lokakuu 2019 – Sivuhenkilö

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Meitä tyttäriä piti ohjata ja pakottaa elämään suurennuslasin alla. Pojat olivat poikia, he saivat nauraa, juosta ja olla vapaita. Pojista tuli miehiä avioliitossa, minun sukupuolestani ei tullut koskaan naisia. Olimme tyttäriä, äitejä ja isoäitejä.
Miehet olivat ihmisiä. Heidän syntinsä johtui lihan himosta, jota me tyttäret jollain kummallisella tavalla eritimme. Olin kysynyt isältä, mitä lihaa tarkoitettiin. Olin haistellut itseäni, äitiäni ja siskoani ja yrittänyt eritellä synnin tuoksun. Läps! Minun poskeni punoitti.

Essi Ihosen esikoisromaani Ainoa taivas (WSOY, 2018) kertoo 17-vuotiaan Ainon rankan mutta toiveikkaan tarinan aikuistumisesta ja konservatiivisesta uskonyhteisöstä irtautumisesta. Ylioppilaskirjoitusten, tulevan opintoalan ja muiden tulevaisuudensuunnitelmien sijaan eniten tilaa Ainon mielessä vievät pelottavat ajatukset heti täysi-ikäisyyden kynnyksellä vääjäämättä koittavista velvollisuuksista: avioliitosta, raskauksien sarjasta ja oman tahdon piilottamisesta. Ihonen kuvaa hienosti nuoren, naiseksi hiljalleen kasvavan tytön ristiriitaa kahden maailman välissä: toisaalta halu kuulua seurakuntaan ja olla hyväksytty on valtava, mutta toisaalta Aino ei saa vanhempiensa ylenkatsomia itsenäisiä ajatuksia yliopistohaaveineen pois mielestään. Ainoa taivas luokitellaan nuortenkirjallisuudeksi, mutta vaikeiden ja syvällisten aiheidensa ansiosta tarina ei tunnu kevyeltä aikuisellekaan lukijalle.

Tarinan päähenkilö Aino on kolmilapsisen esikoislestadiolaisen perheen 17-vuotias kuopus. Hänen isänsä on ankara, tuplasti vaimoaan vanhempi mies, joka kostaa henkilökohtaisia pettymyksiään jälkikasvulleen: kotona kirjaimellisesti eletään Herran nuhteessa, ja jokainen käsky perustellaan julmalta tuntuvan Jumalan tahdolla ja sukupuolten eroilla. Kirjan alussa Ainon elämä on monella tapaa merkittävässä käännekohdassa: lukiossa täytyy alkaa tehdä tulevaisuutta koskevia päätöksiä ylioppilaskirjoitusten myötä. Ainon vuotta vanhempi sisko ja paras ystävä, Suvi, on menossa naimisiin ja muuttamassa kotoa, jättäen Ainon kolmisin etäisten ja ankarien vanhempien kanssa. Isoimman mullistuksen aiheuttaa kuitenkin etäisesti seurakunnasta tuttu, muutamia vuosia vanhempi Armo: pitkään yksinäisyydestä ja vierauden tunteesta kärsinyt Aino saa vihdoin maistaa yhteenkuuluvuuden ja normaaliuden tunnetta, kun nuorimies kosii häntä. Aina auktoriteetteja uskollisesti totellut tyttö ei uskalla kieltäytyä avioliitosta, vaikka naimisiinmeno tarkoittaakin yhteisön sosiaalisten sääntöjen mukaan opiskelu- ja työhaaveista luopumista: naisten koulutukselle ei nähdä arvoa ehkäisykiellosta seuraavan raskaus- ja lastenkasvatuskierteen vuoksi.

Hetken aikaa asiat sujuvat paremmin kuin aikoihin: vanhemmat ja muut seurakuntalaiset tuntuvat yhtäkkiä suopeammilta tulevaa morsianta kohtaan, ja ensimmäisiä kertoja Aino pääsee mukaan muiden tyttöjen sisäpiireihin. Kuukausien vieriessä, täysi-ikäisyyden lähestyessä ja hääpäivän häämöttäessä aina uskontonsa oppeja kyseenalaistanut Aino alkaa käydä tavallistakin levottomammaksi: miksi hän toimii, kuten muut häneltä odottavat, eikä kuten itse haluaisi? Miksi tuntuu pienemmältä pahalta pettää omat toiveensa kuin joukon lähes tuntemattomia seurakuntalaisia? Miksi olisi väärin haluta erilaisia asioita kuin vanhempansa? Nuori nainen joutuu käymään perustavanlaisia kysymyksiä läpi salaa muilta, valtavan paineen ja painostuksen alla. Kun kysymyksiä alkaa olla enemmän kuin vastauksia ja mielenterveys rakoilla, Aino saa tuekseen liikkeestä irrottautuneen isoveljensä Valon. Erityisesti tämän liikkeen ulkopuolinen vaimo Leeni käy erityisen tärkeäksi mentoriksi omien rajojen ja oikeuksien hahmottamisessa.

Ihonen kuvaa hienosti hyvin autoritaarisen isän ja lähipiirin puristuksessa kasvaneen tytön kamppailua henkisestä elintilastaan. Aikuisuuden kynnyksellä alkaa hahmottaa lapsuuttaankin paremmin, ja Aino alkaakin ensimmäistä kertaa kokea suurta pettymystä ja jopa suuttumusta vanhempiensa empatian, tuen ja rakkauden puutteeseen. Vuosikausia jatkunut pelolla hallitseminen on jättänyt jälkensä, eikä lopullisten päätösten – niiden itselle oikeidenkaan – tekeminen ole helppoa. Onnekseen Ainolla on tukenaan välittäviä läheisiä, jotka auttavat parhaansa mukaan kohti oman itsensä löytämistä.

Ainoa taivas on mielenkiintoinen ja hienosti monenlaisia vaikeita tunteita välittävä kirja. Itsekin esikoislestadiolaisen taustan omaava Ihonen osaa pukea Ainon henkisen kamppailun ja kasvun sanoiksi selkeällä ja helppolukuisella, mutta silti erittäin koskettavalla tavalla. Väitän, että aiheestaan huolimatta jokainen voi samastua päähenkilöön, sillä kirjan perimmäinen teema – aikuistuminen ja oman tahtonsa löytäminen – on jokaiselle tuttu, harvalla täysin ilman haasteita. Viime vuonna ilmestynyt kirja on myös erittäin ajankohtainen, sillä Ainon tarina nostaa vahvasti esille myös sukupuolten välisen tasa-arvon tärkeyden. Kiihkottomasti kuvattu tarina jää mieleen ja pakottaa lukemaan pikaisesti loppuun.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 13: Kotimainen lasten- tai nuortenkirja

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

Lehmusten latvukset rajoittavat monimutkaisella ääriviivallaan talon järvelle näkyvän osan. Vastarannan vaaralla oleviin asumuksiin, Manun mökkiin ja Syrjämäkeen, talo näkyy melkein kokonaan, pihoineen kaikkineen. Niin ovat talot ja asumukset, joita suviaamu kirkastaa. Se kirkastaa huoneet sisältäkin. Vanhanaikaiset pitsiverhot, hohtavan valkoisiksi tärkätyt, eivät aamun vakivoimaa paljonkaan heikennä, ehkä sen virkeää terävyyttä hiukan pehmentävät.

Toistaiseksi ainoa nobelistimme F. E. Sillanpää tuli palkituksi syvästä ja ymmärtävästä maalaiselämän ja -väestön kuvauksesta. Teoksessaan Ihmiset suviyössä (Otava 1934) Sillanpää onkin omimpien teemojensa äärellä: kesäkuisen maaseudun öissä tapahtuu sarja kauniita ja kauheita asioita, jotka muuttavat useiden ihmisten elämän suunnan lopullisesti. Kirja kuvaa muutamaa kaunista kesäpäivää ja -yötä juuri ennen kiireisen heinäntekokauden alkua, ja päärooleissa loistaa useampikin kyläyhteisön jäsen perhekuntineen. Yössä vaeltavat muun muassa kesää maalla viettävä ja ihastunut opiskelijatyttö Helka, sakkoja ja sydänsuruja paennut tukkilainen Nokia, ison talon unettomuudesta kärsivä vanhaemäntä sekä juoppo perheenisä Mettälä, joka ei palaakaan työkomennukseltaan kotiin. Eri yhteiskuntaluokista olevia henkilöitä yhdistää sama pieni kylä ja levottomuus, jota hoidetaan kesäöissä samoilemalla.

Itselleni kirjan alku oli ehdottomasti haastavin osuus, sillä tarina alkaa suorastaan ilman tarinaa: lukija voi vain avuttomana seurata sivutolkulla jatkuvaa miljöön kuvausta. Sillanpää maalailee leveällä pensselillä idyllisiä luonto- ja tuokiokuvia ja kieli on eittämättä kaunista, mutta koska teoksen alussa ei totuttuun tapaan tutustuta yhteenkään henkilöhahmoon – vaan päinvastoin syvennytään yksinäisten mökkien ikkunanpieliin ja metsän lintujen mielialoihin –, on tekstiin hyvin vaikea eläytyä ja keskittyä. Kunhan alusta vain selviää, tarinasta kehkeytyy kuitenkin hienosti koottu kokoelma toisiinsa eri tavoin liittyvistä ihmiskohtaloista 1930-luvun suomalaisessa maaseutuyhteisössä.

Ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja pohjustaa ja kuljettaa moniaalle hajautuvaa tarinaa mökistä mökkiin ja päivästä toiseen. Sillanpää esittelee joukon persoonallisia ja keskenään hyvin erilaisia hahmoja, joita kaikkia hän onnistuu kuvaamaan empaattisesti, aidonoloisesti ja koskettavastikin. Osa kymmenistä mainituista nimistä vierailee kirjassa vain muutamissa luvuissa, mutta silti yksikään ei tunnu jäävän huolettomasti tai yksiulotteisesti kuvatuksi: murhamiehen tausta selitetään suurella (ja yllättävän modernilla!) henkilökohtaisella tragedialla, taiteilijan vaimon mustasukkaisuuden syyt taas paljastetaan lukijalle jo kauan ennen kuin mistään vaimosta on tietoakaan. Hahmojen väliset suhteet ja toiminnan seuraukset on mietitty tarkoin. Kun yksi henkilö puuhaa arjessaan, toisessa luvussa joku toinen kuvaa, miten se on häneen vaikuttanut – ja kenties myöhemmin vielä ilmenee, että kolmaskin on asiaa todistanut ja siihen reagoinut. Pienessä yhteisössä harva asia pysyy salaisuutena, mutta kuvatun ajankohdan ihmiset ovat myös eri tavalla riippuvaisia toistensa avusta ja tekemisistä kuin nykyään: puhelimia on harvassa ja välimatkat pitkiä, ellei omista hevosta tai jopa uudenkarheaa automobiilia.

Kirjan alussa luontokuvauksesta saattaa saada hetkeksi yliannostuksen, mutta se todella on myös teoksen vahvuus. Sillanpää kuvailee jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti säätiloja, metsän eläimiä, heinän väriä ja salaisina tapaamispaikkoina toimivia siimeksiä. Tulivatpa selostukset kertojalta tai kulloinkin päähenkilönä toimivan hahmon suusta, kuvaukset rakentavat ja ylläpitävät ainutlaatuista maaseudun kesäyön tunnelmaa, joka säilyy läpi kirjan. Luonnon äänet, ihmeellinen pohjoisen valo ja jatkuvasti takaraivossa tykyttävä tietoisuus tämän suloisen vuodenajan rajallisuudesta pakahduttavat sivujen tälläkin puolen.

Samanlaisella tarkkanäköisyydellä ruoditaan myös kylän ihmiset toiveineen, pelkoineen, menneisyyksineen ja tavoitteineen, mutta tyyli ei ole lainkaan raskas tai luettelomainen. Hahmot tehdään lukijalle tutuiksi pala palalta, hienovaraisesti ja mielenkiintoisesti. Kun kirjan keskeisimmät henkilöt on esitelty, on tarinaan kuin huomaamatta ilmestynyt jännite jo saanut lukijan täysin koukkuun. Useammat päähenkilöt eivät laimenna tarinan imua, vaan päinvastoin vauhdittavat sen yhä kiihkeämmille kierroksille. Tarinan päättyessä, maanantaiaamun sarastaessa, yksittäisistä tarinoista on muotoutunut yhtenäinen ja kaihoisan kaunis oodi elämän vääjäämättömälle kiertokululle. Ihmiset suviyössä on Valtion kirjallisuuspalkintonsa (1935) ansainnut.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 5: Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Viljo Kajava: Vallilan rapsodia

Pihan tytöt

Aamuisin ulko-ovella
kun lähdemme talosta samaan aikaan
he ujosti nyökkäävät,
eivät niiaa enää. Näinkö aika kului?

Tytöt jotka leikkivät
tyttäreni kanssa, kävivät koulua,
huomaamatta aikuisia
liikuttavan muodikkaita minihameita.

Avaavat oven minulle,
hämmentyen kiitän, hymyä tapaillen;
ja kaksi aikakautta
sivuuttaa toisensa. Nyt hyvästellään.

Runoilija ja lehtimies Viljo Kajava eli aikuiselämäänsä Vallilassa ja myös kirjoitti kaupunginosasta mittavaan tuotantoonsa. Luin kotiseutuhengessä Kajavan runokokoelman Vallilan rapsodia (Otava 1972), jossa nimensä mukaisesti liikutaan Vallilan kaduilla ja sisäpihoilla. Yhteiskunnallisista aiheistaan tunnettu Kajava näyttäytyy tässä kokoelmassa toisaalta köyhiä ja kipeitä puolustavana yhteiskuntakriitikkona, toisaalta elämän herkistämänä vanhempana miehenä. Runoissa otetaan kantaa päivän politiikkaan ja kaupungistumisen ongelmiin, mutta yllättävissäkin kohdin osataan pysähtyä hetkiin: erityisesti lapsia ja heissä näkyväksi tulevaa vuosien vierähtämistä käsitellään liikuttavasti. Nykylukijalle Vallilan rapsodia on myös iästä riippuen joko hämmentävä tai nostalginen tuulahdus menneeseen Helsinkiin; eipä tulisi enää mieleenkään odottaa ”Vallgårdin lypsykarjaa” ilmestyväksi nurkan takaa…

Runokokoelmana Vallilan rapsodia jakautuu seitsemään nimeämättömään lukuun, joihin viitisenkymmentä vapaarytmistä runoa tasaisesti jakautuvat. Runot ovat pääasiassa lyhyitä, kahden-kolmen säkeistön mittaisia; myös muutamia pidempiä, sivun tai puolitoistakin täyttäviä kuitenkin löytyy. Runoissa luonto ja taitelijan oma ympäristö ovat läsnä, mutta kun 1970-luvun (tai aiemmassakin?) Vallilassa ollaan, siihen lukeutuvat myös pölyiset kadut ja haisevat tehtaat väsyneine työläisineen; perinteiset koivu- ja järvimaisemat loistavat poissaolollaan, kun runojen puhujat tallaavat Puu-Vallilan kuppiloissa ja taloyhtiöiden rappukäytävissä. Silti Kajavan Vallila on aivan eri kuin nykyisin tuntemamme: eläinten lisäksi katujen kulmista löytyy myös aivan eri mitoissa (tai ainakin erilaatuista) kurjuutta, vaarallisia sairauksia, köyhyyttä ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa:

”(– –)Täällä Vallgårdissa mäntyä, sekametsää,
mistä lypsykarjaa
jo kaupungin portille takaisin ajetaan.
Täällä suosilmäkkeitä,
notkoja, ummehtuneen kaatopaikan huuruja,
avoimia viemäriojia, lavantautilätäköitä,

joiden takia seudun ainoa lääkäri
väsyneenä istuu liikkumatta tuolissaan.”
(Ote runosta Iltarusko)

Runoissa toimijoina ja katseen alaisina ovat korostetusti hiljaiset ahertajat: tehdastyöläiset, rengit, lehmipojat ja parempaa tulevaisuutta kohti pyrkivät koululaiset ja opiskelijat. Välillä heidän arkeaan kuvaillaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, toisinaan äänenä toimii ulkopuolinen, toisinaan mieheksikin mainittu henkilö – kenties kaupunginosaa kiertävä ja kaduntallaajia havainnoiva Kajava itse? Suurin osa runoista käsitteleekin kadulla kulkevia ihmisiä arkisissa askareissaan, ja luontokuvaukset, oivallukset ja yhteiskunnallinen pohdinta lisätään ihmiskuvauksen päälle, ei toisinpäin.

Itselleni kokoelman koskettavimmaksi osioksi nousivat sinne tänne ripotellut kuvaukset lapsista ja nuorista; Kajava tarkkailee heitä lempeällä ja rohkaisevalla katseella, toisinaan ehkä hieman naureskeleekin tupakoita koulunportteihin tumppaaville teinipojille. Sieltä täältä siintää kuitenkin myös kaihoisampi tunne ajan kulumisesta ja asioiden muuttumisesta: kaupunki ja Suomi muuttuvat vauhdilla, mutta vielä syvemmältä kirjoittajaa koskettaa aikakausien ja ihmisten, myös itsensä, muutos. Erityisen herkästi tuota vaikeasti kuvailtavaa tunnetta koskettaa tämän kirjoituksen alkuun nostamani haikea, mutta muutoksen rimpuilematta hyväksyvä runo Pihan tytöt, jossa mies yhtäkkiä huomaa lapsensa ystävien kasvaneen aikuisiksi – niin kai hänen tyttärelleenkin sitten on jo käynyt. Kokoelmassa päästetään irti menneistä vuosista niin henkilökohtaisella tasolla kuin yhteiskunnallisestikin, vanhojen rakennusten ja maatalouden väistyessä kaupungistumisen ja tehokkuuden tieltä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 7: Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt

Takashi Hiraide: Kissavieras

Chibille puutarha taisi olla kuin metsä. Toisinaan, kun kuljeskelimme yhdessä Chibin kanssa puutarhassa, aalto kulki koko sen ruumiin läpi kuin se olisi tuntenut koko ympäristön vahvasti sisimmässään. Se pinkoi täyttä vauhtia koko pihan ympäri kuin järkensä menettäneenä ja kiipesi sitten korkealle puuhun. Se heittäytyi ilmaan ikään kuin olisi harhautunut toiseen suuntaan, ja tärisi sen jälkeen hillittömästi… Me seurasimme tapahtumasarjaa vierestä.

Japanilaisen Takashi Hiraiden Kissavieras (alk. Neko no Kyaku, 2001; suom. Raisa Porrasmaa, S&S, 2016) on pieni ja kaunis teos kaikille kissaihmisille sekä arkisista, haikeista kuvauksista viehättyville. Kissavieras tutustuttaa kustannusalalla työskentelevän, vajaa 40-vuotiaan pariskunnan arkeen 1980- ja 1990-lukujen vaihteen Japanin hiljaisessa lähiössä. Nimensä mukaisesti juonta kuljettaa eteenpäin naapurista omapäisesti pariskunnan pihan puolelle karkaileva kissa, Chibi, mutta taustalla kuljetetaan yhteiskunnallista kuvausta alkavasta lamasta nousevine työttömyyslukuineen ja asuntokuplan puhkeamisineen.

Nimeämättömiksi jäävät puolisot elävät rauhallista elämää Tokion laitamilla, pienen lähijuna-aseman lähettyvillä. Kustantamoalan ammattilaiset ovat hetki sitten vaihtaneet freelancereiksi, sillä pariskunnan mies päätti vakavan sairautensa jälkeen vihdoin irtisanoutua päivätyöstään tavoitellakseen unelmaansa, kirjailijan uraa. Menojen kutistamiseksi pariskunta muutti vanhemman pariskunnan pihapiirin nurkkaan pienehköön piharakennukseen. Päivisin pariskunta työskentelee kotonaan ja jutustelee satunnaisesti kahdeksankymppisen vuokranantajansa kanssa, iltaisin he valmistelevat tarvittaessa seuraavaa työpäivää ja vierailevat taiteilijaystäviensä näyttelyavajaisissa ja julkaisutilaisuuksissa – parin arki on hiljaista, ja irtisanoutuessa tietoisesti otetut taloudelliset riskit huolestuttavat jatkuvasti.

Epäselvien tulevaisuudennäkymien ja rahaongelmien keskelle tuo vaihtelua ja iloa juurikin luonteikas kissa, jonka naapurin pieni poika adoptoi kadulta. Vilkasluonteinen eläin alkaa rampata pariskunnan pihalla ja asunnossakin kuin vakituinen asukas konsanaan, ja (omasta tahdostaan) lapseton pariskunta kiintyy pian eläimeen kuin omaan lemmikkiinsä. Erityisesti vaimo nauttii kissan seurasta ja järjestää sille oman nukkumasopen pariskunnan makuuhuoneeseen, sillä luottamuksen kasvaessa kissa alkaa myös yöpyä parin luona. Eräänä päivänä Chibi kuitenkin lakkaa saapumasta, ja samoihin aikoihin iäkäs vuokranantaja kertoo hankkiutuvansa talosta eroon. Hetken parista tuntuu, kuin viimeinenkin toivo olisi kadonnut. Hiljalleen masennus vaihtuu kuitenkin lempeäksi tyhjyydeksi, eivätkä uuden asunnon pihapiirin kissat tuo enää pelkkiä kipeitä muistoja mieleen.

Kissavieras on lämminhenkinen mutta surullinen kertomus siitä, miten vahvasti eläimet voivatkaan meihin vaikuttaa. Tiukassakin paikassa eläimen välitön läsnäolo ja sen arvoituksellisten silmien takainen, omalakinen maailma palauttavat ajatukset synkkyydestä vähintäänkin maan pinnalle, usein myös valon puolelle. Hiraide kuvaa tarkasti ja hauskasti pienen Chibi-kissan oikukasta käytöstä ja kissoille ominaisia hepuleita leikkien lomassa; jokainen kissan kanssa elänyt tai niitä pidempään tarkkaillut varmasti tunnistaa kuvauksista jotain hyvin tuttua ja hellyttävää.

Hiraiden teos ei kuitenkaan ole vain kirja kissoista tai lemmikeistä; ennemminkin se on kirja miehestä, jonka elämään kissa vaikutti syvästi ja monella tapaa. Noin 150-sivuiseen romaaniin mahtuu myös yllättäviä filosofisia elementtejä. Minäkertojana toimiva mies pohtii useaan otteeseen Niccolò Machiavellin teoriaa kohtalosta ja inhimillisestä voimasta (fortuna ja virtù) peilaillen sitä omaan ja ystäviensä elämiin, ja monessa kohtauksessa esiin nousevat stereotyyppisen japanilaiset pohdinnat luonnon kauneudesta ja sen äärellä hiljentymisestä. Ei tule mieleeni toista romaania, jossa keski-ikää lähestyvät päähenkilöt tekisivät tosissaan tuttavuutta sudenkorentojen kanssa tai leikkisivät asuntonsa ikkunan heijastusten kanssa. Juuri siksi haikeuden ja vastoinkäymisten värittämä tarina on kuitenkin toiveikas: elämä jatkuu, eikä koskaan ole liian synkkä hetki pysähtyä elämän pienten ihmeiden äärelle uteliaan lapsen tavoin.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 39: Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja