laulu tulipunaisesta kukasta (1905), menee metsään. Pakolaiset ei sisällä räiskyvän runollista kerrontaa ja symboliikkaa, mutta se ilahduttaa psykologisella jännitteellään ja nopealukuisuudellaan.

Tarina sijoittuu 1900-luvun alun Hämeeseen, jossa miehen mitta on talon suuruus ja naisen mitta siveellisyys ja sopiva pulskuus. Leskeksi jäänyt, lapseton seitsemänkymppinen Juha Uutela ei suostu tyytymään mökissä kuolevan vanhuksen osaan, vaan päättää menneisyyden menetyksiä kuroakseen naida 23-vuotiaan Manta Keskitalon, suuren talon viehättävän tyttären. Mantan epäonneksi talolla on velkoja, joista isänsä Kustaa päättää päästä eroon Juhan rikkauksien avulla: kasvaahan Keskitalossa useampi poika, joille pitäisi varata maata ja omaisuutta. Keskitalon isännän viekas suunnitelma on odotella Uutelan poismenoa, onhan tuleva sulhanen häntä itseäänkin vanhempi; sitten tyttärellä on aikaa mennä mieleisensä kanssa naimisiin ja Uutelan rikkaudet jäävät täysin perheeseen, lapsiahan ei niin vanha mies enää oletettavasti saa.

Manta ja Juha naitetaan tyttären hiljaisesta vastarinnasta huolimatta, mutta Kustaakaan ei täysin saa haluamaansa: vihkimisen jälkeen käy ilmi, että siveellisen perheen tytär onkin raskaana jollekin aivan toiselle, ja aikoo protestina pitää lapsen (vaikka keskeyttämisen keinotkin tuohon aikaan olivat varmasti vähissä). Vanha isäntä ja emäntä kauhistuvat, sillä vakavat hämäläiset eivät ikinä enää pitäisi perhettä sen aiemman hyvän maineen veroisena. Kauhu yhteisön pilkasta saa Kustaan ostamaan pikavauhtia Juhan rahoilla suuren ”hovin” keskeltä Savoa, mikä järkyttää koko perhettä: juuret, historia ja kaikki tutut ovat rakkaassa Hämeessä. Vaihtoehtoja ei isännän ja emännän mielestä kuitenkaan ole, ja pian muuttokuorma tuntemattomaan Savoon on jo junassa. Juhalla on epäilyksensä, mutta toisaalta hän on ahkerana ja edelleen hyväkuntoisena työmiehenä innoissaan uudesta, suuresta talosta ja pelloista.

Savossa perhe elää tilavasti ja palvelusväen keskellä, mutta henkinen silmukka kiristyy päivä päivältä Kustaan kaulan ympärillä: milloin Juha huomaa petoksen? Mitä hän sitten aikoo, iso mies? Miten välttyä häpeältä ilkeilevien savolaisten keskellä, he kun tuntuvat jo naureskellen aavistavan asianlaidan? Konflikti lähestyy päivä päivältä, ja sekä Kustaan että Juhan mietteitä kuvataan realistisesti, hienoa jännitettä luoden. Lopulta totuus on myönnettävä, mutta lopputulema ei olekaan sitä, mitä ensin odottaisi.

Yli sata vuotta sitten kirjoitetuksi teokseksi Pakolaiset on hyvin modernia luettavaa: kerronta etenee suoraviivaisesti ilman kansallisromanttisia niekkuja ja hahmojen ajatuksia ja tekojen syy-seuraussuhteita kuvataan syvällisesti. On myös virkistävää huomata, miten perinteisenä maaseudun perhetragediana alkava tarina nouseekin nuoren naisen syyllistämisen ja uhraamisen yläpuolelle, ja keskittyy todellisen ongelman eli Kustaan ahneuden käsittelyyn. Jopa Juha ymmärtää lopulta olleensa ajattelematon sitoessaan nuoren tytön elämän itseensä vain siitä syystä, että halusi näyttää nuoruudenrakastetulleen ja itselleen kelpaavansa talon tyttärelle vanhanakin. Aikojen muuttumisen huomaa hauskalla tavalla kuitenkin hämäläisten ja savolaisten vastakkainasettelusta: se on varmasti tehty osin huumorilla, mutta tuntuu nykylukijasta kaukaiselta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 43: Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle