romaani – Sivuhenkilö

Nazanine Hozar: Aria

Aria leikki nukellaan parvekkeella. Zahra oli taas sulkenut hänet ulos, mutta Aria oli unohtanut syyn siihen. Ilma oli kylmää, mutta ei niin kylmää että se tekisi kipeää. Aria oli silti päättänyt leikkiä, että nukke paleli, ja hän piteli sitä tiukasti ja puhalteli lämmintä ilmaa sen posliinikasvoille.

Iranilaistaustaisen ja nykyisin Kanadassa asuvan Nazanine Hozarin esikoisteos Aria (alk. Aria, 2019; suom. Hilkka Pekkanen, Otava 2020) kuvaa Iranin vallankumousta ja sitä edeltäneitä vuosikymmeniä orpotytön ja tämän kolmen äidin silmin, naisten näkökulmasta. Kolmenkymmenen vuoden aikajänteellä tapahtuva kertomus kurkottaa moneen suuntaan: kirja käsittelee niin naisten aseman valtavaa muutosta, köyhän kansanosan kamppailuja kuin uskonnollisten vähemmistöjen ja lukuisten kielten täyttämää, länsimaille avointa ja monikulttuurista Irania, joka vallankumouksen myötä katosi. Yksilöt pyristelevät eteenpäin yhteiskunnan vaipuessa polvilleen Teheranin kiivaiden tapahtumien keskellä.

Tarinan yhdistävä tekijä on nimihenkilö Aria, vastasyntyneenä kadulle kuolemaan jätetty orpotyttö, jonka elämä saa uuden suunnan hellämielisen Behruz Bakhtiarin löydettyä tämän keskellä yötä. Köyhällä ja kouluttamattomalla Behruzilla ei ole avioliitosta huolimatta omaa lasta, ja vaikka mies on muutoin itseään vanhemman vaimonsa Zahran höykytettävissä, Ariasta tulee pariskunnan ottolapsi yksinkertaiseen eteläteheranilaiseen kotiin. Työ armeijan kuorma-autokuskina pitää miehen pitkiä aikoja poissa kotoa, ja sillä aikaa kovia kokenut ja raa’aksi kasvanut Zahra kurittaa Ariaa omaa pahaa oloa purkaakseen. Pieni tyttö kasvaa jatkuvan väkivallan uhan alla, mutta sitkeä ja itsepäinen luonto yrittää etsiä joka tilanteessa positiiviset, huvittavatkin puolet: 1950-luvun Teheran tarjoaa sekä uskonnollisten kulkueiden että länsimaisten elokuvien ihmetykset, kunhan pääsee karkaamaan parvekkeen kautta kaupungille.

Kun Zahran laiminlyönnit ovat lopulta viedä Arialta hengen Behruzin poissaollessa, kohtalo puuttuu peliin. Sattuman kaupalla tyttö saa uuden kodin Teheranin varakkaalta pohjoispuolelta, lapsettomaksi ja aviottomaksi jääneen Fereste Ferdowsin luota. Zarahustralaisesta suvusta näennäisesti islamiin kääntynyt, itsekin lapsena orvoksi jäänyt Fereste haluaa pitää Ariasta huolta, muttei kärsimystensä painon vuoksi osaa näyttää lämpimiä tunteitaan. Behruz on onnellinen Arian saamista uusista mahdollisuuksista, kuten hyvästä kaupunkilaiskoulutuksesta. Ariaa muutto uuden äidin, ”manan”, luokse kuitenkin vaivaa. Miksei Zahra koskaan pistäydy käymään tai kysele hänen peräänsä? Lapsuuden muuttuessa nuoruudeksi Aria kuitenkin ymmärtää varhaislapsuutensa vaikeuden, ja mielen täyttävät uudet kysymykset. Koulukaverien ihmissuhdedraamat, ensimmäiset ihastukset ja hiljalleen koulumaailmaankin tunkevat uskonnolliset ja poliittiset kiistat vievät huomion.

Vaikka Iranin vallankumous sijoittuu vasta 1970-luvun lopulle, Hozar kuvaa, miten ei-muslimit joutuivat jo vuosia ennen tapahtumien kärjistymistä varomaan toimiaan. Naiset voivat vielä 1960-luvulla kulkea länsimaisissa vaatteissa ja kulkea yksin kaupungilla eurooppalaiseen tapaan, mutta Ferestellä on jatkuva huoli siitä, miten Arian käy kiristyvässä ilmapiirissä; tytön sinivihreät silmät viittaavat alkuperään, jota perinteisimmät muslimit ja valtaväestö pitävät kirottuna. Pelastaakseen Arian aseman ja tulevaisuuden Fereste päättää kasvattaa tytöstä kunnon muslimin, jonka on tehtävä runsaasti hyväntekeväisyyttä. Mutta miksi kohteeksi valikoituu juuri vastentahtoiselta vaikuttava, köyhä rouva Sirazi perheineen? Entä mitä Feresten pitäisi ajatella aikuistuvan Arian miespuolisten ystävien vierailuista?

Hozarin teos on perinteinen lukuromaani: sen haluaa lukea mahdollisimman nopeasti ja yhdeltä istumalta, Teheranin ankarasta ilmastosta, rikkaasta kulttuurista ja jatkuvasta vilinästä nauttien. Arian kasvutarina ei ole kuitenkaan yksinkertainen ryysyistä rikkauksiin- tai orvosta ihailluksi -tarina – vaikeudet eivät aikuistuessa hellitä, vaan vallankumouksen verisyys ja mielettömyys koskettavat naisen arkea ja lähipiiriä odottamattomilla, sydäntä särkevillä tavoilla. Olisi myös väärin kuvata kirjaa vain Arian tarinaksi, sillä vähintään yhtä tärkeään rooliin nousevat omia salaisuuksiaan kantavat nais- ja äitihahmot. Ympärillä on jatkuvasti myös värikäs joukko sivuhenkilöitä, joiden elämänkohtaloita Hozar käyttää hienosti valottamaan Teheranin luokkayhteiskunnan ja vallankumouksen juurisyiden eri puolia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Marja poimii oljenpalan Juhon suupielestä. Pettu on ollut lopussa jo jonkin aikaa. Jäkälää Marja ei ole uskaltanut leipään laittaa sen jälkeen, kun Pajulan Lauri kuoli syötyään jäkäläleipää. Se oli loppukesää, jonain toisena vuonna siihen aikaan olisi korjattu satoa.

Aki Ollikaisen esikoisteos, Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt Nälkävuosi (Siltala 2012) on rujo, kuolemansävyinen kuvaus Suomea ja Eurooppaa kurittaneesta nälänhädän aallosta. Ollikainen kuvaa köyhän Suomen hätää lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868 kahden erilaisen, ero yhteiskuntaluokista ponnistavan perheen kohtaloiden kautta. Pieni kirja pyyhkäisee lukijalta jalat alta eläimellisyyden, epätoivon ja laihojen lohtujen vahvalla yhdistelmällä, jota korostaa samaan aikaan toteava ja lyyrinen kieli.

Teos jakautuu kahteen osaan ja sitäkin useampaan kertojaan. Vaatimattomista oloista oleva Mataleena-tyttö perheineen edustaa tavallista kansaa, johon nälkävuodet iskevät ensimmäisenä ja pahimmin. Kun varakkaammat vielä pohtivat, kuinka paha tilanne todella onkaan, pienessä tuvassa on jo alkanut armoton taistelu kylmää, nälkäkuolemaa ja toisia ihmisiä vastaan. Perheen vanhemmat, Juhani ja Marja, joutuvat nykypäivästä katsottuna mahdottomien valintojen eteen: miten pitää perhe – tai edes lapset – lämpiminä, tajuissaan, hengissä, kun koko kylässä ei ole ylimääräistä paikkaamaan perheen omaa loputonta puutetta? Ainoaksi vaihtoehdoksi jää sadunomainen Pietari, kaukainen kaupunki, johon tuhannet muutkin jalkaisin vaeltavat köyhät ovat kiinnittäneet toivonsa.

Torppariperheen ankara tie peilautuu helsinkiläisten Renqvistin veljesten pohdintoihin. Kunniallisesti naimisissa oleva apulaiskamreeri Lars ja ruotsalaiseen prostituoituun rakastunut, hieman epämääräisen maineen omaava lääkäri Teo eivät ole yksimielisiä – eivät politiikasta saati sitten nälänhädästä ja kansan auttamisesta. Herkempi Teo kokee huonompaa omatuntoa tilanteeseen nähden runsaista aterioistaan, mutta Lars tyytyy jättämään ongelman ajattelun suuremmille päättäjille.

Kahden perheen välinen henkinen kuilu repeää kirjan edetessä yhä suuremmaksi: siinä missä pienet lapset oksentavat kerjuulla saamiaan leivänmuruja ja uupuvat loputtomaan hankeen, Lars ja Teo kohtaavat lähinnä pieniä käytännön ongelmia ja alitajunnassa häiritsevää huolta varakkaissa kaupunkilaispiireissään. Ollikaisen kuvaamat ihmiset ovat kuitenkin kaikki pohjimmiltaan samaa lajia: poikkeukselliset ajat saavat jokaisen jahtaamaan ahneesti vain omia perustarpeitaan täyttäviä asioita. Yksiä eläimelliset vaistot ohjaavat ottamaan tuntemattomilta vastaan leipää ja yöpaikan, raiskauksenkin uhalla; toisen ahdistus saa himoamaan seksiä ja alkoholia; kolmas turvautuu epätoivossaan nyrkkeihin, nujertaakseen samoista resursseista kilpailevat kulkijat. Luonto ihmisissä herää, kun elinkeinon tarjonnut luonto nukkuu.

Nälkävuosi esittelee pelottavan maailman, jossa kaikki tapahtuu ruoan ja sen puutteen motivoimana – ei kuitenkaan normaalien lakien mukaan, vaan sekavuuteen suistuneen, romahtavan yhteiskunnan ankarilla säännöillä, joissa vain vahvin, muista piittaamattomin ja onnekkain selviää. Ristiriitaista kyllä, toiset ihmiset ovat silti myös suurin syy jaksaa eteenpäin. Kevennystä ja lämpöä kaiken kurjuuden keskelle tuovat ohi kiitävät hetket, joissa läheisen silmissä näkyy vielä entinen katse ja joissa tuntematon ei osoittaudukaan uhaksi vaan myötätuntoiseksi auttajaksi. Vaikka menetykset ovat suuria, Ollikainen punoo hahmojen tarinoihin myös toiveikkaita säikeitä. Kun huhtikuu koittaa, pahin on ohi ja elämä jatkuu – erilaisena, mutta jatkuu kuitenkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 38/50
Kohta 3: Historiallinen romaani

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

Äiti on kyllästynyt olemaan äiti, minun äitini, eikä hän tavallaan enää olekaan äitini, mutta niin kauan kuin tytär elää, hän ei ole turvassa. Ehkä äidistä on aina tuntunut että hän ei ollut oma itsensä ollessaan minun äitini. Ehkä äiti on syntymästäni saakka toivonut että ei olisi äitini. Mutta hän ei päässyt pakoon, ei vaikka kuinka yritti.

Norjalaisen Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut (alk. Er mor død, 2020; suom. Katriina Huttunen, S&S 2021) käsittelee äidin ja tytärten välistä monimutkaista suhdetta, mielenterveysongelmia sekä läheisistä ihmisistä erkaantumista. Romaanin 60-vuotias päähenkilö Johanna kärsii lapsuudenperheensä selvittämättömistä tapahtumista, mutta ennen kaikkea äitinsä vuosien mittaisesta radiohiljaisuudesta, joka saa muodostamaan toinen toistaan kipeämpiä kuvitelmia. Menneistä pettymyksistä huolimatta Johanna uskoo löytävänsä ratkaisuja ja selityksiä, kunhan pääsisi äitinsä puheille – mutta miten, kun tämä ei halua kuulla tyttärestään enää koskaan?

Romaani alkaa, kun pitkään Amerikassa asunut kuvataiteilija Johanna päättää palata kotikaupunkiinsa miehensä kuoleman jälkeen. Päätös yllättää naisen itsensäkin, sillä samassa kaupungissa asuvat edelleen hänen äitinsä ja Ruth-siskonsa, jotka kumpikin katkaisivat välit naiseen jo vuosia sitten. Johanna ei noudattanut hallitsevan isänsä toiveita, ja erilaiset elämänvalinnat saivat myös muun perheen karttamaan häntä. Lopullisesti välit rikkoutuivat, kun Johanna ei saapunut isänsä hautajaisiin muutamia vuosia sitten, mutta nyt paikallisen taidegallerian halu järjestää retrospektiivinen näyttely houkuttelee palaamaan.

Taide on hyvä tekosyy Norjaan muutolle, mutta samalla Johannalle tarjoutuu luonteva syy päästä lähemmäs äitiään. Lapsuudestaan asti hän on huomannut äidissään jotakin outoa, jotakin etäällä pitävää, mutta pitkän erossa olon jälkeen Johanna todella kaipaa häntä. Lisäksi retrospektiivinen näyttely nostaa paljon jo taka-alalle työnnettyä pintaan: yksi suurimmista etääntymisen syistä on kotikaupungissakin näytteillä pidetty triptyykki, jossa esiintyvien äidin ja lapsen kuvauksen Johannan oma äiti koki loukkaavana, jopa rienaavana.

Vuosien jälkeen yhteyttä ei ole helppo palauttaa, ja hieman itseään häveten Johanna alkaakin kierrellä salaa äitinsä asuinkorttelissa, vain vilauksiakin nähdäkseen. Tarinan jännite alkaa kertyä, kun jo aikuinen lapsi saa äidistään pakkomielteen: miksei äiti ole kaivannut häntä? Onko hän todella elossa, kun ei ole edes yrittänyt ottaa yhteyttä; eikö kuka tahansa äiti heltyisi sen verran? Kun äiti alkaa kuitenkin näkyä tutuilla kaduilla ja asuntonsa ikkunassa, alkaa nopeasti tihenevä yhteydenottoyritysten kierre. Johanna soittelee, lähettelee kirjeitä, tunkeutuu äitinsä talon rappukäytävään ja seurailee tätä huomaamatta eri paikkoihin – ja kärsii valtavasti, kun tutut kasvot ja jatkuvat hylkäämiset nostavat lapsuuden traumat mieleen.

Montaa aikatasoa hyödyntävä tarina etenee Johannan minäkertojaäänellä, ja loppuun asti kiihtyvä vauhti laukeaa yllättävällä, jopa realistisella tavalla. Lähes absurdin huumorin ja vimmaisen trillerin rajamailla tasapainoileva Onko äiti kuollut ei päästä lukijaa helpolla, mutta maalaa rajuudessaan tarkan psykologisen kuvauksen epätasapainoisen äidin vaikutuksista lastensa elämiin: kestää kauan, ennen kuin vastauksia etsivä käsittää, ettei sellaisia välttämättä edes ole.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 45: Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen

Sen sijaan minua huoletti, olisiko O:lla ennen vauvan syntymää mahdollisuutta pysähtyä miettimään, millä tavoin lapsi muuttaisi ajankäyttöä ja elämää arkitasolla. En pelännyt jääväni yksin, mutta pidin mahdollisena, että astuisimme uuteen elämäntilanteeseen eri asennoista, joista omani oli ehtinyt mukautua ajankäytön kankeuteen. Sukupuoli ei ollut pohdinnoissani merkityksetön tekijä: minä olin ehtinyt orientoitua elämän rajoittumiseen jo pelkästään raskauden ruumiillisuuden vuoksi. Se tuntui epäreilulta.

Minja Koskelan kolmas teos Äidiksi tuleminen (Into 2021) on omakohtainen pohdiskelma äitiyden ja raskauden mukanaan tuomista rooleista ja odotuksista. Henkilökohtaisen kokemuksensa kautta Koskela esittää kysymyksiä siitä, miten pysyä omana itsenään, kun kulttuuriset ja yhteiskunnalliset rakenteet helposti vievät mukanaan (tai jopa pakottavat) stereotyyppiseen ja rajoittavaan äitirooliin. Vaikka feminististen klassikkojen siteerausten myötä laajempi näkökulma on vahvasti läsnä, kirja ei ole tutkielma aiheesta. Sen sijaan kirja tuo kauno- ja tietokirjallisuuden keinoja yhdistellen esiin yhden henkilökohtaisen kokemuksen äidiksi kasvamisesta.

Äidiksi tuleminen jakautuu neljään lukuun, joista jokainen jakautuu eri tavoin teemaa lähestyviin alalukuihin. Tarinan pääjuoni käsittelee Koskelan mutkaista äitimatkaa aina ensimmäisestä, yllättävästä keskenmenosta surusta yli pääsemiseen ja lopulta uuden perheenjäsenen saamiseen. Pohdiskelevalla minäkertojan äänellä kirjoitettu osio kantaa kirjan alusta loppuun, ja havainnoi toteavaan tyyliin raskauden ja äitiyden teemoja sekä arkipäiväisiä toimia. Kuvauksessa käy hyvin ilmi, kuinka lapsen saapuminen maailmaan vaikuttaa myös siihen, miten vanhemmat näkevät parisuhteensa, sukulaissuhteensa ja paikkansa maailmassa uusin silmin – ja kuinka tämä muutos alkaa jo kauan ennen lapsen syntymää.

Pääjuonta tukevat useat, läpi kirjan vuorottelevat ja kirjoitustyyliltään kokeilevammat osiot. Yksi tällaisista osioista on luku luvulta valmiimmaksi tuleva kirje, jossa tuleva äiti puhuttelee vielä syntymätöntä lastaan. Hiljaisuus-otsikoiden alla kulkevat osiot taas keskittyvät Koskelan lapsuudenperheen vaikeisiin suhteisiin, joiden vaikutuksia itseensä ja tulevaan lapseensa kirjoittaja ruotii kiihkottomasti mutta hankalia tunteita peittelemättä. Omia osioitaan on myös kehosuhteelle ja sen kokemille muutoksille sekä äitiyden erilaisille kuvauksille, joita käsitellään muun muassa romaanien ja tietokirjallisuuden kautta, siteeraten ja tulkiten.

Ennen kirjaan tarttumista ajattelin sen sisältävän juurikin feminististä ja sosiologista teoriaa äitiydestä, kenties sovitettuna nykyhetken kotimaiseen tilanteeseen. Sen sijaan lukija pääseekin kirjan matkassa hyvin henkilökohtaisten ajatusten ja tunteiden äärelle, kuin kärpäseksi kattoon neuvolavastaanotoille ja lapsuudenperheen mykkäkoulujen hiljentämiin juhlapyhiin. Noin 200-sivuisen kirjan lukee nopeasti, mutta voisin hyvin kuvitella, että sen ääreen halutaan palata: helposti omaksuttava teksti käsittelee elämänkokoisia teemoja.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Eräänä aamuna en lähtenyt kovin kauas koulurakennuksesta vaan kiertelin eläinlääketieteellisen tiedekunnan liepeillä kasvitieteellisen puutarhan takana. Ajattelin asioita, joista olin puhunut Antonion kanssa: leskiäidin poikana ja perheen ainoana tukipilarina hän toivoi saavansa vapautuksen armeijasta ja aikoi pyytää palkankorotusta säästääkseen päätiellä sijaitsevan bensa-aseman ostamiseen; menisimme naimisiin ja minä auttaisin häntä. Yksinkertainen tulevaisuudensuunnitelma, jonka äitikin olisi hyväksynyt. ”En voi aina tehdä Lilalle mieliksi”, sanoin itselleni. Mutta kuinka vaikeaa olikaan häätää mielestään opiskelun tuoma kunnianhimo.

Elena Ferranten maailmanlaajuiseen suosioon nousseen Napoli-sarjan toinen osa, Uuden nimen tarina (alk. Storia del nuovo cognome, 2012; suom. Helinä Kangas, WSOY 2017), jatkaa Elenan, Lilan ja väkivaltaisuuksien täyttämän Napolin kaupungin tarinaa. Toisen osan alaotsikkona on Nuoruus, ja nimensä mukaisesti teoksessa siirrytään aikuistumiseen ja 1960-luvulle. Tiiviinä kaksikkona kasvaneiden tyttöjen polut alkavat erkaantua yhä selkeämmin: Lilan elämä supistuu avioliiton myötä pieniin piireihin, suvun asettamiin velvollisuuksiin ja sisätiloihin, mutta altavastaajaksi itsensä aina tuntenut Elena astuu todennäköisyyksiä uhmaten jatkuvasti suurempiin ympyröihin lukion, yliopiston ja lopulta myös kirjallisen menestyksensä ansiosta.

Sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, toimii myös itsenäisenä romaanina, mutta Uuden nimen tarina vaatii taustatietoja. Tapahtumat jatkuvat suoraan ensimmäisen osan viimeisistä käänteistä, eikä laajaa hahmokavalkadia esitellä enää uudestaan. Napolin köyhimpiin kuuluvan kaupunginosan kortteli ristiriitaisine kohtaloineen hurmaa lukijan jälleen, mutta taka-alalla väreilevät ja koko romaania määrittävät teemat eivät kevene, pikemminkin päinvastoin.

Siinä missä Loistava ystäväni tarttui erityisesti köyhyyden aiheuttamaan eriarvoisuuteen ja koulutuksen puutteeseen sekä turvattomaan lapsuuteen, toisessa osassa hahmojen kautta pohditaan 60-luvun Italian luokkayhteiskuntaa ja naisen asemaa: lähisuhdeväkivalta on ennemmin sääntö kuin poikkeus, eikä mustelmainen nuori vaimo herätä korttelin ihmisissä lainkaan hämmästystä – nuorikon ”kouluttamiselle” on suorastaan yhteisön hyväksyntä. Vain Elena onnistuu pakenemaan perinteistä naisen kohtaloa, sillä peruskoulua korkeampi koulutus ja akateemiset piirit avaavat oven maailmaan, jossa Napolin kotikorttelin ongelmat eivät ole arkea, vaan yhteiskunnallisten keskustelujen aihe.

Toisin käy kaikille tutuille nuorille, jotka jäävät kotikulmilleen – myös Lilalle. Kadehditun kaunis ja vain 16-vuotiaana avioitunut tyttö putoaa kovaa ja korkealta, kun huomaa tuoreen puolisonsa Stefanon olevan sittenkin samanlainen kuin isät ja puolisot korttelissa yleensäkin: väkivaltainen, epäluotettava ja rujo. Lila on tottunut pitämään langat käsissään ja pyörittelemään ihmisiä halunsa mukaan, joten hetkeksi järkytys itsenäisen aseman muuttumisesta muuttaa häntä. Liian paljon pahaa liian nuorena kokeneena hän osaa itsekin pelata likaisesti, eikä alistu lopullisesti: edes miehensä vihollisten kanssa vehkeily ei ole poissuljettua, kun Lila etsii oikeutta ja etua itselleen.

Iän karttuessa Elenan ja Lilan keskinäiselle kilpailulle, kateudelle ja riippuvaisuudelle rakentuva monimutkainen suhde ottaa uusia muotoja. Koulussa loistanut mutta vanhempiensa vuoksi opintien keskeyttänyt Lila ei osaa suhtautua Elenan menestykseen. Hän on kateellinen, mutta toisaalta myös ylpeä ystävänsä etenemisestä, pitäen sitä myös omana ansionaan ja ilonaan. Samaan aikaan Elena taas lähes kadottaa opiskelumotivaationsa: hänhän oli aina ennen seurannut Lilaa ja pyrkinyt tasoihin hänen kanssaan, mutta nyt kirittäjä puuttuu. Yksin ei ole helppoa luovia täysin erilaisista lähtökohdista ponnistavien opiskelutovereiden seurassa, varsinkaan, kun äiti haluaisi vain naittaa hänet paikalliselle pojalle. Lukiota ja yliopiston pääsykokeita suuremmaksi kiilaksi tyttöjen väliin tulee kuitenkin tutun naapuruston nuori mies, johon molemmat rakastuvat epätoivoisesti – ja vain toinen saa häneltä vastakaikua.

Ferrante kirjoittaa jälleen loistavaa tekstiä. Vaikka hänen Napolinsa on kauhistuttavan aggressiivinen ja kyyninen paikka, kirjoissa on outoa taikaa, joka suorastaan pakottaa lukemaan ne yhdeltä istumalta. Elena ja Lila ovat mielenkiintoisia hahmoja, joiden luonteiden huonot puolet peittoavat usein hyvät. Siksi he ja monet muut korttelin elämänmakuiset ihmiset kenties muodostuvatkin tarinoiden edetessä lukijalle hyvin läheisiksi: rosot ja epätasaisuudet herättävät tunteita laidasta laitaan ja saavat elämään vahvasti mukana. Tyttöjen pään täyttävät kisailut parisuhteista, itsenäisen elämän ensiaskeleista ja opinnoista, mutta yksittäisten ihmisten arkiset elämäntarinat piirtävät samalla kuvaa Napolin, kenties koko Italian, luokkayhteiskunnasta.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 7: Kirjassa on kaveriporukka