syyskuu 2021 – Sivuhenkilö

Jenny Han: P.S. Rakastan sinua yhä

Peter ja minä seisomme elokuvateatterin popcornjonossa. Tällainen arkinenkin asia tuntuu ihanimmalta arkiselta asialta, jonka olen koskaan kokenut. Tarkistan taskustani, onhan lipun kanta vielä tallessa. Sen aion säästää. Katselen Peteriä ja kuiskaan: ’Nämä ovat minun ensitreffini.’ Olen kuin leffan nörttityttö, joka nappaa koulun cooleimman kundin, eikä se haittaa minua vähääkään. Ei vähääkään.

Yhdysvaltalainen Jenny Han on suursuosioon noussut nuortenkirjailija, jonka Lara Jean -sarja on muokattu myös menestyneeksi Netflix-elokuvien sarjaksi. Lara Jean -trilogian toinen osa, P.S. Rakastan sinua yhä (alk. P.S. I Still Love You, 2015; suom. Antti Hulkkonen, WSOY 2020) jatkaa suoraan sarjan ensimmäisen osan tapahtumista, mutta juonessa pysyi hyvin kärryillä, vaikka taustalla olikin vain Netflix-version katselu. Vetävästi kirjoitettu romanttinen nuortenkirja käsittelee teini-ikäisille ajankohtaisia kysymyksiä lempeästi ja huumorilla, mutta lukijaa aliarvioimatta – siksi se sopii mainiosti kevyeksi välilukemiseksi myös aikuiselle.

Kirjojen päähenkilö, toisessa osassa 16-vuotias Lara Jean Covey on amerikankorealainen lukiolainen. Hän on kiltti perhetyttö, joka rakastaa leipomista, kahden siskonsa kanssa oleilua ja leskeksi jääneen isänsä pökkelöitä vitsejä. Lukioseurapiirien kerman yllätykseksi Lara Jean on alkanut juuri seurustelemaan ensimmäistä kertaa, ja vieläpä supersuositun lacrosse-pelaaja Peter Kavinskyn kanssa – ensimmäisessä kirjassa he esittivät juonittelun vuoksi paria, mutta tällä kertaa tunteet ovat aivan oikeita. Peter on vuoden vanhempi ja romanttisella saralla huomattavasti kokeneempi, sillä hän seurusteli pitkään Lara Jeanin entisen parhaan ystävän, Genevieven kanssa.

Ihastuksen perhoset lepattavat onnellisesti nuorten vatsoissa, mutta Lara Jeanin ja Peterin orastava suhde kohtaa heti alkuun kupruja: joku on lähettänyt heistä salaa kuvatun, epäilyttävästi muultakin kuin pussailulta näyttävän videon koko lukion seuraamalle Instargramin Anonybitch-tilille. Video saa ihmiset suhtautumaan Lara Jeaniin eri tavalla, mutta Peter saa lähinnä ylävitosia. Tilanteen epätasa-arvoisuus sekä mahdolliset mainehaitat yliopistoon hakuja ajatellen saavat tytön stressistä suunniltaan, ja kaiken lisäksi hänellä on vahva epäilys, kuka videon julkaisun ja kuvaamisen takana on: kateellinen Genevieve.

Pian tuoreiden rakastavaisten välillä onkin roppakaupalla epäluottamusta. Edelleen Genevieven läheisenä ystävänä viihtyvä Peter ei ota Lara Jeanin huolta tarpeeksi tosissaan. Lisäksi Lara Jeanin ystävät raportoivat Peterin ja exänsä läheisiltä vaikuttaneista hetkistä tasaiseen tahtiin, mikä saa huolen ja epäluulon kertymään suhteen ylle. Päätä saapuu sekoittamaan myös komea John Ambrose McClaren, Peterin ja Lara Jeanin entinen koulukaveri sekä tytön yläasteaikainen (salainen) ihastus. Lara Jeanin kuriton pikkusisko Kitty lähetti Lara Jeanin vuosien takaisen rakkauskirjeen Johnille, ja yhtäkkiä tyttö törmääkin häneen taas joka nurkalla. Lopulta onkin tehtävä vaikea valinta: ”Kumman menettämistä katuisin enemmän? Todellisen Peterin vai haaveideni Johnin?”

Itsekin amerikankorealainen Han on luonut mukavan erilaisen romanttisen sankarittaren: Lara Jean on epävarma, kiltti ja kotona viihtyvä, hiljainen tyttö, mutta siitä huolimatta sosiaalinen ja ystävien (ja ihailijoidenkin) ympäröimä. Korealaiset juuret eivät ole teoksen pääteema tai identiteettikriisin aihe, vaan alleviivaamaton osa päähenkilön perheen tavallista elämää: korealaiset juhlapyhät, perinneruoat ja kosmetiikkatuotteet vilahtelevat sivulauseissa ja luovat uudenlaista mielenkiintoa hahmoa kohtaan. Kevyt, viihteellinen teksti vetää lukijan mukaansa ja kirjassa käsitellyt aiheet – kuten somessa tapahtuva kiusaaminen, ystävyyssuhteiden katkeaminen ja ensimmäiset seurustelusuhteet – tuntuvat relevanteilta juuri tämän hetken nuorille. Kuten romanttisissa romaaneissa on tapana, sähellyksen ja sotkun jälkeen kaiken kruunaa hymyn huulille tuova loppu.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 46: Kirjassa syödään herkkuja

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

Äiti on kyllästynyt olemaan äiti, minun äitini, eikä hän tavallaan enää olekaan äitini, mutta niin kauan kuin tytär elää, hän ei ole turvassa. Ehkä äidistä on aina tuntunut että hän ei ollut oma itsensä ollessaan minun äitini. Ehkä äiti on syntymästäni saakka toivonut että ei olisi äitini. Mutta hän ei päässyt pakoon, ei vaikka kuinka yritti.

Norjalaisen Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut (alk. Er mor død, 2020; suom. Katriina Huttunen, S&S 2021) käsittelee äidin ja tytärten välistä monimutkaista suhdetta, mielenterveysongelmia sekä läheisistä ihmisistä erkaantumista. Romaanin 60-vuotias päähenkilö Johanna kärsii lapsuudenperheensä selvittämättömistä tapahtumista, mutta ennen kaikkea äitinsä vuosien mittaisesta radiohiljaisuudesta, joka saa muodostamaan toinen toistaan kipeämpiä kuvitelmia. Menneistä pettymyksistä huolimatta Johanna uskoo löytävänsä ratkaisuja ja selityksiä, kunhan pääsisi äitinsä puheille – mutta miten, kun tämä ei halua kuulla tyttärestään enää koskaan?

Romaani alkaa, kun pitkään Amerikassa asunut kuvataiteilija Johanna päättää palata kotikaupunkiinsa miehensä kuoleman jälkeen. Päätös yllättää naisen itsensäkin, sillä samassa kaupungissa asuvat edelleen hänen äitinsä ja Ruth-siskonsa, jotka kumpikin katkaisivat välit naiseen jo vuosia sitten. Johanna ei noudattanut hallitsevan isänsä toiveita, ja erilaiset elämänvalinnat saivat myös muun perheen karttamaan häntä. Lopullisesti välit rikkoutuivat, kun Johanna ei saapunut isänsä hautajaisiin muutamia vuosia sitten, mutta nyt paikallisen taidegallerian halu järjestää retrospektiivinen näyttely houkuttelee palaamaan.

Taide on hyvä tekosyy Norjaan muutolle, mutta samalla Johannalle tarjoutuu luonteva syy päästä lähemmäs äitiään. Lapsuudestaan asti hän on huomannut äidissään jotakin outoa, jotakin etäällä pitävää, mutta pitkän erossa olon jälkeen Johanna todella kaipaa häntä. Lisäksi retrospektiivinen näyttely nostaa paljon jo taka-alalle työnnettyä pintaan: yksi suurimmista etääntymisen syistä on kotikaupungissakin näytteillä pidetty triptyykki, jossa esiintyvien äidin ja lapsen kuvauksen Johannan oma äiti koki loukkaavana, jopa rienaavana.

Vuosien jälkeen yhteyttä ei ole helppo palauttaa, ja hieman itseään häveten Johanna alkaakin kierrellä salaa äitinsä asuinkorttelissa, vain vilauksiakin nähdäkseen. Tarinan jännite alkaa kertyä, kun jo aikuinen lapsi saa äidistään pakkomielteen: miksei äiti ole kaivannut häntä? Onko hän todella elossa, kun ei ole edes yrittänyt ottaa yhteyttä; eikö kuka tahansa äiti heltyisi sen verran? Kun äiti alkaa kuitenkin näkyä tutuilla kaduilla ja asuntonsa ikkunassa, alkaa nopeasti tihenevä yhteydenottoyritysten kierre. Johanna soittelee, lähettelee kirjeitä, tunkeutuu äitinsä talon rappukäytävään ja seurailee tätä huomaamatta eri paikkoihin – ja kärsii valtavasti, kun tutut kasvot ja jatkuvat hylkäämiset nostavat lapsuuden traumat mieleen.

Montaa aikatasoa hyödyntävä tarina etenee Johannan minäkertojaäänellä, ja loppuun asti kiihtyvä vauhti laukeaa yllättävällä, jopa realistisella tavalla. Lähes absurdin huumorin ja vimmaisen trillerin rajamailla tasapainoileva Onko äiti kuollut ei päästä lukijaa helpolla, mutta maalaa rajuudessaan tarkan psykologisen kuvauksen epätasapainoisen äidin vaikutuksista lastensa elämiin: kestää kauan, ennen kuin vastauksia etsivä käsittää, ettei sellaisia välttämättä edes ole.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 45: Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kun seison Rungstedlundissa Karenin työpöydän äärellä, sen josta näkee suoraan myrskyävälle merelle, ajattelen, ettei Karenin todellinen esikuvallisuus ehkä ollutkaan hänen elämässään Afrikassa, saati niissä vähemmän hohdokkaissa puolissa, joita hänen luonteestaan on paljastunut. Sen sijaan hänen todellinen esikuvallisuutensa on siinä, että hän nelikymppisenä, perheettömänä, työnsä ja kotinsa jättäneenä naisena kykeni vielä kerran keksimään itsensä uudelleen.

Mia Kankimäen toinen teos, Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018), on rönsyilyvyydessään hurmaava mutta myös hengästyttävä seikkailuromaanin, elämäkerran ja historiallisten naisten kohtaloita valottavan tietokirjan sekoitus. Naiset joita ajattelen öisin on hyvinkin läheistä sukua Kankimäen esikoisteokselle Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013): tälläkin kertaa keski-ikäinen nainen (kirjoittaja itse) päättää ottaa ja repäistä, jättää päivätyönsä, alkaa tutkia kiinnostavia naisia ja kulttuureita ilman koulutusta sekä elää kuten historian havinaan unohdetut esikuvanaisensa: taiteilijat, seikkailijat ja tutkimusmatkailijat.

Proosan ja tietokirjallisuuden väliin sijoittuva teos esittelee jopa kymmenen poikkeuksellista naista osin elämäkerrallisin keinoin, osin Kankimäen omia oivalluksia ja tulkintoja selostavin päiväkirjamaisin osioin. Kankimäki ei vain toista naisten kohtaloita aiempien lähteiden perusteella, vaan lähtee ottamaan niistä itse konkreettisesti lisää selkoa. Noin puolentoista vuoden ajan Kankimäki matkustaa lukuisiin eri maihin naisten jalanjäljissä, palaa toisinaan Suomeen hengähtämään ja hakemaan apurahoja, kirjoittaa vimmatusti ja miettii, mitä seuraavaksi. Tälle mielenkiintoiselle, vanhan ajan seikkailun charmia ja naisille asetettujen tunkkaisten roolien murtamista uhkuvalle matkalle lukija pääsee mukaan.

Kun kirjallisen (ja epäakateemisen) tutkimuksen kohteina ovat muun muassa Afrikkaan sopeutunut kahvifarmari ja kirjailija Karen Blixen, ensimmäinen vapaa naistaiteilija Sofonisba Anguissola ja ihmissyöjäheimojen kanssa ystävystynyt tutkimusmatkailija Mary Kingsley, kyseessä ei olekaan mikä tahansa retki, vaan epäsovinnaisten ja inspiroivien naisten kohtaloiden selvittely. Kuten niin monesti huomataan, iso osa aikanaan merkittävienkin naisten tarinoista on pyyhitty näkymättömiin, eikä jalanjäljissä seuraamista ole tehty helpoksi. Kankimäki yrittää kuitenkin löytää jokaiseen henkilökohtaisen yhteyden, ottaa heidän elämästään suuntaa ja toteuttaa neuvojaan käytännössä.

Teos sisältää tasapuolisesti historiallisten naisten esittelyä ja tutkimista sekä Kankimäen oman elämän suunnan ja vapaan kirjoittajan arjen haasteiden päiväkirjamaista kuvausta. Kirjoitustyyli vaihtelee esseemäisestä keveydestä huumorin kautta aina taloustilanteesta, matkakohteen epämääräisistä oloista tai villieläimistä ahdistumiseen, mutta yli 400-sivuinen teos pitää lukijan kiinnostuneena loppuun saakka. Kustannustoimittajan turvallisesta työstä vapaaksi kirjoittajaksi jättäytynyt Kankimäki kohtaa pelkonsa ja epämukavuusalueensa niin savanneilla, Firenzen kaduilla kuin kirjailijaresidensseissä, ja kohtaa mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä.

Vaikka nautin valtavasti Kankimäen perusteellisuudesta ja värikkäästä kuvauksesta (jonka edellytyksenä ovat olleet vieläpä uskomattoman rohkeat ratkaisut), en saanut toisesta teoksesta yhtä paljon irti kuin esikoisestaan. Naiset joita ajattelen öisin kärsii moninaisesta henkilökaartistaan: yönaisia, maita ja matkoja tulee vyörynä, liikaa. Siinä missä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sukelsi syvälle Japaniin ja hovinainen Sei Shōnagonin tarinaan, toisen teoksen henkilöihin ei muodostu samanlaista, Kankimäen tarttuvan innostuksen luomaa sidettä. Jatkuva lentolippujen varailun ja uusien kokemusten etsinnän kuvaus väsyttää, kun punainen lanka ei ole yhtä selvä. En silti ihmettele kirjan saamaa valtavaa suosiota: ajatus kaiken tutun, totutun jättämisestä ja maailmalla seikkailemisesta kypsällä aikuisiällä on kutkuttavan epätavallinen ja kiehtova.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen

Sen sijaan minua huoletti, olisiko O:lla ennen vauvan syntymää mahdollisuutta pysähtyä miettimään, millä tavoin lapsi muuttaisi ajankäyttöä ja elämää arkitasolla. En pelännyt jääväni yksin, mutta pidin mahdollisena, että astuisimme uuteen elämäntilanteeseen eri asennoista, joista omani oli ehtinyt mukautua ajankäytön kankeuteen. Sukupuoli ei ollut pohdinnoissani merkityksetön tekijä: minä olin ehtinyt orientoitua elämän rajoittumiseen jo pelkästään raskauden ruumiillisuuden vuoksi. Se tuntui epäreilulta.

Minja Koskelan kolmas teos Äidiksi tuleminen (Into 2021) on omakohtainen pohdiskelma äitiyden ja raskauden mukanaan tuomista rooleista ja odotuksista. Henkilökohtaisen kokemuksensa kautta Koskela esittää kysymyksiä siitä, miten pysyä omana itsenään, kun kulttuuriset ja yhteiskunnalliset rakenteet helposti vievät mukanaan (tai jopa pakottavat) stereotyyppiseen ja rajoittavaan äitirooliin. Vaikka feminististen klassikkojen siteerausten myötä laajempi näkökulma on vahvasti läsnä, kirja ei ole tutkielma aiheesta. Sen sijaan kirja tuo kauno- ja tietokirjallisuuden keinoja yhdistellen esiin yhden henkilökohtaisen kokemuksen äidiksi kasvamisesta.

Äidiksi tuleminen jakautuu neljään lukuun, joista jokainen jakautuu eri tavoin teemaa lähestyviin alalukuihin. Tarinan pääjuoni käsittelee Koskelan mutkaista äitimatkaa aina ensimmäisestä, yllättävästä keskenmenosta surusta yli pääsemiseen ja lopulta uuden perheenjäsenen saamiseen. Pohdiskelevalla minäkertojan äänellä kirjoitettu osio kantaa kirjan alusta loppuun, ja havainnoi toteavaan tyyliin raskauden ja äitiyden teemoja sekä arkipäiväisiä toimia. Kuvauksessa käy hyvin ilmi, kuinka lapsen saapuminen maailmaan vaikuttaa myös siihen, miten vanhemmat näkevät parisuhteensa, sukulaissuhteensa ja paikkansa maailmassa uusin silmin – ja kuinka tämä muutos alkaa jo kauan ennen lapsen syntymää.

Pääjuonta tukevat useat, läpi kirjan vuorottelevat ja kirjoitustyyliltään kokeilevammat osiot. Yksi tällaisista osioista on luku luvulta valmiimmaksi tuleva kirje, jossa tuleva äiti puhuttelee vielä syntymätöntä lastaan. Hiljaisuus-otsikoiden alla kulkevat osiot taas keskittyvät Koskelan lapsuudenperheen vaikeisiin suhteisiin, joiden vaikutuksia itseensä ja tulevaan lapseensa kirjoittaja ruotii kiihkottomasti mutta hankalia tunteita peittelemättä. Omia osioitaan on myös kehosuhteelle ja sen kokemille muutoksille sekä äitiyden erilaisille kuvauksille, joita käsitellään muun muassa romaanien ja tietokirjallisuuden kautta, siteeraten ja tulkiten.

Ennen kirjaan tarttumista ajattelin sen sisältävän juurikin feminististä ja sosiologista teoriaa äitiydestä, kenties sovitettuna nykyhetken kotimaiseen tilanteeseen. Sen sijaan lukija pääseekin kirjan matkassa hyvin henkilökohtaisten ajatusten ja tunteiden äärelle, kuin kärpäseksi kattoon neuvolavastaanotoille ja lapsuudenperheen mykkäkoulujen hiljentämiin juhlapyhiin. Noin 200-sivuisen kirjan lukee nopeasti, mutta voisin hyvin kuvitella, että sen ääreen halutaan palata: helposti omaksuttava teksti käsittelee elämänkokoisia teemoja.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021