Mohsin Hamid: Exit west

Saattaa vaikuttaa oudolta, että kuilun partaalla keikkuvissa kaupungeissa nuoret ihmiset ylimalkaan käyvät oppitunneilla – tässä tapauksessa kyseessä oli iltakoulu, jossa opiskeltiin tuotteistamista ja yrityksen imagonrakennusta – mutta kaupunkeihin pätee sama kuin elämään yleensäkin: yhtenä hetkenä ollaan täydessä arkisen aherruksen touhussa, sitten seuraavana tehdään jo kuolemaa, eikä uhkaava loppu keskeytä ohi kiitävää alkua ja keskikohtaa ennen kuin vasta aivan viime hetkellä.

img_20200809_1111368130296597933691659.jpg

Pakistanilais-brittiläisen kirjailija Mohsin Hamidin neljäs romaani Exit west (alk. 2017; suom. Juhani Lindholm, Otava 2018) on ennakkoluulottomalla tavalla yliluonnollisuutta, realismia ja tulevaisuuden kauhukuvia sekoitteleva teos. Nimettömäksi jäävän Lähi-Idän maan sisällissodan kiristyessä maapallolla leviää ennen näkemätön pakolaisaalto, kun sodan riepottamat paikalliset alkavat paeta järjestäytyneempiin yhteiskuntiin mystisten teleportteina toimivien ovien kautta – ja ilmestyvät sattuman kaupalla australialaisiin yksityiskotien makuuhuoneisiin tai Etelä-Euroopan turistirannoille. Vaihtoehtoista tulevaisuutta kuvaava tarina ottaa runsaasti maagisia vapauksia, mutta vahvimmin mieleen jää kannanotto inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kaaottista maailmantilannetta kuvataan monien henkilöiden äänellä, mutta pääosan saa nuori sotatilan keskellä elävä pariskunta, Nadia ja Saeed. He elävät konservatiivisen islamin, piippailevien älylaitteiden ja raaistuvan sisällissodan ristipaineissa. Vaikka suhteen syventymisen esteiksi nousevat ensin ulkonaliikkumiskiellot, ammuskelut ja verkkoyhteyksien totaaliset katkeamiset, ei nuorten yhteiselämä luonnistuisi helposti normaalioloissakaan – maailmankatsomukset, arvot ja odotukset eroavat toisistaan suuresti. He eivät kuitenkaan kiinnitä siihen alkuihastuksen ja kuolemanpelon keskellä huomiota, vaan muodostavat hiljalleen toisiinsa kaikessa turvaavan kaksikon.

Levottomuudet muuttuvat täysimittaiseksi sisällissodaksi ja ihmisiä alkaa menehtyä myös nuorten lähipiiristä. Samaan aikaan kaupungissa ja sosiaalisessa mediassa on alkanut levitä huhuja mystisistä ovista, joiden kautta suuri joukko paikallisia on jo onnistuneesti paennut etsimään parempaa elämää. Nadia ja Saeed viivyttävät lähtöpäätöstä, mutta lopulta ratkaisu tehdään heidän puolestaan – ennen kuin huomaavatkaan, he jättävät kaiken tutun taakse.

Maailman laidalta toiselle heittävät teleporttiovet ovat tarkasti vartioituja, eikä niistä mennä läpi noin vain. Kuten aina, joku on jo keksinyt itselleen keinon rahastaa toisten hädällä, ja ovien käytöstä saa pulittaa valtaviakin summia. Liian pienellä rahallisella panostuksella pääsee vain umpikujiin: köyhille ja huonoille seuduille, joissa rahansa menettäneet pakolaiset odottavat leireissään epätoivoisesti joko uusien tulonlähteiden keksimistä, paikallisten päättäjien apua tai kuolemaa. Hiljalleen pakolaiset kuitenkin keksivät yhä enemmän keinoja päästä halutuimmista ovista, ja rikkaampien valtioiden suhtautuminen alkaa hiljalleen muuttua: tulijoita ovat vastassa vapaaehtoiset auttajat, mutta myös rasistit, ääriliikkeet ja vihamieliset valtioiden armeijat.

Hamidin luoma maailma on yliluonnollisista yksityiskohdistaan huolimatta pelottavan todentuntuinen. Monet alkujaan vuonna 2017 julkaistun kirjan esittämistä ilmiöistä – ääriliikkeiden nousut, suuret inhimilliset katastrofit ja pakolaisten kohtelu – ovat juuri nyt arkipäivää ympäri maailmaa. Raastavaa realismia lisää Nadian ja Saeedin mikrotason tarinan kaari: heidän alkuihastuksensa ja idealististen mielikuviensa muuttuminen epäilyksiksi, turhautumiseksi ja katkeruudeksi on kuvattu vaikuttavasti. Kumpikaan ei ole tarinan pahis, mutta kumpikaan ei ole sitä, mitä alun perin toisesta luuli, haki ja toivoi.

Synkät tapahtumat ja tilanteet päästävät kuitenkin lävitseen toivoa. Vaikka mikään ei palaudu ennalleen ja paljon menetetään, uudenlainenkin elämä löytää uomansa. Hamid onnistuu vakuuttamaan, että tummimmallakin pilvellä on se kuuluisa kultareuna: yhteiskuntien kääntyessä ylösalaisin saadaan myös mahdollisuuksia rikkoja vanhoja raja-aitoja ja löytää uusia polkuja. Exit west jää mieleen kutkuttamaan; jatkuvuuden teeman mukaisesti tarina jätetään elämään sivujen loputtuakin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 25: Kirjassa ollaan saarella

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Kenestäkään ei ole tullut niin nopeasti tähteä kuin ensimmäisessä Idols-tuotannossa kolmanneksi tulleesta Antti Tuiskusta. Hän oli 19-vuotias ja yhtäkkiä kaikki halusivat hänestä palasen. Tähteys oli tullut salamana, kuin ensirakkaus vuotta aikaisemmin. Antti julkaisi viisi levyä kahdessa vuodessa, sitten synkkeni.

img_20200804_1334304952470962944041236.jpg

Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittama Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into Kustannus 2019) on sisarteos vuonna 2018 ilmestyneelle Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjalle. Konsepti on täysin sama ulkoasua ja tyyliä myöten, vaikka tekijät taustalla ovat uusia: tiivistetysti kyseessä on kokoelma lyhyitä elämäkertoja inspiroivista ihmisistä (tällä kertaa suomalaisista miehistä) eri aloilta ja erilaisista taustoista. Jokaisen minielämäkerran yhteydessä on myös hieno kuvitus tarinan päähenkilöstä, sitaatti hänen suustaan sekä tietolaatikkoon kootut perustiedot. Mikä hienointa, suurin osa kirjaan valituksi tulleista sankareista on itse ollut mukana tarinansa luomisessa.

Sankaritarinat toimivat parhaiten yksi tai muutama kerrallaan, sillä koko teoksen lukeminen alkaa tuntua toisteiselta ja hienot yksityiskohdat menevät ohi silkasta puutumisesta. Myös kohdeyleisöä silmällä pitäen pätkiminen kannattaa: maksimissaan muutaman sivun mittaiset tarinakokonaisuudet sopivat vaikkapa lasten iltasatuhetkiin.

Mielenkiintoiset sankarit varmistavat kuitenkin myös aikuisen viihtymisen kirjan äärellä: mukana on ilahduttavan monipuolinen kattaus miehiä urheilijoista poliitikoihin ja tubettajista huippumalleihin, joista tuoreimmat nimet voivat olla täysin uusiakin tuttavuuksia. Elämäkertoihin ei ole kuitenkaan valittu vain tämän hetken nimiä tai suoraan jokaisen nuoren arkipäivässä tutuksi tulleita henkilöitä, vaan monipuolisuus ja kirjan yleissivistävä vaikutus on pidetty mielessä: poliitikko ja vammaisaktivisti Kalle Könkkölä tai lastenlääkäri ja neuvolajärjestelmän luoja Arvo Ylppö tuskin tulevat vastaan TikTokissa, mutta se ei tarkoita, etteikö moni voisi heihin samastua ja heidän toimistaan inspiroitua. Sankaruus ei kirjassa olekaan synonyymi suosiolle tai julkisuudelle, vaan rohkeille ja ainutlaatuisille teoille ja elämille – kuka tahansa voi nousta esikuvaksi omilla toimillaan.

Kun kyseessä on kuvakirja, on annettava erityismaininta teoksen kuvitukselle: värikkäitä, moderneja ja huikean hienoja henkilökuvia on ollut toteuttamassa iso joukko tekijöitä. Mielenkiintoiset piirrokset tekevät kirjasta suorastaan satukirjamaisen ja todella nostavat kirjan henkilöt sankareiksi, joista janoaa tietoa – samanlaista tunnelmaa ei voisi saavuttaa valokuvilla.

Kokoelman suurin heikkous on osin sen vahvuus, aivan kuten tytöillekin suunnatussa sankariteoksessa: tekijäkaarti on hyvin monipuolinen, joten sen sivutuotteena elämäkertateksteissä on myös suurta tyylillistä vaihtelua. Jotakuta toista se ei varmaan häiritsisi lainkaan, mutta itse kaipaan tällaisessa tiettyyn muottiin rakennetussa teoksessa jatkuvuutta: nyt osa elämäkerroista on osin fiktiivisiä tuokiokuvauksia dialogeineen, osa elämäkerroista perinteisempiä ja kertojavetoisia, osassa ehditään käydä lyhyesti jopa koko elämäntarina. Nyt jäin kaipaamaan juuri perinteisempiä selontekoja nimihenkilönsä elämästä ja teoista, mutta toisaalta hieman keskeneräiseksi jäävä pätkä voi innostaa parhaimmillaan lukemaan ja selvittämään lisää – mikäs sen parempi lukuharrastuksen innoittaja lapselle tai nuorelle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Tove Jansson: Kesäkirja

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan.

kesäkirja
Kansikuva: Rauha Mäkilä / WSOY

Tove Janssonin kirjallisen tuotannon puolivälissä ilmestynyt Kesäkirja (alk. Sommarboken, 1972; suom. Kristiina Kivivuori, WSOY 1973) on pohjoismaisen kaihoisa kuvaus persoonallisen perhekunnan elosta Suomen kesäisessä ulkosaaristossa. Hyvin realistisia tuokiokuvia maalailevan kirjan keskiössä on pienen, juuri äitinsä menettäneen Sophian sekä tämän kiltin mutta pippurisen isoäidin erityinen suhde, mutta lähes yhtä tärkeänä elementtinä toimii rikkaasti kuvattu saaristoluonto. Kesäinen klassikko toimii vuodesta toiseen, sillä ajattomat keskustelut ja rauhoittavalla kertojanäänellä kuvatut vaeltelut meren äärellä eivät hevillä vanhene.

Kesäkirja kuuluu niihin teoksiin, joiden äärellä mieli todella saa levätä. Luvassa ei ole suurta sukupolviromaania eikä hurjaa joukkoa hoksottimia vaativia juonenkäänteitä, vaan sen parissa matkataan saman aikaisesti kaukaiselta ja todelta tuntuvaan maailmaan. Pieni kirja ei tunne kerronnan sääntöjä tai tavanomaista aikakäsitystä: siirtymät tapahtumien välillä ovat satunnaisia, ja seuraava virke voi heittää äkisti uuden päivän puolelle. Kirja ei myöskään sisällä selkeää juonta, vaan kuvaa ilahduttavan vapautuneesti milloin mitäkin tapausta saaristokesän varrelta; tavallinen arki – tosin monille meistä lukijoista kovin eksoottisessa ulkosaaristossa –, touhujen lomassa vaihdetut sanat ja pienet, päivien jatkumossa hiljalleen unohtuvat hetket saavat ansaitun pääroolin.

Jansson on tunnettu vähäeleisestä mutta syvällisestä tyylistään, ja Kesäkirjassa se todella pääsee oikeuksiinsa. Tarinan taustalla häilyy suuri tragedia, rakastetun vaimon ja alle kouluikäisen lapsen äidin ennenaikainen poismeno. Siitä ei oikeastaan puhuta, mutta sekä hahmot että lukija tulevat taustatiedon myötä tietoisiksi elämän rajallisuudesta. Kirja ei luotakaan suoriin vastauksiin, vaan monet asiat käyvät ilmi sivulauseissa. Yksi esimerkki tästä on saarella isoäidin ja Sophian lisäksi kesäänsä viettävä Sophien isä: hänellä ei ole ainoatakaan vuorosanaa, eikä hänen tekemisistään kuulla kuin kertojan kautta. Taustalle etäännytetty ja yksinäisyyteen vetäytyvä isä on yksi keino tuoda esiin Sophian äidin kuolemaa ja sen seurauksia, mutta missään vaiheessa tätä huomiota herättävää yksityiskohtaa ei nosteta esiin.

Vaikka osuvat, kirpeätkin huomiot ihmisistä ja elämästä hurmaavat, Kesäkirjassa itseäni eniten viehättää Janssonin täysin vaivattomalta vaikuttava tapa ja kyky kuvata lapsen ajatuksenjuoksua. Oikutteleva Sophia on juuri niin epäloogisella tavalla viisas ja tahattomalla tavalla hauska kuin pienet lapset vain osaavat olla: toisinaan manaillaan Jumalalta hirmumyrskyjä tylsää päivää piristämään, toisinaan valjastetaan isoäiti kirjuriksi suuren matotutkielman kirjoittamista varten. Kun tytön innolla sanelema teos valmistuu ja isoäiti kysyy, haluaisiko tyttö kuulla teoksensa luettuna, vastaus on napakka:

”Ei älä, Sophia vastasi. Ei kai. Minulla ei ole nyt aikaa. Mutta säästä se tutkielma minun lapsiani varten.”

Kesäkirjaan mahtuu lyhyehköön sivumääräänsä nähden suuria ja monipuolisia teemoja, sillä kerronta ei keskity taustojen kertomiseen tai henkilöiden motiivien selittämiseen. Sivut täyttyvät hahmojen aktiivisesta toiminnasta ja filosofisiinkin sfääreihin yltävistä keskusteluista, joihin on helppo lukijana hypätä vauhdista mukaan. Lukunautintoa lisää myös kirjan episodimaisuus: sen voi lukea yhtenä kokonaisuutena, mutta myös palastella novellimaisiin osiin lukemalla vain alaotsikolla nimetyn luvun kerrallaan. Melankolinen mutta kaunis teos sopiikin parhaiten juuri pimeneviin elokuun iltoihin, tunnelmointiin ja kevyeen kaipuuseen, olipa sen kohde mennyt kesä tai läheinen ihminen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 24: Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa