E-kirja saatu kirjoittajalta
Toivoimme, että Hollanti olisi vähemmän byrokraattinen. Totuus alkaa selvitä: Hollanti ei ole ainakaan vähemmän byrokraattinen kuin Saksa, mutta sen byrokratia ei haise homeelta. Kohtelu viranomaisten taholta on erilaista kuin Saksassa. Täällä voi kävellä hymyillen työkkärin ovesta ulos.
E-kirja saatu kirjoittajalta
Liisa Rauhakosken esikoiskirja Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia (Books on Demand, 2020) on omaelämäkerrallinen romaani uuden elämän rakentamisesta ulkomailla. 2000-luvun alkuun sijoittuva teos on minäkertojan siivittämä kokoelma kolmekymppisen päähenkilön huomioita elämästä yleensä. Ajatuksenvirtamainen, ajassa ja paikassa nopeastikin liikkuva teksti kuvaa paitsi Hollannin arkea ja kulttuurieroja, myös ihmissuhteiden kiemuroita, muuttuvia haaveita ja jostain kaukaa mieleen pulpahtavia muistoja menneisyydestä – huumoria ja musiikkia unohtamatta.
Kirja alkaa suorasta toiminnasta: nimetön naispäähenkilö on tehnyt saksalaisen Jonas-avomiehensä kanssa ehkä yllättävänkin päätöksen. Opintojen päätyttyä ja työttömäksi jäätyään he aikovat muuttaa Saksan Bonnista Hollannin puolelle tuuliseen Vaalsiin. Elämänmuutosta helpottamaan heiltä kuitenkin löytyy jonkin verran ennakkotietoja: Jonas osaa hollannin alkeet, ja päähenkilölläkin on taustallaan kielen yliopisto-opintoja.
Päätöksen taustoja ei jäädä vatvomaan, vaan lähtöasetelman selvittyä kirja kuljettaa lukijan vauhdikkaasti uuden elämän, kodin ja arjen rakentamiseen. Ensin haasteeksi osoittautuu töiden hakeminen ja muu byrokratia hollanniksi, sitten Hollannin rähjäinen ja yksinkertaisten ikkunoiden viilentämä talokanta. Jo Saksassa asuneelle (ja osin varttuneellekin) pariskunnalle vuokra-asumisen suomalaisittain oudot kuviot eivät tule yllätyksenä, mutta lukijaa monet yksityiskohdat todella hämmästyttävät: en esimerkiksi tiennyt, että Saksassa ja Hollannissa keittiön työtasot ja eteiskaapit eivät kuulu asuntoon, vaan vuokralaiset tuovat (ja vievät) ne aina mukanaan. Kaikesta kuitenkin selvitään ja elämä jatkuu, vaikkei aina toivotuimmalla tavalla.
Kirja jakautuu 27 lukuun, joissa tarina etenee kronologisesti muuttosuunnitelmista Hollannissa asumisen arkistumiseen. Kirjan päättyessä pariskunta on viihtynyt uudessa kotimaassaan jo yli kuusi vuotta, eikä loppua näy. Tarinan suuret linjat hahmottaa kuitenkin vasta kokonaisuuden lukemisen jälkeen, sillä tekstissä päärooliin nousevat minäkertojan jatkuvasti virtaavat ajatukset. Luvuilla on pitkiä ja kuvaavia nimiä (kuten Äidinkieliset kysyvät ulkomaalaiselta oikeinkirjoitusneuvonsa), mutta ne eivät useinkaan määritä luvun sisältöä: mukana voi nykyhetken kuvauksen lisäksi olla metatason pohdintaa elämästä, minäkertojan lapsuusmuistoista, idoleista ja selostuksia arjen pienistä yksityiskohdista, kuten kaasuhellalla kokkaamisesta.
En ole lukenut paljoakaan omakustannekirjallisuutta, mutta julkaisutapa antanee kielellisiin ratkaisuihin vapauksia. Rauhakosken tekstissä kirotaan, lyhennellään ja käytetään puhekieltä kursailematta lauseiden rakennetasolla asti. Toisinaan selkeyden vuoksi jäi lukijana kaipaamaan enemmän vihjeitä kertojalta: vuodet ja paikka vaihtuvat kuin huomaamatta, ilman selkeitä siirtymiä, ja suuriakin käänteitä tuodaan esiin kuin sivulauseessa.
Tekstistä välittyy vahva tunnelma: huumorin ja leppoisan kerronnan keskeltä kuultaa stressaantuneisuus, jopa ahdistus. Minäkertojan ajatukset pomppivat levottomasti aiheesta toiseen, päivästä seuraavaan ja äkkiä takaisin menneeseen. Häntä pelottavat rahahuolet ja elämänsä suunnan löytämisen vaikeus, mutta myös oman paikkansa ottaminen yhteiskunnassa ja maailmassa. Hän ei haluaisi pelätä asioiden katsomista suoraan silmiin tai vähätellä itseään, mutta itsevarmuutta on vaikea valjastaa käyttöön opetetun epävarmuuden jälkeen.
Kirja ei kuitenkaan jätä jälkeensä ankeaa oloa, sillä vaikeuksista huolimatta hahmot pyristelevät sinnikkäästi eteenpäin, eivätkä pysähdy lannistuneinakaan paikoilleen. Konkreettisestikin pysytään jatkuvasti liikkeessä joko pyörällä, työmatkoilla, kävellen tai ainakin pään sisällä. Jos kirja alkaa rytinällä, loppu ei poikkea tyylistä: vauhdikas tarina myös päättyy täydestä vauhdista, kesken lähiympäristön arkihavainnoinnin.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 22: Kirjassa ajetaan polkupyörällä
Sivuhenkilö 