Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kun seison Rungstedlundissa Karenin työpöydän äärellä, sen josta näkee suoraan myrskyävälle merelle, ajattelen, ettei Karenin todellinen esikuvallisuus ehkä ollutkaan hänen elämässään Afrikassa, saati niissä vähemmän hohdokkaissa puolissa, joita hänen luonteestaan on paljastunut. Sen sijaan hänen todellinen esikuvallisuutensa on siinä, että hän nelikymppisenä, perheettömänä, työnsä ja kotinsa jättäneenä naisena kykeni vielä kerran keksimään itsensä uudelleen.

Mia Kankimäen toinen teos, Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018), on rönsyilyvyydessään hurmaava mutta myös hengästyttävä seikkailuromaanin, elämäkerran ja historiallisten naisten kohtaloita valottavan tietokirjan sekoitus. Naiset joita ajattelen öisin on hyvinkin läheistä sukua Kankimäen esikoisteokselle Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013): tälläkin kertaa keski-ikäinen nainen (kirjoittaja itse) päättää ottaa ja repäistä, jättää päivätyönsä, alkaa tutkia kiinnostavia naisia ja kulttuureita ilman koulutusta sekä elää kuten historian havinaan unohdetut esikuvanaisensa: taiteilijat, seikkailijat ja tutkimusmatkailijat.

Proosan ja tietokirjallisuuden väliin sijoittuva teos esittelee jopa kymmenen poikkeuksellista naista osin elämäkerrallisin keinoin, osin Kankimäen omia oivalluksia ja tulkintoja selostavin päiväkirjamaisin osioin. Kankimäki ei vain toista naisten kohtaloita aiempien lähteiden perusteella, vaan lähtee ottamaan niistä itse konkreettisesti lisää selkoa. Noin puolentoista vuoden ajan Kankimäki matkustaa lukuisiin eri maihin naisten jalanjäljissä, palaa toisinaan Suomeen hengähtämään ja hakemaan apurahoja, kirjoittaa vimmatusti ja miettii, mitä seuraavaksi. Tälle mielenkiintoiselle, vanhan ajan seikkailun charmia ja naisille asetettujen tunkkaisten roolien murtamista uhkuvalle matkalle lukija pääsee mukaan.

Kun kirjallisen (ja epäakateemisen) tutkimuksen kohteina ovat muun muassa Afrikkaan sopeutunut kahvifarmari ja kirjailija Karen Blixen, ensimmäinen vapaa naistaiteilija Sofonisba Anguissola ja ihmissyöjäheimojen kanssa ystävystynyt tutkimusmatkailija Mary Kingsley, kyseessä ei olekaan mikä tahansa retki, vaan epäsovinnaisten ja inspiroivien naisten kohtaloiden selvittely. Kuten niin monesti huomataan, iso osa aikanaan merkittävienkin naisten tarinoista on pyyhitty näkymättömiin, eikä jalanjäljissä seuraamista ole tehty helpoksi. Kankimäki yrittää kuitenkin löytää jokaiseen henkilökohtaisen yhteyden, ottaa heidän elämästään suuntaa ja toteuttaa neuvojaan käytännössä.

Teos sisältää tasapuolisesti historiallisten naisten esittelyä ja tutkimista sekä Kankimäen oman elämän suunnan ja vapaan kirjoittajan arjen haasteiden päiväkirjamaista kuvausta. Kirjoitustyyli vaihtelee esseemäisestä keveydestä huumorin kautta aina taloustilanteesta, matkakohteen epämääräisistä oloista tai villieläimistä ahdistumiseen, mutta yli 400-sivuinen teos pitää lukijan kiinnostuneena loppuun saakka. Kustannustoimittajan turvallisesta työstä vapaaksi kirjoittajaksi jättäytynyt Kankimäki kohtaa pelkonsa ja epämukavuusalueensa niin savanneilla, Firenzen kaduilla kuin kirjailijaresidensseissä, ja kohtaa mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä.

Vaikka nautin valtavasti Kankimäen perusteellisuudesta ja värikkäästä kuvauksesta (jonka edellytyksenä ovat olleet vieläpä uskomattoman rohkeat ratkaisut), en saanut toisesta teoksesta yhtä paljon irti kuin esikoisestaan. Naiset joita ajattelen öisin kärsii moninaisesta henkilökaartistaan: yönaisia, maita ja matkoja tulee vyörynä, liikaa. Siinä missä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sukelsi syvälle Japaniin ja hovinainen Sei Shōnagonin tarinaan, toisen teoksen henkilöihin ei muodostu samanlaista, Kankimäen tarttuvan innostuksen luomaa sidettä. Jatkuva lentolippujen varailun ja uusien kokemusten etsinnän kuvaus väsyttää, kun punainen lanka ei ole yhtä selvä. En silti ihmettele kirjan saamaa valtavaa suosiota: ajatus kaiken tutun, totutun jättämisestä ja maailmalla seikkailemisesta kypsällä aikuisiällä on kutkuttavan epätavallinen ja kiehtova.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen

Sen sijaan minua huoletti, olisiko O:lla ennen vauvan syntymää mahdollisuutta pysähtyä miettimään, millä tavoin lapsi muuttaisi ajankäyttöä ja elämää arkitasolla. En pelännyt jääväni yksin, mutta pidin mahdollisena, että astuisimme uuteen elämäntilanteeseen eri asennoista, joista omani oli ehtinyt mukautua ajankäytön kankeuteen. Sukupuoli ei ollut pohdinnoissani merkityksetön tekijä: minä olin ehtinyt orientoitua elämän rajoittumiseen jo pelkästään raskauden ruumiillisuuden vuoksi. Se tuntui epäreilulta.

Minja Koskelan kolmas teos Äidiksi tuleminen (Into 2021) on omakohtainen pohdiskelma äitiyden ja raskauden mukanaan tuomista rooleista ja odotuksista. Henkilökohtaisen kokemuksensa kautta Koskela esittää kysymyksiä siitä, miten pysyä omana itsenään, kun kulttuuriset ja yhteiskunnalliset rakenteet helposti vievät mukanaan (tai jopa pakottavat) stereotyyppiseen ja rajoittavaan äitirooliin. Vaikka feminististen klassikkojen siteerausten myötä laajempi näkökulma on vahvasti läsnä, kirja ei ole tutkielma aiheesta. Sen sijaan kirja tuo kauno- ja tietokirjallisuuden keinoja yhdistellen esiin yhden henkilökohtaisen kokemuksen äidiksi kasvamisesta.

Äidiksi tuleminen jakautuu neljään lukuun, joista jokainen jakautuu eri tavoin teemaa lähestyviin alalukuihin. Tarinan pääjuoni käsittelee Koskelan mutkaista äitimatkaa aina ensimmäisestä, yllättävästä keskenmenosta surusta yli pääsemiseen ja lopulta uuden perheenjäsenen saamiseen. Pohdiskelevalla minäkertojan äänellä kirjoitettu osio kantaa kirjan alusta loppuun, ja havainnoi toteavaan tyyliin raskauden ja äitiyden teemoja sekä arkipäiväisiä toimia. Kuvauksessa käy hyvin ilmi, kuinka lapsen saapuminen maailmaan vaikuttaa myös siihen, miten vanhemmat näkevät parisuhteensa, sukulaissuhteensa ja paikkansa maailmassa uusin silmin – ja kuinka tämä muutos alkaa jo kauan ennen lapsen syntymää.

Pääjuonta tukevat useat, läpi kirjan vuorottelevat ja kirjoitustyyliltään kokeilevammat osiot. Yksi tällaisista osioista on luku luvulta valmiimmaksi tuleva kirje, jossa tuleva äiti puhuttelee vielä syntymätöntä lastaan. Hiljaisuus-otsikoiden alla kulkevat osiot taas keskittyvät Koskelan lapsuudenperheen vaikeisiin suhteisiin, joiden vaikutuksia itseensä ja tulevaan lapseensa kirjoittaja ruotii kiihkottomasti mutta hankalia tunteita peittelemättä. Omia osioitaan on myös kehosuhteelle ja sen kokemille muutoksille sekä äitiyden erilaisille kuvauksille, joita käsitellään muun muassa romaanien ja tietokirjallisuuden kautta, siteeraten ja tulkiten.

Ennen kirjaan tarttumista ajattelin sen sisältävän juurikin feminististä ja sosiologista teoriaa äitiydestä, kenties sovitettuna nykyhetken kotimaiseen tilanteeseen. Sen sijaan lukija pääseekin kirjan matkassa hyvin henkilökohtaisten ajatusten ja tunteiden äärelle, kuin kärpäseksi kattoon neuvolavastaanotoille ja lapsuudenperheen mykkäkoulujen hiljentämiin juhlapyhiin. Noin 200-sivuisen kirjan lukee nopeasti, mutta voisin hyvin kuvitella, että sen ääreen halutaan palata: helposti omaksuttava teksti käsittelee elämänkokoisia teemoja.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Osastolla ei ollut mitään yksityistä tilaa. Menimme Akin kanssa invavessaan. Seisoimme keskellä huonetta. Tanssimme hidasta itkua toisiamme vasten, ja Aki lupasi pysyä hengissä. Niistimme keltaisiin käsipyyhkeisiin. Nenäni oli peilissä ihan punainen.

Reko ja Tina Lundánin yhteinen romaani Viikkoja, kuukausia (WSOY 2006) on tiivis teos ajan rajallisuudesta, sairaudesta ja kuoleman kohtaamisesta. Kirja pohjautuu pariskunnan oikeasti kohtaamaan tragediaan, Rekon aivosyöpään sairastumiseen ja kuolemaan, ja teos jäikin kirjailijana ja ohjaajana tunnetun miehen viimeiseksi. Dialogimuotoinen kerronta valottaa hienosti sekä sairastuneen että läheisen syvimpiä ja rumimpiakin tuntoja, ja tiivistyvä juoni lähes pakottaa lukemaan kirjan kertaistumalta.

Kirjassa syövän kohtaava pariskunta, Minna ja Aki, elävät perinteisiä ruuhkavuosia: Akin kirjailijan ura, Minnan työt ja kaksi pientä tyttöä pitävät kiireisinä. Kaikki tuttu pysähtyy, kun Akin aluksi sitkeäksi migreeniksi luultu vaiva osoittautuukin lääkärin tutkimusten jälkeen vakavaksi aivosyöpädiagnoosiksi. Päällisin puolin terveelle ja nuorehkolle miehelle ja vaimolleen sairaus on valtava järkytys, mutta asian varmistava leikkausaika järjestyy nopeasti. Nuorille lapsille asiaa ei avata tarkkaan, joten huoli jää aikuisten kannettavaksi. Vaikka Aki makaa sairaalassa ja Minna selviytyy päivästä toiseen rauhoittavilla, arjen pyörien on epävarmasta tulevaisuudesta huolimatta pyörittävä: pienen Saaran synttärit, kauppareissut ja tavalliset askareet hoituvat mekaanisesti, läheisten tuella, tulevaa pelolla odotellen.

Kasvain todella osoittautuu pahanlaatuiseksi, ja tulos muuttaa perheen elämän lopullisesti. Syöpäklinikka, sädehoidot, raastavat pelot, kortisoliturvotukset, toiveikkaasti aloitetut vaihtoehtohoidot, läheisten välttely – sairaus leviää Akin aivoista myös parisuhteeseen. Lundánit kirjoittavat koskettavasti myös vihasta, ärtymyksestä ja itsesäälistä sekä itseä, puolisoa että tautia kohtaan – siis kaikesta siitä, mikä usein jää ylevien selviytymis- ja sairauskertomusten ulkopuolelle, mutta värittää sairastuneiden ja heidän perheidensä elämää jopa vuosia.

Myös Minnan ja Akin henkiset ponnistelut venyvät ja venyttävät heidän sietokykynsä äärimmilleen. Ensimmäisestä leikkauksesta, sädehoidoista ja lääkityksistä huolimatta kasvain uusii. Pitkä sairastaminen muuttaa pariskunnan tunnelmat intensiivisestä pelkäämisestä aaltoilevaksi liikkeeksi: kauhun helpottaessa aikaa jää toivolle ja aurinkoisille perhelomille, mutta myös riitelylle ja synkille keskusteluille. Yhteistä aikaa on todistetusti vähemmän kuin pariskunta oli joskus ajatellut, mutta ihminen ei aina toimi kaikista loogisimmin: Akikin uppoutuu kirjoitustyöhönsä, aloittaa yhteistöitä monen eri tahon kanssa ja kirjoittaa yöt läpeensä, vaikka samalla tiedostaa, että kaikki on pois läheisten kanssa vietetystä ajasta. Lopun lähestyessä – toisinaan selkeämmin, toisinaan vain kaukaisesti – jokainen arkinenkin valinta herättää miehessä ristiriidan: valitsinko tänään oikein, voinko elää tämän kanssa loppuelämäni?

Vaikka Viikkoja, kuukausia kertoo järkyttävän raskaista ihmiselämän kokemuksista, lukeminen ei ole vaikeaa: Minnan ja Akin vuorottelevissa kerrontavuoroissa tunteet ja tapahtumat eritellään tarkkaan, toteavaan tyyliin, joka toisinaan tuntuu olevan jopa jonkun ulkopuolisen kokijan kautta suodatettua. Jatkuva menettämisen pelko ja yksinkertainen väsyminen elämän epävarmuuteen ilmenevät toteavastakin tekstistä ja koskettavat, mutta hahmojen tunteet eivät muserra lukijaa; niitä annostellaan taitavasti ja harkitusti eikä vuodateta raakoina lukijoiden silmien eteen. Erityisesti kirjan loppu on tästä oiva osoitus: toivoa ei oikeastaan ole, mutta silti viimeiseltä sivulta päällimmäiseksi tunteeksi jää haikeuden sävyttämä rauha.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

”Luuletko sinä, että minusta on hauskaa aina vain odottaa. Mutta suuret asiat kypsyvät hitaasti ja nuorena murharyhmän poliisimies tekee pahimmat virheensä ja erehdyksensä kuvitellessaan, että hänen on aina oltava menossa ja t e h t ä v ä jotakin. Se juuri on pahin erehdys. Sillä meidän tehtävämme ei ole t e h d ä jotakin, siitä pitävät rikolliset huolen. Meidän tehtävämme on s e l v i t t ä ä.”

Mika Waltarin luoma helsinkiläinen komisario Palmu seikkailee yhteensä kolmessa dekkarissa, joista Komisario Palmun erehdys (WSOY 1940) on keskimmäinen. Vaikka kirjassa viitataan edeltävään osaan, toimii salapoliisiromaani mainiosti myös ilman aiempaa Palmu-tuntemusta. Inhimillisistä hahmoista, terävästä sanailusta ja leppoisasta mysteerien selvittelystä rakentuva teos on yhdistelmä hillittyä jännitystä, huumoria ja hauskaa ajanvietettä – unohtamatta hurmaavaa vanhan Helsingin kuvausta.

Komisario Palmun erehdys keskittyy varakkaan Rygseckin suvun tragedian ympärille. Kun arvostetun yrittäjäsuvun musta lammas, siveettömäksi ja ilkeäksi huhuttu Bruno Rygseck kuolee yllättäen omaan kylpyhuoneeseensa, Helsingin poliisilaitokselta hälytetään paikalle komisario Palmu uskollisine apumiehineen – tutkimuksissa avustavat herkeämättä minäkertojana toimiva poliisi Toivo Virta sekä ylietsivä Väinö Kokki. Kolmikkoa käsketään tekemään tutkimukset Kaivopuiston arvokiinteistössä matalalla profiililla, mutta Palmu haistaa tapauksessa heti palaneen käryä – murhan.

Kaivopuiston kartanossa riittää todistajia ja mahdollisia epäiltyjä. Brunon täti, iäkäs ja pelottava Amalia Rygseck sekä virallista avioeroa asumuserossa edesmenneestä odotellut rouva Alli Rygseck hyötyisivät hurjastelijan poismenosta. Brunon ystävä- ja lähipiiristä löytyy kuitenkin monenlaisia mahdollisia motiiveja. Miksi Rygseckin suvun yrityksessä työskentelevä insinööri Vaara ei suostu lähempiin tutkimuksiin? Mitä hovimestari Batlerilla on salattavanaan? Entä miten Rygseckin nuoret serkut Aimo ja Airi tai kaunis neiti Irma Vanne ovat joutuneet mukaan vyyhtiin?

Ennen kuin vuorokauttakaan on kulunut, tapahtuu Brunon kiinteistössä toinenkin murha. Ensin vastaan hangoitellut poliisipäällikkö taipuu antamaan Palmulle apulaisineen työrauhan ja paremmat resurssit, jotta kunniakkaan suvun pimeä mysteeri saadaan nopeasti päätökseen. Vastassa ei ole kuitenkaan mikä tahansa tapaus, sillä jopa kokenut ja aiempiakin murhia selvittänyt Palmu tekee lähes kohtalokkaaksi käyvän erehdyksen tutkinnan edetessä.

Waltarin Palmun seikkailut etenevät tyylipuhtaasti perinteisen dekkarin suuntaviivoin: murhia, muttei verellä mässäilyä, tiukkailmeisiä poliiseja mutta silti lämmintä huumoria. Poliisikolmikon ristiriitaiset välit tuovat kerrontaan oman hauskan mausteensa, kun yhdessä hetkessä nuorempi kollega Virta ihailee Palmun päättelykykyä ja toisessa suunnittelee eropapereiden jättämistä komisarion piikittelyjen takia. Tulkinnasta riippuen tämän sympaattisen, Palmun vaikutusvallan alla rimpuilevan aloitteleva virkamiehen voi nähdä kirjojen todellisena sankarina, vaikka naruja veteleekin Palmu.

Waltarin hahmojen luonteenpiirteitä on paisuteltu huumorin vuoksi, mutta vain sen verran, että tyyli pysyy edelleen realistisen puolella. Erityisesti itse päähenkilö Palmu on herkullinen hahmo: kuusikymppinen, laiska ja itseoppinut pätijä, joka rakastaa sikareita, ilmaisia lounaita ja nuorempien kollegoiden näpäyttelyä. Kaikessa raivostuttavuudessaan silti rakastettava mies omaa myös muita nopeammin leikkaavan järjen, ja se jos mikä saa erityisesti poliisivoimat antamaan heikot puolet pian anteeksi.

En nauti liian jännittävistä tai raaoista tarinoista, ja Palmut tarjoavat itselleni sopivan aivojumppatuokion ilman yksityiskohtaisia väkivaltakuvauksia. Moneen dekkariin verrattuna leppoisa tunnelma ei kuitenkaan tarkoita tylsyyttä, sillä laaja henkilögalleria ja yllättävät juonenkoukut saavat seuraamaan tarinan loppuun saakka. Nämä sopisivatkin mainiosti myös yläkouluikäisten luettaviksi, jos jo hieman vanhahtava kieli ei säikytä pois.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 31: Jännityskirja tai dekkari

Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila & Erica Åberg: Ulkonäköyhteiskunta: ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa

Tällainen itsevarmuuden ja oman kehon rakastamisen sanoma – – saattaa itse asiassa jopa lisätä yksilöihin, etenkin naisiin, kohdistuvia paineita: paitsi että yksilöitä vaaditaan kehittämään ulkonäköä norminmukaiseksi, vaaditaan heitä yhä enemmän myös kehittämään kykyä rakastaa itseään ja kehoaan oikealla tavalla. Kun ulkonäköpaineista tehdään yksilön ongelma, unohdetaan helposti, että paineet ovat ulkonäkökeskeisen kulttuurimme tuotteita ja että ahtaisiin ulkonäkömuotteihin sopeutumattomuudella on usein hyvin todellisia vaikutuksia riippumatta siitä, rakastaako itseään ulkonäöllisesti vai ei.

Turkulaiset taloussosiologit Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila ja Erica Åberg tutkivat mukavan keveästi kirjoitetussa teoksessaan ulkonäön merkitystä elämän eri alueilla menestymiselle suomalaisessa viitekehyksessä. Ulkonäköyhteiskunta – ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa (Into kustannus 2019) pohtii, onko Suomi jo niin sanottu ulkonäköyhteiskunta, jossa ulkonäön merkitys olisi levinnyt yleiskäyttöiseksi pääomaksi, joka vaikuttaisi vahvasti muuallakin kuin sen perinteisillä alueilla, kuten parinvalinnassa. Ulkonäön merkityksen (liika) vahvistuminen yhteiskunnassa typistää ihmiset toimijoista ulkonäöiksi, joiden arvoa ja menestystä mitataan ulkonäön vaalimisen, oikeanlaisen kuluttamisen ja vallitsevaan normiin sulautumisen mittareilla.

Tutkijaryhmä esittää, ettei Suomi vielä täytä lähes dystooppiselta kuulostavan ulkonäköyhteiskunnan kriteerejä, mutta matka sinne ei ole kovin pitkä. Some, fitness-villitykset ja korealaiset ihonhoitorituaalit ovat luoneet tänne Pohjolan perukoillekin kuplia, joissa ihmiset voivat määritellä itseään ensisijaisesti ulkonäön kautta sekä saada suurtakin etua ulkonäön ”oikeanlaisesta” kehittämisestä ja ylläpidosta. Kirjoittajat lähestyvät teemaa taloussosiologisesta näkökulmasta, ja kirjassa saakin paljon tilaa pohdinta erilaisista resursseista ja niiden jakautumisesta. Kasvonpiirteet, ruumiin koko ja muoto ja pukeutumistyyli ovat esimerkkejä tutkimusten erittelemistä ulkonäöllisistä resursseista, jotka jakautuvat epätasaisesti ja jotka voivat vaikuttaa monilla elämänalueilla työelämästä ystävyyssuhteiden solmimiseen – positiivisesti tai negatiivisesti.

Vaikka Ulkonäköyhteiskunta tarjoaa katsauksen myös kansainvälisiin teorioihin, pääosassa ja parasta antia ovat suomalaisten tutkittavien käsitykset ja kokemukset. Ulkonäöstä hyötyminen on saunaa ja luonnollisuutta suosivassa Suomessa paheksuttua, mutta se ei tarkoita, että ulkonäöllä ei olisi väliä. ”Normaalin” ulkonäön ja siitä oikealla tavalla huolehtimisen normit vaihtelevat, mutta ovat aina yksilön valinnan sijaan yhteiskunnallisia malleja ja sosiaalisia sääntöjä, joista poikkeaminen on hankalaa – joskus jopa rangaistavaa. Säännöt ovat myös hyvin sukupuolittuneita: naisilta odotetaan ja vaaditaan enemmän. Kirjassa tiivistetäänkin ristiriita hyvin: ”- – samanaikaisesti kun naiset pitävät ulkonäköä tärkeämpänä asiana kuin miehet, murehtivat enemmän ikääntymistä sekä käyttävät merkittävästi enemmän aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen, ei heidän ole kuitenkaan sallittua hyötyä ulkonäöstään”. Toisaalta miesten mahdollisuudet ovat rajatut ja ulkonäöstä huolehtimisen tavat suurennuslasin alla; jos poikkeaa mitenkään normista, miehisyys joutuu helposti kyseenalaistetuksi.

Ulkonäköyhteiskunta on helposti lähestyttävästä ja selkeästä tyylistään huolimatta läpeensä tieteellinen teos: lukuisat kirjan taustana käytetyt tutkimukset aineistoineen ja metodeineen on selostettu auki tarkasti. Kirjoittajat ovat kuitenkin ansiokkaasti huomioineet lukijan, joka haluaa aiheesta tietoa ilman sadoissa viitteissä kahlaamista: tekstissä vinkataan, mitkä kirjan osiot voi halutessaan hypätä yli menettämättä kuitenkaan tietoa mielenkiintoisista tutkimustuloksista. Kaiken kaikkiaan lukukokemus on hyvin rytmitetty. Luvut ovat tarpeeksi lyhyitä ja hyvin jäsenneltyjä, ja tutkimustulosten väleissä on hyvin henkilökohtaisia, muuta tekstiä kevyempiä näkökulmatekstejä, jotka tuovat toisinaan teoreettisen aiheen lähemmäs.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 10: Kirjan nimessä on numero