Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Eräänä aamuna en lähtenyt kovin kauas koulurakennuksesta vaan kiertelin eläinlääketieteellisen tiedekunnan liepeillä kasvitieteellisen puutarhan takana. Ajattelin asioita, joista olin puhunut Antonion kanssa: leskiäidin poikana ja perheen ainoana tukipilarina hän toivoi saavansa vapautuksen armeijasta ja aikoi pyytää palkankorotusta säästääkseen päätiellä sijaitsevan bensa-aseman ostamiseen; menisimme naimisiin ja minä auttaisin häntä. Yksinkertainen tulevaisuudensuunnitelma, jonka äitikin olisi hyväksynyt. ”En voi aina tehdä Lilalle mieliksi”, sanoin itselleni. Mutta kuinka vaikeaa olikaan häätää mielestään opiskelun tuoma kunnianhimo.

Elena Ferranten maailmanlaajuiseen suosioon nousseen Napoli-sarjan toinen osa, Uuden nimen tarina (alk. Storia del nuovo cognome, 2012; suom. Helinä Kangas, WSOY 2017), jatkaa Elenan, Lilan ja väkivaltaisuuksien täyttämän Napolin kaupungin tarinaa. Toisen osan alaotsikkona on Nuoruus, ja nimensä mukaisesti teoksessa siirrytään aikuistumiseen ja 1960-luvulle. Tiiviinä kaksikkona kasvaneiden tyttöjen polut alkavat erkaantua yhä selkeämmin: Lilan elämä supistuu avioliiton myötä pieniin piireihin, suvun asettamiin velvollisuuksiin ja sisätiloihin, mutta altavastaajaksi itsensä aina tuntenut Elena astuu todennäköisyyksiä uhmaten jatkuvasti suurempiin ympyröihin lukion, yliopiston ja lopulta myös kirjallisen menestyksensä ansiosta.

Sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, toimii myös itsenäisenä romaanina, mutta Uuden nimen tarina vaatii taustatietoja. Tapahtumat jatkuvat suoraan ensimmäisen osan viimeisistä käänteistä, eikä laajaa hahmokavalkadia esitellä enää uudestaan. Napolin köyhimpiin kuuluvan kaupunginosan kortteli ristiriitaisine kohtaloineen hurmaa lukijan jälleen, mutta taka-alalla väreilevät ja koko romaania määrittävät teemat eivät kevene, pikemminkin päinvastoin.

Siinä missä Loistava ystäväni tarttui erityisesti köyhyyden aiheuttamaan eriarvoisuuteen ja koulutuksen puutteeseen sekä turvattomaan lapsuuteen, toisessa osassa hahmojen kautta pohditaan 60-luvun Italian luokkayhteiskuntaa ja naisen asemaa: lähisuhdeväkivalta on ennemmin sääntö kuin poikkeus, eikä mustelmainen nuori vaimo herätä korttelin ihmisissä lainkaan hämmästystä – nuorikon ”kouluttamiselle” on suorastaan yhteisön hyväksyntä. Vain Elena onnistuu pakenemaan perinteistä naisen kohtaloa, sillä peruskoulua korkeampi koulutus ja akateemiset piirit avaavat oven maailmaan, jossa Napolin kotikorttelin ongelmat eivät ole arkea, vaan yhteiskunnallisten keskustelujen aihe.

Toisin käy kaikille tutuille nuorille, jotka jäävät kotikulmilleen – myös Lilalle. Kadehditun kaunis ja vain 16-vuotiaana avioitunut tyttö putoaa kovaa ja korkealta, kun huomaa tuoreen puolisonsa Stefanon olevan sittenkin samanlainen kuin isät ja puolisot korttelissa yleensäkin: väkivaltainen, epäluotettava ja rujo. Lila on tottunut pitämään langat käsissään ja pyörittelemään ihmisiä halunsa mukaan, joten hetkeksi järkytys itsenäisen aseman muuttumisesta muuttaa häntä. Liian paljon pahaa liian nuorena kokeneena hän osaa itsekin pelata likaisesti, eikä alistu lopullisesti: edes miehensä vihollisten kanssa vehkeily ei ole poissuljettua, kun Lila etsii oikeutta ja etua itselleen.

Iän karttuessa Elenan ja Lilan keskinäiselle kilpailulle, kateudelle ja riippuvaisuudelle rakentuva monimutkainen suhde ottaa uusia muotoja. Koulussa loistanut mutta vanhempiensa vuoksi opintien keskeyttänyt Lila ei osaa suhtautua Elenan menestykseen. Hän on kateellinen, mutta toisaalta myös ylpeä ystävänsä etenemisestä, pitäen sitä myös omana ansionaan ja ilonaan. Samaan aikaan Elena taas lähes kadottaa opiskelumotivaationsa: hänhän oli aina ennen seurannut Lilaa ja pyrkinyt tasoihin hänen kanssaan, mutta nyt kirittäjä puuttuu. Yksin ei ole helppoa luovia täysin erilaisista lähtökohdista ponnistavien opiskelutovereiden seurassa, varsinkaan, kun äiti haluaisi vain naittaa hänet paikalliselle pojalle. Lukiota ja yliopiston pääsykokeita suuremmaksi kiilaksi tyttöjen väliin tulee kuitenkin tutun naapuruston nuori mies, johon molemmat rakastuvat epätoivoisesti – ja vain toinen saa häneltä vastakaikua.

Ferrante kirjoittaa jälleen loistavaa tekstiä. Vaikka hänen Napolinsa on kauhistuttavan aggressiivinen ja kyyninen paikka, kirjoissa on outoa taikaa, joka suorastaan pakottaa lukemaan ne yhdeltä istumalta. Elena ja Lila ovat mielenkiintoisia hahmoja, joiden luonteiden huonot puolet peittoavat usein hyvät. Siksi he ja monet muut korttelin elämänmakuiset ihmiset kenties muodostuvatkin tarinoiden edetessä lukijalle hyvin läheisiksi: rosot ja epätasaisuudet herättävät tunteita laidasta laitaan ja saavat elämään vahvasti mukana. Tyttöjen pään täyttävät kisailut parisuhteista, itsenäisen elämän ensiaskeleista ja opinnoista, mutta yksittäisten ihmisten arkiset elämäntarinat piirtävät samalla kuvaa Napolin, kenties koko Italian, luokkayhteiskunnasta.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 7: Kirjassa on kaveriporukka

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Osastolla ei ollut mitään yksityistä tilaa. Menimme Akin kanssa invavessaan. Seisoimme keskellä huonetta. Tanssimme hidasta itkua toisiamme vasten, ja Aki lupasi pysyä hengissä. Niistimme keltaisiin käsipyyhkeisiin. Nenäni oli peilissä ihan punainen.

Reko ja Tina Lundánin yhteinen romaani Viikkoja, kuukausia (WSOY 2006) on tiivis teos ajan rajallisuudesta, sairaudesta ja kuoleman kohtaamisesta. Kirja pohjautuu pariskunnan oikeasti kohtaamaan tragediaan, Rekon aivosyöpään sairastumiseen ja kuolemaan, ja teos jäikin kirjailijana ja ohjaajana tunnetun miehen viimeiseksi. Dialogimuotoinen kerronta valottaa hienosti sekä sairastuneen että läheisen syvimpiä ja rumimpiakin tuntoja, ja tiivistyvä juoni lähes pakottaa lukemaan kirjan kertaistumalta.

Kirjassa syövän kohtaava pariskunta, Minna ja Aki, elävät perinteisiä ruuhkavuosia: Akin kirjailijan ura, Minnan työt ja kaksi pientä tyttöä pitävät kiireisinä. Kaikki tuttu pysähtyy, kun Akin aluksi sitkeäksi migreeniksi luultu vaiva osoittautuukin lääkärin tutkimusten jälkeen vakavaksi aivosyöpädiagnoosiksi. Päällisin puolin terveelle ja nuorehkolle miehelle ja vaimolleen sairaus on valtava järkytys, mutta asian varmistava leikkausaika järjestyy nopeasti. Nuorille lapsille asiaa ei avata tarkkaan, joten huoli jää aikuisten kannettavaksi. Vaikka Aki makaa sairaalassa ja Minna selviytyy päivästä toiseen rauhoittavilla, arjen pyörien on epävarmasta tulevaisuudesta huolimatta pyörittävä: pienen Saaran synttärit, kauppareissut ja tavalliset askareet hoituvat mekaanisesti, läheisten tuella, tulevaa pelolla odotellen.

Kasvain todella osoittautuu pahanlaatuiseksi, ja tulos muuttaa perheen elämän lopullisesti. Syöpäklinikka, sädehoidot, raastavat pelot, kortisoliturvotukset, toiveikkaasti aloitetut vaihtoehtohoidot, läheisten välttely – sairaus leviää Akin aivoista myös parisuhteeseen. Lundánit kirjoittavat koskettavasti myös vihasta, ärtymyksestä ja itsesäälistä sekä itseä, puolisoa että tautia kohtaan – siis kaikesta siitä, mikä usein jää ylevien selviytymis- ja sairauskertomusten ulkopuolelle, mutta värittää sairastuneiden ja heidän perheidensä elämää jopa vuosia.

Myös Minnan ja Akin henkiset ponnistelut venyvät ja venyttävät heidän sietokykynsä äärimmilleen. Ensimmäisestä leikkauksesta, sädehoidoista ja lääkityksistä huolimatta kasvain uusii. Pitkä sairastaminen muuttaa pariskunnan tunnelmat intensiivisestä pelkäämisestä aaltoilevaksi liikkeeksi: kauhun helpottaessa aikaa jää toivolle ja aurinkoisille perhelomille, mutta myös riitelylle ja synkille keskusteluille. Yhteistä aikaa on todistetusti vähemmän kuin pariskunta oli joskus ajatellut, mutta ihminen ei aina toimi kaikista loogisimmin: Akikin uppoutuu kirjoitustyöhönsä, aloittaa yhteistöitä monen eri tahon kanssa ja kirjoittaa yöt läpeensä, vaikka samalla tiedostaa, että kaikki on pois läheisten kanssa vietetystä ajasta. Lopun lähestyessä – toisinaan selkeämmin, toisinaan vain kaukaisesti – jokainen arkinenkin valinta herättää miehessä ristiriidan: valitsinko tänään oikein, voinko elää tämän kanssa loppuelämäni?

Vaikka Viikkoja, kuukausia kertoo järkyttävän raskaista ihmiselämän kokemuksista, lukeminen ei ole vaikeaa: Minnan ja Akin vuorottelevissa kerrontavuoroissa tunteet ja tapahtumat eritellään tarkkaan, toteavaan tyyliin, joka toisinaan tuntuu olevan jopa jonkun ulkopuolisen kokijan kautta suodatettua. Jatkuva menettämisen pelko ja yksinkertainen väsyminen elämän epävarmuuteen ilmenevät toteavastakin tekstistä ja koskettavat, mutta hahmojen tunteet eivät muserra lukijaa; niitä annostellaan taitavasti ja harkitusti eikä vuodateta raakoina lukijoiden silmien eteen. Erityisesti kirjan loppu on tästä oiva osoitus: toivoa ei oikeastaan ole, mutta silti viimeiseltä sivulta päällimmäiseksi tunteeksi jää haikeuden sävyttämä rauha.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

”Luuletko sinä, että minusta on hauskaa aina vain odottaa. Mutta suuret asiat kypsyvät hitaasti ja nuorena murharyhmän poliisimies tekee pahimmat virheensä ja erehdyksensä kuvitellessaan, että hänen on aina oltava menossa ja t e h t ä v ä jotakin. Se juuri on pahin erehdys. Sillä meidän tehtävämme ei ole t e h d ä jotakin, siitä pitävät rikolliset huolen. Meidän tehtävämme on s e l v i t t ä ä.”

Mika Waltarin luoma helsinkiläinen komisario Palmu seikkailee yhteensä kolmessa dekkarissa, joista Komisario Palmun erehdys (WSOY 1940) on keskimmäinen. Vaikka kirjassa viitataan edeltävään osaan, toimii salapoliisiromaani mainiosti myös ilman aiempaa Palmu-tuntemusta. Inhimillisistä hahmoista, terävästä sanailusta ja leppoisasta mysteerien selvittelystä rakentuva teos on yhdistelmä hillittyä jännitystä, huumoria ja hauskaa ajanvietettä – unohtamatta hurmaavaa vanhan Helsingin kuvausta.

Komisario Palmun erehdys keskittyy varakkaan Rygseckin suvun tragedian ympärille. Kun arvostetun yrittäjäsuvun musta lammas, siveettömäksi ja ilkeäksi huhuttu Bruno Rygseck kuolee yllättäen omaan kylpyhuoneeseensa, Helsingin poliisilaitokselta hälytetään paikalle komisario Palmu uskollisine apumiehineen – tutkimuksissa avustavat herkeämättä minäkertojana toimiva poliisi Toivo Virta sekä ylietsivä Väinö Kokki. Kolmikkoa käsketään tekemään tutkimukset Kaivopuiston arvokiinteistössä matalalla profiililla, mutta Palmu haistaa tapauksessa heti palaneen käryä – murhan.

Kaivopuiston kartanossa riittää todistajia ja mahdollisia epäiltyjä. Brunon täti, iäkäs ja pelottava Amalia Rygseck sekä virallista avioeroa asumuserossa edesmenneestä odotellut rouva Alli Rygseck hyötyisivät hurjastelijan poismenosta. Brunon ystävä- ja lähipiiristä löytyy kuitenkin monenlaisia mahdollisia motiiveja. Miksi Rygseckin suvun yrityksessä työskentelevä insinööri Vaara ei suostu lähempiin tutkimuksiin? Mitä hovimestari Batlerilla on salattavanaan? Entä miten Rygseckin nuoret serkut Aimo ja Airi tai kaunis neiti Irma Vanne ovat joutuneet mukaan vyyhtiin?

Ennen kuin vuorokauttakaan on kulunut, tapahtuu Brunon kiinteistössä toinenkin murha. Ensin vastaan hangoitellut poliisipäällikkö taipuu antamaan Palmulle apulaisineen työrauhan ja paremmat resurssit, jotta kunniakkaan suvun pimeä mysteeri saadaan nopeasti päätökseen. Vastassa ei ole kuitenkaan mikä tahansa tapaus, sillä jopa kokenut ja aiempiakin murhia selvittänyt Palmu tekee lähes kohtalokkaaksi käyvän erehdyksen tutkinnan edetessä.

Waltarin Palmun seikkailut etenevät tyylipuhtaasti perinteisen dekkarin suuntaviivoin: murhia, muttei verellä mässäilyä, tiukkailmeisiä poliiseja mutta silti lämmintä huumoria. Poliisikolmikon ristiriitaiset välit tuovat kerrontaan oman hauskan mausteensa, kun yhdessä hetkessä nuorempi kollega Virta ihailee Palmun päättelykykyä ja toisessa suunnittelee eropapereiden jättämistä komisarion piikittelyjen takia. Tulkinnasta riippuen tämän sympaattisen, Palmun vaikutusvallan alla rimpuilevan aloitteleva virkamiehen voi nähdä kirjojen todellisena sankarina, vaikka naruja veteleekin Palmu.

Waltarin hahmojen luonteenpiirteitä on paisuteltu huumorin vuoksi, mutta vain sen verran, että tyyli pysyy edelleen realistisen puolella. Erityisesti itse päähenkilö Palmu on herkullinen hahmo: kuusikymppinen, laiska ja itseoppinut pätijä, joka rakastaa sikareita, ilmaisia lounaita ja nuorempien kollegoiden näpäyttelyä. Kaikessa raivostuttavuudessaan silti rakastettava mies omaa myös muita nopeammin leikkaavan järjen, ja se jos mikä saa erityisesti poliisivoimat antamaan heikot puolet pian anteeksi.

En nauti liian jännittävistä tai raaoista tarinoista, ja Palmut tarjoavat itselleni sopivan aivojumppatuokion ilman yksityiskohtaisia väkivaltakuvauksia. Moneen dekkariin verrattuna leppoisa tunnelma ei kuitenkaan tarkoita tylsyyttä, sillä laaja henkilögalleria ja yllättävät juonenkoukut saavat seuraamaan tarinan loppuun saakka. Nämä sopisivatkin mainiosti myös yläkouluikäisten luettaviksi, jos jo hieman vanhahtava kieli ei säikytä pois.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 31: Jännityskirja tai dekkari

Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila & Erica Åberg: Ulkonäköyhteiskunta: ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa

Tällainen itsevarmuuden ja oman kehon rakastamisen sanoma – – saattaa itse asiassa jopa lisätä yksilöihin, etenkin naisiin, kohdistuvia paineita: paitsi että yksilöitä vaaditaan kehittämään ulkonäköä norminmukaiseksi, vaaditaan heitä yhä enemmän myös kehittämään kykyä rakastaa itseään ja kehoaan oikealla tavalla. Kun ulkonäköpaineista tehdään yksilön ongelma, unohdetaan helposti, että paineet ovat ulkonäkökeskeisen kulttuurimme tuotteita ja että ahtaisiin ulkonäkömuotteihin sopeutumattomuudella on usein hyvin todellisia vaikutuksia riippumatta siitä, rakastaako itseään ulkonäöllisesti vai ei.

Turkulaiset taloussosiologit Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila ja Erica Åberg tutkivat mukavan keveästi kirjoitetussa teoksessaan ulkonäön merkitystä elämän eri alueilla menestymiselle suomalaisessa viitekehyksessä. Ulkonäköyhteiskunta – ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa (Into kustannus 2019) pohtii, onko Suomi jo niin sanottu ulkonäköyhteiskunta, jossa ulkonäön merkitys olisi levinnyt yleiskäyttöiseksi pääomaksi, joka vaikuttaisi vahvasti muuallakin kuin sen perinteisillä alueilla, kuten parinvalinnassa. Ulkonäön merkityksen (liika) vahvistuminen yhteiskunnassa typistää ihmiset toimijoista ulkonäöiksi, joiden arvoa ja menestystä mitataan ulkonäön vaalimisen, oikeanlaisen kuluttamisen ja vallitsevaan normiin sulautumisen mittareilla.

Tutkijaryhmä esittää, ettei Suomi vielä täytä lähes dystooppiselta kuulostavan ulkonäköyhteiskunnan kriteerejä, mutta matka sinne ei ole kovin pitkä. Some, fitness-villitykset ja korealaiset ihonhoitorituaalit ovat luoneet tänne Pohjolan perukoillekin kuplia, joissa ihmiset voivat määritellä itseään ensisijaisesti ulkonäön kautta sekä saada suurtakin etua ulkonäön ”oikeanlaisesta” kehittämisestä ja ylläpidosta. Kirjoittajat lähestyvät teemaa taloussosiologisesta näkökulmasta, ja kirjassa saakin paljon tilaa pohdinta erilaisista resursseista ja niiden jakautumisesta. Kasvonpiirteet, ruumiin koko ja muoto ja pukeutumistyyli ovat esimerkkejä tutkimusten erittelemistä ulkonäöllisistä resursseista, jotka jakautuvat epätasaisesti ja jotka voivat vaikuttaa monilla elämänalueilla työelämästä ystävyyssuhteiden solmimiseen – positiivisesti tai negatiivisesti.

Vaikka Ulkonäköyhteiskunta tarjoaa katsauksen myös kansainvälisiin teorioihin, pääosassa ja parasta antia ovat suomalaisten tutkittavien käsitykset ja kokemukset. Ulkonäöstä hyötyminen on saunaa ja luonnollisuutta suosivassa Suomessa paheksuttua, mutta se ei tarkoita, että ulkonäöllä ei olisi väliä. ”Normaalin” ulkonäön ja siitä oikealla tavalla huolehtimisen normit vaihtelevat, mutta ovat aina yksilön valinnan sijaan yhteiskunnallisia malleja ja sosiaalisia sääntöjä, joista poikkeaminen on hankalaa – joskus jopa rangaistavaa. Säännöt ovat myös hyvin sukupuolittuneita: naisilta odotetaan ja vaaditaan enemmän. Kirjassa tiivistetäänkin ristiriita hyvin: ”- – samanaikaisesti kun naiset pitävät ulkonäköä tärkeämpänä asiana kuin miehet, murehtivat enemmän ikääntymistä sekä käyttävät merkittävästi enemmän aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen, ei heidän ole kuitenkaan sallittua hyötyä ulkonäöstään”. Toisaalta miesten mahdollisuudet ovat rajatut ja ulkonäöstä huolehtimisen tavat suurennuslasin alla; jos poikkeaa mitenkään normista, miehisyys joutuu helposti kyseenalaistetuksi.

Ulkonäköyhteiskunta on helposti lähestyttävästä ja selkeästä tyylistään huolimatta läpeensä tieteellinen teos: lukuisat kirjan taustana käytetyt tutkimukset aineistoineen ja metodeineen on selostettu auki tarkasti. Kirjoittajat ovat kuitenkin ansiokkaasti huomioineet lukijan, joka haluaa aiheesta tietoa ilman sadoissa viitteissä kahlaamista: tekstissä vinkataan, mitkä kirjan osiot voi halutessaan hypätä yli menettämättä kuitenkaan tietoa mielenkiintoisista tutkimustuloksista. Kaiken kaikkiaan lukukokemus on hyvin rytmitetty. Luvut ovat tarpeeksi lyhyitä ja hyvin jäsenneltyjä, ja tutkimustulosten väleissä on hyvin henkilökohtaisia, muuta tekstiä kevyempiä näkökulmatekstejä, jotka tuovat toisinaan teoreettisen aiheen lähemmäs.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 10: Kirjan nimessä on numero

Minna Rytisalo: Rouva C.

Kohtu ei ole kohtalo, se ei saa olla, niin hän ajatteli ja katsoi otsikkoa. Hän oli äiti ja tytär itsekin, hänellä oli tietoa seminaarin opetuksen sisällöistä, hän oli ollut valmistautumassa opettajan uralle ja hän todellakin oli elämänsä aikana nähnyt, mihin tietämättömyys tyttäriä valmisti ja millä tavalla he voisivat olla nykyistä paremmin hyödyksi ja iloksi perheilleen ja koko maalle. Mutta miten sellaista sanoo maailmassa jossa koko ajatukselle nauretaan ja tyttöjen sivistämistä pidetään turhana, naiset itsekin pitävät, ja Minna ajatteli taas Floraa.

Minna Rytisalon toinen romaani Rouva C. (Gummerus 2018) on elävällä ja kauniilla kielellä kirjoitettu tarina ajasta, jolloin Minna Canth tunnettiin vielä parhaiten aviomiehensä vaimona ja vanhempiensa tyttärenä. Rytisalon kirja on yhdistelmä oikeaa elämäkertaa, muunneltuja tositapahtumia ja täyttä fiktiota. Yhdistelmästä syntyy ehyt, koskettava ja mielenkiintoinen tarina nuoresta naisesta, joka murtautuu yhteiskuntaluokasta toiseen ja naiselle varatun roolin ulkopuolelle.

Rouva C. lähestyy tuttua henkilöä tuoreesta näkökulmasta rajaamalla kirjailijan uran lähes täysin teoksen ulkopuolelle. Sen sijaan tarina alkaa nuoren kuopiolaisen haaveunista – voisipa piian ja kauppiaan tyttärenä ryhtyä muuksikin kuin kauppiaan puolisoksi. Kuin tilauksesta kaukaisessa ”järvikaupungissa”, Jyväskylässä, keksitään kummia: perusteilla on paitsi kansakoulujärjestelmä, myös kansakouluopettajien seminaari, jossa opettajiksi opiskelisivat rinta rinnan maanviljelijäperheiden tilatta jääneet nuoremmat veljet ja oppia saaneet alemman yhteiskuntaluokan naiset. Opettajan ura tarjoaisi pakotien avioliitoilta ja mahdollisuuden tutustua Minnaa oikeasti kiinnostaviin aiheisiin, kuten luonnontieteisiin – tyttöjen tuolloinen peruskoulutus kun sisälsi lähinnä kaunokirjoitusta, käsitöitä ja naisille soveliaiksi ajateltuja oppiaineita.

Viinaan menevä isä oli jo kartoittanut Minnalle sopivia kuopiolaisia aviomiesehdokkaita, mutta suostuu lopulta silti tyttärensä hurjaan ja edistykselliseen toiveeseen: Minnasta todella tulee yksi seminaarin ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoista vuonna 1863. Naisena hänen olisi tullut sovittaa itsensä nunnamaiseen, aina hyväkäytöksiseen ja täysin maallisista houkutuksista pidättäytyvään rooliin, mutta eläväinen ja rajoja rikkova Minna ei osaa hillitä luontoaan. Toisinaan mukaan seikkailuihin lähtee myös ystävä Flora, mutta toistuvat varoitukset saavat tyttöjen välit rakoilemaan. Pojille täysin sopiva käytös vie Minnan ongelmiin, mutta saa hänet myös pohtimaan myöhemmässä elämässään ajamia tasa-arvokysymyksiä.

Kuten tiedämme, Minna Canthista ei tullut opettajaa. Jyväskylää kuohuttavan skandaalin saattelemana Minna astuukin vastoin kaikkia suunnitelmiaan avioon ennen valmistumistaan – päätös, joka naisen kohdalla tarkoitti automaattisesti opintojen päättämistä. Rytisalo kuvaa uskottavasti ja samastuttavasti älykkään naisen piinaa: koti ja lapset eivät riitä kaikeksi sisällöksi, mutta kaikki yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja julkisilla kentillä toimiminen on tehty hyvin vaikeaksi. Iän karttuessa ja elämän nurjien puolten tullessa tutummaksi Minna ei kuitenkaan pysty pidättelemään itseään, vaan ura tuntemanamme vaikuttajana saa alkunsa.

Elämäkerrallisen ja tasa-arvoa pohtivan sisältönsä lisäksi Rouva C. on hieno ihmissuhderomaani. Minnan ympärillä on useita monimutkaisia suhteita: alistuva, toisiakin alistumaan kannustava äiti ja alkoholiin katoava isä, rakastava ja vertainen Ferdinand Canth sekä hurmaava mutta tahtoessaan myrkyllinen Flora, ainoa naispuolinen ystävä. On virkistävää lukea tavallisen avioliittoelämän kuvausta: tarina ei pääty siihen, kun romanssi muuttuu liitoksi, vaan kahden erilaisen ihmisen hiljalleen syvenevä suhde saa tilaa – ja koukuttaa. Myös Minnan ja Floran on–off-toveruus on kuvattu realistisesti ja kiinnostavasti. Taitavasta kerronnasta nauttii varmasti myös ilman Canthin tarinan tuntemusta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja