Avainsana: Aleksis Kivi

”TIMOTEUS
Ja ette anna meille oltta, ryhevä muori?

MAURA
Ei ennen vahtituntinne päättymistä, ee-eh!

TIMOTEUS
Muorimme on kova, Titus.

TITUS
Koetetaan kärsiä, kumppanini. Eihän päivä niin pitkä, ettei yö perässä.

TIMOTEUS
Pitkä on päivä olla eroitettuna sydämmensä parhaasta ystävästä.

MAURA
Olvi sydämmes paras ystävä! No minun Jumalani, minun Jumalani!

TIMOTEUS
Paitsi yksi toinen, jonka kätkenyt olen sydämmeni sisimmäiseen karsinaan.

MAURA JA MARIANA (Molemmat erikseen)
Se on minä!”

Aleksis Kiven nykylukijan makuun hieman hidastempoinen, oluentäyteinen sotilasfarssi Olviretki Scheusingenissä (kantaesitys 1920; julkaissut Otava, 1996) on iästään huolimatta yllättävän viihdyttävää luettavaa. Baijerilaiset sotamiehet juoksevat mallasjuoman perässä kuin viimeistä päivää, ja samalla tulee käsiteltyä huumorin varjolla kriittisesti niin sodankäynnin järkevyyttä kuin stereotyyppistä miehekkyyttä ja sankaruuttakin.

Nelinäytöksinen farssi on lajissaan Suomen ensimmäinen ja juonellisesti suhteellisen löysä: taistelut preussilaisia vastaan tulevat ja menevät, sillä pääpaino on äkseeraavan ja koheltavan baijerilaisen sotajoukon oluen metsästyksessä ja keskinäisissä suhteissa. Juoni ei tässä teoksessa olekaan merkittävä, vaan se toimii pakollisena kehyksenä humorististen tilanteiden luomiselle ja kuvaamiselle. Suuriin linjoihin ei keskitytä, mutta tapahtumia ei näytelmästä puutu – päinvastoin. Riidat, sanaharkat ja juopuminen eskaloituvat farssille ominaisesti nopeasti väkivallaksi tai sen uhaksi, ja taustalla punotaan jatkuvasti juonia niin rakkauden, oman edun kuin sodan voittamisen tähden.

Hahmoista, kuten tarinastakaan, ei löydy syvyyttä, vaan lukuisat hahmot on muodostettu erilaisista liioitelluista karikatyyreista, jotka astuvat valokeilaan tarvittaessa. Hahmogalleriasta löytyy niin juoppoja rivisotilaita kuin virkaintoisia kapteeneita, mutta erityistä vauhtia tarinaan luovat baijerilaisten valtaaman majatalon naiset: paholaiseenkin rinnastettu vanhempi kapakka-eukko Maura sekä tämän kaunis ja nuori palvelija Mariana. Lemmenjuonet ja flirttailu kuuluvat olennaisena osana tarinaan, kun majatalon naiset toimivat ylempien tahojen käskystä olvitynnyreiden portinvartijoina.

Olviretki Schleusingenissä on mielenkiintoista luettavaa. Toisaalta vahvasti teatteriperinteisiin nojaavasta teoksesta löytyy vaikutteita ja selviä viittauksia aina Raamattuun asti, mutta toisaalta se on hyvin omaääniseltä vaikuttava ja sarkastinen näytelmä ikäisekseen. Sotilasfarssi onnistuu huvittamaan 2010-luvun Suomessakin etäiseltä tuntuvasta aiheestaan huolimatta, sillä Aleksis Kivi hallitsee huumorin ja kielenkäytön viitekehyksestä toiseen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 28: Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

JOOSEPPI
Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen.

EENOKKI
Pahoin pelkään, pahoin pelkään. – Eeva on taas vihastunut herrojensa päälle, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta kas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin katuupa hän kauppaansa ja ikävöitsee herrojensa luoksi jälleen. Sillä Aapelilla ei ole niitä kommervenkiä, niitä rinnanröyhistyksiä ja sitä äänen komeata kilausta, joita Eeva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat kevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti. – Aapeli on vähän, hieman vähän yksinkertainen, mutta hyväsydämminen, vallan hyväsydämminen mies.

Aleksis Kiven yksinäytöksinen tapakomedia Kihlaus (1866) kertoo nimensä mukaisesti vanhan räätäli Aapelin ja nuoren Evan vauhdikkaasta kihlautumisesta, joka ei kuitenkaan – komedialle tyypillisesti – suju aivan odotusten mukaan. Lyhyt komedia nousi 1800-luvun suosituimmaksi suomalaiseksi näytelmäksi, ja kommentoi rivien välistä muun muassa kansan hyveellisyyttä ja yläluokan paheellisuutta.

Yhden päivän aikana tapahtuva näytelmä alkaa, kun Aapelin ystävä Eenokki, vanhapoika hänkin, saapuu kummissaan räätälin mökille. Aapelin apupoika Jooseppi kertoo, että hänet on kutsuttu todistamaan pian tapahtuvaa kihlausta – Aapeli on jo matkallaan hakemassa morsianta, epäilyttävää mainetta kahden naimattoman miehen talossa palvelijana kerryttänyttä ”Herrojen-Eevaa”, jolla vaikuttaa olevan kovinkin läheiset suhteet hienoihin herroihin. Kaikkien yllätykseksi nuori nainen oli itse lähestynyt Aapelia kirjeitse kihlauksen tiimoilta, ja ”paidanpesijää” kaivannut mies oli hullaantunut ajatuksesta hetimmiten.

Sekä Aapelin että Evan hyvin tunteva Eenokki aavistelee jo pahinta, mutta morsiusparin saapuessa räätälin matalaan majaan ei auta kuin toimia ihastuneen sulhasen mielen mukaan. Morsian tuskin on päässyt ovesta sisälle, kun nyrpistely jo alkaa: talo on liian rähjäinen ja vaatimaton ylhäisiin koteihin tottuneelle nuorikolle, eikä vanha Aapelikaan tarkemmalla tarkastelulla miellytä sen enempää. Kihlauksen todistajaksi kutsuttu Eenokki yrittää ystävänsä mieliksi viritellä juhlatunnelmaa ja -puhetta, mutta Evan ilkeät sanat ja räätälin ammatin vähättely saavat aikaan pian ilmiriidan vanhojenpoikien ja morsiamen välille. Riita eskaloituu siihen pisteeseen, että morsian lähtee takaisin herrojensa luokse ennen kuin kihlausta on saatu aikaiseksikaan.

Apupoika Jooseppi ja Eenokki huokaisevat helpotuksesta, sillä topakan naisen kanssa olisi miesten hiljaiselo toden teolla muuttunut toiseksi. Aapeli kuitenkin murehtii: hän oli jo ehtinyt kuvitella ruusuisen tulevaisuutensa aviomiehenä ja ihastuakin nuoreen Evaan. Masentunutta ei jätetä yksin, vaan hylättyä sulhasta lohdutetaan laulun ja tanssin voimin; näytelmä päättyy Joosepin laulun säestämiin vanhojenpoikien kankeisiin tanssin pyörähdyksiin.

Yksi syy näytelmän suureen aikalaissuosioon on varmasti Kiven elävä ja värikäs kieli, joka tässäkin lyhyessä komediassa pääsee oikeuksiinsa. Myös pohjatekstinä toiminut Raamattu on osaltaan tuonut Kihlausta lähemmäs yleisöä. Hahmojen Raamatusta poimitut nimet eivät jää selvimmäksi viittaukseksi, vaan esimerkiksi Eenokki lohduttaa näytelmän lopussa siipeensä saanutta Aapelia taivaallisesta avioliitosta, jonka vain maan päällä yksinäisiksi jääneet saavat kokea – lupaus tuonpuoleisesta onnesta on eräänlainen vanhojenpoikien paratiisi. Itseäni komedia ei varsinaisesti naurattanut, mutta näytelmä on kiistattomasti hyvin kirjoitettu ja rakennettu. Nykylukijalle oman mielenkiintoisen lisänsä tuo toki vanhahtava, ylätyylinen kieli, jonka sanojen merkityksiä täytyy välillä selvitellä Googlenkin avulla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 41: Valitse kirja sattumanvaraisesti

 

”UNTO
Mutta eipä suonut onni mulle perillistä ainoaa.

ILMARI
Sulle verinen kohtalo pojan antoi, veljesi Kalervon pojan, jota isän kädellä hoitaa taidat.

UNTO
Tätä pedon sikiötä lapsenani pitäisin? Hän huoneeni kauhistus on, ei ketään hän vääjää, vaan kaikkia uhaten kohtelee; sillä eipä käy hänestä pilaa tehdä, koska on hän joltain peikolta peloittavan voiman saanut. Kovasti itsiäni syytän, että kerran häntä armahdin enkä surmannut häntä ynnä sukunsa kanssa. Nyt en mieli enään käsiäni vereen ryvettää, sitä en mieli tehdä.”

Ensimmäinen suomenkielinen tragedia, Aleksis Kiven Kullervo (1864), on Kalevalan maailmaan sijoittuva ja kyseisestä teoksesta suoraan lainattu tarina Kullervosta, joka onnistuu silmittömässä kostonhimossaan tuhoamaan itsensä vastustajiensa ja perheensä vahingoittamisen myötä. Kivi on kuitenkin lisännyt mukaan kristillisiä ja ajalleen tyypillisiä aineksia ja ideologioita, ja onpa aikojen saatossa orjan asemaan joutunutta, mutta kapinoivaa Kullervoa verrattu jopa alistettuun Suomen kansaan. Lukemani kriittinen editio (toim. Jyrki Nummi ym. 2014, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) avasi muutenkin monenlaisia nykylukijalle helposti näkymättömiin jääviä tulkintamahdollisuuksia, ja suosittelenkin sen lukemista lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Näytelmäksi Kiven Kullervo on hyvin laaja: nimettyjä hahmoja on yli 20, ja kaikkiin viiteen näytökseen riittää elävää dialogia ja murheellisia tapahtumia. Kalevalassa melko tiiviisti esitetty juoni levittäytyy tässä versiossa alaotsikkonsa mukaisesti suureksi murhenäytelmäksi, jossa Kullervon tie kaltoinkohdellusta lapsesta häikäilemättömäksi ja sokeasti mielihalujensa varassa toimivaksi roistoksi kuvataan yksityiskohtaisesti ja Antiikin tragedian perinteitä noudattaen.

Tarina alkaa, kun jo lapsuudessaan orjaksi joutunut ja perheestään väkivalloin erotettu Kullervo Kalervonpoika on varttunut voimiltaan ylivoimaiseksi nuorukaiseksi, jota eivät pysäytä edes setänsä tappoyritykset. Kun arvaamattoman Kullervon aikeet alkavat käydä setä Untamoiselle (lyhyesti vain Unto) liian pelottaviksi, hän myy tämän orjaksi seppä Ilmarin kotiin. Tästä Kullervo vasta hurjistuukin, ja ylpeytensä sokaisemana tämä alkaa hakea oikeutta veritöistä, joista edes kauan kadoksissa ollut ja sattuman kaupalla löytynyt perhe ei saa miestä luopumaan. Lopulta, jäätyään aivan yksin ja kohdattuaan aiheuttamansa vahingot, Kullervo huomaa oman mielettömyytensä, ja päätyy ottamaan itseltään hengen.

Kivi kirjoitti Kullervon alun perin kilpailua varten, ja sen ensimmäinen, täysin runomuotoinen versio valmistui jo 1859. Kilpailun järjestäjänä toiminut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS lähetti teoksen takaisin Kivelle korjausehdotusten kera sen menestyksestä huolimatta, ja nykyisin tunnettu Kullervo. Näytelmä viidessä näytöksessä syntyi ja julkaistiin virallisesti vuonna 1864. Nykymuotoisessa näytelmässä kyllä hyödynnetään sopivissa kohdin kalevalamittaa ja suorastaan raamatullista paatostakin korostamassa erityisen merkittäviä kohtia ja repliikkejä, mutta muuten teoksen henkilöt haastelevat melko arkista, murteellista puheenpartta.

Kullervoa lukiessa tuntui suorastaan ihmeelliseltä, miten Kivi on onnistunut luomaan kielellisesti ja tarinallisesti näin rikkaan näytelmän aikana, jolloin kotimaista näytelmää ei käytännöllisesti katsottuna edes ollut olemassa. Kriittisen edition artikkelit valottavat Aleksis Kiven olleen muun muassa suuri Shakespearen näytelmien tuntija, ja esikuvan vaikutus näkyy mielestäni myös siinä, miten hyvin Kullervo on kestänyt aikaa. Vaikka tragedia ei nykylukijalle tai -katsojalle kenties olekaan se läheisin draaman laji, kansanperinteestä ammentava tarina ja Kiven älykäs sovitus iättömine teemoineen (perhesuhteet, oikea ja väärä) eivät vanhene.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 9: Kirjan kansi on yksivärinen