Kuukausi: heinäkuu 2021

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Eräänä aamuna en lähtenyt kovin kauas koulurakennuksesta vaan kiertelin eläinlääketieteellisen tiedekunnan liepeillä kasvitieteellisen puutarhan takana. Ajattelin asioita, joista olin puhunut Antonion kanssa: leskiäidin poikana ja perheen ainoana tukipilarina hän toivoi saavansa vapautuksen armeijasta ja aikoi pyytää palkankorotusta säästääkseen päätiellä sijaitsevan bensa-aseman ostamiseen; menisimme naimisiin ja minä auttaisin häntä. Yksinkertainen tulevaisuudensuunnitelma, jonka äitikin olisi hyväksynyt. ”En voi aina tehdä Lilalle mieliksi”, sanoin itselleni. Mutta kuinka vaikeaa olikaan häätää mielestään opiskelun tuoma kunnianhimo.

Elena Ferranten maailmanlaajuiseen suosioon nousseen Napoli-sarjan toinen osa, Uuden nimen tarina (alk. Storia del nuovo cognome, 2012; suom. Helinä Kangas, WSOY 2017), jatkaa Elenan, Lilan ja väkivaltaisuuksien täyttämän Napolin kaupungin tarinaa. Toisen osan alaotsikkona on Nuoruus, ja nimensä mukaisesti teoksessa siirrytään aikuistumiseen ja 1960-luvulle. Tiiviinä kaksikkona kasvaneiden tyttöjen polut alkavat erkaantua yhä selkeämmin: Lilan elämä supistuu avioliiton myötä pieniin piireihin, suvun asettamiin velvollisuuksiin ja sisätiloihin, mutta altavastaajaksi itsensä aina tuntenut Elena astuu todennäköisyyksiä uhmaten jatkuvasti suurempiin ympyröihin lukion, yliopiston ja lopulta myös kirjallisen menestyksensä ansiosta.

Sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, toimii myös itsenäisenä romaanina, mutta Uuden nimen tarina vaatii taustatietoja. Tapahtumat jatkuvat suoraan ensimmäisen osan viimeisistä käänteistä, eikä laajaa hahmokavalkadia esitellä enää uudestaan. Napolin köyhimpiin kuuluvan kaupunginosan kortteli ristiriitaisine kohtaloineen hurmaa lukijan jälleen, mutta taka-alalla väreilevät ja koko romaania määrittävät teemat eivät kevene, pikemminkin päinvastoin.

Siinä missä Loistava ystäväni tarttui erityisesti köyhyyden aiheuttamaan eriarvoisuuteen ja koulutuksen puutteeseen sekä turvattomaan lapsuuteen, toisessa osassa hahmojen kautta pohditaan 60-luvun Italian luokkayhteiskuntaa ja naisen asemaa: lähisuhdeväkivalta on ennemmin sääntö kuin poikkeus, eikä mustelmainen nuori vaimo herätä korttelin ihmisissä lainkaan hämmästystä – nuorikon ”kouluttamiselle” on suorastaan yhteisön hyväksyntä. Vain Elena onnistuu pakenemaan perinteistä naisen kohtaloa, sillä peruskoulua korkeampi koulutus ja akateemiset piirit avaavat oven maailmaan, jossa Napolin kotikorttelin ongelmat eivät ole arkea, vaan yhteiskunnallisten keskustelujen aihe.

Toisin käy kaikille tutuille nuorille, jotka jäävät kotikulmilleen – myös Lilalle. Kadehditun kaunis ja vain 16-vuotiaana avioitunut tyttö putoaa kovaa ja korkealta, kun huomaa tuoreen puolisonsa Stefanon olevan sittenkin samanlainen kuin isät ja puolisot korttelissa yleensäkin: väkivaltainen, epäluotettava ja rujo. Lila on tottunut pitämään langat käsissään ja pyörittelemään ihmisiä halunsa mukaan, joten hetkeksi järkytys itsenäisen aseman muuttumisesta muuttaa häntä. Liian paljon pahaa liian nuorena kokeneena hän osaa itsekin pelata likaisesti, eikä alistu lopullisesti: edes miehensä vihollisten kanssa vehkeily ei ole poissuljettua, kun Lila etsii oikeutta ja etua itselleen.

Iän karttuessa Elenan ja Lilan keskinäiselle kilpailulle, kateudelle ja riippuvaisuudelle rakentuva monimutkainen suhde ottaa uusia muotoja. Koulussa loistanut mutta vanhempiensa vuoksi opintien keskeyttänyt Lila ei osaa suhtautua Elenan menestykseen. Hän on kateellinen, mutta toisaalta myös ylpeä ystävänsä etenemisestä, pitäen sitä myös omana ansionaan ja ilonaan. Samaan aikaan Elena taas lähes kadottaa opiskelumotivaationsa: hänhän oli aina ennen seurannut Lilaa ja pyrkinyt tasoihin hänen kanssaan, mutta nyt kirittäjä puuttuu. Yksin ei ole helppoa luovia täysin erilaisista lähtökohdista ponnistavien opiskelutovereiden seurassa, varsinkaan, kun äiti haluaisi vain naittaa hänet paikalliselle pojalle. Lukiota ja yliopiston pääsykokeita suuremmaksi kiilaksi tyttöjen väliin tulee kuitenkin tutun naapuruston nuori mies, johon molemmat rakastuvat epätoivoisesti – ja vain toinen saa häneltä vastakaikua.

Ferrante kirjoittaa jälleen loistavaa tekstiä. Vaikka hänen Napolinsa on kauhistuttavan aggressiivinen ja kyyninen paikka, kirjoissa on outoa taikaa, joka suorastaan pakottaa lukemaan ne yhdeltä istumalta. Elena ja Lila ovat mielenkiintoisia hahmoja, joiden luonteiden huonot puolet peittoavat usein hyvät. Siksi he ja monet muut korttelin elämänmakuiset ihmiset kenties muodostuvatkin tarinoiden edetessä lukijalle hyvin läheisiksi: rosot ja epätasaisuudet herättävät tunteita laidasta laitaan ja saavat elämään vahvasti mukana. Tyttöjen pään täyttävät kisailut parisuhteista, itsenäisen elämän ensiaskeleista ja opinnoista, mutta yksittäisten ihmisten arkiset elämäntarinat piirtävät samalla kuvaa Napolin, kenties koko Italian, luokkayhteiskunnasta.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 7: Kirjassa on kaveriporukka

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Osastolla ei ollut mitään yksityistä tilaa. Menimme Akin kanssa invavessaan. Seisoimme keskellä huonetta. Tanssimme hidasta itkua toisiamme vasten, ja Aki lupasi pysyä hengissä. Niistimme keltaisiin käsipyyhkeisiin. Nenäni oli peilissä ihan punainen.

Reko ja Tina Lundánin yhteinen romaani Viikkoja, kuukausia (WSOY 2006) on tiivis teos ajan rajallisuudesta, sairaudesta ja kuoleman kohtaamisesta. Kirja pohjautuu pariskunnan oikeasti kohtaamaan tragediaan, Rekon aivosyöpään sairastumiseen ja kuolemaan, ja teos jäikin kirjailijana ja ohjaajana tunnetun miehen viimeiseksi. Dialogimuotoinen kerronta valottaa hienosti sekä sairastuneen että läheisen syvimpiä ja rumimpiakin tuntoja, ja tiivistyvä juoni lähes pakottaa lukemaan kirjan kertaistumalta.

Kirjassa syövän kohtaava pariskunta, Minna ja Aki, elävät perinteisiä ruuhkavuosia: Akin kirjailijan ura, Minnan työt ja kaksi pientä tyttöä pitävät kiireisinä. Kaikki tuttu pysähtyy, kun Akin aluksi sitkeäksi migreeniksi luultu vaiva osoittautuukin lääkärin tutkimusten jälkeen vakavaksi aivosyöpädiagnoosiksi. Päällisin puolin terveelle ja nuorehkolle miehelle ja vaimolleen sairaus on valtava järkytys, mutta asian varmistava leikkausaika järjestyy nopeasti. Nuorille lapsille asiaa ei avata tarkkaan, joten huoli jää aikuisten kannettavaksi. Vaikka Aki makaa sairaalassa ja Minna selviytyy päivästä toiseen rauhoittavilla, arjen pyörien on epävarmasta tulevaisuudesta huolimatta pyörittävä: pienen Saaran synttärit, kauppareissut ja tavalliset askareet hoituvat mekaanisesti, läheisten tuella, tulevaa pelolla odotellen.

Kasvain todella osoittautuu pahanlaatuiseksi, ja tulos muuttaa perheen elämän lopullisesti. Syöpäklinikka, sädehoidot, raastavat pelot, kortisoliturvotukset, toiveikkaasti aloitetut vaihtoehtohoidot, läheisten välttely – sairaus leviää Akin aivoista myös parisuhteeseen. Lundánit kirjoittavat koskettavasti myös vihasta, ärtymyksestä ja itsesäälistä sekä itseä, puolisoa että tautia kohtaan – siis kaikesta siitä, mikä usein jää ylevien selviytymis- ja sairauskertomusten ulkopuolelle, mutta värittää sairastuneiden ja heidän perheidensä elämää jopa vuosia.

Myös Minnan ja Akin henkiset ponnistelut venyvät ja venyttävät heidän sietokykynsä äärimmilleen. Ensimmäisestä leikkauksesta, sädehoidoista ja lääkityksistä huolimatta kasvain uusii. Pitkä sairastaminen muuttaa pariskunnan tunnelmat intensiivisestä pelkäämisestä aaltoilevaksi liikkeeksi: kauhun helpottaessa aikaa jää toivolle ja aurinkoisille perhelomille, mutta myös riitelylle ja synkille keskusteluille. Yhteistä aikaa on todistetusti vähemmän kuin pariskunta oli joskus ajatellut, mutta ihminen ei aina toimi kaikista loogisimmin: Akikin uppoutuu kirjoitustyöhönsä, aloittaa yhteistöitä monen eri tahon kanssa ja kirjoittaa yöt läpeensä, vaikka samalla tiedostaa, että kaikki on pois läheisten kanssa vietetystä ajasta. Lopun lähestyessä – toisinaan selkeämmin, toisinaan vain kaukaisesti – jokainen arkinenkin valinta herättää miehessä ristiriidan: valitsinko tänään oikein, voinko elää tämän kanssa loppuelämäni?

Vaikka Viikkoja, kuukausia kertoo järkyttävän raskaista ihmiselämän kokemuksista, lukeminen ei ole vaikeaa: Minnan ja Akin vuorottelevissa kerrontavuoroissa tunteet ja tapahtumat eritellään tarkkaan, toteavaan tyyliin, joka toisinaan tuntuu olevan jopa jonkun ulkopuolisen kokijan kautta suodatettua. Jatkuva menettämisen pelko ja yksinkertainen väsyminen elämän epävarmuuteen ilmenevät toteavastakin tekstistä ja koskettavat, mutta hahmojen tunteet eivät muserra lukijaa; niitä annostellaan taitavasti ja harkitusti eikä vuodateta raakoina lukijoiden silmien eteen. Erityisesti kirjan loppu on tästä oiva osoitus: toivoa ei oikeastaan ole, mutta silti viimeiseltä sivulta päällimmäiseksi tunteeksi jää haikeuden sävyttämä rauha.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa