Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

– Kyllä minä tiedän, sanoi harmaa herra ääntään korottaen, – te puhutte siitä, minkä luullaan olevan, ja minä siitä, mikä on olemassa. Kaikki miehet tuntevat sitä, mitä sanotte rakkaudeksi, kaikkia kauniita naisia kohtaan.
– Voi, tuohan on kauheaa; mutta onhan ihmisten välillä tunne, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka kestää koko iän eikä vain kuukausia tai vuosia?
– Ei, ei ole. Jos oletetaan vaikka, että mies asettaisi tietyn naisen etusijalle koko elämänsä ajaksi, niin kaiken todennäköisyyden mukaan nainen antaisi etusijan toiselle, ja niin on ollut maailmassa aina ja on aina, herra sanoi, otti savukekotelon ja kävi tupakoimaan.

img_20181221_141524122936390.jpg

Leo Tolstoin pienoisromaani Kreutzer-sonaatti (alk. Kreitserova sonata, 1889; suom. Eero Balk, Basam Books 2011) ei turhaan kanna mainetta yhtenä klassikkokirjailijan erikoisimmista teoksista. Kooltaan tiivis kertomus käsittelee hengästyttävällä vauhdilla erään avioliiton rapautumista ja muuttumista myrkylliseksi viha-rakkaussuhteeksi, joka saa päätöksensä vasta mustasukkaisen aviomiehen murhatessa vaimonsa, joka on ihastunut toiseen. Kirjan mukaan tilanne ei kuitenkaan kärjistynyt sattumalta; kyseinen murhaaja-aviomies, Poznydšev, on kirjan alussa juuri vapautunut vankilasta, ja perustelee junassa kanssamatkustajille pontevasti sitä, miksi avioliitto on hänen mielestään instituutiona yhtä hölynpölyä ja sukupuolten tasa-arvo vinksallaan.

Enimmäkseen monologista muodostuva tarina tapahtuu ajallisesti alle yhden vuorokauden mittaisen junamatkan aikana 1800–1900-lukujen vaihteen Venäjällä. Nimettömäksi jäänyt minäkertoja kiinnostuu sovinnaisia käsityksiä uhmaavasta, rähjäisestä Poznydševista, ja päätyy kuuntelemaan tämän tuskien täyttämää elämäntarinaa läpi yön. Minäkertojalla on kuitenkin kokonaisuudessa hyvin nimellinen rooli – oikeastaan hän on aktiivisesti mukana vain tarinan aloituksessa ja lopetuksessa sekä perustelee olemassaolollaan Poznydševin puhetulvan. Päärooli on ehdottomasti Poznydševilla, joka tuuttaa käsityksiään ihmissuhteista, sukupuolista ja avioliitoista sellaiseen tahtiin, että lopputulos lähestyy jonkinlaista manifestia.

Kirja todella hämmentää. Osan ajasta päähenkilö vaikuttaa vanhan liiton sovinistisialta, joka muun muassa pitää ulkonäöstään huolehtivia naisia ”tunteisiin vaikuttamisen välineinä”, jotka kostavat puuttuvat yhteiskunnalliset oikeutensa huumaamalla miehiä järjiltään kauneudellaan – myös koko vaate- ja kauneusteollisuus on kuulemma olemassa tätä vaarallista päämäärää varten. Kuitenkin seuraavassa käänteessä hän kannattaa aikakauteen nähden hyvin radikaaleja feministisiä ajatuksia: ”Nykyään taas vakuutellaan, että naista kunnioitetaan. Hänet päästetään istumaan, nostetaan hänen nenäliinansa; jotkut myöntävät hänelle oikeuden kaikkiin virkoihin, kunnallishallintoon jne. Tämä kaikki on totta, mutta suhtautuminen naiseen on silti sama. Hän on nautinnon välikappale. Hänen ruumiinsa on nautinnon väline. Ja hän tietää sen. Ihan kuin orjuutta.”

Kirjaa lukiessa selasin jatkuvasti takaisin jo lukemiini kohtiin, sillä väitteet tuntuvat olevan peräisin aivan eri maailmoista – kirjan todellisuudessa ne eivät kuitenkaan kumoa toisiaan, vaan ovat osa Poznydševin vankila-aikoina hioutunutta käsitystä vallitsevasta maailmantilasta, josta haluaisi kaikki herättää. Mies ei suinkaan laske itseään kritiikin tavoittamattomissa olevaksi pyhimykseksi, vaan kokee olleensa aivan samanlainen ”irstailija” kuin kaikki muutkin – nyt hän on omien sanojensa mukaan valaistunut, ja esittää mielipiteitään sitkeästi estääkseen muita tekemästä samoja virheitä.

Päähenkilönsä kautta Tolstoi nostaa syyttävän sormensa erityisesti kohti venäläistä yläluokkaa, jonka joutilaat nuoret miehet kertomuksen mukaan harrastivat kevyitä suhteita ilman sitoutumisen aikomuksiakaan. Poznydševin mukaan tällä he paitsi levittivät tauteja ja murensivat (kristillistä?) moraalia, myös turmelluttivat yläluokan nuoret viattomat tytöt, joita perheet heille yrittivät naittaa rahaa ja valtaa tavoitellessaan. Toisaalta kritiikki kohdistuukin siis koko ylemmän luokan seuraelämään ja etiketteihin, erityisesti avioliittoihin (tai ansoihin, kuten päähenkilö niitä nimittää), joissa eletään vahingollisten konventioiden mukaan. Tilaa saavat myös astetta erikoisemmat päätelmät: esimerkiksi viihdemusiikki (joka kirjan aikaan tarkoitti klassista musiikkia, esimerkkinä nimessäkin esiintyvä Beethovenin Kreutzer-sonaatti) nostetaan Poznydševin suulla vaaralliseksi mielentilaa ohjailevaksi aseeksi, jonka kautta (avio)rikoksetkin tapahtuvat kuin puolivahingossa.

Kreutzer-sonaatti on omintakeisella tavalla avioliittoa ja rakkautta ruotiva teos, jossa monenlaiset äänet pääsevät mukaan keskusteluun: kirjan alussa junavaunussa teemoista kiistelevät useanlaisista taustoista ponnistavat miehet ja naiset, ja vasta näiden mielipiteiden päälle Poznydšev aloittaa omien näkemystensä luettelemisen. Vaikka teos yltyy välillä lähes saarnaavaksi, on ihailtava Tolstoin kertojanlahjoja: junavaunusta avautuu lukijan silmien eteen värikäs maailma. Jopa edesmennyt vaimo, jolla on vain muutamia referoituja repliikkejä, kuvataan kokonaisena hahmona vahvoine luonteenpiirteineen. Poznydšev on toki tuomionsa jo vankilassa kärsinyt, mutta kirjan loputtua ihmetyttää, miten vähälle pohdinnalle murhan moraalinen oikeutus jää – monia pienempiäkin teemoja käsitellään sivukaupalla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 39/50
Kohta 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s