Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun taas oli tämä että kaksi pakettia per talous. Mistä ne sen siellä kaupassa tietävät, ketkä kuuluvat samaan talouteen? Ihan hyvin voi mies ja rouva ja lapset mennä eri jonoihin ja jokainen ostaa ne kaksi pakettia. Kyllä ei meinaa mahtua farmariauton takaosaan kaikki paketit. Kyllä isäihminen hymyilee siinä sitten partaansa, että jopas huiputin kauppiasta, montako euroa säästin ja taas voi ostaa valkosipulijuustomaustettuja makkaroita pihagrilliin.


Tuomas Kyrön suositun Mielensäpahoittaja-kirjasarjan ensimmäinen osa Mielensäpahoittaja (WSOY 2010) koostuu 40:stä lyhyestä ja humoristisesta monologista. Niiden äänenä häärää yksinasuva, modernin maailman ihmeitä hieman paheksuva Mielensäpahoittaja. 80-vuotiaaksi hyväkuntoinen, pikkutaajamassa asuva mies innostuu valittamaan, kun lääkäri määrää hänet terveystarkastuksen yhteydessä elämäntaparemonttiin: mies ei usko ruokavalioihin, vaan ajattelee olonsa kohenevan, kun pääsee päästämään kaikki vuosien mittaan kertyneet harmituksen aiheet ulos.

Kirjassa ei ole nykyhetkessä etenevää kerrontaa, vaan mies mielipiteineen tulee tutuksi tämän kirjoittamien yleisönosastokirjeiden myötä, joissa ruoditaan niin ystävänpäivä kuin ajokortin menettäminen. Mielensäpahoittaja marmatuksineen luotiin alunperin radiokuunnelmaksi, ja sen voi aistia myös paperille päätyneestä versiosta. Kukin yleisönosastokirjoitus on omilla jaloillaan seisova kokonaisuus, vaikka niitä peräkkäin lukemalla alkaa hahmottaa myös laajempia juonenkäänteitä.

Kirjan suosio ja sen huumorin ydin perustuu perinteisen suomalaisen jäärän mielenliikkeiden kuvaukseen: kun päähenkilön perusarvoja ovat marjanpoiminta, säästäväisyys ja turhien puhumatta jättäminen, törmäyksiä ulkomaailman kanssa tulee väistämättä. Näitä kohtaamisia Mielensäpahoittaja antaumuksella sitten tulkitsee ja sanoittaa omasta näkövinkkelistään.
Kirjan huumori on sekoitus sopivaa vastakkainasettelua, stereotypioita ja niiden rikkomista sekä tunnuslauseita, joista kuuluisimmaksi on tainnut nousta lähes joka kirjeen aloittava ”kyllä minä niin mieleni pahoitin”.

Kyrö on luonut tuokiokuvien keskelle kokonaisen hahmon: Mielensäpahoittaja käyttäytyy monesti ennakoitavasti, mutta valituksen seasta pilkistää hyväsydäminen mies. Hyvä esimerkki tästä on Mielensäpahoittajan suhtautuminen naapurinsa, Kolehmaisen, rasistisiin heittoihin aasialaisten marjanpoimijoiden tuloon liittyen. Vaikka Mielensäpahoittaja on uuden ja vieraan suhteen epäileväinen, kokee hän huomattavasti enemmän hengenheimolaisuutta marjoja arvostavien poimijoiden kanssa:

”Laitoin seuraintalon ilmoitustaululle lapun. Tarjoan kymmenelle thaimaalaiselle majapaikan, ja ostan kaiken mitä ne saavat Kolehmaisen mailta kerättyä. Keitän niistä hilloa ja myyn Kolehmaiselle muka-hienona luomumarmelaatina.”

Koska kyseessä on lyhyiden tekstien kokoelma, myös teemat vaihtelevat nopeasti. Eniten huomiota taitavat saada maalla ja kaupungissa asumisen erot, erilaisten juhlapyhien vietto sekä suomalainen helmasynti, itsekseen pärjäämisen armoton tavoite. Päähenkilön ollessa jo yli 80-vuotias tilaa saa toki myös maailman menon ja sen muutoksen ihmettely – useimmiten kuitenkin hieman puolustusasemista ja nykyaikaa edustavaa poikaansa vastustaen. Kirjan loppu kuitenkin nostattaa toivoa: kyllä kaavoihinsa kangistunut Mielensäpahoittajakin osaa lopulta olla iloinen arjen pienistä, suurista hetkistä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 12: Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen


En itsekään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa.

Kuva: Gummerus


Kotimaassaan Japanissa palkitun Sayaka Muratan uusin teos, Lähikaupan nainen (alk. Konbini ningen, 2016; suom. Raisa Porrasmaa, Gummerus 2020) on yllättävä yhteiskuntakritiikki lähikaupan osa-aikaisen työntekijän näkökulmasta. Murata sitoo kepeänä, osin komediallisenakin pysyttelevään tarinaan isoja, tuoreitakin teemoja: tarkkailun alle päätyvät miesten ja naisten roolit yhteiskunnassamme, keski-ikäistyminen, aseksuaalisuus sekä erilaisuuden hyväksyminen. Oman mausteensa sujuvasti kulkevaan juoneen tuovat japanilaisen kulttuurin tyypilliset piirteet, kuten perinteiden ja perheen syvä kunnioitus sekä yksilöitä ympäröivät paineet loistavan uran luomiseksi.

Kirjan päähenkilö Keiko lähestyy hiljalleen neljääkymmentä ikävuotta, mutta on perheensä ja ystäviensä kauhuksi edelleen osa-aikatöissä lähikaupassa, konbinissa. Yliopistotutkinnon suorittamisesta huolimatta Keiko päätti jatkaa tutussa liikkeessä myös valmistumisensa jälkeen, ja tarinan alkaessa siellä on hujahtanut jo 18 vuotta. Läheisten on erittäin vaikea ymmärtää 36-vuotiaan Keikon valintoja, vaikka hän on täysin tyytyväinen tuttujen rutiinien täyttämään elämäänsä. Jos hän olisi naimisissa tai huolehtisi edes sairaista vanhemmista, osa-aikaisuus olisi muista hyväksyttävää, mutta nyt häntä kohdellaan jokseenkin erikoisena hylkiönä, jolla ei ole enää toivoakaan liittyä yhteiskunnan täysipainoiseksi jäseneksi.

Keiko tietää läheistensä ajatuksista, mutta hänelle ne puolestaan tuntuvat heprealta. Nainen on aina ollut oman tiensä kulkija: jo lapsesta saakka hän on ratkaissut ongelmat omalla tavallaan, ja siitä saakka häntä on kohdeltu vääränlaisena, outona ja erikoisena. Sujuvoittaakseen sosiaalista kanssakäymistä hän onkin omaksunut selviytymisstrategiakseen muiden matkimisen. Hänen puhetyylinsä, hiuksensa, selityksensä osa-aikaisuudelle – kaikki ovat joko avuliaan, Keikon erikoisuutta jokseenkin ymmärtävän siskon keksimiä tai konbinin vaihtuvilta työkavereilta napattuja ominaisuuksia, joita sekoittelemalla Keiko yrittää parhaansa mukaan esittää ”normaalia”.

Muiden puheista ja huolista huolimatta konbinityöskentely todella sopii Keikolle: vuosien mittaan esihenkilöt ovat vaihtuneet, mutta Keiko pysynyt. Hän osaa vain säätilaa vilkaisemalla arvioida suosituimmat tuotteet, järjestellä hyllyn houkuttelevammaksi kuin kukaan muu sekä palvella asiakkaita juuri sopivalla sekoituksella kohteliaisuutta ja etäisyyttä. Konbinissa hän saa olla vain myyjä: vapaa odotuksista, sukupuolesta ja monimutkaisista ihmissuhteista. Arki kuitenkin järkähtää, kun Keiko tapaa naisiin ja elämäänsäkin katkeroituneen Shirahan, joka alkaa juonillaan hiljalleen vetää Keikonkin elämää radaltaan.

Lähikaupan nainen ottaa mielenkiintoisesti kantaa muun muassa parisuhteen löytämisen, perhe-elämän aloittamisen ja uralla etenemisen paineisiin. Se herättelee ajattelemaan, onko meillä tosiaan niin paljon valinnanvapauksia, kuin luulemme nykyaikaisen elämän tarjoavan: perinteiden vastaiset valinnat saattavat saada muut kyseenalaistamaan onnemme vain siksi, että ne poikkeavat massasta. Keiko on myös mielenkiintoisen sukupuoleton ja ei-seksuaalinen hahmo: hänellä ei oikeastaan ole lainkaan omia mielipiteitä tai tavoitteita, vaan hän imee niitä muilta sopeutuakseen paremmin joukkoon arkielämässä. Ensisijaisesti hän kokee kuitenkin itsensä myyjäksi, osaksi konbinia – tämä omistautuneisuus luo loistavan ristiriidan uran tärkeydestä marmattavien läheisten kommenteille.

Kirja tuntuu hyvin tuoreelta ja ajankohtaiselta. Erityisesti itseäni viehätti yksityiskohtainen japanilaisen myymälätyön kuvaus; kirjailija on itsekin osa-aikainen myyjä, ja se näkyy realistisissa yksityiskohdissa. Keikon ulkopuolisuus luo myös hienon mahdollisuuden ihmisten normien kyseenalaistamiseen, ja tähän Murata tarttuu useasti: emmekö lopulta kaikki ole ympäristömme muovaamia ja sen muutosten mukana muuttuvia olentoja, vaikka luulemmekin tavoittelevamme asioita vain omasta tahdostamme?


***
Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 32: Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa

Aino Kallas: Sudenmorsian

Sillä ei kauvan senperästä, kun luonnolliset sudet näin riettaiksi riehastuivat, niin ettei missään tainnut heidän elkeiltänsä turvassa olla, niin jo alkoivat ihmistenlapsetkin susina juosta ja sudentekoja tehdä, niinkuin olisi häijy Daimoni heihin mennyt. – Sillä kunnialliset ja säädylliset ihmiset, jotka hamaan tähän saakka olivat kirkossa käyneet ja armoaterian autuudeksensa nauttineet, raatelivat nyt raavas- ynnä lammaskarjaa verenhimoisen suden hahmossa, vaikka ennen eivät olisi edes verenhaikua sietäneet.

Suomen ja Viron yhteinen suosikkikirjailija, Aino Kallas (1878–1956), kirjoitti urallaan monipuolisesti runoja, romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Kenties hänen tunnetuimmaksi teoksekseen on noussut yliluonnollinen rakkausromaani Sudenmorsian (alk. 1928; luettu Otavan pokkaripainos v. 2014). Se on arkaistiseen ja balladimaiseen tyyliin kirjoitettu hurja kuvaus 1600-luvun Hiidenmaasta, jossa elävät myös ihmisten seassa piilottelevat ihmissudet. Perinteistä tragedian kaarta noudattaen päähenkilöiden kohtalot ovat jo alkusivuilla sinetöidyt, mutta persoonallinen (ja silti sujuva) kieli-ilottelu nostaa teoksen yksinkertaisen juonensa yläpuolelle.

Tarinan kaikkitietävä ja vahvasti tapahtumia myös näkökulmastaan kommentoiva kertojanääni pitää lukijan otteessaan läpi tarinan. Susivitsauksen kohteeksi joutunut hiidenmaalainen kylä elää hiljaiseloaan, kunnes metsävahti Priidik ottaa aviovaimokseen nuoren kaunottaren, Aalon. Ujon ja kaikin puolin kunnollisen nuorikon ulkonäkö antaa kansanperinteiden mukaan kuitenkin ymmärtää, että Priidik teki perustavanlaatuisen virheen: leiskuvan punainen tukka ja pahaenteinen luomi kielivät itse Pirun vaikutuksesta tyttöön. Ihastunut Priidik ei voi uskoa vaimostaan mitään pahaa, ja häät pidetään hyvillä mielin, aavistukset syrjään heitettyinä.

Yhteiselämä alkaa mainiosti, ja nuoripari saa pian myös perheenlisäystä. Eräänä juhannusyönä Aalo kuitenkin jää olosuhteiden pakosta yksin, eikä mikään voi enää pelastaa häntä: juhannusyönä taiat ja henget ovat vahvimmillaan, ja Piru (Metsänhengen eli Diabolus Sylvarumin muodossa) päättää ottaa naisen vihdoin haltuunsa. Aalon on pakko juosta metsään ja löytää toiset kaltaisensa – nimittäin ihmissudet. Hiljalleen nuori nainen alkaa valua yhä enenevissä määrin pahan puolelle, unohtaen perheensä ja velvollisuutensa verensä vedon vuoksi. Kuten arvata saattaa, loppu ei ole onnellinen kellekään.

Vaikka tragediaan ei mahdu syvällisiä henkilöhahmoja, Kallas maalailee vakuuttavia ja mieleen jääviä tunnelmakuvauksia. Pimeän, yöllisen metsän tuoksu, suden vahvojen jalkojen tuntu juostessa, hurmaantunut ja pakottava tarve etsiäytyä muiden susien seuraan… Intensiivinen kerronta ja herkkä luontokuvaus vetävät mukaansa, vaikka koukeroinen kieli ehtisikin paikoin etäännyttää tapahtumien keskipisteestä.

Sudenmorsianta on pitkään tulkittu myös eräänlaisena viittauksena Kallaksen ja kirjailija Eino Leinon rakkaussuhteeseen, mutta kirja itsessään ei anna siihen aihetta. Se on nopealukuinen mutta syvän vaikutuksen tekevä rakkaustarina, jonka yliluonnolliset elementit ja 1600-luvun maalaiselämän kuvaus tekevät siitä raikkaan ja muista selvästi erottuvan lukukokemuksen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 10: Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Mies sanoi:
– – En toivo yhtään mitään.
En edes sitä
että ymmärtäisit
ja kunnioittaisit minua.

Mutta minun on silti yritettävä.
Ehdotan tulitaukoa.

Nainen sanoi:
En minäkään muuta halua.
Kun vain uskaltaisin
luottaa
vilpittömään katumukseesi.

Ebba Witt-Brattströmin esikoisteos Vuosisadan rakkaussota (alk. Århundradets kärlekskrig 2016, suom. Jaana Nikula, Into Kustannus 2018) on nimensä mukaisesti kunnianosoitus Märta Tikkasen omaelämäkerralliselle klassikkoteokselle Vuosisadan rakkaustarina (1978). Viittaus onkin enemmän kuin sopiva, sillä Witt-Brattström toimii Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professorina, ja kirjallisuuden tuntemus näkyy nimilainan lisäksi myös pitkin kirjaa ripotelluista intertekstuaalisista viitteistä. Siinä missä Tikkasen teos kertoi parisuhdeväkivallasta, alkoholismista ja onnettomasta lapsiperheestä, lähtee Witt-Brattström liikkeelle erilaisesta elämäntilanteesta: Vuosisadan rakkaussodan päähenkilöinä toimivat kaksin jääneet aikuiset, jotka havahtuvat yhteensopimattomuuteensa. Esikuvaansa toiveikkaammaksi teosta ei siis voi kutsua, vaan se on hyvin surullinen teos kahdesta onnettomasta ihmisestä.

Vuosisadan rakkaussodan osapuolet jäävät nimettömiksi: heihin viitataan vain nimin mies ja nainen. Myös proosarunoa lähestyvät, ajatuksenjuoksumaiset repliikit etäännyttävät ja yleistävät kitkerää keskustelua: dialogi tuotetaan kuin näytelmässä, lyhyiden parenteesien avulla.

”Mies sanoi:
Syyllisyyskysymys on merkityksetön. Naiset jankuttavat siitä aina.”

Siinä missä hahmoista ei tarjota lukijalle yksityiskohtaisia kuvailuja tai edes nimeä, heidän keskustelunsa avaa hyvinkin intiimejä ongelmia. Kaksin jääneet, myöhäiskeski-ikäiset mies ja nainen tajuavat, että heidän parisuhteensa on tullut päätökseen – tai oikeastaan nainen tajuaa sen ensin, mutta mies ei suostu ymmärtämään, että nainen todella haluaa eroa. Pitkä avioliitto on sisältänyt tavanomaisten vaikeuksien lisäksi myös fyysistä ja henkistä väkivaltaa, eikä nainen enää tunnista miestä siksi henkilöksi, johon aikanaan rakastui.

Rakkaussota kuitenkin pääsee syttymään siksi, että liiton vääjäämättömästä päättymisestä huolimatta molemmilla osapuolilla on edelleen vahvoja tunteita toista kohtaan. Rakkaus ja viha leimahtelevat rivien välissä, kun pariskunta yrittää puhua asiat halki vielä viimeisen kerran, mutta yhteistä säveltä ei enää löydy. Näkökulma on vahvasti naisen, vaikka molemmat ovat teoksessa äänessä melko tasapuolisesti: nainen haluaisi jatkaa suhteessa, mutta sen jatkumiseksi kaipaisi ymmärrystä suhteen jättämille haavoilleen – fyysinen väkivalta ja vähättely eivät vuosien mittaan ole unohtuneet. Mies ei kuitenkaan suostu ymmärtämään naisen tunteita tai pyytämään anteeksi tekemiään vääryyksiä, jonka vuoksi elämäänsä pettynyt nainen provosoituu samanlaiseksi haukkujaksi. Ankarien riitojen kierre on valmis.

Vuosisadan rakkaussota onnistuu kuvaamaan rumia, rajuja riitoja ja luopumisen vaikeutta, mutta se ei koskettanut minua esikuvansa lailla. Teos liikkuu melko rajatun tunneskaalan sisällä, ja lukijana koin rankaksi pitkät väittely- ja solvausjaksot. Tikkasen esikuva sisältää enemmän hengähdyksen mahdollisuuksia monipuolisempien tuokiokuvausten avulla, kun rakkaussota pysyy staattisesti samassa tilanteessa: vaikka toisinaan pariskunnan väliltä löytyy myös hetkellistä herkkyyttä, muutoin he pysyttelevät tiukasti valitsemissaan asemissa, eikä vaihtelevuutta pääse syntymään. Kuten Tikkanen, myös Witt-Brattström on ilmeisesti ammentanut teokseen omasta elämästään, mutta teos toimii myös hyvin yleisellä tasolla, fiktiivisenä erään parisuhteen lopun kuvauksena.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 15: Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Minä panin tupakaksi kun muut vertailivat saalistaan. Mitä kaikkea he olivat vieneet: kynsilakkaa, hajuvettä, vessapaperia. Mitä heille oli annettu: parittomia korvakoruja, parikymmentä vaateripustinta, risoja rintaliivejä. (Vinkki siivoojalle: ota vastaan kaikki mitä rouva antaa ja sano kiitos. Voit jättää tavarat bussiin penkin ja seinän väliin.)

Edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Lucia Berlin on ollut viime vuodet pinnalla uusien, suomennettujenkin novellikokoelmien myötä. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (alk. A Manual for Cleaning Woman: Selected Stories, 2015; suom. Kristiina Drews, Kustannusosakeyhtiö Aula & Co 2018) sisältää nimensä mukaisesti joukon elämänmakuisia tarinoita, joskin Berlinin tekstit keskittyvät enimmäkseen elämän rankkojen ja raakojenkin puolien kuvaamiseen.

Päihdeongelmat, kykenemättömyys tunteista puhumiseen, köyhät ja niukat oltavat, rikokset… Naispäähenkilöiden näkökulmasta kirjoitetut kertomukset ovat persoonallista ja yllätyksellistä kieltä, mutta herättävät usein jopa epämiellyttäviä tuntemuksia inhorealismiin yltävillä yksityiskohdillaan. Berlinin maailmassa epäonni ja vaikeudet kuuluvat jokapäiväiseen arkeen, eikä niitä esitetä suurina tragedioina. Tarkoitus ei ole kuitenkaan masentaa lukijaa: tilanteessa kuin tilanteessa hahmot löytävät vielä vähän voimaa jatkaa – tai ainakin päästävät lakonisen hymähdyksen tilanteidensa nurinkurisuudelle.

Kirjailijan oman elämän kokemukset nivoutuvat osaksi omaleimaista kerrontaa. Berlin syntyi Alaskassa, mutta asui pitkiä aikoja kuuman, hiekkaisen tuulen ja espanjan kielen värittämissä El Pason, Santiago de Chilen ja Albuquerquen kaupungeissa. Novelleissa tuodaankin toistuvasti esiin Yhdysvaltain ja Meksikon rajamaiden arkipäivää kulttuurieroineen. Toisaalta Berlin asui myös suurissa pohjoisen kaupungeissa, kuten New Yorkissa ja Los Angelesissa. Näistä Berlin on oletettavasti napsinut kertomustensa osiksi jazz-muusikoita, suurten kaupunkien ruuhkabusseissa odottelevia siivoojia, rähjäisiä itsepalvelupesuloita – ja päihdehoitoklinikoita.

Alkoholismi värittää monia Berlinin kertomuksista, ja elämässään hän todella kohtasi kyseistä sairautta lapsuudenperheessään, aviomiehillään kuin omakohtaisestikin. Kuvaukset eivät kuitenkaan ole siitä perinteisimmästä päästä: viimeisillä voimillaan alkoholia yöstä etsivä yksinhuoltajaäiti, jonka on kuitenkin palattava kotiin ennen lasten heräämistä ja kouluunlähtöä, jättää realistisuudessaan ja surullisuudessaan lähtemättömän muistijäljen. Aiheen vaikeudesta huolimatta Berlinin teksteissä on myös lämmintä huvittuneisuutta: nuori, lähipiiriltään salaa alkoholismista kärsivä naisopettaja saa katkolla suorastaan kuninkaallista kohtelua rähjäisten äijien kansoittamassa laitoksessa.

Berlinin novellikokoelma antaa ääniä ja kasvoja monipuoliselle ihmisjoukolle. Mukana on tylsistyneitä sairaala-assistentteja, itsepalvelupesuloissa asioivia alkuperäisasukkaita, aborttia suunnittelevia nuoria sekä kosketusta ja lämpöä kaipaavia viisikymppisiä naisia. Tarinat heräävät eloon Berlinin raikkaan, suoran tyylin ja yllätyksellisten kielikuvien avulla. Tekstit myös kiinnittävät tarkkaan huomiota pieniin yksityiskohtiin:

Tytöillä oli laivastonsiniset koulupuvut. Kuin mykät linnut he keimailivat pojille, jotka kallistivat sulkakoristeisia päitään ja hohtivat helakanvärisinä oransseissa tai keltaisissa tai turkooseissa, alaspäin kapenevissa housuissaan.”

Vanheneminen on enimmäkseen ihan ookoo. Jotkin asiat vihlaisevat, esimerkiksi rullaluistelijat. Ne näyttävät niin vapailta, pitkät sääret vain liitävät ja tukka hulmuaa.”

Siivoojan käsikirja on särmikäs, hurjuudestaan huolimatta nautinnollinen sukellus hyvin erilaisiin elämänpiireihin ja tilanteisiin. Novellit eivät muodosta jatkuvaa kokonaisuutta, ja luin kirjan itsekin pätkissä muutaman kuukauden ajanjaksolla: tekstien herättämät tunteet ovat kuitenkin niin vahvoja, etteivät ne pääse unohtumaan pidemmänkään tauon jäljiltä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 7: Kirjassa rikotaan lakia