Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Mies sanoi:
– – En toivo yhtään mitään.
En edes sitä
että ymmärtäisit
ja kunnioittaisit minua.

Mutta minun on silti yritettävä.
Ehdotan tulitaukoa.

Nainen sanoi:
En minäkään muuta halua.
Kun vain uskaltaisin
luottaa
vilpittömään katumukseesi.

Ebba Witt-Brattströmin esikoisteos Vuosisadan rakkaussota (alk. Århundradets kärlekskrig 2016, suom. Jaana Nikula, Into Kustannus 2018) on nimensä mukaisesti kunnianosoitus Märta Tikkasen omaelämäkerralliselle klassikkoteokselle Vuosisadan rakkaustarina (1978). Viittaus onkin enemmän kuin sopiva, sillä Witt-Brattström toimii Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professorina, ja kirjallisuuden tuntemus näkyy nimilainan lisäksi myös pitkin kirjaa ripotelluista intertekstuaalisista viitteistä. Siinä missä Tikkasen teos kertoi parisuhdeväkivallasta, alkoholismista ja onnettomasta lapsiperheestä, lähtee Witt-Brattström liikkeelle erilaisesta elämäntilanteesta: Vuosisadan rakkaussodan päähenkilöinä toimivat kaksin jääneet aikuiset, jotka havahtuvat yhteensopimattomuuteensa. Esikuvaansa toiveikkaammaksi teosta ei siis voi kutsua, vaan se on hyvin surullinen teos kahdesta onnettomasta ihmisestä.

Vuosisadan rakkaussodan osapuolet jäävät nimettömiksi: heihin viitataan vain nimin mies ja nainen. Myös proosarunoa lähestyvät, ajatuksenjuoksumaiset repliikit etäännyttävät ja yleistävät kitkerää keskustelua: dialogi tuotetaan kuin näytelmässä, lyhyiden parenteesien avulla.

”Mies sanoi:
Syyllisyyskysymys on merkityksetön. Naiset jankuttavat siitä aina.”

Siinä missä hahmoista ei tarjota lukijalle yksityiskohtaisia kuvailuja tai edes nimeä, heidän keskustelunsa avaa hyvinkin intiimejä ongelmia. Kaksin jääneet, myöhäiskeski-ikäiset mies ja nainen tajuavat, että heidän parisuhteensa on tullut päätökseen – tai oikeastaan nainen tajuaa sen ensin, mutta mies ei suostu ymmärtämään, että nainen todella haluaa eroa. Pitkä avioliitto on sisältänyt tavanomaisten vaikeuksien lisäksi myös fyysistä ja henkistä väkivaltaa, eikä nainen enää tunnista miestä siksi henkilöksi, johon aikanaan rakastui.

Rakkaussota kuitenkin pääsee syttymään siksi, että liiton vääjäämättömästä päättymisestä huolimatta molemmilla osapuolilla on edelleen vahvoja tunteita toista kohtaan. Rakkaus ja viha leimahtelevat rivien välissä, kun pariskunta yrittää puhua asiat halki vielä viimeisen kerran, mutta yhteistä säveltä ei enää löydy. Näkökulma on vahvasti naisen, vaikka molemmat ovat teoksessa äänessä melko tasapuolisesti: nainen haluaisi jatkaa suhteessa, mutta sen jatkumiseksi kaipaisi ymmärrystä suhteen jättämille haavoilleen – fyysinen väkivalta ja vähättely eivät vuosien mittaan ole unohtuneet. Mies ei kuitenkaan suostu ymmärtämään naisen tunteita tai pyytämään anteeksi tekemiään vääryyksiä, jonka vuoksi elämäänsä pettynyt nainen provosoituu samanlaiseksi haukkujaksi. Ankarien riitojen kierre on valmis.

Vuosisadan rakkaussota onnistuu kuvaamaan rumia, rajuja riitoja ja luopumisen vaikeutta, mutta se ei koskettanut minua esikuvansa lailla. Teos liikkuu melko rajatun tunneskaalan sisällä, ja lukijana koin rankaksi pitkät väittely- ja solvausjaksot. Tikkasen esikuva sisältää enemmän hengähdyksen mahdollisuuksia monipuolisempien tuokiokuvausten avulla, kun rakkaussota pysyy staattisesti samassa tilanteessa: vaikka toisinaan pariskunnan väliltä löytyy myös hetkellistä herkkyyttä, muutoin he pysyttelevät tiukasti valitsemissaan asemissa, eikä vaihtelevuutta pääse syntymään. Kuten Tikkanen, myös Witt-Brattström on ilmeisesti ammentanut teokseen omasta elämästään, mutta teos toimii myös hyvin yleisellä tasolla, fiktiivisenä erään parisuhteen lopun kuvauksena.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 15: Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Minä panin tupakaksi kun muut vertailivat saalistaan. Mitä kaikkea he olivat vieneet: kynsilakkaa, hajuvettä, vessapaperia. Mitä heille oli annettu: parittomia korvakoruja, parikymmentä vaateripustinta, risoja rintaliivejä. (Vinkki siivoojalle: ota vastaan kaikki mitä rouva antaa ja sano kiitos. Voit jättää tavarat bussiin penkin ja seinän väliin.)

Edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Lucia Berlin on ollut viime vuodet pinnalla uusien, suomennettujenkin novellikokoelmien myötä. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (alk. A Manual for Cleaning Woman: Selected Stories, 2015; suom. Kristiina Drews, Kustannusosakeyhtiö Aula & Co 2018) sisältää nimensä mukaisesti joukon elämänmakuisia tarinoita, joskin Berlinin tekstit keskittyvät enimmäkseen elämän rankkojen ja raakojenkin puolien kuvaamiseen.

Päihdeongelmat, kykenemättömyys tunteista puhumiseen, köyhät ja niukat oltavat, rikokset… Naispäähenkilöiden näkökulmasta kirjoitetut kertomukset ovat persoonallista ja yllätyksellistä kieltä, mutta herättävät usein jopa epämiellyttäviä tuntemuksia inhorealismiin yltävillä yksityiskohdillaan. Berlinin maailmassa epäonni ja vaikeudet kuuluvat jokapäiväiseen arkeen, eikä niitä esitetä suurina tragedioina. Tarkoitus ei ole kuitenkaan masentaa lukijaa: tilanteessa kuin tilanteessa hahmot löytävät vielä vähän voimaa jatkaa – tai ainakin päästävät lakonisen hymähdyksen tilanteidensa nurinkurisuudelle.

Kirjailijan oman elämän kokemukset nivoutuvat osaksi omaleimaista kerrontaa. Berlin syntyi Alaskassa, mutta asui pitkiä aikoja kuuman, hiekkaisen tuulen ja espanjan kielen värittämissä El Pason, Santiago de Chilen ja Albuquerquen kaupungeissa. Novelleissa tuodaankin toistuvasti esiin Yhdysvaltain ja Meksikon rajamaiden arkipäivää kulttuurieroineen. Toisaalta Berlin asui myös suurissa pohjoisen kaupungeissa, kuten New Yorkissa ja Los Angelesissa. Näistä Berlin on oletettavasti napsinut kertomustensa osiksi jazz-muusikoita, suurten kaupunkien ruuhkabusseissa odottelevia siivoojia, rähjäisiä itsepalvelupesuloita – ja päihdehoitoklinikoita.

Alkoholismi värittää monia Berlinin kertomuksista, ja elämässään hän todella kohtasi kyseistä sairautta lapsuudenperheessään, aviomiehillään kuin omakohtaisestikin. Kuvaukset eivät kuitenkaan ole siitä perinteisimmästä päästä: viimeisillä voimillaan alkoholia yöstä etsivä yksinhuoltajaäiti, jonka on kuitenkin palattava kotiin ennen lasten heräämistä ja kouluunlähtöä, jättää realistisuudessaan ja surullisuudessaan lähtemättömän muistijäljen. Aiheen vaikeudesta huolimatta Berlinin teksteissä on myös lämmintä huvittuneisuutta: nuori, lähipiiriltään salaa alkoholismista kärsivä naisopettaja saa katkolla suorastaan kuninkaallista kohtelua rähjäisten äijien kansoittamassa laitoksessa.

Berlinin novellikokoelma antaa ääniä ja kasvoja monipuoliselle ihmisjoukolle. Mukana on tylsistyneitä sairaala-assistentteja, itsepalvelupesuloissa asioivia alkuperäisasukkaita, aborttia suunnittelevia nuoria sekä kosketusta ja lämpöä kaipaavia viisikymppisiä naisia. Tarinat heräävät eloon Berlinin raikkaan, suoran tyylin ja yllätyksellisten kielikuvien avulla. Tekstit myös kiinnittävät tarkkaan huomiota pieniin yksityiskohtiin:

Tytöillä oli laivastonsiniset koulupuvut. Kuin mykät linnut he keimailivat pojille, jotka kallistivat sulkakoristeisia päitään ja hohtivat helakanvärisinä oransseissa tai keltaisissa tai turkooseissa, alaspäin kapenevissa housuissaan.”

Vanheneminen on enimmäkseen ihan ookoo. Jotkin asiat vihlaisevat, esimerkiksi rullaluistelijat. Ne näyttävät niin vapailta, pitkät sääret vain liitävät ja tukka hulmuaa.”

Siivoojan käsikirja on särmikäs, hurjuudestaan huolimatta nautinnollinen sukellus hyvin erilaisiin elämänpiireihin ja tilanteisiin. Novellit eivät muodosta jatkuvaa kokonaisuutta, ja luin kirjan itsekin pätkissä muutaman kuukauden ajanjaksolla: tekstien herättämät tunteet ovat kuitenkin niin vahvoja, etteivät ne pääse unohtumaan pidemmänkään tauon jäljiltä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 7: Kirjassa rikotaan lakia

Michelle Obama: Minun tarinani

Meillä oli monenlaisia sukunimiä – Kansopant, Abuasef, Yacker ja Robinson – ja olimme liian nuoria huomaamaan, että tilanne ympärillämme muuttui nopeasti. Vuonna 1950, viisitoista vuotta ennen kuin vanhempani muuttivat South Shoreen, kaupunginosan asukkaista 96 prosenttia oli ollut valkoisia. Kun lähdin yliopistoon vuonna 1981, mustia oli 96 prosenttia. Craig ja minut kasvatettiin tuon muutoksen ristipaineessa.

Minuntarinani
Kuva: Otava

Lähestyin ristiriitaisin tuntein Michelle Obaman muistelmateosta, joka oli odottanut lukulistallani jo hyvin pitkään. Valtaisan suosion saavuttanut Minun tarinani (alk. Becoming, 2018; suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018) kuitenkin veti ensisivuilta puolelleen: se on todella hyvin, intiimisti ja persoonallisella otteella kirjoitettu teos, jota lukee ilokseen. Yhdysvaltain presidentin vaimon omaelämäkerta ei ole helppo nakki, sillä luonnollisesti iso osa Barack Obaman työstä, teoista ja mietteistä on sulautunut osaksi Michellen arkea ja määrittää häntä ihmisenä vähintään julkisessa elämässä – mitä omaa jää jäljelle kerrottavaksi? Minun tarinani kuitenkin onnistuu pysymään juuri kirjoittajansa tarinana, ja siksi niin mielenkiintoisena.

Ensimmäiseksi varautuneisuuteni pyyhkäisi pois ennakoimattoman avoin ja suora ote: Michelle Obama kirjoittaa lapsuudestaan Chicagon pahamaineisessa South Sidessa erittäin perusteellisesti. Monessa kohtaa jopa unohtaa, kenestä kirjassa oikeastaan olikaan kyse – elävästi kuvatut tarinat tiiviin ja älykkään perheen iloista ja ongelmista eivät ole presidentin puolison lapsuuden muisteloita, vaan aivan tavallisen, vieläpä keskimääräistä huono-osaisemmalla alueella elävän, ulkonäkönsä ja taustansa vuoksi syrjityn tytön kasvutarinaa. Lapsuuden ja aikuisuuden välille ei yritetä maalata eeppistä ryysyistä rikkauksiin -tarinankaarta, vaan kerronta on rehellistä: kunnianhimoinen vähävaraisen kodin tyttö tekee lapsesta saakka valintoja raha, ei tunteet ja mielenkiinnonkohteet edellä. Sen ansiosta hän pääseekin hyvän juristin uran alkuun, mutta onnistumisen takeena ei ole satumainen onnenpotku, vaan näyttämisen halun motivoima valtava työmäärä ja tahto päästä pitkälle, näyttää epäilijöille.

Toiseksi vaikutuin lukijoiden päästämisestä myös aikuisen Michellen pään sisään, mikä tuntuu jopa lapsuudesta kertomista henkilökohtaisemmalta valinnalta. Perheenjäsenten yksityiskohtaiset kuvaukset, Barackin kohtaaminen, sitä seurannut eksistentiaalinen kriisi ja alanvaihto rahan parista ihmisten pariin on kuvattu hyvin suorasti, eikä kirjasta muutenkaan jää puuttumaan kirjoittajansa epätäydellisyyttä osoittavia kohtia. Ajattelemattomat teot sekä häpeän ja surun hetket yksityiselämässä eivät jää piiloon, ja hyvin usein Michelle myös toteaa lukijalleen, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut politiikasta. Tämä tulee konkreettisesti esiin, kun kirjassa päästään Barackin poliittisen elämän alkuun: Michelle ei pitänyt presidenttiyden ideasta, ja kuvaakin suorasukaisesti, ettei alkanut tukea sitä kuin aivan loppumetreillä, Barackin jo käytännössä voitettua. Tämä ja monet muut pienet (ja varmasti hyvin harkitusti mukaan valikoituneet) yksityiskohdat saavat oivaltamaan, että kyseessä on todella aito ja tunteva ihminen, ei mediasta näön puolesta tuttu kuori ja hahmo – eikä ainakaan konservatiivinen, miestään sokeasti julkisessa elämässä palvova seuralainen.

Kuten jo mainitsin, Michelle Obama on paitsi sujuva ja innostava, myös hyvin perusteellinen kirjoittaja: lapsuus ja nuoruus vievät kirjan runsaasta 400 sivusta lähes kolmasosan. Alusta ei kuitenkaan kannata hämääntyä, vaikka julkisuuden henkilöltä voisikin odottaa nopeampaa siirtymää julkisen elämän käsittelyyn – kirja ei olisi samanlainen katsaus Yhdysvaltain kulttuuriin, epätasa-arvoon ja epäkohtiin ilman tavallisen kansalaisen ja eletyn, aidon lähiöelämän näkökulmaa. Yksityisestä noustaankin harvinaisen vaivattomasti yleisen piiriin: Michellen elämäntapahtumat kulkevat yhtä matkaa koko maan muuttumisen kanssa, ja henkilökohtaisen elämän uudet polut avaavat kertojan näkökulmaa yhä laajemmalle itsen ja perheen ulkopuolelle. Samalla kirjan luvut kolmeen jaksoon jakavat alaotsikot (Minuksi, Meiksi, Enemmäksi) ohjaavat lukijaakin kohti laajempia näkökulmia.

Optimismiin kannustava epilogi toimii ikään kuin naisen viimeisinä julkisina sanoina tasavertaisten mahdollisuuksien ja vääryyksien korjaamisen välttämättömyyden puolesta. Samalla hän välittää kannustuksen sanoja kaikille, joita Yhdysvaltain nykypolitiikka kauhistuttaa – itsensä mukaan lukien. Vaikuttava, monella tavoin toimiva kirja toimii, vaikkei politiikka olisi se suurin kiinnostuksenkohde – tämä on ennen kaikkea erään Michelle Obaman tarina.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 3: Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti

Mohsin Hamid: Exit west

Saattaa vaikuttaa oudolta, että kuilun partaalla keikkuvissa kaupungeissa nuoret ihmiset ylimalkaan käyvät oppitunneilla – tässä tapauksessa kyseessä oli iltakoulu, jossa opiskeltiin tuotteistamista ja yrityksen imagonrakennusta – mutta kaupunkeihin pätee sama kuin elämään yleensäkin: yhtenä hetkenä ollaan täydessä arkisen aherruksen touhussa, sitten seuraavana tehdään jo kuolemaa, eikä uhkaava loppu keskeytä ohi kiitävää alkua ja keskikohtaa ennen kuin vasta aivan viime hetkellä.

img_20200809_1111368130296597933691659.jpg

Pakistanilais-brittiläisen kirjailija Mohsin Hamidin neljäs romaani Exit west (alk. 2017; suom. Juhani Lindholm, Otava 2018) on ennakkoluulottomalla tavalla yliluonnollisuutta, realismia ja tulevaisuuden kauhukuvia sekoitteleva teos. Nimettömäksi jäävän Lähi-Idän maan sisällissodan kiristyessä maapallolla leviää ennen näkemätön pakolaisaalto, kun sodan riepottamat paikalliset alkavat paeta järjestäytyneempiin yhteiskuntiin mystisten teleportteina toimivien ovien kautta – ja ilmestyvät sattuman kaupalla australialaisiin yksityiskotien makuuhuoneisiin tai Etelä-Euroopan turistirannoille. Vaihtoehtoista tulevaisuutta kuvaava tarina ottaa runsaasti maagisia vapauksia, mutta vahvimmin mieleen jää kannanotto inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kaaottista maailmantilannetta kuvataan monien henkilöiden äänellä, mutta pääosan saa nuori sotatilan keskellä elävä pariskunta, Nadia ja Saeed. He elävät konservatiivisen islamin, piippailevien älylaitteiden ja raaistuvan sisällissodan ristipaineissa. Vaikka suhteen syventymisen esteiksi nousevat ensin ulkonaliikkumiskiellot, ammuskelut ja verkkoyhteyksien totaaliset katkeamiset, ei nuorten yhteiselämä luonnistuisi helposti normaalioloissakaan – maailmankatsomukset, arvot ja odotukset eroavat toisistaan suuresti. He eivät kuitenkaan kiinnitä siihen alkuihastuksen ja kuolemanpelon keskellä huomiota, vaan muodostavat hiljalleen toisiinsa kaikessa turvaavan kaksikon.

Levottomuudet muuttuvat täysimittaiseksi sisällissodaksi ja ihmisiä alkaa menehtyä myös nuorten lähipiiristä. Samaan aikaan kaupungissa ja sosiaalisessa mediassa on alkanut levitä huhuja mystisistä ovista, joiden kautta suuri joukko paikallisia on jo onnistuneesti paennut etsimään parempaa elämää. Nadia ja Saeed viivyttävät lähtöpäätöstä, mutta lopulta ratkaisu tehdään heidän puolestaan – ennen kuin huomaavatkaan, he jättävät kaiken tutun taakse.

Maailman laidalta toiselle heittävät teleporttiovet ovat tarkasti vartioituja, eikä niistä mennä läpi noin vain. Kuten aina, joku on jo keksinyt itselleen keinon rahastaa toisten hädällä, ja ovien käytöstä saa pulittaa valtaviakin summia. Liian pienellä rahallisella panostuksella pääsee vain umpikujiin: köyhille ja huonoille seuduille, joissa rahansa menettäneet pakolaiset odottavat leireissään epätoivoisesti joko uusien tulonlähteiden keksimistä, paikallisten päättäjien apua tai kuolemaa. Hiljalleen pakolaiset kuitenkin keksivät yhä enemmän keinoja päästä halutuimmista ovista, ja rikkaampien valtioiden suhtautuminen alkaa hiljalleen muuttua: tulijoita ovat vastassa vapaaehtoiset auttajat, mutta myös rasistit, ääriliikkeet ja vihamieliset valtioiden armeijat.

Hamidin luoma maailma on yliluonnollisista yksityiskohdistaan huolimatta pelottavan todentuntuinen. Monet alkujaan vuonna 2017 julkaistun kirjan esittämistä ilmiöistä – ääriliikkeiden nousut, suuret inhimilliset katastrofit ja pakolaisten kohtelu – ovat juuri nyt arkipäivää ympäri maailmaa. Raastavaa realismia lisää Nadian ja Saeedin mikrotason tarinan kaari: heidän alkuihastuksensa ja idealististen mielikuviensa muuttuminen epäilyksiksi, turhautumiseksi ja katkeruudeksi on kuvattu vaikuttavasti. Kumpikaan ei ole tarinan pahis, mutta kumpikaan ei ole sitä, mitä alun perin toisesta luuli, haki ja toivoi.

Synkät tapahtumat ja tilanteet päästävät kuitenkin lävitseen toivoa. Vaikka mikään ei palaudu ennalleen ja paljon menetetään, uudenlainenkin elämä löytää uomansa. Hamid onnistuu vakuuttamaan, että tummimmallakin pilvellä on se kuuluisa kultareuna: yhteiskuntien kääntyessä ylösalaisin saadaan myös mahdollisuuksia rikkoja vanhoja raja-aitoja ja löytää uusia polkuja. Exit west jää mieleen kutkuttamaan; jatkuvuuden teeman mukaisesti tarina jätetään elämään sivujen loputtuakin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 25: Kirjassa ollaan saarella

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Kenestäkään ei ole tullut niin nopeasti tähteä kuin ensimmäisessä Idols-tuotannossa kolmanneksi tulleesta Antti Tuiskusta. Hän oli 19-vuotias ja yhtäkkiä kaikki halusivat hänestä palasen. Tähteys oli tullut salamana, kuin ensirakkaus vuotta aikaisemmin. Antti julkaisi viisi levyä kahdessa vuodessa, sitten synkkeni.

img_20200804_1334304952470962944041236.jpg

Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittama Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into Kustannus 2019) on sisarteos vuonna 2018 ilmestyneelle Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjalle. Konsepti on täysin sama ulkoasua ja tyyliä myöten, vaikka tekijät taustalla ovat uusia: tiivistetysti kyseessä on kokoelma lyhyitä elämäkertoja inspiroivista ihmisistä (tällä kertaa suomalaisista miehistä) eri aloilta ja erilaisista taustoista. Jokaisen minielämäkerran yhteydessä on myös hieno kuvitus tarinan päähenkilöstä, sitaatti hänen suustaan sekä tietolaatikkoon kootut perustiedot. Mikä hienointa, suurin osa kirjaan valituksi tulleista sankareista on itse ollut mukana tarinansa luomisessa.

Sankaritarinat toimivat parhaiten yksi tai muutama kerrallaan, sillä koko teoksen lukeminen alkaa tuntua toisteiselta ja hienot yksityiskohdat menevät ohi silkasta puutumisesta. Myös kohdeyleisöä silmällä pitäen pätkiminen kannattaa: maksimissaan muutaman sivun mittaiset tarinakokonaisuudet sopivat vaikkapa lasten iltasatuhetkiin.

Mielenkiintoiset sankarit varmistavat kuitenkin myös aikuisen viihtymisen kirjan äärellä: mukana on ilahduttavan monipuolinen kattaus miehiä urheilijoista poliitikoihin ja tubettajista huippumalleihin, joista tuoreimmat nimet voivat olla täysin uusiakin tuttavuuksia. Elämäkertoihin ei ole kuitenkaan valittu vain tämän hetken nimiä tai suoraan jokaisen nuoren arkipäivässä tutuksi tulleita henkilöitä, vaan monipuolisuus ja kirjan yleissivistävä vaikutus on pidetty mielessä: poliitikko ja vammaisaktivisti Kalle Könkkölä tai lastenlääkäri ja neuvolajärjestelmän luoja Arvo Ylppö tuskin tulevat vastaan TikTokissa, mutta se ei tarkoita, etteikö moni voisi heihin samastua ja heidän toimistaan inspiroitua. Sankaruus ei kirjassa olekaan synonyymi suosiolle tai julkisuudelle, vaan rohkeille ja ainutlaatuisille teoille ja elämille – kuka tahansa voi nousta esikuvaksi omilla toimillaan.

Kun kyseessä on kuvakirja, on annettava erityismaininta teoksen kuvitukselle: värikkäitä, moderneja ja huikean hienoja henkilökuvia on ollut toteuttamassa iso joukko tekijöitä. Mielenkiintoiset piirrokset tekevät kirjasta suorastaan satukirjamaisen ja todella nostavat kirjan henkilöt sankareiksi, joista janoaa tietoa – samanlaista tunnelmaa ei voisi saavuttaa valokuvilla.

Kokoelman suurin heikkous on osin sen vahvuus, aivan kuten tytöillekin suunnatussa sankariteoksessa: tekijäkaarti on hyvin monipuolinen, joten sen sivutuotteena elämäkertateksteissä on myös suurta tyylillistä vaihtelua. Jotakuta toista se ei varmaan häiritsisi lainkaan, mutta itse kaipaan tällaisessa tiettyyn muottiin rakennetussa teoksessa jatkuvuutta: nyt osa elämäkerroista on osin fiktiivisiä tuokiokuvauksia dialogeineen, osa elämäkerroista perinteisempiä ja kertojavetoisia, osassa ehditään käydä lyhyesti jopa koko elämäntarina. Nyt jäin kaipaamaan juuri perinteisempiä selontekoja nimihenkilönsä elämästä ja teoista, mutta toisaalta hieman keskeneräiseksi jäävä pätkä voi innostaa parhaimmillaan lukemaan ja selvittämään lisää – mikäs sen parempi lukuharrastuksen innoittaja lapselle tai nuorelle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet