Juha Itkonen – Sivuhenkilö

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Suvi kirjoitti levyn kappaleet Rytsölöiden aikaan, edellisen vuosituhannen viimeisenä vuonna, jolloin minun ikäiseni pojat ajoivat Lamborghineilla, ihmiset jonottivat uusmediafirmojen osakkeita, internet oli lopullinen ratkaisu kaikkeen, ja vaikka tämä hysteerinen maailma on kappaleissa Static ja I Am Not a Compact Disc vain rivien välissä, se kiistatta on siellä. Kaupallisesti ajatellen tällaiset yhteiskunnalliset pohdiskelut olivat tietenkin täysin toissijaisia. Vuonna 2000 Summer Maple tarvitsi ehdottomasti suuren hitin, kappaleen joka kelpaisi radioasemille ympäri Eurooppaa, ja Confessions-levyltä sellainen löytyi.

Juha Itkosen läpimurtoteokseksikin kuvattu Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) on nopeatempoinen rock- ja ihmissuhderomaani, joka sotkee kutkuttavalla tavalla suomalaista musiikkihistoriaa ja mielikuvitusta. Kirja houkuttelee mukaansa naiivista nuoruudesta virtansa saavalla musiikkiunelmalla, joka hiljalleen kehittyy oikeaksi menestystarinaksi: hämeenlinnalainen Suvi Vaahtera nousee suurimmaksi suomalaiseksi vientituotteeksi taiteilijanimellä Summer Maple. Vaikka näennäinen päähenkilö onkin ilmiömäinen Suvi, kerronnassa hänellä ei ole ääntä lainkaan: tarina teiniydestä maailmanmaineeseen ja huipulta ongelmiin kerrotaan kahden läheisen äänillä. Ensimmäinen poikaystävä, edelleen Suvin perään haikaileva Antti ja ainokaisestaan alati huolehtiva äiti Leena valottavat rokkarin elämää ja taustoja omista näkökulmistaan. Lopputulos onkin mielenkiintoinen kudelma oikeita muistoja, salaisia toiveita ja henkilökohtaisia pettymyksiä.

Vaikka tarinan aika liikkuu vikkelään lapsuusmuistoista nykyhetkeen (2000-luvun alkuun) ja takaisin, kokonaisuus tuntuu hallitulta. Kertojat ja aika vaihtuvat, mutta kaikkea yhdistää Suvi – tai oikeastaan hänen tekemistensä Antissa ja Leenassa herättämät tunteet ja toimet. Romaanin alku hurmaa hieman naiivilla teiniromanssin kuvauksella, mutta vuosien kuluessa molempien kertojien sävyt muuttuvat tummemmiksi. Kun Suvi viuhtoo uudessa kodissaan New Yorkissa ja tekee musiikkia yhteistyössä maailman suosituimpien ammattilaisten kanssa, Antti ja Leena elävät pientä, vastoinkäymisten ja hiljalleen katkeruuden täyttämää arkea tahoillaan Helsingissä. Suvi on kaukana, joten häntä on helppoa syyttää monenlaisista vaikeista tunteista, mutta kaikki mielipaha ei ole tuulesta temmattua: Antti saa entisenä rakastettuna osansa levyjen sanoituksissa, äiti vanhojen tuttujen kauhistellessa tyttären julkisuustempauksia.

Antin osuudet keskittyvät enemmän musiikkiin, ja niistä suorastaan loistaa Itkosen aito innostus aiheeseen. Ensimmäiset bändikämpät, hikiset kiertueet, levytyssessiot ja laulunkirjoittamisen tuska kuvataan pieteetillä, yksityiskohdista nautiskellen. Palava rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen tuo synkkävireiseen kirjaan keveyttä ja tuoreutta, joka koukuttaa jatkamaan. Erityisesti tunnelmaa luovat taitetut haastattelut ja levy-arviot, jotka on laadittu hämmästyttävän aidon oloisiksi aina kappaleiden nimiä ja kuvauksia myöten. Vaikka Antillakin on historiansa ja vahvojen tunteidensa vuoksi paljon sanottavaa Suvista ihmissuhdemielessä, Leenan kertojan osuudet ovat kuitenkin leimallisemmin ihmissuhdepainotteisia. Äiti ei tunne musiikkibisnestä, mutta huolehtii senkin edestä tyttärensä uran vaikutuksista perhesuhteisiin. Suvin isän on vaikea kestää tyttärensä menestystä ja se kiristää koko perheen vuorovaikutusta. Vaikka Leena ei sitä taida itse myöntääkään, myös hänellä on asian nielemisessä suuria ongelmia.

Anna minun rakastaa enemmän olisi tunnelmaltaan suorastaan hengästyttävä, ellei musiikki pääsisi tasaisin väliajoin ottamaan valtaa. Äärimmäiset tunteet rakkaudesta vihaan risteilevät hahmojen välillä raakoina ja vereslihaisina: jokaisella tuntuu olevan sielussaan tyhjä aukko, jonka täytteeksi kaipaisi vimmaisesti rakkautta ja läheisyyttä, jota ei kuitenkaan osata pyytää tai vastaanottaa. Itkonen pitää lukijan otteessaan ja onnistuu kirjan loppupuolella vielä vetämään maton täysin alta – ainakin itselleni kaiken uudelleen määrittävä käänne pysyi yllätyksenä aina paljastukseen asti. Mielenkiintoinen ja intensiivinen romaani yllättää ja laittaa pohtimaan, mutta myös viihdyttää: tämän jälkeen tekisi mieli uppoutua hetkeksi rock-musiikin historiaan ja laittaa Suvin kollegat 2000-luvun alusta, The Rasmus ja HIM, soimaan.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 39: Kirjassa lennetään

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Riisun takkini ja kenkäni ja käyn hänen viereensä, paikkaan jota hän minulle osoittaa. Sänky on kapea mutta mahdun makaamaan kyljelläni, aivan hänessä kiinni. Suutelen hänen kaulaansa. Silittelen hänen hiuksiaan. Kaikki on pohjattoman surullista mutta silti tai juuri siksi myös hellää, jatkamme puhetta samassa tunnustuksellisessa sävyssä kuin aamuyöllä puhelimessa. Arki on Kätilöopiston ikkunoiden ulkopuolella ja me tiedämme sen ja meidän on kannettava siitä huolta mutta silti juuri nyt olemme näiden seinien suojassa omassa kahdenkeskisessä kuplassamme ja tunnemme tarvetta sanoa toisillemme asioita, joita koskaan tavallisesti ei sanota.

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) on henkilökohtainen ja merkittävä romaani suurista menetyksistä. Kirjailijan kymmenes aikuisille suunnattu teos jakautuu kahteen osaan – joita teoksessa nimitetään kirjoiksi –, jotka vuorottelevat pelottavan syvän surun, kohtalolle kuuliaisen avuttomuuden ja raivokkaan toivon välillä. Ensimmäinen kirja kertoo vielä syntymättömän lapsen menettämisestä ja lääketieteellisistä syistä aborttiin hakeutumisesta; toinen kirja vahinkoraskaudesta, jonka seurauksena perhe saa pelätä keskoskaksosten tulevaisuuden puolesta. Lapsen vakava sairaus ja kuolema ovat aiheina suuria ja sitä itse kokemattomille lähes käsittämättömiä; kuitenkin Itkonen onnistuu välittämään kaiken kovin ymmärrettävästi ja uskottavasti, jopa samastumiskohtia meille muillekin tarjoillen. Ihmettä kaikki on ennen kaikkea humaani ja ihmisiä äärimmäisissä suruissa kuvaava kirja, joka – näkökulmasta riippuen toiveikkaasti tai raadollisesti – osoittaa, ettei suurinkaan suru pysäytä elämää: kaiken jälkeen jatketaan ja on jatkettava eteenpäin.

Nelikymppinen helsinkiläinen pariskunta, kaksi tervettä lasta, mukavaa elämää ja perhematkailua, iltatähti tulossa täydentämään onnen – ja yhtäkkiä idylli rusentuu raskausviikolla 17 menneisiin lapsivesiin ja päättymättömään lääkäreillä juoksemiseen. Juoni on monisyinen ja niin uskomaton, että epäuskottavuudessaan se ei voi olla kuin peräisin oikeasta elämästä. En kuitenkaan kirjoita siitä tässä tarkemmin, sillä kirjan pääosassa ovat äärimmäisen vahvat tunteet, jotka tarttuvat lukijaankin.

Isän näkökulmasta kirjoitetussa kirjassa taustalla häilyvät jo ensin mainittujen vaikeuksien lisäksi valtavien paineiden ja heittelevien tunteiden vuoksi rakoileva avioliitto, vanhempien lasten turvallisuudentunteesta huolehtiminen ja isän oma jaksaminen: välillä kun tuntuu, ettei jaksaisi enää hetkeäkään. Jostain mielen perukoille syöpynyt perinteinen miehen malli edellyttäisi loppumatonta tuen ja turvan jakamista muulle perheelle, mutta kaoottisesta tilanteesta toiseen siirtyessä usko ja voimat ovat lopussa jo ennen toisen kirjan alkua. Kirja kertookin paitsi lapsen menettämisestä ja sairastamisesta, myös kotimaisessa kirjallisuudessa yllättävän harvoin esille pääsevästä vakiintuneesta parisuhteesta, perhearjesta ja perheen sisäisistä suhteista. Vaikka tässä tapauksessa pariskunta ja kaksi vanhempaa lasta elävätkin jatkuvan poikkeustilan keskellä, kohtaukset sairaalan ulkopuolella ovat tavallisuudessaan raikkaita.

Vaikka näkökulma on kerronnan ansiosta tässä kirjassa enemmän perheen isän kuin lapsia kantavan äidin, ei Ihmettä kaikki tosiaan pyöri isän ympärillä tai unohda kenenkään tunteita. Kiistämättömiä päähenkilöitä ovat ensin avuton sikiö ja sitten pelottavan pieninä syntyneet keskoset. Ne ovat isän ja äidin riitojen aihe, ne ovat vanhempien sisarusten pelkojen aihe, ne ovat läheisten hapuilevien osanottojen ja epätoivoisten tsemppausten aihe, ne ovat kaikki ja kaikkialla. Isän ja äidin vaikeat tuntemukset eivät kilpaile keskenään, vaikka hahmot kirjassa niin hetkeksi eksyvätkin luulemaan – vauvat ovat kaikkien yhteinen suru ja prioriteetti.

Tragedioista on helpompaa kirjoittaa ylevästi ja kaunistellen kuin kaikkia niitä rumiakin tunteita ja vaiheita kuvaten. Ihmettä kaikki perustuu Itkosen omiin ja perheensä intiimeihin tunteisiin ja kipeisiin vaiheisiin, mutta silti hän valitsee vaikeamman tien siinä onnistuen – tai ehkäpä juuri siksi. Kaikesta välittyvät oikeasti koetut ja kypsästi prosessoidut vaiheet, jotka kirjan sivuilla muuttuvat toisinaan jopa kirjoittajan objektiiviseksi tutkiskeluksi menneestä.

Itkonen kirjoittaa pitkiin aikoihin vaikuttavinta lukemaani tekstiä sydänverellä, välillä mustalla huumorilla ja useimmiten äärimmäisen rohkeasti; myös epämiellyttäviä ajatuskulkuja ja toimintatapoja itsestään ja muista paljastaen. Jokainen voi varmasti jollain tasolla samastua kirjan kuvaamiin inhimillisiin, ahdistuneisuuden aiheuttamiin paniikkireaktioihin ja toisinaan epäterveisiin selviytymiskeinoihin, joihin tiukassa paikassa tukeudutaan alitajuisesti. Erityisen vaikutuksen minuun teki löytämäni tieto siitä, että Itkonen lahjoitti koko palkkionsa tästä kirjasta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Kirja on paitsi varmasti kaivattu ja kaunistelematon kuvaus lapsensa menettämisestä ja keskosten puolesta pelkäämisestä kaikille aikuisille, myös konkreettinen teko kirjassa kuvattujen vaikeuksien kanssa kamppaileville vauvoille.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 17: Kirjassa on kaksoset

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Seuraava viikko oli päättymätön sarja pitkiä tunteja. Joka aamu puoli seitsemän Mark heräsi kelloonsa ja kiskoi minut ylös, päivä päivältä happamampana kaikista turhista poljetuista kilometreistä ja mykistä ihmisistä ja kaupungista, joka aamu- ja ilta- ja päivärukouksista huolimatta hylki meitä kuin vierasta bakteeria. Alkoi olla selvää, ettemme ikinä onnistuisi murtamaan sen vastarintaa sillä tavalla, pommittamalla vain summamutikassa ovia, joiden taakse ihmiset olivat linnoittautuneet omien läheistensä suojaan, omien haaveidensa ja toiveidensa ja suunnitelmiensa ja oman näkymättömän uskontonsa kanssa. Helpommin ne uskoisivat avaruusolioihin kuin meihin.

Juha Itkosen Finlandia-ehdokkuuden saanut esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) kertoo nimensä mukaisesti kahden amerikkalaisen mormoninuoren, Markin ja Davidin, lähetysmatkasta suomalaiseen pikkukaupunkiin. Salt Lake Cityn koulutusleiriltä, MAP-kirkon päätemppelin suojatusta elämästä saapuneet miehet suhtautuvat pieneen pohjoiseen maahan järkytyksensekaisin tuntein: saunassa ollaan alasti, nuoret ihmiset ryyppäävät avoimesti julkisilla paikoilla viikonloppuisin eivätkä pikkukaupungin asukkaiden ovet aukea päivittäisillä lähetyskierroksilla kuin harvoin.

Keskinäiset suhteetkin kiristävät, sillä David on juuri menettänyt koko perheensä lento-onnettomuudessa, ja usko Jumalaan on lähes täysin katkolla. Innokastakin innokkaampi päällepäsmäri Mark puolestaan on ottanut Davidin kiusaksi tehtäväkseen ”heikommastaan huolehtimisen”, ja vetää epätoivoiselta tuntuvaa, kahden vuoden mittaista lähetysmatkaa eteenpäin loppumattomalla tarmolla ja itseriittoisilla kommenteilla. Kirja on paitsi hieno kuvaus uskosta ja uskonnoista, myös sukellus suurta surua läpikäyvän ihmisen mieleen. Ulkopuolisen silmin tehty kuvaus Suomesta ei kenties ole rikkain mahdollinen, mutta siitä tunnistaa paljon tuttua.

Markin ja Davidin lisäksi elämänkatsomustaan etsii myös nuorukaisten naapurirapussa asuva nuori sairaanhoitaja Emma, joka ihastuu Davidin ujoon ja korrektiin olemukseen ensinäkemältä. Menetysten katkeroittamana David tempautuu uskonsa vastaiseen romanssiin puolivahingossa. Davidin uskon mukaan naisesta tulisi pysyä käsivarren mitan verran erossa, mutta välitön suomalainen halaa miestä jo ensimmäisellä tapaamiskerralla sekoittaen Davidin pään täysin. Usko ja rakkaus alkavat taistella miehen pään sisällä: voiko lempeä Emma todella olla paha maallisuutensa vuoksi; olihan mormonikirkon perustaja Joseph Smithinkin vaimon nimi Emma… Onko hyvää Jumalaa edes olemassa, jos kaikki, mitä David rakastaa joko kuolee tai on syntiä? Toisaalta hänen tekisi mieli keskeyttää koko matka masentavassa maassa, sillä lähetystyö kesken uskonnollisen kriisin tuntuu kaikin tavoin väärältä. Kylmä totuus kuitenkin on, ettei Davidilla ole mitään liikkeen ulkopuolella – ainakaan vielä.

Davidin kamppaillessa uskonsa kanssa, kämppis ja lähetyskollega Mark taiteilee rajojen sisällä omalla tavallaan: hän on perustanut salaa verkkosivut, vaikkei se olekaan hyväksyttyä. Aina tilaisuuden tullen hän sulkeutuu huoneeseensa ja jakaa tietoa mormoneista kaikille kiinnostuneille verkkosivujen ja sähköpostin välityksellä. Erityisesti Gabriel-nimimerkkiä käyttävä kiinnostunut henkilö vaikuttaa lupaavalta käännytettävältä, ja Itkonen käyttääkin Markin lähettämät sähköpostit kätevästi suomalaisille kenties hieman tuntemattomamman mormoniuskon opinkohtien ja tapojen esittelyyn. Taustatyöt on tehty huolellisesti, ja romaanin luettuani tiedän mormoneista enemmän kuin aiemmin.

Itkosen kuvaus tuntuu todenmukaiselta, ja nuorten mormonikirkon suojissa kasvaneiden poikien ensikosketus ”pakanoiden” maailmaan toimii hienona ponnahduslautana hahmojen syvälliselle sisäiselle pohdinnalle oikeasta ja väärästä; sisäiset ristiriidat uusien toiveiden ja vanhojen totuuksien välillä vakuuttavat. Myöhempien aikojen pyhiä loppuu kovin dramaattisesti, mutta se ei sorru turhaan revittelyyn. Elämä, kuolema ja rakkaus ovat uskontojenkin suurimpia kysymyksiä, ja hahmot jäävät kirjan lopussa kukin omaan tilanteeseensa niitä ratkomaan. Siinä missä toisten usko horjuu, joku toinen löytää samassa tilanteessa uusia vastauksia ja odottamattomia polkuja.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo