Feodor Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus

Maria Aleksandrovnan hurmasi hänen oma neroutensa. Hän oli hahmotellut suuren ja rohkean suunnitelman. Naittaa tytär rikkaalle ruhtinaalle, vanhalle rammalle, naittaa salassa, käyttäen hyväksi avuttoman vieraansa heikkojärkisyyttä, naittaa varkaan keinoin – niin kuin olisivat sanoneet Maria Aleksandrovnan viholliset – ei ollut ainoastaan uskaliasta, vaan jopa häikäilemätöntä. Tietysti suunnitelma oli kaikin puolin edullinen, mutta vastoinkäymisen sattuessa sen keksijää kohtaisi tavaton häpeä. Maria Aleksandrovna tajusi sen, mutta ei tuskaillut. ”Jospa vain tietäisit, minkälaisista kahakoista minä olen selviytynyt ehjin nahoin!” hän sanoi tyttärelleen ja puhui totta. Olisiko hän muuten ollutkaan sankaritar!

img_20190106_2146215875689526515832647.jpg

Feodor Dostojevskin huumoripitoinen romaani Vanhan ruhtinaan rakkaus (alk. Djadjuskin son, 1859; suom. Juhani Konkka, Gummerus 2013) keskittyy Mordasovin maalaiskaupungin kaikenkarvaisen seurapiirikerman keskinäisen kisailun kuvaukseen. Lempeän ironisesti hahmoihinsa suhtautuva kirjailija tarjoaa lukijalle absurdin kurkistuksen 1800-luvun venäläisen ns. paremman väen elämään, jonka keskiössä – tämän teoksen mukaan – oli kaikenlainen sosiaalisen nokkimisjärjestyksen pohdinta, ylläpito ja kohentelu: niin naimakaupat kuin juorujen levittäminenkin tähtäävät luokkayhteiskunnan portailla nousemiseen. Näitä teemoja kuvataan mikrotasolta – ja kirjan nimestä huolimatta – erityisesti Mordasovin kruunaamattoman kuningattaren, keski-ikäistyvän Maria Aleksandrovna Moskalevan näkökulmasta.

Tarinan päähenkilö Maria Aleksandrovna on kaupungin kunnioitetuin, muttei suinkaan pidetyin hahmo: hän hajottaa ja hallitsee kaupungin hienostorouvien keskuudessa juorujen ja viekkautensa keinoin, ja näillä taidoillaan voimakastahtoinen daami onnistuukin samanaikaisesti säilyttämään maineensa arvostettuna naisena ja avokätisenä emäntänä. Ikäväkseen hän on nuorena nainut täysin ohjailtavan, hyvin yksinkertaisen ja vaimoaan pelkäävän Afanasi Matveitšin, mutta on avioliitosta sentään jotain hyvääkin koitunut: tytär Zina eli Zinaida Afanasjevna on koko tienoon loisteliain kaunotar, joka kelpaisi ulkonäkönsä ja lahjojensa ansiosta puolisoksi kelle vain korkea-arvoiselle herrasmiehelle. Ylpeän äidin harmiksi tytär on kuitenkin saanut päähänpinttymän paikallisesta köyhästä ja kuolemansairaasta opettajasta, eikä 23-vuotiaanakaan (tuolloin lähes vanhanapiikana) ole suostunut avioitumaan kenenkään muun kanssa.

Maalaiskaupungin tavanomaiset juonittelut keskeytyvät, kun Zinan uskollisin kosija, nuori ja ylpeä Pavel Aleksandrovitš, tuttavallisemmin Mozgljakov, tuo Maria Aleksandrovnan luo kaikkein mieluisimman ja odotetuimman vieraan. Paikallinen ruhtinas K., rikas ja kaikkien rakastama ikämies eristäytyi mordasovilaisten yllätykseksi kauempana sijaitseville tiluksilleen vuosia sitten. Jokaisen silmäätekevän lähimpänä ystävänä Aleksandrovna on haljeta tyytyväisyydestä, kun kaupungin yhteiseksi mysteeriksi muuttunut ruhtinas tuodaan ensimmäisenä hänen luokseen. Ilmenee kuitenkin, että ikä on tehnyt tehtävänsä, eikä raihnainen ruhtinas enää pysy kartalla edes siitä, kenelle on kulloinkin puhumassa. Tällainen pikkuseikka ei estä Aleksandrovnaa punomasta itselleen ja tyttärelleen edullista naimakauppaa, ja kuin ihmeen kaupalla avioliitto ruhtinas K:n ja Zinan välillä alkaa jo näyttää mahdolliselta; huhujen mukaan jopa jalkansa rakkausseikkailuissa menettänyt vanhus ei tosiaan ole unohtanut kauneudenkaipuutaan.

Aleksandrovnaa vuoroin kadehtivat, vuoroin vihaavat Mordasovin ylimystönaiset eivät kuitenkaan anna hauskuuden mennä ohitseen, ja katkeran Mozgljakovin vinkkaamina salaiseksi tarkoitettua vihkimistä on pian häiritsemässä koko kaupungin kitkerä ja vahingoniloinen kerma: eihän ruhtinaan rahoja voi antaa Zinalle taistelutta! Höpsähtänyt ruhtinas aivan sekoaa tahtojen ristitulessa, kun Aleksandrovnan olohuone muuttuu paljastusten, vihjailujen ja oman edun tavoittelun sotatantereeksi. Lopulta koko sähellystä sivusta seurannut Zina herää kuin unesta, ja onnistuu yllättämään niin vanhempansa, kosijansa kuin tuttavansa. Lyhyt epilogi paljastaa, että lopulta kirjan päähenkilöille ja kertojanäänen suosikeille eli Aleksandrovnalle ja Zinalle käy katumuksen kautta hyvin, mutta monet muut joutuvat nuolemaan näppejään.

Dostojevski kuvaa kirjassaan ilahduttavan monipuolisia naisia: ohuiksi jäävien, teräväsanaisten seurapiirinaisten vastapainona Maria Aleksandrovna on kokonainen ja tunteva ihminen, vanhempi aikuinen nainen, joka tekee mitä vain tyttärensä eteen. Jatkuva juorunälkä ja taipumus mahtipontisuuteen ovat hahmon sympaattiseksi tekeviä heikkouksia, mutta viekastelua ei lasketa yhdeksi niistä: juonillaan äiti yrittääkin epätoivoisesti luoda Zinalle parempaa elämää kuin itselleen. Tragikoomisesti tarina osoittaakin sen, kuinka ihmiset toisinaan tekevät rakkaudesta ja vilpittömästä auttamisenhalustaan tekoja, jotka lopulta tuottavatkin rakkauden kohteelle hankaluuksia ja tuskaa; moniin tekoihin kun sekoittuu auttajan omia motiiveja ja tarpeita.

Vanhan ruhtinaan rakkaus on hauska ja keveä romaani, joka ei kuitenkaan jää pintaraapaisuksi: Dostojevski pitää lukijaa otteessaan tarkoilla huomioilla ihmisyydestä ja sosiaalisista suhteista, mutta ottanee rivien väleissä kantaa ainakin talonpoikien tilanteeseen ja yläluokan ulkokultaisiin tapoihin. Ennen kaikkea romaani on kuitenkin kirjoitettu (ja käännetty) vetävästi ja nautittavasti. Se ei sorru pitkällisiin saarnoihin, vaan pysyy loppuun saakka ennen kaikkea itsenäisiä ja moderneja naishahmoja sisältävänä ja ironisen terävänä viihteenä.

** *

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 24: Sokkona hyllystä valittu kirja

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

– Kyllä minä tiedän, sanoi harmaa herra ääntään korottaen, – te puhutte siitä, minkä luullaan olevan, ja minä siitä, mikä on olemassa. Kaikki miehet tuntevat sitä, mitä sanotte rakkaudeksi, kaikkia kauniita naisia kohtaan.
– Voi, tuohan on kauheaa; mutta onhan ihmisten välillä tunne, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka kestää koko iän eikä vain kuukausia tai vuosia?
– Ei, ei ole. Jos oletetaan vaikka, että mies asettaisi tietyn naisen etusijalle koko elämänsä ajaksi, niin kaiken todennäköisyyden mukaan nainen antaisi etusijan toiselle, ja niin on ollut maailmassa aina ja on aina, herra sanoi, otti savukekotelon ja kävi tupakoimaan.

img_20181221_141524122936390.jpg

Leo Tolstoin pienoisromaani Kreutzer-sonaatti (alk. Kreitserova sonata, 1889; suom. Eero Balk, Basam Books 2011) ei turhaan kanna mainetta yhtenä klassikkokirjailijan erikoisimmista teoksista. Kooltaan tiivis kertomus käsittelee hengästyttävällä vauhdilla erään avioliiton rapautumista ja muuttumista myrkylliseksi viha-rakkaussuhteeksi, joka saa päätöksensä vasta mustasukkaisen aviomiehen murhatessa vaimonsa, joka on ihastunut toiseen. Kirjan mukaan tilanne ei kuitenkaan kärjistynyt sattumalta; kyseinen murhaaja-aviomies, Poznydšev, on kirjan alussa juuri vapautunut vankilasta, ja perustelee junassa kanssamatkustajille pontevasti sitä, miksi avioliitto on hänen mielestään instituutiona yhtä hölynpölyä ja sukupuolten tasa-arvo vinksallaan.

Enimmäkseen monologista muodostuva tarina tapahtuu ajallisesti alle yhden vuorokauden mittaisen junamatkan aikana 1800–1900-lukujen vaihteen Venäjällä. Nimettömäksi jäänyt minäkertoja kiinnostuu sovinnaisia käsityksiä uhmaavasta, rähjäisestä Poznydševista, ja päätyy kuuntelemaan tämän tuskien täyttämää elämäntarinaa läpi yön. Minäkertojalla on kuitenkin kokonaisuudessa hyvin nimellinen rooli – oikeastaan hän on aktiivisesti mukana vain tarinan aloituksessa ja lopetuksessa sekä perustelee olemassaolollaan Poznydševin puhetulvan. Päärooli on ehdottomasti Poznydševilla, joka tuuttaa käsityksiään ihmissuhteista, sukupuolista ja avioliitoista sellaiseen tahtiin, että lopputulos lähestyy jonkinlaista manifestia.

Kirja todella hämmentää. Osan ajasta päähenkilö vaikuttaa vanhan liiton sovinistisialta, joka muun muassa pitää ulkonäöstään huolehtivia naisia ”tunteisiin vaikuttamisen välineinä”, jotka kostavat puuttuvat yhteiskunnalliset oikeutensa huumaamalla miehiä järjiltään kauneudellaan – myös koko vaate- ja kauneusteollisuus on kuulemma olemassa tätä vaarallista päämäärää varten. Kuitenkin seuraavassa käänteessä hän kannattaa aikakauteen nähden hyvin radikaaleja feministisiä ajatuksia: ”Nykyään taas vakuutellaan, että naista kunnioitetaan. Hänet päästetään istumaan, nostetaan hänen nenäliinansa; jotkut myöntävät hänelle oikeuden kaikkiin virkoihin, kunnallishallintoon jne. Tämä kaikki on totta, mutta suhtautuminen naiseen on silti sama. Hän on nautinnon välikappale. Hänen ruumiinsa on nautinnon väline. Ja hän tietää sen. Ihan kuin orjuutta.”

Kirjaa lukiessa selasin jatkuvasti takaisin jo lukemiini kohtiin, sillä väitteet tuntuvat olevan peräisin aivan eri maailmoista – kirjan todellisuudessa ne eivät kuitenkaan kumoa toisiaan, vaan ovat osa Poznydševin vankila-aikoina hioutunutta käsitystä vallitsevasta maailmantilasta, josta haluaisi kaikki herättää. Mies ei suinkaan laske itseään kritiikin tavoittamattomissa olevaksi pyhimykseksi, vaan kokee olleensa aivan samanlainen ”irstailija” kuin kaikki muutkin – nyt hän on omien sanojensa mukaan valaistunut, ja esittää mielipiteitään sitkeästi estääkseen muita tekemästä samoja virheitä.

Päähenkilönsä kautta Tolstoi nostaa syyttävän sormensa erityisesti kohti venäläistä yläluokkaa, jonka joutilaat nuoret miehet kertomuksen mukaan harrastivat kevyitä suhteita ilman sitoutumisen aikomuksiakaan. Poznydševin mukaan tällä he paitsi levittivät tauteja ja murensivat (kristillistä?) moraalia, myös turmelluttivat yläluokan nuoret viattomat tytöt, joita perheet heille yrittivät naittaa rahaa ja valtaa tavoitellessaan. Toisaalta kritiikki kohdistuukin siis koko ylemmän luokan seuraelämään ja etiketteihin, erityisesti avioliittoihin (tai ansoihin, kuten päähenkilö niitä nimittää), joissa eletään vahingollisten konventioiden mukaan. Tilaa saavat myös astetta erikoisemmat päätelmät: esimerkiksi viihdemusiikki (joka kirjan aikaan tarkoitti klassista musiikkia, esimerkkinä nimessäkin esiintyvä Beethovenin Kreutzer-sonaatti) nostetaan Poznydševin suulla vaaralliseksi mielentilaa ohjailevaksi aseeksi, jonka kautta (avio)rikoksetkin tapahtuvat kuin puolivahingossa.

Kreutzer-sonaatti on omintakeisella tavalla avioliittoa ja rakkautta ruotiva teos, jossa monenlaiset äänet pääsevät mukaan keskusteluun: kirjan alussa junavaunussa teemoista kiistelevät useanlaisista taustoista ponnistavat miehet ja naiset, ja vasta näiden mielipiteiden päälle Poznydšev aloittaa omien näkemystensä luettelemisen. Vaikka teos yltyy välillä lähes saarnaavaksi, on ihailtava Tolstoin kertojanlahjoja: junavaunusta avautuu lukijan silmien eteen värikäs maailma. Jopa edesmennyt vaimo, jolla on vain muutamia referoituja repliikkejä, kuvataan kokonaisena hahmona vahvoine luonteenpiirteineen. Poznydšev on toki tuomionsa jo vankilassa kärsinyt, mutta kirjan loputtua ihmetyttää, miten vähälle pohdinnalle murhan moraalinen oikeutus jää – monia pienempiäkin teemoja käsitellään sivukaupalla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 39/50
Kohta 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa