Olen alkanut maalata kirkkailla väreillä. Himoitsen punaista niin kuin olisin pohjattoman nälkäinen. Kaipaan öistä Helsinkiä ja Brondan majakkana hehkuvia valoja. Kaipaan viiniä ja savukkeita, vaikka sisko sanoo etteivät ne olisi nyt minulle hyväksi.
Venla Hiidensalon neljäs romaani Suruttomat (Otava 2021) kertoo faktaa ja fiktiota yhdistellen Tyko Sallisen elämän naisten tarinan. Pääosaan nousee erityisesti vaimo Helmi (os. Vartiainen), joka onnettoman rakkauden vuoksi menettää niin taiteensa, perheensä kuin maineensa. Usealla aikatasolla liikkuva ja eri henkilöiden näkökulmia hyödyntävä tarina maalaa lukijoille kauhistuttavan surullisen perhetragedian, joka perustuu tositapahtumiin.
Taiteilijaromaaniksi kuvailtu Suruttomat nostaa ansiokkaasti esiin Helmin unohduksiin jääneen elämäntarinan. Miehensä kuuluisien Mirri-maalausten mallina toiminut nainen oli ennen kaikkea rohkea ja edistyksellinen maalari, joka päätti vastusteluista huolimatta yrittää tehdä uraa taiteilijana – ei piirustuksenopettajana, kuten naisille nähtiin 1900-luvun alussa sopivammaksi. Lahjakas nuori nainen saa opiskelupaikan Helsingin Ateneumin piirustuskoulusta ja taidot saavat opettajilta suurta kiitosta, jopa stipendi Pariisiin on mahdollinen. Nuoren naisen suunnan sekoittaa pian kuitenkin eräs koulun häiriköihin kuuluva kapinallinen ja paheellinen hurmuri, Tyko Sallinen.
Hiidensalo kirjoittaa päivä päivältä hankalammaksi ja väkivaltaisemmaksi käyvässä suhteessa kipuilevan naisen tunnoista herkästi ja uskottavasti. Helmi toimii hänen elämäänsä kuvaavien lukujen minäkertojana, ja naisen taiteelliset tavoitteet, romanttiset haaveet ja naiivi usko parempiin päiviin tulevat iholle asti. Epäilyksistään, uupumisestaan ja peloistaan huolimatta Helmi pysyy loppuun asti aktiivisena toimijana. Suruttomat nostaakin tämän rohkean ja lahjakkaan naisen ansaitusti esiin, Tyko Sallisen elämän yksityiskohdasta kokonaiseksi ihmiseksi ja taiteilijaksi, joka ei aikanaan saanut oikeutta ja ymmärrystä.
Suruttomat ei muodostu vain Helmin kerronnasta, vaan toinen puoli tarinasta on omistettu Sallisten jälkikasvun näkökulmalle. Suurin osa siitä sijoittuu 1930-luvulle. Helmi on tuolloin kuollut eikä jo aikuiseksi kasvanut jälkipolvi päässyt tuntemaan häntä kunnolla, mutta Tyko nauttii suosiota ja elää kuten ennenkin, läheisistään pahemmin piittaamatta. Jos Sallisten elämä on ennestään tuttu, tarinan toisen puolen käänteet ja Helmin tarinaa täydentävät lisätiedot eivät varmaankaan pääse yllättämään. Itse tutustuin taiteilijaperheeseen syvemmin ensi kertaa juuri tämän kirjan parissa, enkä siksi tässäkään kirjoita tarinan toisesta puolesta tarkemmin: Hiidensalo on rakentanut kokonaisuuden jälkikäteen katsottuna selväksi, mutta ennalta-arvaamattomaksi sukusaagaksi, jonka parissa pääsin kokemaan aitoa palasten paikoilleen loksahtamisen iloa.
Monitahoinen ja vuosikymmeniä kattava kuvaus Sallisten perheen naisten elämästä on rakenteeltaan eheä ja herkästi kirjoitettu teos, joka imaisi mukaansa jo ensisivuilta. Hahmot ja tapahtumat säilyvät dramaattisista piirteistään huolimatta aitoina ja uskottavina: kaikki olisi voinut tapahtua juuri näin, suljettujen ovien takana olisi voitu puhua juuri noilla sanoilla. Hiidensalo yhdistää faktan ja fiktion niin saumattomasti, että kirjaa lukiessa osuuksien todenmukaisuutta ei tule pohtineeksi: tarinan vietäväksi vain antautuu kyselemättä. Taiteen ja väkivaltaisen parisuhteen lisäksi kirja jättää miettimään naisen asemaa ja mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. 1900-luvun alusta on menty eteenpäin, mutta edelleenkään uran luominen ja omien intohimojen mukaan eläminen ei ole naiselle – tai äidille – itsestäänselvyys.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 35: Kirja jonka ilmestymistä olet odottanut
Sivuhenkilö 