Anthony Doerrin historiallinen romaani Kaikki se valo jota emme näe (alk. All the Light We Cannot See, 2014; suom. Hanna Tarkka, WSOY 2015) piirtää osin uskottavan, osin hurmaavan romanttisesti väritetyn tarinan kahdesta nuoreksi kasvavasta lapsesta, joiden kohtalot yhdistyvät toisen maailmansodan väkivaltaisuuksien riepotellessa Eurooppaa ja uskoa ihmiskuntaan. Pulitzer-palkittu teos on takakantensa mainostekstissä nimetty osuvasti ”suureksi lukuromaaniksi”, ja polveileva ja vetävä tyyli sekä lukijan empatiat heti alkuunsa voittavat päähenkilöt todella lunastavat väitteen.
Tarinan päähenkilöiden kautta Kaikki se valo jota emme näe onnistuu kuvaamaan sotaa koskettavasti niin siviilien kuin sotilaidenkin näkökulmista. Saksalainen orpo Werner on pohdiskeleva ja tekniikan alalla poikkeuksellisen lahjakas lapsi, jonka taidot pannaan merkille jo alaikäisenä jatkuvasti resursseja kaipaavan armeijan piirissä. Ennen kuin poika huomaakaan, hänet temmataan siskonsa ja äidin virkaa toimittavan orpokodinjohtajan luota sotilaskouluun, johon on seulottu vain ikäluokkansa parhaimmisto – arjalaisen ulkoasun vaatimuksia unohtamatta. Samaan aikaan pariisilainen Marie-Laure elää sokeudestaan huolimatta hyvää elämää kaksin museon lukkoseppänä toimivan isänsä kanssa. Kun Saksa alkaa vyöryä Ranskan rajojen yli, vie isä tyttärensä turvaan Bretagnen maaseudulle, kaukaiselle Saint-Malon saarelle erakoituneen setänsä Etiennen luo. Kiihtyvä sota riistää molemmat nuoret kauas kodeistaan ja rakkaimmistaan, mutta vuosien kuluessa Marie-Lauren isän piilottelema mystinen jalokivi ja kapinalliset radiolähetykset yhdistävät heidät seikkailuun, joka huipentuu syrjäiseksi luullulla saarella.
Kirja on viihdyttävä sekoitus jännitystä ja yliluonnollista kirousta, historiallista romaania ajankuvineen, romantisoitua Ranskaa sekä hieman naiivia jaottelua hyviin, kultivoituneisiin, uteliaisiin ja oppimisenhaluisiin sekä pahoihin, tylsämielisiin ja ahneisiin ihmisiin. Asettelu ”hyviksiin ja pahiksiin” ei ole täysin mustavalkoinen, sillä kansakuntia ei leimata kokonaisuudessaan kummallakaan roolilla, ja raaimmankin sotapäällikön motiivien taustalta löytyy henkilökohtaisen elämän epäonni. Muutenkin realismin rajat paikoin ylittävässä teoksessa pieni vanhanaikaisuus ei kuitenkaan edes häiritse, vaan se oikeastaan täydentää pittoreskia kuvausta: onhan sokea ja orpo päähenkilöparikin kuin vanhoista tyttökirjoista lainattu.
Vastapainona näennäiselle keveydelleen Kaikki se valo jota emme näe on kuitenkin myös hienovarainen ja nerokas sotakuvaus. Alkuun sota häilyy taustalla epämiellyttävinä mutta kaukaisina ajatuksina ja yksityiskohtina. Se vaikeuttaa päähenkilöiden arkipäivää, mutta elämä on vielä pääosin raiteillaan ja uusiin olosuhteisiin totutaan pakon edessä nopeasti. Sodan lopulta puhjetessa täyteen vauhtiin ja edetessä epätoivoiseen loppuunsa kauhut iskevät lukijan päälle yhtäkkiä täydellä voimalla: kuolemaa, raiskauksia ja ehdottomuutta kuvataan yhä kiihtyvällä tahdilla, mutta toteavasti ja suorastaan tyylikkäästi. Väkivallalla mässäilyyn ei ole tarvetta eikä sitä hyödynnetä, sillä hillityt viittaukset tuntuvat totuudenmukaisuuden illuusioineen pysäyttäviltä muuten niin vetävän tyylin keskellä. Kirja saa eläytymään sotaa eläneiden ihmisten nahkoihin yksilötasolla.
Päällimmäiseksi tunteeksi Doerrin romaanista ei kuitenkaan jää epätoivo, vaan eräänlainen keveys ja usko tulevaisuuteen. Siitä huolimatta, että herttaisen ja sisukkaan Marie-Lauren pariisilaisidylli tuhoutuu sydäntä särkevästi ja Werner päätyy kauheisiin ja luontonsa vastaisiin tilanteisiin armeijan leivissä, tarina ei vaivuta epätoivoon. Synkilläkin hetkillä päähenkilöitä lohduttavat universaalit ilon aiheet: hyvä kirjallisuus, kaunis musiikki ja elämän ihmeelliset arvoitukset, kuten vaikkapa aivojen toiminta, auringon valo ja sähkömagnetismi. Kaikki se valo jota emme näe on kaunis tunnustus elämälle sekä kehotus uteliaisuuteen ja arvostukseen sitä kohtaan.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 16: Kirjassa luetaan kirjaa
Sivuhenkilö 