muistelmat – Sivuhenkilö

Vanessa Springora: Suostumus

Minä ihmettelen, miten etuoikeutettu olenkaan, kun olen saanut tutustua niin lahjakkaaseen ja nerokkaaseen kirjailijaan (todellisuudessa saan siivet selkään muistellessani, miten hän katsoi minuun), ja vähä vähältä minä muutun. Tarkastelen itseäni peilistä ja pidän itseäni nyt ihan kauniina. Poissa on se rupisammakko, jonka kuvajainen sai minut välttelemään näyteikkunoita. Miten voisi olla olematta imarreltu siitä, että mies ja vieläpä ’kirjallisuusmies’ viitsi katsoa minuun?

Vanessa Springora tuo esikoisteoksessaan Suostumus (alk. Le consentement, 2020; suom. Lotta Toivanen, WSOY 2021) esiin kevään puhuttelevimman tositarinan kauniin ja kypsän asiaproosan muodossa. Ranskalainen Springora, nykyisin kustannusalan ammattilainen, joutui vain 14-vuotiaana arvostetun kirjailija Gabriel Matzneffin hyväksikäyttämäksi. Springora ei suinkaan ollut miehen ainoa uhri, vaan jopa iso osa Matzneffin tuotannosta perustuu tämän pedofiilisten mieltymysten kuvailuun. Kirja on jo osoittanut voimansa: yksityiskohtainen kuvaus teini-ikäisen Springoran ja suhteen aikana 50-vuotiaan Matzneffin suhteesta sai Ranskan poliisin aloittamaan rikostutkinnan miehen väärinkäytöksistä – nainen on nimittäin ensimmäinen julkisuuteen astuneista uhreista.

Lienee sanomattakin selvää, ettei Suostumus ole keveää luettavaa. Se herättää koko tunteiden kirjon epäuskosta kauhuun, vihaan ja hämmennykseen. Lukijan vahvojen tunteiden vastapainoksi Springoran minäkertojan kuljettama tarina etenee kiihkotta ja eheästi. Kirjoittajan omat tunteet pysyvät lapsuuden ja nuoruuden kuvauksissa taustalla, ja aikuinen Vanessa pääsee kunnolla ääneen vain tilanteita peilaavissa sivuhuomautuksissa ja viimeisissä, nykyhetkeen keskittyvissä luvuissa – iso osa kirjasta onkin muistelua vääränlaisen suhteen aloituksesta, kehittymisestä ja lopettamisesta teini-ikäisen tytön näkökulmasta.

Jo kirjan lähtöasetelma perustuu äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen, mutta Springora lisää kierroksia: pohdiskelevat ja avoimet luvut varhaislapsuuden vaikeasta isäsuhteesta, vapaata kasvatusta kannattaneesta yksinhuoltajaäidistä ja varhaisteini-ikäisen huonosta itsetunnosta taustoittavat sitä, miten Matzneff onnistui kietomaan tytön sormensa ympärille vuosiksi. Kaikki alkaa kohteliaisuuksien ja huomion aikaan saamasta ihastuksesta, mutta jossain vaiheessa 14-vuotias tyttö myös käyttää vanhaa ihailijaa aseenaan: kapinointi isää ja äitiä vastaan helpottuu, kun aseena on maankuulu kirjailija ja tämän palava rakkaus – kuten nuori tyttö luulee.

Springora kuvaa kipeästi, miten Matzneff manipuloi hänet lapsuuden maailmasta vääristyneeseen seksisuhteeseen, joka lopulta muuttuu kokonaisvaltaiseksi kontrolloinniksi ja henkiseksi väkivallaksi. 15 ikävuoden kohdalla Vanessa alkaa hiljalleen tajuta tilanteen kummallisuuden: miten kaikki lähipiirin aikuiset ovat hiljaa hyväksyneet julkisena salaisuutena pidetyn suhteen? Samaa kysyy järkyttyneenä lukija kerta toisensa jälkeen, kun sekä poliisit että tytön läheiset aikuiset sulkevat silmänsä hyväksikäytöltä.

Vaikka Springora lopulta pystyi irtautumaan Matzneffin vaikutuspiiristä, eron hinta oli kova. Mies seuraili hänen toimiaan vuosikausia, kirjoitti hänestä avoimesti (edes etunimeä ja muita tunnistettavia tietoja vaihtamatta) kirjoissaan, pyrki tuhoamaan naisen uraa ja julkaisi verkkosivuillaan kepulikonstein ja Springoran tahdon vastaisesti nuoruudessa otettuja, suhteen aikaisia kuvia. Kaikki tämä saa tuntemaan uskomatonta pettymystä: miten Springoraa ja monia, monia muita lapsia ei pystytty suojelemaan tämän paremmin? Miten on mahdollista, että arvostetun kirjailijan asema mahdollisti kaiken ilman yhteiskunnan väliintuloa – vaikka mies kirjoitti hyväksikäytöistään teoksissaan?

Äärimmäisen tärkeä, johdonmukaisesti ja peittelemättömästi kirjoitettu kirja nousee heittämällä vaikuttavimpien lukukokemusten joukkoon. Suostumus tarjoaa koko kuvan: tunnekylmästä lapsuudesta hyväksikäytön kautta oman tiensä löytämiseen. Springora oli uhri, muttei ole sitä enää – nyt hän on toimija, jonka ääni toivottavasti auttaa ehkäisemään ja tunnistamaan vastaavia tilanteita tulevaisuudessa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Michelle Obama: Minun tarinani

Meillä oli monenlaisia sukunimiä – Kansopant, Abuasef, Yacker ja Robinson – ja olimme liian nuoria huomaamaan, että tilanne ympärillämme muuttui nopeasti. Vuonna 1950, viisitoista vuotta ennen kuin vanhempani muuttivat South Shoreen, kaupunginosan asukkaista 96 prosenttia oli ollut valkoisia. Kun lähdin yliopistoon vuonna 1981, mustia oli 96 prosenttia. Craig ja minut kasvatettiin tuon muutoksen ristipaineessa.

Lähestyin ristiriitaisin tuntein Michelle Obaman muistelmateosta, joka oli odottanut lukulistallani jo hyvin pitkään. Valtaisan suosion saavuttanut Minun tarinani (alk. Becoming, 2018; suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018) kuitenkin veti ensisivuilta puolelleen: se on todella hyvin, intiimisti ja persoonallisella otteella kirjoitettu teos, jota lukee ilokseen. Yhdysvaltain presidentin vaimon omaelämäkerta ei ole helppo nakki, sillä luonnollisesti iso osa Barack Obaman työstä, teoista ja mietteistä on sulautunut osaksi Michellen arkea ja määrittää häntä ihmisenä vähintään julkisessa elämässä – mitä omaa jää jäljelle kerrottavaksi? Minun tarinani kuitenkin onnistuu pysymään juuri kirjoittajansa tarinana, ja siksi niin mielenkiintoisena.

Ensimmäiseksi varautuneisuuteni pyyhkäisi pois ennakoimattoman avoin ja suora ote: Michelle Obama kirjoittaa lapsuudestaan Chicagon pahamaineisessa South Sidessa erittäin perusteellisesti. Monessa kohtaa jopa unohtaa, kenestä kirjassa oikeastaan olikaan kyse – elävästi kuvatut tarinat tiiviin ja älykkään perheen iloista ja ongelmista eivät ole presidentin puolison lapsuuden muisteloita, vaan aivan tavallisen, vieläpä keskimääräistä huono-osaisemmalla alueella elävän, ulkonäkönsä ja taustansa vuoksi syrjityn tytön kasvutarinaa. Lapsuuden ja aikuisuuden välille ei yritetä maalata eeppistä ryysyistä rikkauksiin -tarinankaarta, vaan kerronta on rehellistä: kunnianhimoinen vähävaraisen kodin tyttö tekee lapsesta saakka valintoja raha, ei tunteet ja mielenkiinnonkohteet edellä. Sen ansiosta hän pääseekin hyvän juristin uran alkuun, mutta onnistumisen takeena ei ole satumainen onnenpotku, vaan näyttämisen halun motivoima valtava työmäärä ja tahto päästä pitkälle, näyttää epäilijöille.

Toiseksi vaikutuin lukijoiden päästämisestä myös aikuisen Michellen pään sisään, mikä tuntuu jopa lapsuudesta kertomista henkilökohtaisemmalta valinnalta. Perheenjäsenten yksityiskohtaiset kuvaukset, Barackin kohtaaminen, sitä seurannut eksistentiaalinen kriisi ja alanvaihto rahan parista ihmisten pariin on kuvattu hyvin suorasti, eikä kirjasta muutenkaan jää puuttumaan kirjoittajansa epätäydellisyyttä osoittavia kohtia. Ajattelemattomat teot sekä häpeän ja surun hetket yksityiselämässä eivät jää piiloon, ja hyvin usein Michelle myös toteaa lukijalleen, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut politiikasta. Tämä tulee konkreettisesti esiin, kun kirjassa päästään Barackin poliittisen elämän alkuun: Michelle ei pitänyt presidenttiyden ideasta, ja kuvaakin suorasukaisesti, ettei alkanut tukea sitä kuin aivan loppumetreillä, Barackin jo käytännössä voitettua. Tämä ja monet muut pienet (ja varmasti hyvin harkitusti mukaan valikoituneet) yksityiskohdat saavat oivaltamaan, että kyseessä on todella aito ja tunteva ihminen, ei mediasta näön puolesta tuttu kuori ja hahmo – eikä ainakaan konservatiivinen, miestään sokeasti julkisessa elämässä palvova seuralainen.

Kuten jo mainitsin, Michelle Obama on paitsi sujuva ja innostava, myös hyvin perusteellinen kirjoittaja: lapsuus ja nuoruus vievät kirjan runsaasta 400 sivusta lähes kolmasosan. Alusta ei kuitenkaan kannata hämääntyä, vaikka julkisuuden henkilöltä voisikin odottaa nopeampaa siirtymää julkisen elämän käsittelyyn – kirja ei olisi samanlainen katsaus Yhdysvaltain kulttuuriin, epätasa-arvoon ja epäkohtiin ilman tavallisen kansalaisen ja eletyn, aidon lähiöelämän näkökulmaa. Yksityisestä noustaankin harvinaisen vaivattomasti yleisen piiriin: Michellen elämäntapahtumat kulkevat yhtä matkaa koko maan muuttumisen kanssa, ja henkilökohtaisen elämän uudet polut avaavat kertojan näkökulmaa yhä laajemmalle itsen ja perheen ulkopuolelle. Samalla kirjan luvut kolmeen jaksoon jakavat alaotsikot (Minuksi, Meiksi, Enemmäksi) ohjaavat lukijaakin kohti laajempia näkökulmia.

Optimismiin kannustava epilogi toimii ikään kuin naisen viimeisinä julkisina sanoina tasavertaisten mahdollisuuksien ja vääryyksien korjaamisen välttämättömyyden puolesta. Samalla hän välittää kannustuksen sanoja kaikille, joita Yhdysvaltain nykypolitiikka kauhistuttaa – itsensä mukaan lukien. Vaikuttava, monella tavoin toimiva kirja toimii, vaikkei politiikka olisi se suurin kiinnostuksenkohde – tämä on ennen kaikkea erään Michelle Obaman tarina.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 3: Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti

Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja

Sinä iltana yövyimme Kuroton mustalla rannalla. Sen leveällä vastarannalla valkoiset hiekkakumpareet uloittuivat etäälle, kirkas kuu valaisi tienoon ja tuuli humisi miellyttävän alakuloisena tuuhean männikön oksistoissa. Muut alkoivat sepittää innoissaan runoja, niinpä minäkin:

Nyt on pysyteltävä hereillä!
Jos en tänä iltana, niin koska voisin taas ihailla
syysyön kuuta Kuroton rannalla?

Historian saatossa nimettömäksi jäänyt, jälkipolville nimellä Sugawara Takasuen tytär tunnetuksi tullut nainen on yksi Heian-kauden (794–1192) Japanin tunnetuimmista proosakirjoittajista. Miika Pölkki on ansiokkaasti suomentanut Takasuen tyttären päiväkirjan nimellä Keisarinnan hovineidon päiväkirja (Basam Books, 2005; alk. Sarashina nikki n. 1058). Teos edustaa nikki-nimistä kirjallisuudenlajia, joka tarkoittaa nimenomaan naisten (tai naiseksi tekeytyneiden) kertojien omaelämäkerrallisia runopäiväkirjoja, jotka sekoittelevat proosaa ja waka-runoja. Keisarinnan hovineidon päiväkirja tai muukaan nikki-kirjallisuus ei kuitenkaan ole aivan sellaista ajatuksenjuoksumaista päiväkirjatekstiä kuten lajin nykyisin ymmärrämme: teokset on usein kirjoitettu jälkikäteen ja aiheet ja tyyli valittu tietoisesti lukijoita ajatellen. Siitä huolimatta Takasuen tyttären päiväkirjaa lukiessani ajattelin vaikuttuneena, etteivät ihmiset ole vuosisatojen saatossakaan muuttuneet perusluonteeltaan – aina on ollut samankaltaisia haaveita, pettymyksiä, hankalia ihmissuhteita ja suloisia ihastumisen tunteita.

Vaikka suomennos antaa ymmärtää Takasuen tyttären elämän sijoittuvan keisarinnan hovipalvelukseen, hovielämä seurapiireineen muodostaa vain pienen osan haaveiluun taipuvaisen, luonteeltaan varovaisen naisen elämästä. Takasuen tyttären jälkikäteen kokoama päiväkirja (vai pikemminkin muistelmateos?) valmistui arviolta vuonna 1059, jolloin hän oli 52-vuotias. Kuten niin monien historiallisten naisten kohdalla, ei Takasuen tyttärestäkään ole saatavilla kunnollisia tietoja, eikä hänestä tiedettäisi nykyään juuri mitään ilman päiväkirjakäsikirjoitustaan sekä isästään, aviomiehestään ja pojastaan säilyneitä tietoja. Takasuen tytär kuului sekä isänsä että äitinsä puolelta kirjallisesti merkittäviin sukuihin, ja hänen tätinsä, myöskin ilman etunimeä historiaan jäänyt kuuluisa nikki-kirjailija Michitsunan äiti, toimi varmasti Takasuen tyttärenkin innoituksena. Takasuen tytär itse väheksyy erityisesti runoilijanlahjojaan, ja tekstien perusteella tulkitsin hänet suorastaan masentuneisuuteen taipuvaiseksi. Kirjan ensimmäisten sivujen haaveksivasta teinitytöstä kasvaa menetysten ja vastoinkäymisten kautta surullinen vanhus (kuten hän 50-vuotiaana itseään nimittää).

Päiväkirjan kerronta alkaa noin vuodesta 1020, jolloin kirjoittaja oli 13-vuotias ja eli apulaisaluehallitsija-isänsä sekä äitipuolensa kanssa nykyisen Chiban läänin alueella. Nuori Takasuen tytär kaipaa kaukaiseen pääkaupunkiin palavasti: siellä ovat ihmeellisiltä kuulostavat, arvokkaat tarinat ja kertomukset, joita nuori lukutoukka ei malttaisi odottaa saavan käsiinsä. Myös tytön äiti on siellä: tämä jäi asumaan pääkaupunkiin isän uran saadessa epämieluisan käänteen syrjäseudulle joutumisen myötä. Ahkeran Buddhan rukoilun päätteeksi Takasuen tyttären toive toteutuu, ja perhekunta matkustaa kolme kuukautta muuttaakseen takaisin tuttuun kaupunkiin.

Kaupungissa Takasuen tyttären elämä ei suinkaan täyty seurapiireissä pyörimisestä tai arvostetusta hovipalvelusta, vaan hän sulkeutuu perhepiiriin ja heittäytyy täysin tarinoiden maailmaan. Lähtemättömän vaikutuksen teini-ikäiseen tyttöön tekee Murasaki Shikibun Genji-teos, jonka traagiseen Ukifune-prinsessaan hän samastuu koko loppuelämänsä. Kääntäjä ja tutkija Pölkin mukaan Genjin vaikutus näkyy selvästi läpi Takasuen tyttären elämän: tulkinnan mukaan hän jopa sekoittaa urhoollisen Genji-hahmon uskontonsa jumalaan Buddhaan. Kirjan ihanteellisen sankarin vuoksi hän ei taida edes tyytyä tavallisiin miehiin, tai näin Takasuen tytär ajattelee avioiduttuaan: ”Ymmärsin, etteivät tulevaisuuteen kohdistamani joutavat haaveet olisi mitenkään voineet toteutua tässä maailmassa. Kuinka muka joku niin hienostunut herrasmies kuin loistava Genji voisi tosiaan olla totta?”

Takasuen tytär ei tunnu löytävän paikkaansa yhteiskunnassa tai omissa ihmissuhteissaan. Hän yrittää muiden suosituksesta ja vanhempien käskystä toimia hovipalvelijana, mutta ihmispaljous, juhlallisten seremonioiden epäaitous ja jatkuva kilpailu sosiaalisesta asemasta eivät sovi herkälle ja hiljaiselle naiselle lainkaan. Urayritysten kariuduttua vanhemmat naittavat Takasuen tyttären ajan normeihin verrattuna harvinaisen vanhana, 33-vuotiaana. Avioliittokaan ei ilmeisesti ole onnellisimmasta päästä, vaikka miehen suhteellisen korkea yhteiskunnallinen asema takaa myös tuoreelle vaimolle vapauksia. Päiväkirjassa on pitkiä ajallisia aukkoja avioitumisesta kertomisen jälkeen, eikä nainen kerro miehestään tai lapsistaan juuri mitään; muista perheenjäsenistään, kuten läheisestä isästään tai rakkaasta siskostaan, hän kertoo pitkästikin. Vaikka hän sittemmin sopeutuu kohtaloonsa vaimona ja äitinä, tiivistää tämä lakoninen lausahdus Takasuen tyttären ajatukset avioliitosta: ”En edes odottanut, että perhe-elämä osoittautuisi erityisen hohdokkaaksi, ja vaikka tähänastiset haaveeni eivät olisikaan olleet kuin joutavia harhakuvitelmia, se alitti kaikki odotukseni.”

Keski-iän korvilla Takasuen tytär käy yhä raskasmielisemmäksi, ja ennen häntä niin inspiroineet tarinat saavat väistyä hengelliseen elämään keskittymisen tieltä. Nainen käy ahkerasti pyhiinvaelluksilla, mutta lopulta ikä ja terveys estävät häntä matkustamasta. Lisäksi ystävät asuvat kaukana ja perheenjäsenien kuolematkin järkyttävät lopullisuudellaan. Päiväkirjan viimeisillä sivuilla Takasuen tytär kuvaa itseään jo raihnaiseksi, surulliseksi hahmoksi, joka ei enää pysty toteuttamaan pieniäkään unelmiaan. Lohdutonta lopetusta syventää entisestään se tieto, ettei Takasuen tyttären myöhemmistä vaiheista ole mitään tietoja. Löysikö hän enää onnea, vai oliko kaikki todella menetetty?

Nikki-kirjallisuus yhdistelee mielenkiintoisesti proosamuotoista kerrontaa ja waka-runoja; runot ovat paitsi muun kerronnan sekaan upotettuja pätkiä oikeasti kirjoitetuista runoista ja Takasuen tyttären kirjeenvaihdosta, myös tapahtumien kommentointia ja puhujan tunnot kiteyttäviä repliikkejä. Tämä runojen moninainen hyödyntäminen selittyy osin myös Heian-aikakauden normeilla: runot olivat arvossaan, ja niiden viljely kirjeiden lisäksi myös puheessa oli ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville henkilöille lähes velvollisuus.

Miika Pölkin suomennos on loistava; sen nykykielinen asu helpottaa lukemista ja tuo kirjoittajan lähelle. Lisäksi kirjasta löytyvät Pölkin laatimat Takasuen tyttären elämäkerta, kattava johdanto sekä melkoinen määrä päiväkirjatekstiä selittäviä viitteitä. Jos Heian-kauden kulttuuri ja japanilaisen kirjallisuuden symboliikka kiinnostaa, tämä kirja on pakollinen lisäys lukulistalle. Itse luin teoksen sattumalta limittäin Mia Kankimäen loistavan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -teoksen kanssa, ja lähes samoja historiallisia henkilöitä ja aikaa kuvaavat teokset täydensivät toisiaan loistavasti.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 43: Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Maimu Berg: Muotitalo

”Liittotasavaltojen kaikkien asukkaiden harras unelma oli päästä Moskovaan. Ainakin suurin osa moskovalaisista uskoi niin. Kun Moskovasta saapui kutsu esimerkiksi Taškentin tai Alma-Atan muotitaloon tulla tutustumaan neuvostomuodin uusimpiin suuntauksiin, tappeluhan siitä syntyi. Jokainen, jolla oli vähänkään painoarvoa, tunsi että juuri hänen pitää päästä Moskovaan, maailman napaan, missä on tarjolla savumakkaraa, rapusäilykkeitä, puolalaista hajuvettä, itäsaksalaista hiusvettä, helmiäishuulipunia ja järjettömät valikoimat käsilaukkuja, neulepuseroita ja talvisaappaita.”

Aloitin kirjavuoteni 2018 lukemalla Maimu Bergin neuvosto-Viroon sijoittuvan muistelmateoksen Muotitalo (Moemaja, 2012; suom. Sanna Immanen, Moreeni 2014). Kun Neuvostoliiton edullisiin ja tylsän käytännöllisiin vaatekappaleisiin kyllästyneet naiset alkoivat haikailla länsimaista tihkuneiden muoti-ilmiöiden perään, oli Neuvostoliitonkin lopulta myönnettävä muodin olemassaolo. Länsimaisten vaikutteiden kitkemiseksi perustettiin muotitaloja, eräänlaisia vaate- ja viihdetuotantoon erikoistuneita valtionvirastoja.

Muotitalot olivat uudenlainen propagandan väline: käytännössä niissä työskennelleet suunnittelijat, taiteilijat ja muotilehtien toimittajat valjastettiin perehtymään paheellisina pidettyihin länsimaisiin muotivirtauksiin ja muokkaamaan ne sitten aatteen mukaisiksi helmoja pidentämällä, arkisuutta korostamalla ja kaula-aukkoja nostamalla.

Muotitalojen työntekijät olivat kuitenkin astetta anarkistisempaa joukkoa, eivätkä aatteet tai puoluepolitiikka heilauttaneet Tallinnan vuonna 1957 perustetun muotitalon naisvaltaista ja nuorta työyhteisöä, ainakaan Bergin kuvauksen mukaan. Tallinnan muotitalo profiloituukin valtakunnan länsimaisimmaksi – ja vallanpitäjien silmissä pahamaineisimmaksi – tyylin tyyssijaksi, jonka Siluett-muotilehden venäjänkielistä sisarpainosta luetaan innolla ympäri Neuvostoliiton.

Maimu Bergin Muotitalo keskittyy Tallinnan muotitalon tapahtumiin 1970-1980-luvuilla, jolloin kirjailija itsekin työskenteli viraston palveluksessa toimittajana. Kirja on aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta rakenteeltaan hämmentävä muistelmateos, joka mielestäni melko poikkeuksellisesti vuorottelee niin kirjailijan itsensä kuin muotitalon aikaisen kollegansa ja kirjan päähenkilöksi kuin varkain nousevan Betti Parklain näkökulmien välillä.

Kirjan voi jakaa kolmeen osaan. Kirjan aloitus ja lopetus muodostavat ensimmäisen osan, kirjan synnystä kertovan kehyskertomuksen. Maimu Berg selostaa minäkertojan ottein miten päätyi kirjoittamaan Muotitalon, joka paljastuu lukijalle vasta tässä vaiheessa erään Betti Parklain muistelmateokseksi. Kirjan takakansitekstissä Parklaita ei mainita sanallakaan. Ulkomaalaisen muotisuunnittelijan nimen mukaelma onkin keksitty peitenimi, ja keksittyjä ovat myös kaikkien muiden kirjassa esiteltyjen henkilöiden nimet. Berg ei tekstinsä mukaan pitänyt nyky-Virossa lähinnä kyseenalaisista sukututkimuksistaan tunnetuksi tullutta ex-muotitoimittaja Parklaita muistelmien arvoisena henkilönä, mutta ottaa toimeksiannon vastaan osin päästäkseen sitkeän naisen aneluista, osin runsaan palkkion vuoksi. Lukijoiden käsiin päätynyt lopputulos on kuitenkin mielestäni lähempänä kaunokirjallista ajankuvausta kuin yhden henkilön muistelmateosta.

Rakenteen toisen ja suurimman kerroksen muodostaa itseoikeutetusti Bettin arki Siluett-lehden toimituksessa. Työ poliittisessa neuvostomuotilehdessä on lopulta helpompaa kuin luulisi: kuvailevien tekstien kirjoittaminen ei vaadi suurempaa päänvaivaa, ulkomaille (tai ainakin muualle Neuvostoliittoon) pääsee taajaan eikä puolueeseenkaan tarvitse kuulua, ellei havittele nousujohteista uraa. Siluett-lehden toimituksen ja muotitalon henkilökuntaa aina johtoportaasta mallityttöihin kuvataan lämmöllä, mutta muistoja kultaamatta: jos siltä tuntuu, lukijalle osoitetaan myös sivuhenkilöiden epämiellyttäviä luonteenpiirteitä tai epäonnistuneiden avioliittojen (joita tuntuukin löytyvän) taustoja sivukaupalla. Bettin anekdoottimaiset ja yksittäisistä hetkistä koostuvat muistelmat luovatkin lähes idyllistä kuvaa tavallisen ihmisen elämästä Neuvostoliitossa: aina ei tiedä, mitä kaupasta tällä kertaa saa haalittua ennen erän loppumista, mutta arki on tasaista ja tavallista.

Kolmannen kokonaisuuden luo Bettin lähimenneisyys, joka sijoittuu aikaan ennen kehyskertomuksen kuvaamaa Maimun kohtaamista. Nainen on luonut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen nimeä huuhaa-tutkimuksilla, joiden mukaan Hamletilla on virolaisia sukujuuria. Kunnianhimo vie Bettin länsivaikutteiden saavuttaman Moskovan arkistoihin penkomaan asiaa tarkemmin, mutta matkan myötä hän päätyykin salaperäiseen seikkailuun arkistonhoitaja herra Kirillin kanssa. Vai päätyikö?

Lukijana kolmea lomittaista tarinaa oli paikoin hankala seurata, ja rakenne hahmottuikin kunnolla vasta kirjaa jälkikäteen pohdiskellessa. Olin huomaavinani saman ongelman myös Bergin Kolmea kohtaloa (Kirjutajad, 1987; suom. Raija Hämäläinen, NyNorden 2011) lukiessani. Usealla tasolla etenevät tarinat yhdistyivät lopulta löyhäksi kokonaisuudeksi, mutta pääpainonkin ollessa välähdyksenomaisissa tuokiokuvissa vaikutelma jäi pirstaleiseksi.

Kirjan nimestä ja tapahtumapaikoista huolimatta muoti on tarinassa vain väline, jonka kautta elämää Neuvostoliitossa kuvataan. Lukijalta ei siis edellytetä taustatietoja tai edes kiinnostusta muotimaailmaa kohtaan, vaan yleistiedoilla Viron historiasta ja kulttuurista pääsee pitkälle. Kirja toimii mainiona matkaoppaana ruohonjuuritason (romantisoituun?) Neuvostoliittoon, joka onnistuu yllättämään lämpimillä sävyillään. Muotitalo avasi ainakin itselleni tuoreita katsantokantoja aiheeseen, vaikka hämäräksi jääkin, mitkä käänteistä ovat lopulta totta. Suomalaista mieltä lämmittävät tietysti myös eteläisten naapureidemme ironiset huomiot maastamme.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 35: Entisen itäblokin maasta kertova kirja