Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

”Luuletko sinä, että minusta on hauskaa aina vain odottaa. Mutta suuret asiat kypsyvät hitaasti ja nuorena murharyhmän poliisimies tekee pahimmat virheensä ja erehdyksensä kuvitellessaan, että hänen on aina oltava menossa ja t e h t ä v ä jotakin. Se juuri on pahin erehdys. Sillä meidän tehtävämme ei ole t e h d ä jotakin, siitä pitävät rikolliset huolen. Meidän tehtävämme on s e l v i t t ä ä.”

Mika Waltarin luoma helsinkiläinen komisario Palmu seikkailee yhteensä kolmessa dekkarissa, joista Komisario Palmun erehdys (WSOY 1940) on keskimmäinen. Vaikka kirjassa viitataan edeltävään osaan, toimii salapoliisiromaani mainiosti myös ilman aiempaa Palmu-tuntemusta. Inhimillisistä hahmoista, terävästä sanailusta ja leppoisasta mysteerien selvittelystä rakentuva teos on yhdistelmä hillittyä jännitystä, huumoria ja hauskaa ajanvietettä – unohtamatta hurmaavaa vanhan Helsingin kuvausta.

Komisario Palmun erehdys keskittyy varakkaan Rygseckin suvun tragedian ympärille. Kun arvostetun yrittäjäsuvun musta lammas, siveettömäksi ja ilkeäksi huhuttu Bruno Rygseck kuolee yllättäen omaan kylpyhuoneeseensa, Helsingin poliisilaitokselta hälytetään paikalle komisario Palmu uskollisine apumiehineen – tutkimuksissa avustavat herkeämättä minäkertojana toimiva poliisi Toivo Virta sekä ylietsivä Väinö Kokki. Kolmikkoa käsketään tekemään tutkimukset Kaivopuiston arvokiinteistössä matalalla profiililla, mutta Palmu haistaa tapauksessa heti palaneen käryä – murhan.

Kaivopuiston kartanossa riittää todistajia ja mahdollisia epäiltyjä. Brunon täti, iäkäs ja pelottava Amalia Rygseck sekä virallista avioeroa asumuserossa edesmenneestä odotellut rouva Alli Rygseck hyötyisivät hurjastelijan poismenosta. Brunon ystävä- ja lähipiiristä löytyy kuitenkin monenlaisia mahdollisia motiiveja. Miksi Rygseckin suvun yrityksessä työskentelevä insinööri Vaara ei suostu lähempiin tutkimuksiin? Mitä hovimestari Batlerilla on salattavanaan? Entä miten Rygseckin nuoret serkut Aimo ja Airi tai kaunis neiti Irma Vanne ovat joutuneet mukaan vyyhtiin?

Ennen kuin vuorokauttakaan on kulunut, tapahtuu Brunon kiinteistössä toinenkin murha. Ensin vastaan hangoitellut poliisipäällikkö taipuu antamaan Palmulle apulaisineen työrauhan ja paremmat resurssit, jotta kunniakkaan suvun pimeä mysteeri saadaan nopeasti päätökseen. Vastassa ei ole kuitenkaan mikä tahansa tapaus, sillä jopa kokenut ja aiempiakin murhia selvittänyt Palmu tekee lähes kohtalokkaaksi käyvän erehdyksen tutkinnan edetessä.

Waltarin Palmun seikkailut etenevät tyylipuhtaasti perinteisen dekkarin suuntaviivoin: murhia, muttei verellä mässäilyä, tiukkailmeisiä poliiseja mutta silti lämmintä huumoria. Poliisikolmikon ristiriitaiset välit tuovat kerrontaan oman hauskan mausteensa, kun yhdessä hetkessä nuorempi kollega Virta ihailee Palmun päättelykykyä ja toisessa suunnittelee eropapereiden jättämistä komisarion piikittelyjen takia. Tulkinnasta riippuen tämän sympaattisen, Palmun vaikutusvallan alla rimpuilevan aloitteleva virkamiehen voi nähdä kirjojen todellisena sankarina, vaikka naruja veteleekin Palmu.

Waltarin hahmojen luonteenpiirteitä on paisuteltu huumorin vuoksi, mutta vain sen verran, että tyyli pysyy edelleen realistisen puolella. Erityisesti itse päähenkilö Palmu on herkullinen hahmo: kuusikymppinen, laiska ja itseoppinut pätijä, joka rakastaa sikareita, ilmaisia lounaita ja nuorempien kollegoiden näpäyttelyä. Kaikessa raivostuttavuudessaan silti rakastettava mies omaa myös muita nopeammin leikkaavan järjen, ja se jos mikä saa erityisesti poliisivoimat antamaan heikot puolet pian anteeksi.

En nauti liian jännittävistä tai raaoista tarinoista, ja Palmut tarjoavat itselleni sopivan aivojumppatuokion ilman yksityiskohtaisia väkivaltakuvauksia. Moneen dekkariin verrattuna leppoisa tunnelma ei kuitenkaan tarkoita tylsyyttä, sillä laaja henkilögalleria ja yllättävät juonenkoukut saavat seuraamaan tarinan loppuun saakka. Nämä sopisivatkin mainiosti myös yläkouluikäisten luettaviksi, jos jo hieman vanhahtava kieli ei säikytä pois.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 31: Jännityskirja tai dekkari

Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila & Erica Åberg: Ulkonäköyhteiskunta: ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa

Tällainen itsevarmuuden ja oman kehon rakastamisen sanoma – – saattaa itse asiassa jopa lisätä yksilöihin, etenkin naisiin, kohdistuvia paineita: paitsi että yksilöitä vaaditaan kehittämään ulkonäköä norminmukaiseksi, vaaditaan heitä yhä enemmän myös kehittämään kykyä rakastaa itseään ja kehoaan oikealla tavalla. Kun ulkonäköpaineista tehdään yksilön ongelma, unohdetaan helposti, että paineet ovat ulkonäkökeskeisen kulttuurimme tuotteita ja että ahtaisiin ulkonäkömuotteihin sopeutumattomuudella on usein hyvin todellisia vaikutuksia riippumatta siitä, rakastaako itseään ulkonäöllisesti vai ei.

Turkulaiset taloussosiologit Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila ja Erica Åberg tutkivat mukavan keveästi kirjoitetussa teoksessaan ulkonäön merkitystä elämän eri alueilla menestymiselle suomalaisessa viitekehyksessä. Ulkonäköyhteiskunta – ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa (Into kustannus 2019) pohtii, onko Suomi jo niin sanottu ulkonäköyhteiskunta, jossa ulkonäön merkitys olisi levinnyt yleiskäyttöiseksi pääomaksi, joka vaikuttaisi vahvasti muuallakin kuin sen perinteisillä alueilla, kuten parinvalinnassa. Ulkonäön merkityksen (liika) vahvistuminen yhteiskunnassa typistää ihmiset toimijoista ulkonäöiksi, joiden arvoa ja menestystä mitataan ulkonäön vaalimisen, oikeanlaisen kuluttamisen ja vallitsevaan normiin sulautumisen mittareilla.

Tutkijaryhmä esittää, ettei Suomi vielä täytä lähes dystooppiselta kuulostavan ulkonäköyhteiskunnan kriteerejä, mutta matka sinne ei ole kovin pitkä. Some, fitness-villitykset ja korealaiset ihonhoitorituaalit ovat luoneet tänne Pohjolan perukoillekin kuplia, joissa ihmiset voivat määritellä itseään ensisijaisesti ulkonäön kautta sekä saada suurtakin etua ulkonäön ”oikeanlaisesta” kehittämisestä ja ylläpidosta. Kirjoittajat lähestyvät teemaa taloussosiologisesta näkökulmasta, ja kirjassa saakin paljon tilaa pohdinta erilaisista resursseista ja niiden jakautumisesta. Kasvonpiirteet, ruumiin koko ja muoto ja pukeutumistyyli ovat esimerkkejä tutkimusten erittelemistä ulkonäöllisistä resursseista, jotka jakautuvat epätasaisesti ja jotka voivat vaikuttaa monilla elämänalueilla työelämästä ystävyyssuhteiden solmimiseen – positiivisesti tai negatiivisesti.

Vaikka Ulkonäköyhteiskunta tarjoaa katsauksen myös kansainvälisiin teorioihin, pääosassa ja parasta antia ovat suomalaisten tutkittavien käsitykset ja kokemukset. Ulkonäöstä hyötyminen on saunaa ja luonnollisuutta suosivassa Suomessa paheksuttua, mutta se ei tarkoita, että ulkonäöllä ei olisi väliä. ”Normaalin” ulkonäön ja siitä oikealla tavalla huolehtimisen normit vaihtelevat, mutta ovat aina yksilön valinnan sijaan yhteiskunnallisia malleja ja sosiaalisia sääntöjä, joista poikkeaminen on hankalaa – joskus jopa rangaistavaa. Säännöt ovat myös hyvin sukupuolittuneita: naisilta odotetaan ja vaaditaan enemmän. Kirjassa tiivistetäänkin ristiriita hyvin: ”- – samanaikaisesti kun naiset pitävät ulkonäköä tärkeämpänä asiana kuin miehet, murehtivat enemmän ikääntymistä sekä käyttävät merkittävästi enemmän aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen, ei heidän ole kuitenkaan sallittua hyötyä ulkonäöstään”. Toisaalta miesten mahdollisuudet ovat rajatut ja ulkonäöstä huolehtimisen tavat suurennuslasin alla; jos poikkeaa mitenkään normista, miehisyys joutuu helposti kyseenalaistetuksi.

Ulkonäköyhteiskunta on helposti lähestyttävästä ja selkeästä tyylistään huolimatta läpeensä tieteellinen teos: lukuisat kirjan taustana käytetyt tutkimukset aineistoineen ja metodeineen on selostettu auki tarkasti. Kirjoittajat ovat kuitenkin ansiokkaasti huomioineet lukijan, joka haluaa aiheesta tietoa ilman sadoissa viitteissä kahlaamista: tekstissä vinkataan, mitkä kirjan osiot voi halutessaan hypätä yli menettämättä kuitenkaan tietoa mielenkiintoisista tutkimustuloksista. Kaiken kaikkiaan lukukokemus on hyvin rytmitetty. Luvut ovat tarpeeksi lyhyitä ja hyvin jäsenneltyjä, ja tutkimustulosten väleissä on hyvin henkilökohtaisia, muuta tekstiä kevyempiä näkökulmatekstejä, jotka tuovat toisinaan teoreettisen aiheen lähemmäs.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 10: Kirjan nimessä on numero

Minna Rytisalo: Rouva C.

Kohtu ei ole kohtalo, se ei saa olla, niin hän ajatteli ja katsoi otsikkoa. Hän oli äiti ja tytär itsekin, hänellä oli tietoa seminaarin opetuksen sisällöistä, hän oli ollut valmistautumassa opettajan uralle ja hän todellakin oli elämänsä aikana nähnyt, mihin tietämättömyys tyttäriä valmisti ja millä tavalla he voisivat olla nykyistä paremmin hyödyksi ja iloksi perheilleen ja koko maalle. Mutta miten sellaista sanoo maailmassa jossa koko ajatukselle nauretaan ja tyttöjen sivistämistä pidetään turhana, naiset itsekin pitävät, ja Minna ajatteli taas Floraa.

Minna Rytisalon toinen romaani Rouva C. (Gummerus 2018) on elävällä ja kauniilla kielellä kirjoitettu tarina ajasta, jolloin Minna Canth tunnettiin vielä parhaiten aviomiehensä vaimona ja vanhempiensa tyttärenä. Rytisalon kirja on yhdistelmä oikeaa elämäkertaa, muunneltuja tositapahtumia ja täyttä fiktiota. Yhdistelmästä syntyy ehyt, koskettava ja mielenkiintoinen tarina nuoresta naisesta, joka murtautuu yhteiskuntaluokasta toiseen ja naiselle varatun roolin ulkopuolelle.

Rouva C. lähestyy tuttua henkilöä tuoreesta näkökulmasta rajaamalla kirjailijan uran lähes täysin teoksen ulkopuolelle. Sen sijaan tarina alkaa nuoren kuopiolaisen haaveunista – voisipa piian ja kauppiaan tyttärenä ryhtyä muuksikin kuin kauppiaan puolisoksi. Kuin tilauksesta kaukaisessa ”järvikaupungissa”, Jyväskylässä, keksitään kummia: perusteilla on paitsi kansakoulujärjestelmä, myös kansakouluopettajien seminaari, jossa opettajiksi opiskelisivat rinta rinnan maanviljelijäperheiden tilatta jääneet nuoremmat veljet ja oppia saaneet alemman yhteiskuntaluokan naiset. Opettajan ura tarjoaisi pakotien avioliitoilta ja mahdollisuuden tutustua Minnaa oikeasti kiinnostaviin aiheisiin, kuten luonnontieteisiin – tyttöjen tuolloinen peruskoulutus kun sisälsi lähinnä kaunokirjoitusta, käsitöitä ja naisille soveliaiksi ajateltuja oppiaineita.

Viinaan menevä isä oli jo kartoittanut Minnalle sopivia kuopiolaisia aviomiesehdokkaita, mutta suostuu lopulta silti tyttärensä hurjaan ja edistykselliseen toiveeseen: Minnasta todella tulee yksi seminaarin ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoista vuonna 1863. Naisena hänen olisi tullut sovittaa itsensä nunnamaiseen, aina hyväkäytöksiseen ja täysin maallisista houkutuksista pidättäytyvään rooliin, mutta eläväinen ja rajoja rikkova Minna ei osaa hillitä luontoaan. Toisinaan mukaan seikkailuihin lähtee myös ystävä Flora, mutta toistuvat varoitukset saavat tyttöjen välit rakoilemaan. Pojille täysin sopiva käytös vie Minnan ongelmiin, mutta saa hänet myös pohtimaan myöhemmässä elämässään ajamia tasa-arvokysymyksiä.

Kuten tiedämme, Minna Canthista ei tullut opettajaa. Jyväskylää kuohuttavan skandaalin saattelemana Minna astuukin vastoin kaikkia suunnitelmiaan avioon ennen valmistumistaan – päätös, joka naisen kohdalla tarkoitti automaattisesti opintojen päättämistä. Rytisalo kuvaa uskottavasti ja samastuttavasti älykkään naisen piinaa: koti ja lapset eivät riitä kaikeksi sisällöksi, mutta kaikki yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja julkisilla kentillä toimiminen on tehty hyvin vaikeaksi. Iän karttuessa ja elämän nurjien puolten tullessa tutummaksi Minna ei kuitenkaan pysty pidättelemään itseään, vaan ura tuntemanamme vaikuttajana saa alkunsa.

Elämäkerrallisen ja tasa-arvoa pohtivan sisältönsä lisäksi Rouva C. on hieno ihmissuhderomaani. Minnan ympärillä on useita monimutkaisia suhteita: alistuva, toisiakin alistumaan kannustava äiti ja alkoholiin katoava isä, rakastava ja vertainen Ferdinand Canth sekä hurmaava mutta tahtoessaan myrkyllinen Flora, ainoa naispuolinen ystävä. On virkistävää lukea tavallisen avioliittoelämän kuvausta: tarina ei pääty siihen, kun romanssi muuttuu liitoksi, vaan kahden erilaisen ihmisen hiljalleen syvenevä suhde saa tilaa – ja koukuttaa. Myös Minnan ja Floran on–off-toveruus on kuvattu realistisesti ja kiinnostavasti. Taitavasta kerronnasta nauttii varmasti myös ilman Canthin tarinan tuntemusta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Noustakseen arvossa taideteos vaatii tietynlaisen psykologisen ilmaston. SoHo tarjosi tuolloin täsmälleen oikean määrän henkistä kiimaa, jotta taide kukoisti ja hinnat nousivat pilviin. Minkä tahansa kauden kalliit työt on aina kyllästettävä aineettomuudella – kestävän arvon käsitteellä. Tällä käsitteellä on paradoksaalinen kyky erottaa taiteilijan nimi teoksesta, ja niin nimestä tulee hyödyke, jota ostetaan ja myydään. Teos pikemminkin seuraa taiteilijan nimeä konkreettisena todisteena.

Norjalaistaustaisen Siri Hustvedtin kolmas romaani Kaikki mitä rakastin (alk. What I loved, 2003; suom. Kristiina Rikman, Otava 2007) on perusteellinen kurkistus New Yorkin nykytaidepiireihin sekä traaginen kuvaus kahden juutalaistaustaisen perheen yhteen kietoutuvasta elämästä. Lähes 500-sivuisen järkäleen tarina saa alkunsa 1980-luvun New Yorkista, mutta kunnianhimoinen taiteilijoiden sukusaaga jatkuu aina kirjan ilmestymisajankohtaan, 2000-luvun alkuun saakka. Yhteiskunnalliset muutokset eivät nouse tässä tiiviisti hahmojensa sisäiseen maailmaan keskittyvässä romaanissa esiin, vaan pääteemoiksi voisi nimetä ihmiselämän suuret kysymykset: ihmissuhteiden rakentamisen vaikeuden ja niistä luopumisen tuskan, ikääntymisen sekä kuoleman kohtaamisen ja hyväksymisen. Kaiken taustalla suurimpana kuitenkin häilyy taiteen tekeminen, ostaminen ja tulkitseminen: kaikki tapahtuu ympäröivän yhteiskunnan ehdoilla ja armoilla.

Polveileva tarina kuvataan keski-ikäisen taidehistorioitsija Leo Hertzbergin suulla ja silmillä. Saksasta Yhdysvaltoihin juutalaisvainoja paenneet vanhemmat ovat kasvattaneet hillityn ja herkän pojan, joka mieheksi kasvettuaankin lukee ihmisten elekieltä tarkkaan, usein hieman huolestuneena tai hermostuneena. Leon lähipiiri onkin hänen onnekseen täynnä vahvoja ja elämäniloa pursuavia ihmisiä: sielunveli, boheemi taiteilija ja naapuri Bill, tämän estynyt runoilijavaimo Lucille, Billin hurmaavan välitön, nuori ja kaunis malli Violet sekä Leon vaimo, älykäs kirjallisuuden yliopisto-opettaja Erica muodostavat tiiviin arjen turvaverkon. Leo ja Bill puolisoineen illastavat, lomailevat, juhlivat ja saavat perheenlisäystäkin yhdessä, ja etuoikeutettu elämä SoHon suurissa asunnoissa kulkee hetken kuin tanssi.

Onni ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Vuosien vieriessä kahden pariskunnan ja Violetin elämänpolut risteävät, limittyvät ja lomittuvat myös traagisissa merkeissä. Tiivis ystävysporukka kohtaa ihmissuhdeongelmia, vanhenemisen ja katoavan maineen aiheuttamaa huolta sekä lähipiiriin osuvia vakavia mielenterveysongelmia – jopa kuolemaa. Hitaasti kahden perheen yhteisenä kasvu- ja kipuilutarinana käynnistynyt romaani tekee useita yllättäviä suunnanvaihdoksia, ja muuttuu lopulta jopa kauhistuttavia piirteitä saavaksi trilleriksi.

Hustvedtiä ei voi koko kirjan mittakaavassa syyttää ennalta-arvattavuudesta, mutta muutamat yksityiskohdat pistivät lukiessa silmääni hyvin vanhahtavina ja kliseisinä. Tarinan minäkertojana Leo kuvataan mielestäni vanhanaikaiseen tyyliin korostetun (toksisen) miehisenä hahmona. On hyvin ristiriitaista, että Leon hallitusta luonteesta huolimatta lukija saa jatkuvalla syötöllä kuulla häneltä seksuaalisesti värittyneitä kommentteja ja jopa fantasioita kohtaamistaan naisista. Naishahmojen akateemisista ja taiteellisista saavutuksista huolimatta heistä puhutaan Leon näkökulmasta usein ulkokuoreen keskittyen. Odotin kirjan loppuun saakka löytäväni selityksen tälle kovin ankealle piirteelle, mutta tarinan loppukaan ei tarjonnut vastausta naishahmojen ohentamiselle.

Toisaalta Kaikki mitä rakastin tarjoaa todella kauniin kahden miehen välisen ystävyyden kuvauksen. Leon ja Billin lähes sattumalta alkava ihmissuhde syvenee loppuun saakka ja kestää kaikenlaiset vaiheet. Heidän kuvauksessaan on vilpittömyyttä ja monipuolisuutta, jota naishahmojen kohdalla jäi kaipaamaan. Lisäksi romaania määrittävät mielenkiintoisella tavalla kirjoittajansa intohimot, kirjallisuus ja taide. Kirja on täynnä viittauksia kuvataiteilijoihin, kirjoittajiin ja ihmistieteiden tutkijoihin, mutta eniten kunnioitusta herättävät päähenkilöiden urien ja tuotosten kuvaukset. Taiteilija Billin kirjan aikana syntyvää runsasta tuotantoa läpikäydään kuin täikammalla: erikoiset nykytaiteen teokset tuodaan lukijan eteen kuin elokuvassa, kaikki yksityiskohdat paljastavalla tarkkuudella.

Sekä Billin että omia tutkimuksiaan ja kirjojaan kirjoittavien Leon, Erican, Violetin ja Lucillen kohdalla on nostettava Hustvedtille hattua: newyorkilaisen taide- ja tiede-eliitin uskottava kuvaus ei ole helppoa, mutta tässä romaanissa tutkimukset ja taiteet ovat yksityiskohtaisia, tärkeitä juonen osia, jotka todella myös avataan lukijalle. Taustatyö ja mielikuvitus tekevät vaikutuksen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 23: Kirja, jota luet ulkona

Minna Canth: Köyhää kansaa

Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän tuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä katselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja kaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut häntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä heille tulisi eteen.

Minna Canthin kantaaottava pienoisromaani Köyhää kansaa (alk. 1886; luettu painos Sanasato, 2006) kertoo nimensä mukaisesti yhteiskunnan heikoimmille jääneistä, nälässä ja puutteessa elävistä köyhistä. Alle satasivuinen kertomus kuvaa vain muutaman päivän verran Holpaisten perheen niukkaa elämää, mutta niiden aikana heidän elämänsä muuttuu täysin. Intensiivinen tarina kerrotaan selkeällä, kikkailemattomalla kielellä, ja romaani käsittelee mielenterveysongelmia aikaansa nähden hämmästyttävän empaattisesti. Esipuheesta selviääkin, että Holpaisten koettelemuksissa on yhtäläisyyksiä kirjoittajan omaan elämään.

Köyhää kansaa kertoo yhteiskunnan ulkopuolelle tippuneesta perheestä, joka sinnittelee mitenkuten vääjäämättömän kohtalonsa edellä. Päähenkilöksi nouseva äiti, Mari, on tarinan alkaessa huolesta ja nälästä heikkona valvonut päiväkausia vakavasti sairastuneen Anni-vauvan kehdon äärellä. Köyhyys on käsin kosketeltavaa, mutta perheen isä ei parhaista yrityksistään huolimatta löydä töitä ja elantoa. Pienessä, kaupungin laitamilla sijaitsevassa vuokramökissä temmeltää kolme vanhempaakin lasta, ja vain heidän kerjuureissujensa avulla illalliseksi saadaan jotakin: yleensä muilta ylijääneitä leipä- ja perunapaloja. Kasvavat lapset valittavat nälkää, vanhempia heikottaa ja pienokainen itkee lohduttomasti aamusta iltaan.

Realismin ja naturalismin aikakausina kirjoitettu romaani ei säästele lukijaa kurjilta yksityiskohdilta, mutta täysveriseksi tragediaksi se ei muodostu. Holpaisilla on todella vaikeaa, mutta heillä on silti ympärillään joitakin välittäviä hahmoja. Naapurin varakkaampi (mutta samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva) Tiina Katri säälii perhettä ja auttaa heitä resurssiensa mukaan, aina ystävällisyyttä osoittaen. Mari saa mahdollisuuksia lisätienesteihin köyhälistöä avustavan naisseuran empaattiselta johtohahmolta ja lasten resuiset vaatteet ovat nekin kaikki varakkaammilta saatuja lahjoituksia. Pienistä valonpilkahduksista huolimatta taloudellinen ja terveydellinen tilanne on perheessä päässyt kriisiytymään siinä määrin, että arjen avustukset vain lykkäävät odotettavissa olevaa romahdusta: kun säännöllistä ja tarpeeksi isoa tuloa ei ole, ongelmat ja velat kasaantuvat.

Äidinrakkauden ja totaalisen uupumuksen välillä tasapainotteleva Mari on hieno hahmo, jonka puolella Canthin kaikkitietävä kertoja on varauksetta. Ruoan- ja unenpuutteen sekä pitkittyneen stressin herättämät synkätkin ajatuskulut kaiken lopettamisesta kuvataan myötätunnolla, vaikean tilanteen ymmärrettävinä seurauksina – ei suinkaan paholaisen tekosina tai naisellisena hulluutena, kuten tämän ikäiseltä teokselta voisi pahimmassa tapauksessa olettaa. Kun Mari sitten todella sortuu, nostaa Canth hänet kaikkien puutteesta kärsineiden yhteiseksi edustajaksi, varoittavaksi esimerkiksi epätasa-arvoisen politiikan seurauksista. Muutamien sivuhenkilöiden suilla pohdiskellaan jopa eutanasiaa hämmästyttävällä rohkeudella: jos ihmisen elo on pelkkää kärsimystä ja köyhyyttä eikä yhteiskunta suostu jakamaan resursseja tasaisemmin, miksi kärsijän on ”oikeampaa” odotella luonnollista kuolemaa kovissa kivuissa? Tiivis teos kasvaa vielä aivan viimeisillä sivuillaan uusiin mittoihin, pohtien hyväosaisten kyvyttömyyttä heikommista huolehtimiseen.

Luin Sanasadon Genius-klassikot -sarjassa ilmestyneen version, jonka alussa ovat mukana myös Juhani Niemen esipuhe sekä Canthin itsensä kirjoittama pieni omaelämäkerta avaavat romaanin taustoja oivallisesti. Canthin omat kamppailut mielenterveysongelmien ja uupumuksen kanssa miehensä äkillisen kuoleman ja suuren lapsikatraan ainoana huoltajana ovat varmasti vaikuttaneet Marin hahmoon suuresti. Modernien ajatusten lisäksi ihastelin suuresti myös yksinkertaista mutta vahvan vivahteikasta tekstiä, jollaista on aina ilo lukea.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 11: Kirja kertoo köyhyydestä