helmikuu 2020 – Sivuhenkilö

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Ja juuri nyt, tätä kirjoittaessani, ajattelen taas kerran, miksen kysynyt häneltä silloin. Miksen sanonut: Äiti, minä opin kaikki rumat sanat siinä vitun autotallissa, jota me kutsuimme kodiksi. Varmaan en sanonut mitään, koska toimin niin kuin olin toiminut lähes koko elämäni, olin peitellyt toisten mokia, silloin kun he itse eivät älynneet edes nolostua. Teen niin varmaan siksi, että itselleni on käynyt samoin monta kertaa. Nytkin minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain noloa, ja niin käy aina, kun mieleeni palaavat lapsuuden aikaiset tunnot, ne valtavat elämänkokemuksen aukot, joita ei voi koskaan paikata.

Strout_NimenionLucyBarton

Pulitzer-palkittu yhdysvaltalaiskirjailija Elizabeth Strout sukeltaa viidennessä teoksessaan monimutkaisten äiti–tytär-suhteiden, häilyvien muistojen ja kirjoittamisen maailmaan. Loistava lukuromaani Nimeni on Lucy Barton (alk. My name is Lucy Barton, 2016; suom. Kristiina Rikman, Tammi 2018) on jännittävä yhdistelmä melankolista pohjavirettä ja oman itsensä löytämisen iloa ja ylpeyttä. Myöhäiskeski-ikään ehtinyt päähenkilö Lucy teki aikanaan luokkaretken köyhästä maalaistytöstä varakkaan miehen newyorkilaiseksi vaimoksi ja perheenäidiksi, mutta on sittemmin eronnut ja löytänyt paikkansa maailmasta kirjailijana. Nykyhetkestä käsin herkkä ja ihmissuhteissaan kärsinyt nainen pohtii vuosien takaista aikaansa sairaalassa, mennyttä avioliittoaan, lapsiaan silloin ja nyt, omia epävarmuuksiaan – mutta ennen kaikkea läsnä ovat karun ja puutteellisen lapsuuden aiheuttamat jäljet sekä suhde vaikeasti tulkittavaan, tunnekylmään äitiin.

Äidin ja aikuisen tyttären suhdetta pohditaan erityisesti menneen sairaalajakson kautta: Lucy sairasti vakavasti ja vietti viikkoja sairaalassa. Kaksi kotona odottavaa pientä lasta ja kammo sairaaloita kohtaan pitivät aviomiehen poissa vaimoaan tukemasta, mutta kolmannella sairasviikollaan nainen herää yllättävään näkyyn: hänen äitinsä on saapunut sairaan seuraksi. Käy ilmi, ettei kaksikko ole juuri tavannut Lucyn naitua miehensä ja muutettua New Yorkiin. Maalla Amgashissa asuva, umpimielinen ja ylpeäkin äiti ei selittämättömästä syystä pidä tyttärensä aviomiehestä, vastaanota tyttärensä maksullisia kaukopuheluita saati ostele lentolippuja kauas suurkaupunkeihin, joten tämän yhtäkkinen saapuminen Lucyn sairaalahuoneeseen todella vavisutti nuoren naisen mieltä.

Alkaa viiden päivän vierailu, jota Lucy muistelee vielä nykyhetkessäkin tunteet pinnassa. Toisaalta hän ei ollut pitkään aikaan ollut onnellisempi: hänen rakas äitinsä on New Yorkissa, vaikka Lucy oli jo alistunut ajatukseen siitä, että perheensä oli hylännyt hänet! Tutut ja turvalliset juorut kotiseutujen ihmisten elämänkohtaloista naurattavat pitkälle yöhön ja juttuseura todella virkistää yksinäisen jakson jälkeen. Ensimmäisen onnenpuuskan haihduttua vanhat haavat alkavat kuitenkin vaivata: miksi Lucyn elämä ei kiinnosta häntä muutaman kysymyksen, edes vuosittaisen puhelun vertaa? Miksi äiti ei pysty myöntämään, etteivät lapset saaneet ansaitsemaansa, emotionaalisesti turvallista lapsuutta? Suurimpana häilyy kysymys: rakastaako äiti todella, kun ei voi sitä sanoa edes pyydettäessä?

Erityisen ansiokkaasti Strout sanoittaa Lucyn epävarmuuden tunteita ja epäilyksiä: tältä asiat tuntuvat jälkikäteen ajateltuina, muttei ole varmaa, että asiat todella menivät kuten muistikuvissa. Kirjan tunnelmaa hallitseva oivallus kaiken epävarmuudesta on toisaalta eletyn elämän tuomaa, realistisuuteen sekoittunutta kyynisyyttä, mutta toisaalta vain äitinsä muistonkin edessä epävarmaksi Rimpulaksi kutistuvan naisen loputonta rakkaudenkaipuuta. Oman äitisuhteensa lisäksi Lucy pohtii erityisesti omille tyttärilleen välittämää kuvaa: avioero oli heille rankka paikka, jonka haavat eivät nykyhetkessäkään ole vielä umpeutuneet. Onko hän kuitenkaan osannut toimia toisin kuin äitinsä? Henkilöt eivät ole yksiulotteisia hyviksiä ja pahiksia, vaan harmaan sävyjä löytyy runsaasti.

Strout kirjoittaa äärimmäisen vetävästi ja aidon koskettavasti mutkikkaista ihmissuhteista ja elämäntilanteista. Kirja on täynnä jännitettä ja tekee mieli hotkaista yhdellä kertaa, vaikka suurin osa tapahtumista sijoittuu sairaalasängyn äärelle ja Lucyn mielen sisälle. Ohikiitävät hetket, muistot ja satunnaiset tapaamiset elämän varrelta sidotaan taidokkaasti yhteen nykyhetken kirjailijuudella. Lucy käyttää vaiherikkaan elämänsä tapahtumia kirjoittamisensa materiaalina, ja kipeistä muisteluista huolimatta toteaa lopussa päässeensä kokemustensa herraksi: tämä tarina, surullisine hetkineenkin, on Lucyn oma, ei kenenkään muun.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 6: Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella

Joel Haahtela: Elena

Kun hän istuu siinä, pylväiden välissä, nilkat varjossa, näen hänestä asioita jotka nousevat mieleeni kaukaa. Ehkä se on tietty asento tai tapa jolla hän nojaa kämmeneensä, kohottaa katseensa kirjasta ja jää tuijottamaan taivasta. Siinä kaikessa on jotain tuttua ja samalla tuskallista, hänen käsivarsiensa liike, nuo kirjan hitaasti kääntyvät sivut.

Joel Haahtelan haikea ja melankolinen pienoisromaani Elena (Otava 2003) on kokoaan suurempi yllättäjä, joka pysyttelee yksinäisen miehen pään sisällä. Luopumisen tuskasta, surutyön hitaudesta ja läheisyydenkaipuusta kertova tarina ei kulje perinteistä rataa: ensin päähenkilöä hieman epäili, keskivaiheilla jopa inhosi ja lopulta, henkilöhistorian avauduttua, päähenkilö tuntui kovin samastuttavalta. Haahtela kuvaa vaikeita tunteita ja arjen absurdeja päähänpinttymiä inhimillisesti ja runollisesti, ohikiitäviä hetkiä maalaillen.

Tarina alkaa, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja, yksinäisyydestä ja surusta kärsivä mies, törmää sattumalta kauniiseen nuoreen naiseen eräässä puistossa. Puisto lehmuksineen ei kuulu miehen tavallisille reiteille, mutta yllättävästi menneisyydestä muistuttava nainen muuttaa kaiken vain olemassaolollaan: pian miehen on päästävä puistoon joka aamu, vain tarkistamaan, onhan kiehtova mysteeri tosiaan olemassa. Hiljalleen mies saa naisesta selville yhä enemmän, ja vaikka nainen tuskin on kulkiessaan edes huomannut miestä, mies toistelee iltaisin Elenan nimeä kuin kalleinta aarrettaan.

Kesken pakkomielteen kiivaimman kehittymisen mies saa yllättävän vieraan menneisyydestä: ystävä, Jan, on saapunut saaristosta kaupunkiin tervehtimään vanhaa ystäväänsä. Jan huomaa heti, että jokin on pielessä, mutta mies ei pysty avautumaan edes läheisimmälle ystävälleen: muiden ihmisten seurassa hän yhtäkkiä huomaa, miten sairaalta tuntemattoman naisen seurailu ja hänestä tietojen tonkiminen todella vaikuttaa. Miehen mielikuvissa täydelliseksi hiottu nainen ei kuitenkaan jätä rauhaan, vaan pakonomainen tapaamisten kalastelu jatkuu.

Sinänsä harmiton ihastuneen miehen etäinen ihailu ottaa kuitenkin astetta vakavamman sävyn, kun kesä koittaa. Opiskeleva Elena ei ilmestykään joka aamu yliopistolle johtavaan puistoon, ja miehen on saatava tietää, missä tämä on. Naisen ääni, kasvot, tuoksu ja liike alkavat kadota mielestä nopeasti, eikä sitä voi sallia: samalla menisivät kaikki kalliit muistotkin. Uurastamalla selviää, että Elena on lähtenyt kesätöihin saaristoon. Tieto saa kotiinsa eristäytyneen miehen repäisemään: matka kohti saaristoa alkaa, ja tuleepa samalla vierailtua ensimmäistä kertaa Janinkin uudessa asunnossa. Mutta miten selittää ystävälle, mitä hän saarelta oikein etsii, kun ei sitä tiedä itsekään?

Päähenkilön stalkkaus saa yhä pelottavampia piirteitä, ja lukijana alkaa kirjan keskivaiheen jälkeen toden teolla pohtia, mitä teoksella oikeastaan halutaan sanoa. Langat kuitenkin yhdistyvät syksyn alettua ja miehen ja Elenan palattua kaupunkiin. Haahtela pelaa taidokkaasti mielikuvilla ja odotuksilla: muutamilla tiedonmurusilla kuva nuorta naista vainoavasta saalistajasta muuttuu empatiaa herättäväksi, hieman eksyneeksi mutta täysin ymmärrettäväksi ihmiskohtaloksi. Vaikka juoni onkin kevyt ja loppuratkaisusta voi olla montaa mieltä, eleettömästi ja ilmavasti kirjoitettu teos liikuttaa ja saa pohtimaan – näkökulmasta ja taustatiedoista riippuen meistä jokaisen voisi nähdä hyvin eri valossa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 38: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu

Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Helsingin keskustassa sijaitsevassa valkeassa Presidentinlinnassa valmistauduttiin tanssiaisiin. Punatukkainen nainen katsoi itseään peilistä. Hänen nimensä oli Tarja. Tarja kohensi olkapäältä rinnan yli roikkuvaa keltaista nauhaa, jota koristivat kunniamerkit, ja katsoi että se asettui siististi. Jännitys kipristi vatsassa. Tarja emännöi juhlia ensimmäistä kertaa presidenttinä, ja se oli tärkeä ja juhlava asia.

Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama, mutta yhteensä 24:n kirjoittajan ja 41:n kuvittajan yhteinen ponnistus innostaa tavoittelemaan unelmia innostavien satujen muodossa. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into Kustannus, 2018) ei ole kuitenkaan mikä tahansa satukirja, vaan esittelee kaikenikäisille lukijoille kiinnostavia elämäntarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat tähdänneet korkealle ja onnistuneet, vaikeistakin oloista huolimatta. Oman elämänsä sankarit ovat menestyneet niin politiikassa, musiikissa kuin urheilussakin, mutta ilahduttavasti mukaan ovat päässeet myös suurelle yleisölle tuntemattomammaksi jääneet rohkelikot läpi Suomen historian: naisten joukosta löytyy mm. lotta, geenitutkija, rauhankasvattaja ja useampia aktivisteja.

Konsepti on sama läpi kirjan: jokaisen naisen tarina on tiivistetty kahden sivun mittaiseen, tiiviiseen elämäkertaan tai päähenkilön elämän merkittävää hetkeä kuvaavaan tunnelmapalaan. Varsinaista tekstiä täydentävät kauniit, eri tyylein toteutetut muotokuvat sekä tiivistelmä päähenkilön titteleistä, asemista ja saavutuksista. Kirjan voi halutessaan lukaista nopeasti läpi, sillä lasten ehdoilla kirjoitetut tekstit ovat kevyitä ja kertovia. Suuret määrät samalla kaavalla rakennettuja esittelyitä käyvät kuitenkin nopeasti liian toisteisiksi, ja parhaimmillaan kirja onkin varmasti pienissä pätkissä, esimerkiksi perheen yhteisenä iltasatuna tai lyhyen lukuhetken täytteenä.

Koska kirjaa on ollut tekemässä suuri joukko, on sisällössä luonnollisesti tyylillistä vaihtelua. Osa teksteistä on selkeämmin elämäkerrallisia, mahdollisesti jo olemassa olevaan elämäkertaan tai esimerkiksi haastatteluihin perustuvia kokonaisuuksia, joissa käydään läpi kyseisen naisen elämän tarina aina lapsuudesta kuolemaan tai viimeisimpiin saavutuksiin. Osa kirjoittajista on valinnut fiktiivisemmän lähestymistavan, ja kauan sitten eläneetkin naiset saattavat saada uusia repliikkejä suuhunsa. Pituus, tarinoiden rohkaiseva tunnelma ja hyvin erilaisten suomalaisten naisten positiivinen elämänasenne (tai sen korostaminen) kuitenkin sitovat pätkät yhteen erittäin ansiokkaaksi kokoelmaksi: mukana on todella monipuolinen joukko eri alojen vaikuttajia, ja kirja onnistuu myös aikuisen lukijan helposti lähestyttävänä yleissivistäjänä. Muistaisitko sinä esimerkiksi Wivi Lönnin (ensimmäinen suomalainen nainen, joka johti omaa arkkitehtitoimistoa) tai Aurora Karamzinin (hyväntekijä, joka toi diakoniatyön Suomeen ja perusti lastenkoteja ja lastentarhoja) elämäntarinoiden pääkohdat?

Kuten otsikkokin toteaa, nämä sankaritarinat sopivat naisnäkökulmastaan huolimatta aivan jokaiselle: naiseus ei ole tämä kirjan keskiössä tai siitä nauttimisen vaatimuksena. Kirja on ennen kaikkea raikas, tosielämästä voimansa saava satukirja siitä, miten eri tavoin menestystä voi saavuttaa ja rohkeutta ilmentää: jokainen voi olla oman elämänsä sankari, kun tarttuu toimeen omalla alallaan ja uskoo itseensä. Tästä kertoo myös kirjan julkaisun joukkoistaminen: kirjoitus- ja kuvitustalkoiden lisäksi sankaritarinoiden julkaisun mahdollisti 725 mesenaattia lahjoituksineen. YK:n entisen apulaispääsihteeri Helvi Sipilän sanoin: ”En hyväksy selitystä, että jokin asia olisi mahdoton toteuttaa. Sellainen asia vie vain enemmän aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä.”

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Jussi Perälä: Ikuinen säätö – Helsingin huumemarkkinat

Onnistuneen huumekaupan perusedellytyksiä on, että ”homma pitää kelata loppuun”, kuten aivo Artsi kertoi. Hän selvensi tarkoittavansa sitä, että huumemarkkinoiden ylemmällä tasollakaan toimivat ihmiset eivät ajattele asioita aivan alusta loppuun vaan useimmiten tekevät jonkin virheen yrittäessään toimittaa huumeita maahan. Virheitä tehdäänkin koko ajan. Rahaa ei ole tarpeeksi, pelataan velkarahalla, yhteydenpito on kallista ja sekavaa, kuten koko toiminta ylipäätänsäkin. Kaikki näyttäytyvät samassa paikassa. Käytetään omia aineita tai ollaan aine-erien kanssa fyysisesti kosketuksessa. Näistä tapahtumista jää aina todisteita.

Valtiotieteen tohtori Jussi Perälän Ikuinen säätö – Helsingin huumemarkkinat (Like 2013) perustuu Perälän sosiologian oppiaineeseen tekemään väitöskirjaan. Pääkaupunkiseudun huumeiden käyttäjien arkeen sukeltava väitöskirja syntyi melko epätavallisella tavalla: Perälä teki kenttätutkimusta seitsemän vuoden ajan vuosina 2000–2007 haastattelemalla ja viettämällä runsaasti aikaa huumeiden maailmassa. Tutkimuksesta sovellettu tietokirja valottaakin paitsi huumemarkkinoiden anatomiaa, Suomen huumeiden käytön historiaa ja vankilaelämää, myös Perälän omiin havaintoihin perustuvaa kaoottista arkipäivän kuvausta. Teoksen pääajatus ilmenee jo otsikossa: Perälän mukaan huumemaailma ei enimmäkseen ole järjestäytynyttä ja kovaa rikollisuutta, jota elokuvat ja media mielellään glorifioivat. Päinvastoin, käyttäjien arki on sekavaa, toilailujen ja vankilapelkojen värittämää selviytymistä päivästä toiseen, mutta kierteestä on lähes mahdotonta hypätä sosiaalisen verkon ja aineiden koukuttavuuden vuoksi.

Kirjassa äänensä saavat (anonyymisti) kuuluviin niin strategisella tasolla toimivat ”aivot”, jännityksen ja sosiaalisten ympyröiden koukuttamat myyjät ja katukuvassa sekoilevat pirinistit, joita muut käyttäjät katsovat kieroon. Alamaailman vastapainoksi haastatteluja on saatu myös poliiseilta ja vankilahenkilökunnalta. Vuosien mittaisen kenttätutkimuksen myötä solmitut henkilökohtaiset suhteet tutkimuskohteisiin saavat kirjan painopisteen pysymään kuitenkin vahvasti huumemaailmassa: tekstiä maustetaan Perälän kenttämuistiinpanoilla sekä haastateltavien suorilla lainauksilla. Vaikka Perälä pysyttelee enimmäkseen objektiivisella kuvauksen tasolla, suhteet eivät voi olla vaikuttamatta lopputulokseen: rivien välissä on paljon huolta ja empatiaa, mutta toisinaan myös toimintatapojen ihmettelyä. Pikkurikollisten absurdit oveluudet laittavat toisinaan nauramaan: myyjä ja ostaja sopivat puhelimitse salakielellä huumekaupasta, mutta poliisien salakuuntelun pelossa koodikieli menee niin monimutkaiseksi, ettei kumpikaan ymmärrä toista.

Aihe on todella mielenkiintoinen ja väitöskirjaan perustuvana Ikuinen säätö perehdyttää lukijansa huumemaailman eri puoliin hyvin systemaattisesti ja faktoihin nojaten. Ikävä kyllä lukukokemus ei nouse odotusten tasolle, sillä teos on hyvin raskaslukuinen, erityisesti tyylillisen epätasaisuuden vuoksi. Tieteellisen tekstin konventioita ei ole täysin häivytetty, vaan ne ovat jääneet puoliksi näkyville: toisaalla teksti on täynnä slangia ja arkisiakin rakenteita, mutta toisaalla aineiston yksityiskohtia toistetaan pikkutarkasti analysoiden uudestaan ja uudestaan. Kieli tuntuu omaan makuuni muutenkin viimeistelemättömältä lyhyine päälauseineen ja arkikielisyyksineen, mutta se voi olla myös tietoinen valinta, kun sisältökin on rujoa. Kirjan edetessä silmille alkoi hyppiä myös teesi huume-elämästä ikuisena säätönä: se tulee lukijalle harvinaisen tutuksi jatkuvana säätö-sanan viljelynä.

Teoksen nautinnollisinta antia ovat kokoavat ja yleiskuvaa tarjoavat viimeiset luvut. Luvussa IV Säätö on ikuista Perälä pohdiskelee kiitettävän monipuolisesti huumepiireistä irrottautumisen vaikeutta, korvaushoitoihin pääsemisen mahdottomuutta ja huumetuomioiden kovuutta ja yleisyyttä; tiedossa kun on, etteivät vankiloiden resurssit riitä kuntouttavaan toimintaan. Usein ne jopa vaikeuttavat huumemaailmasta poistumista tai toimivat porttina sinne päätymiseen: vankilat ovat oma aktiivinen huumemarkkina-alueensa sekä oiva paikka rikollisten kontaktien luomiseen. Haastateltavien sitaatit ja kevyellä pensselillä maalaillut elämäntarinat ovat erittäin mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta harmillisesti niiden koko potentiaalia ei ole otettu käyttöön: teksti kulkee asia edellä ja sitaatteja on vain ripoteltu sinne tänne lähdeviitteiden virkaa toimittamaan.

Hätkähdyttävintä kirjassa on kuitenkin Perälän oma kokemus huumeiden puoleensavetävyydestä: vuosien tuttavuus huumetoimijoiden kanssa veti mukaansa myös puolueettoman tutkijan, joka oli hyvin perillä kuvioiden sekavuudesta, vaarallisuudesta ja ankeudesta. ”Sopeutuminen niin sanottuun normaalielämään ei ollut kivutonta. Ihmissuhteet olivat kärsineet ja osa niistä loppunut pysyvästi. Tavallinen elämä tuntui tylsältä. Kentältä opittu kieli oli tarttunut sanavarastooni, ja ulkomuotoni oli muuttunut. Maailmankuvanikin oli muuttunut, olin tullut kovemmaksi ja kyynisemmäksi.”

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 17: Tutkijan kirjoittama kirja