joulukuu 2020 – Sivuhenkilö

Lukuhaaste 2020: tietokirjoja ja kotimaisia tekijöitä

Monena vuonna lukeminen on jäänyt muiden projektien jalkoihin, mutta vuoden 2020 tarjoamia esteitä en osannut edes aavistaa! Maailman myllerrys väsähdytti keväällä niin, etten lukenut huhti-kesäkuussa yhtä ainoaa kirjaa, heinäkuussakin vain yhden. Loppukesästä elämä ja lukuhalut alkoivat taas normalisoitua ja tottua poikkeusarkeen, mutta tämän vuoden lukuhaasteen saldo jää 30:een luettuun opukseen. Koko listan haastekohtineen löydät täältä.

Tavoitteisiin nähden pieni kirjamäärä tuntui ensin hyvin ristiriitaiselta, kun etäaika on lisännyt kotona oloa ja vähentänyt mahdollisia rientoja kovalla kädellä. Varsinkin loppuvuodesta lukemani muutamat hyvät tietokirjat antoivat tähänkin ymmärrystä: yllättävät muutokset ja poikkeukselliset ajat todella väsyttävät ihmisen, kuten Virpi Hämeen-Anttila ja Eeva Kolu eri näkökulmista asiaa valaisevat. Muutoinkin nautin tänä vuonna tavallista enemmän tietokirjallisuudesta. Ehkä epävarmuus saa kääntymään helpommin faktan puoleen, kun yllätyksellisiä käänteitä ei kaipaa enää määräänsä enempää?

Yleensä olen tietoisesti valinnut lukulistalleni virolaisia ja venäläisiä teoksia, mutta tänä vuonna kumpikin kategoria jäi uupumaan. (Aino Kallaksen Sudenmorsian tosin on näkökannasta riippuen suomalaista tai virolaista kirjallisuutta, mutta muuta ei mahtunut tänä vuonna listalle.) Kiinni olleet kirjastot ovat yksi selitys, mutta kadonnutta lukuiloa metsästäessä tuntui turvallisemmalta tarttua tutuista ympyröistä kertoviin tarinoihin, joiden ymmärtäminen ei ainakaan kulttuurierojen vuoksi vaatinut ylimääräisiä ponnisteluja. Tästä syystä luinkin hurjasti kotimaista, uutta tai uudehkoa proosaa 2000-luvulta eteenpäin: 30 luetusta kirjasta jopa 11 lukeutuu tähän luokkaan.

Edellisinä vuosina olen Helmet-lukuhaastetta täyttäessäni ollut hyvin tietoinen haastekohdista. Usein olen suunnitellut jo etukäteen kuhunkin kohtaan sopivan kirjan ja listaillut niitä muistiin puhelimeni muistioon. Tänä vuonna, kun lukeminen itsessäänkin aiheutti hankaluuksia, ei tällaiseen suunnitelmallisuuteen ollut voimia tai kiinnostusta. Sainkin yllättyä siitä, miten hyvin summanmutikassa valitsemani kirjat sopivat vuoden 2020 haasteeseen. Tätä spontaaniutta jatkan ensi vuonnakin: kun valitsee lukemisensa tasan fiiliksensä mukaan, lukukokemus on rennompi ja palkitsevampi kuin listaa seuratessa.

Ensi vuoden haaste käynnistyköön siis rennolla otteella, mutta toivottavasti tätä vuotta parempana! Vuoden 2021 haastekohdat näet blogistani täältä tai Helmet-kirjastojen omilta sivuilta. Ennen vuoden vaihtumista haluan kuitenkin vielä tuttuun tapaan nostaa muutamia lukuvuoteni kohokohtia esiin.

Koskettavin lukukokemus
Antti Rönkä ja Petri Tamminen – Silloin tällöin onnellinen
Röngän ja Tammisen, isän ja pojan, kirjeenvaihtoon ja WhatsApp-viesteihin perustuva, tosipohjainen teos on paitsi mielenkiintoinen kurkistus kahden hienon kirjailijan väliseen suhteeseen, myös koskettava isä-poika-suhteen kuvaus. Kustannussopimusten tuskailun ja kirjoitusprosessin karikkojen ohella miehet tulevat paljastaneeksi isoja ja herkkiä asioita: lapsuudentraumat, epäedulliset käytösmallit, heikkoudet ja pelot. Avoimet kirjoitukset herättävät myös lukijan tutkimaan sisintään.

Hämmentävin lukukokemus
Mark Twain – Eevan päiväkirja
Yksi harvoista tämän vuoden ei-kotimaisista kirjoista oli Mark Twainin heinäkuussa lukemani Eevan päiväkirja. Erittäin lyhyen ja kauniin kuvituksen sisältävän kirjasen oli tarkoitus herätellä kadonnutta lukuintoani, mutta saattoi pikemminkin karkottaa sen vielä hetkiseksi… Raamatun tarina Adamista ja Eevasta tulee kerrotuksi tällä kertaa erityisesti Eevan näkökulmasta ja erittäin allegorisesti; lopulta kyseessä onkin kuulemma rakkaudentunnustus Twainin juuri ennen kirjoitusajankohtaa menehtyneelle vaimolle. Kirja oli varsinkin jälkikäteen ajatellen myös mielenkiintoinen tyylikokeilu, muttei istunut lainkaan kesän tunnelmiini.

Vaikein haastekohta
Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina
Moni kohta jäi toki täyttämättä, mutta täyttämistäni kohdista tämä oli ainoa, jota etsimällä etsin lukulistalleni. Helmet-lukuhaasteen kohta 26 eli ”Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö” oli yllättävän hankala, mutta Yli-Juonikkaan monitasoinen, yllättävän jännittävä romaani oli hakemisen arvoinen.

Vuoden yllättäjä
Michelle Obama: Minun tarinani
En ole se lukija, joka hankkii kaikki uutuudet heti käsiinsä; hehkutus saattaa pikemminkin hieman epäilyttää, ja monesti tartun vuoden suosituimpiin kirjoihin vasta selvästi jälkijunassa, hälyn loputtua. Michelle Obaman teos oli tietysti ilmestyessään sellainen merkkitapaus, että tiesin lukevani sen lopulta jossakin vaiheessa – ja nyt luettuani ihmettelin, miksi epäilinkään sen laatua. Tämä kirja sulatti suojamuurini erittäin nopeasti paitsi hiotulla kerronnallaan, myös lämpimällä ja henkiläkohtaiselta tuntuvalla tunnelmallaan.

Iloista uuttavuotta ja lukurauhaa vuodelle 2021!

Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian

Joskus vaikeina iltoina, kun istuttiin kumpikin murjottamassa eri puolilla taloa, mietin, että ehkä tämän surkeuden syynä ovat mun omat ajatukset. Kun seistiin Iston kanssa alttarilla sinä heinäkuisena iltapäivänä huomasin äkkiä ajattelevani, että tätäkö se sitten on. Että tässä seistään hetki, pappi sanoo aamen, ja siinä sitä sitten ollaan niin kamalasti naimisissa. Jumissa. Verkossa yhteen ihmiseen.

Eve Hietamiehen neljäs romaani, kauan ennen Yösyöttö-menestystä ilmestynyt Teräsmiehen morsian (Otava 1995) on tarina kolmikymppisen pariskunnan kasvukivuista, lapsuudentraumoista ja perheriidoista. Hietamiehen laji on tässäkin eräänlainen musta komedia, mutta teemojensa puolesta teoksen sävyt ovat erittäin tummasta päästä. Vaikka ajan kulumisen huomaa monista arkielämän yksityiskohdista, 1990-luvulla kirjoitettu kirja on edelleen yllättävän kiinni ajassa: helsinkiläisen pääpari Iiriksen ja Iston kiistat sukuloinneista, lapsen yrittämisestä (tai yrittämättä jättämisestä), kotitöistä ja työn ja parisuhteen tasapainosta voisivat olla yhtä hyvin peräisin 2020-luvulta.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Iiris, koulussa Teräsmiehen morsiameksi ilkuttu kolmikymppinen, joka toimii myös tarinan minäkertojana. Tuoreehko aviovaimo elää stressaavassa välikädessä, jossa kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta tarkemmin katsottuna ei kuitenkaan. Työ toimituksen valokuva-arkistossa tuo rytmiä elämään, muttei tyydytä; mieluummin hän olisi toimittaja. Rivitalonpätkä Itä-Helsingissä oli yhteinen tavoite, mutta aivan rempallaan. Aviomies on hänen paras ystävänsä, mutta hän ei osaa huomoida vaimonsa tarpeita tai kanna vastuuta arjen pyörittämisestä; riidoissa oleminen on kaksikon perusolotila. Äiti on läheinen, mutta istuu vankilassa tuhopolton sytyttämisestä. Tämä puolestaan kiristää Iiriksen välejä Iston (itseään hieman parempana pitävään) sukuun, joka nauttii tapauksella mässäilystä.

Kirjan alussa Iiris kuvataan takakireänä, jatkuvasti valittavana ja ahdistuneena naisena, mutta tarinan edetessä reaktiot ja suhteet eri henkilöihin alkavat lisätietojen valossa vaikuttaa oikeutetummilta. Nainen onkin lähes joka elämänalueella hukassa, ja kun päälle tulevat vielä Iston lapsihaaveet ja syyllistävät ajatukset ”oikeanlaisesta” naiseudesta, tuntuu kuorma aivan ylivoimaiselta kantaa. Kamelin selkä katkeaa, ja Iiris päättää lähteä – ilman päämäärää, suunnitelmaa tai paljoa rahaakaan, mutta arjen jättäminen on ainoa keino selvitä järjissään.

Tarinan hahmojen tarkoituksellisen yliviedyt maneerit ja ankeudet tarjoavat synkkää humoristisuutta, mutta itselleni kirja jätti melko tyhjän ja harmaan olon. Vaikka tarinan loppu tarjoaa jonkinlaisen toivon kipinän, on koko asetelma hyvin iloton, surullinenkin. Vaikeat perhesuhteet eivät ole vain vaikeita, vaan suorastaan myrkyllisiä, hyvät käänteet muuttuvat seuraavalla sivulla pettymyksiksi… Lukijana ehkä piinaavinta oli seurata Iiriksen ja Iston täysin mahdottomalta tuntuvaa, ailahtelevaa ja eripuran täyttämää parisuhdetta: miten he edes fiktiivisessä maailmassa olivat päätyneet yhteen?

Teräsmiehen morsian on nopealukuinen ja melko lyhyt kirja. Itselleni sen mielenkiintoisimmaksi anniksi nousivat kysymykset tasa-arvosta ja naisen roolista: oli mielenkiintoista lukea 90-luvun (fiktiivistä) pohdintaa siitä, millaisia odotuksia yhteiskunta on asettanut ”oikealle” naiselle. Voiko nainen olla omasta tahdostaan lapseton, voiko nainen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, miten kotityöt tulisi jakaa eri tavoin ansaitsevien välillä…? Mietinkin, miten kirja mahdettiin ottaa vastaan sen ilmestyessä, 90-luvulla? Nykyaikana kolmikymppisen naisen eksistentiaalinen kriisi ja naisen roolin rajojen venyttäminen tuntuvat läpikotaisin tutuilta pohdinnoilta, mutta ilmestyessään kirja on saattanut olla kovastikin edellä aikaansa. Samaan aikaan lohdullista ja harmillista, että kirjan esiin nostamat aiheet tunnistaa edelleen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 13: Kirjassa eksytään

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Ajattelen taas puita (ajattelen aina puita). Ne kasvavat ihan itsestään.

Sama pätee ihmisiin: jos olemme yhtään halukkaita saamaan uusia kokemuksia, laajentamaan tietoisuuttamme, oppimaan tai syynäämään välillä omaa käytöstämme sen sijaan että etsimme koko ajan vikoja muista, kasvu on vääjäämätöntä. Sitä tapahtuu kyllä, vaikka emme ihan koko ajan yrittäisi päivittää itseämme paremmaksi ja paremmaksi versioksi.

Bloggaaja Eeva Kolun syksyllä ilmestynyt esikoisteos Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (Gummerus 2020) on herättänyt runsaasti huomiota – eikä ihme. Omaelämäkerrallinen, elämäntaito-opasmainen kirja iskee kiinni moneen erittäin ajankohtaiseen teemaan. Kolu pyörittelee milleniaalien yhä yleisimmiksi käyvät burnoutit, mielenterveyttä kuormittavan työelämän, perfektionismin, ulkonäköpaineet ja koronan aiheuttamat tuntemukset samastuttavaksi paketiksi, joka puhuttelee, hämmentää ja laittaa pohtimaan. Kolun omat kokemukset ja vastoinkäymisistä oppimansa oivallukset on koottu helppolukuiseksi kirjaksi, joka on kuin ystävän puhetta toiselle. Se ei saarnaa elämänmuutosta ylhäältä käsin, muttei ehkä ole aina se objektiivisinkaan lähde.

Kirja on jaettu löyhästi teemoittain kymmeneen lukuun, jotka jakautuvat vielä useiksi alaluvuiksi. Tiiviit pätkät tuovat (kirjoittajan taustan huomioiden vähemmän yllättäen) mieleen blogitekstit, ja tyylissäkin on paljon samaa. Vaikka Korkeintaan vähän väsynyt taidetaankin luokitella tietokirjallisuudeksi, kerronta on maalailevaa ja kaunokirjallista, ja se etenee ajoittain hyvin draamantajuisesti. Kolu selostaa jo vuosia sitten liikkelle lähteneen uupumusten ja vaatimusten kierteen ensimmäisessä persoonassa ja omaleimaiseen tyyliin. Tietokirjalle tunnistettavia piirteitä ovat puolestaan moninaiselle taustakirjallisuudelle kumartavat lähdeviitteet sekä osan luvuista loppuihin listoiksi kootut vinkit.

Vaikka Korkeintaan vähän väsynyt on mielestäni ennemmin omaelämäkerrallinen pamfletti tai puheenvuoro armollisuuden ja hidastamisen puolesta, tarjoaa se selfhelp-kirjojen tyyliin myös suoria vinkkejä. Toisinaan ne tuntuvat ristiriitaisilta: yhtäällä neuvotaan tekemään omien tuntemusten mukaan, toisaalla annetaan kielto- ja ohjelistoja omaan elämänkokemukseen perustuen. Väleihin ripotellut lähteet käsittelevät monipuolisesti mm. teknologiaa, tunnetaitoja, valtadiskursseja ja palautumista, ja ilahduttavasti opukset on myös listattu loppuun sillä tarkkuudella, että niiden pariin on itsekin mahdollista hakeutua.

Voi olla, että osalle lukijoista kirjan kielelliset valinnat ovat osa hyvää lukukokemusta, mutta omaan makuuni rentous menee toisinaan yli. Englanninkieliset mietelauseet (myös ilman käännöksiä) ja anglismit, puhdas puhekieli sekä puheenomaisesti käytetyt dialogipartikkelit risteilevät tiuhaan tahtiin tekstin seassa. Nämä luovat mielestäni kirjaan viimeistelemätöntä sävyä:

Samaan tapaan itsestään voi tehdä projektin, jota on koko ajan kehitettävä paremmaksi ja paremmaksi. Sitähän meille toitotetaan: live your BEST LIFE! Ole paras versio itsestäsi!

Blogeissa ja netissä käytetty kieli on ja saa ollakin rennompaa ja toisinaan rakenteeltaankin kauno- tai tietokirjateksteistä poikkeavaa, ja ymmärrän myös tiettyjen lausahdusten intertekstuaaliset viittaukset. Kirjan sivuilla tällainen keveys alkaa kuitenkin häiritä itseäni: teksti todella on kuin kirjoitettua puhetta, ei oma kirjallinen kokonaisuutensa. Toisaalta helposti lähestyttävä, netistä tuttu tyyli saattaa tuoda kirjan ääreen aivan uusia yleisöjä.

Ennen kaikkea Korkeintaan vähän väsynyt on subjektiivinen puheenvuoro uupumuksesta, omien rajojensa tunnistamisesta ja vaatimusten viidakosta selviämisestä. Parhaimmillaan se on kuin kavereiden kesken käyty, lämmin ja elämänmakuinen keskustelu, ja kirjalle on varmasti paikkansa samassa elämänvaiheessa olevien kirjahyllyissä ja lukulistoilla.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 45: Esikoiskirja

J. S. Meresmaa: Dodo

Okei, on myönnettävä.
Mun Dodo ei ole dodo.
Se on Dodo Mauritius,
koska jostain syystä se sopii sille.

Eläinten nimeämisessä on sellanen juttu,
että vaikka kuinka päättäis antaa
jonkin järkevän nimen,
niistä kuitenkin tulee
lutusia puppeleita
pööpejä rontteja
hönttösiä ruppanoita
toopeja pullukoita
löllyköitä pällyköitä
Kai se on merkki rakkaudesta
– tai sitten vallasta.

Nuoruuden ensimmäiset seurustelusuhteet, seksuaali-identiteetin etsintä ja iän myötä monimutkaisemmiksi käyvät suhteet vanhempien kanssa. J. S. Meresmaan säeromaani Dodo (Myllylahti 2020) kertoo nuoren elämän kipukohdista ja kasvunpaikoista realistisesti, mutta fantasian lisämausteita kaihtamatta. Painavia aiheita tasapainottaa säkeittäin etenevä kerronta, joka tuo tarpeellista keveyttä ja ilmavuutta kerrontaan: rivinväleihin mahtuu perusproosaa runsaammin retorisia kysymyksiä ja ilmaan heitettyjä huomioita maailmanmenosta lukijan pureskeltavaksi.

Päähenkilö Iinan arkeen kuuluvat lukio-opintojen tuskailun lisäksi poikaystävä Tuukka, paras ystävä Sara, vähän ärsyttävä yksinhuoltajaäiti ja etäiseksi jäänyt, alkoholismista vihdoin toipunut isä, mutta myös yksi sukupuuttoon kuollut (mutta ilmielävä) dodo – nimeltään Dodo. Iina ja Tuukka pelastivat emotta jääneen linnun mystiseltä hylätyltä kaivokselta pienenä ja sulattomana. Lintu herätti nuorten sympatiat, ja koska kolme vuotta Iinaa vanhempi Tuukka asui kätevästi omillaan tätinsä omistamassa asunnossa, lintu päätettiin säilöä sinne.

Tarinan nykyhetkessä on kuitenkin ilmennyt isohko ongelma: villi luonto ei sopeudu tai kuulu sisätiloihin, ja Tuukan kämppä on raadeltu lattiasta kattoon. Dodo ei ole paha – se ei vain ymmärrä terävien kynsiensä voimaa, edes Iinan hartialle istahtaessaan ja sitä pahoin kynsiessään. Salaisuutta alkaa olla jatkuvasti vaikeampi pitää, ja tytön vaatteet muuttuvat verivanojen piilottelemiseksi mustiksi.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, Dodo ei suinkaan ole Iinan ainoa huolenaihe. Tuukan jo ennestään tuttu masennus on nostanut jälleen päätään, eikä se tällä kertaa ole helpottamassa ilman ulkopuolista apua. Henkilökohtaisen elämän stressi näkyy lukio-opinnoissa poissaoloina ja huonoina arvosanoina, ja äitikin alkaa hiiltyä rehtorin vakavan sävyisistä yhteydenotoista. Dodo innoittamana Iina haluaisi opiskella yliopistossa eläinten käyttäytymistä, mutta ennen sen toteutumista edessä on valtava määrä pänttäämistä ja selviytymistä.

Iinan tarkkaan koreografioitu arki Dodon, äitin, Tuukan ja Saran osoitteiden välillä kuitenkin romahtaa, kun äiti ilmoittaa päättäneensä lähettää hänet isänsä luo maalle. Siellä Iina voisi tehdä ryhtiliikkeen opintojen suhteen ja muodostaa henkilökohtaisen suhteen jo vuosia sitten lähteneeseen isäänsä, mutta tyttöä itseään ajatus lähinnä kauhistuttaa: entä estoitta riehuva ja ruokkimista vaativa Dodo? Entä heikossa kunnossa oleva Tuukka? Entä Sara, jota ajatellessa oli juuri alkanut syntyä uusia ja odottamattomia tunteita?

Meresmaa on luonut Iinan ympärille mielenkiintoisen henkilögallerian, jonka avulla nopealukuiseen romaaniin saadaan mahdutettua hurja määrä isoja teemoja. Vanhempien avioero ja isän alkoholismi saavat vain vähän palstatilaa, pysytellen lähinnä tarinan lähtökohtia rakentavana taustatarinana. Sen sijaan poikaystävä-Tuukan masennus (ja siitä nouseminen) sekä tarinan edetessä yhä suurempaan rooliin pääsevä seksuaalisuuden pohdinta käsitellään tuoreen tuntuisella otteella, pohdiskellen ja ymmärtävästi, nuoren tasolta. Huumori limittyy hienosti kulloinkin vallitsevan kohtauksen tunnelman sävyihin, jotka vakavien aiheiden vuoksi ovatkin tummia:

– Miks sä oot mun kanssa, Tuukka kysyy.
– Mä en oo mitään. Pelkkää paskaa.
Musta aukko, joka vaan vetää sut sen syövereihin.

– No ensinnäkin, mä vastaan,
– mustat aukot on ihan vitun siistejä.
Ja toiseks, paska on lannotetta.

Romaanin ehdoton valtti onkin sen ajankohtaisuus: minäkertojana toimiva Iina käyttää netistä ja somesta tuttua rentoa puhekieltä, mutta ennen kaikkea kirjan kantavat teemat ovat relevantteja tämän päivän nuorille. Voisi kuvitella, että kirjan mahdollinen kohderyhmä, yläaste- ja lukioikäiset nuoret, löytää teoksesta runsaasti tarttumapintaa arkeensa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 46: Kirjassa on sauna

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Annikan huudot kantautuvat ylhäältä raukeina ja traagisina kuin fadolaulajattaren valitus petollisen rakastajan lähdettyä. Viisi vuotta sitten, kun minä ja Niina emme olleet löytäneet fasilitaation kautta yhteyttä Annikaan, hänen kiljuntansa todella koetteli hermojamme. Varsinkin Niina kävi noihin aikoihin lähellä romahduspistettä.
Nykyään olemme vähän viisaampia. Fasilitoinnin ansiosta olemme päässeet tutustumaan tyttäreemme. Vaikka Annikan kiljunta ei ole vähentynyt, mieltämme huojentaa tieto, etteivät huudot johdu sietämättömistä kivuista.

Jaakko Yli-Juonikkaan viides teos, Vanhan merimiehen tarina (Otava 2014), päästää lukijan kurkistamaan vaikeavammaisen tyttären omaishoitajien elämään. Aarno ja Niina ovat pärjänneet olosuhteisiin nähden hyvin, varsinkin nyt, kun teini-ikään yltäneeseen Annikaan on löydetty yhteys fasilitoidun eli tuetun kommunikoidun avulla. Sekä tosi- että kirjan maailmassa epäilysten kohteeksi joutunut kommunikaatiomuoto kuitenkin sekoittaa perheen elämän, kun Annikan lupaavan runokokoelman julkaisu perutaan yllättäen: kustantajaa huolettaa sittenkin liikaa se, onko nuori tyttö todella kirjoittanut runot itse. Myös moni muu perheen lähipiirissä tuntuu ajattelevan, että hitaasti näppäimistöllä kirjoitettavat viestit ovat vanhempien ohjauksen tulosta. Vastoinkäymisestä ja epäluottamuksesta alkaa koko perheen monivaiheinen romahdus, joka jättää lukijan suuren mysteerin äärelle. Mikä tapahtuneesta on totta? Kuka lopulta puhuu, kuka tulkitsee?

Tarina alkaa hyvin suoraviivaisella ja arkisella proosakerronnalla, joka tempaa lukijan mukaansa uskottavalla erityisarjen kuvauksellaan. Pyörätuolissa koko elämänsä istunut ja fasilitoinnin ulkopuolella vain tahattomilla kiljahduksilla kommunikoiva Annika on pienen perheen keskipiste. Vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan tarjota tälle ikäistänsä seuraa ja virikkeitä, mutta pieninkin uimahallireissu, keskustelunpätkä ja ilta keilahallilla vaativat aikaa, ylimääräisen avustajan tai välineitä – ja rahaa. Se on alkanut vaivata älykästä, ruumiinsa vangiksi jäänyttä Annikaa, mutta hänen on vain sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin. Rajalliset mahdollisuudet ja jatkuva muiden varassa eläminen on nuorelle mielelle kuitenkin kuluttavaa, ja runokokoelman julkaisunkin peruuntuessa masennus alkaa ottaa vallan.

Loppua kohden kerronnan tempo alkaa kiihtyä ja muuttua lukijan kannalta epäluotettavaksi. Aarnon, Niinan ja Annikan keskenään vuorottelevat minäkertojat luovat aluksi kokonaiskuvaa rankasta mutta silti toimivasta arjesta. Kustantamojupakan ja epäonnistuneen leikkauksen myötä myös keskustelut Annikan kanssa muuttuvat yhtäkkiä huolestuttaviksi: Aarno ja Niina saavat häneltä todella ristiriitaisia viestejä, ja aviopari alkaa nopeasti epäillä toisiaan yhä hurjemmista väärinkäytöksistä tytärtään kohtaan. Samalla myös perheen ulkopuoliset alkavat vaikuttaa uhkaavilta ja pahantahtoisilta, ja pelottavia merkkejä salaliitoista alkaa löytyä tutuistakin asioista. Perhe jää uupumuksessaan yksin: masennus, harhaluulot ja alkoholismi valtaavat perheen aikuiset traagisen loppukohtauksen lähestyessä – tai tältä kertojat saavat tilanteen ainakin vaikuttamaan.

Jopa kauhuelementtejä sisältävä loppu jättää tulkinnan täysin lukijalle. Viimeiset luvut käyvät oikeastaan salapoliisityöstä: kertojan nimi ei aina tunnu täsmäävän tämän esittämien havaintojen kanssa, ja pienetkin yksityiskohdat saavat pohtimaan joko kertojan mielenterveyden rapautumista tai täydellistä lukijan sumuttamista. Pienoisromaani jättää vahvan muistijäljen ja ennen kaikkea suuren kysymyksen siitä, kenen ääni lopulta onkaan teoksessa läsnä. Jonkun tarina ei täsmää, mutta hämmennyksen aiheuttajaa ja tarinan oikeaa tulosta voi vain jäädä arvailemaan. Tämä todenmukaisuuden ongelma pureutuu syvälle romaanin teemoihin: samanlaisen mysteerin verhon taakse jää myös kiistanalaisen fasilitoinnin varassa viestivä Annika.

* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 26: Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö