Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Kenestäkään ei ole tullut niin nopeasti tähteä kuin ensimmäisessä Idols-tuotannossa kolmanneksi tulleesta Antti Tuiskusta. Hän oli 19-vuotias ja yhtäkkiä kaikki halusivat hänestä palasen. Tähteys oli tullut salamana, kuin ensirakkaus vuotta aikaisemmin. Antti julkaisi viisi levyä kahdessa vuodessa, sitten synkkeni.

img_20200804_1334304952470962944041236.jpg

Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittama Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into Kustannus 2019) on sisarteos vuonna 2018 ilmestyneelle Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjalle. Konsepti on täysin sama ulkoasua ja tyyliä myöten, vaikka tekijät taustalla ovat uusia: tiivistetysti kyseessä on kokoelma lyhyitä elämäkertoja inspiroivista ihmisistä (tällä kertaa suomalaisista miehistä) eri aloilta ja erilaisista taustoista. Jokaisen minielämäkerran yhteydessä on myös hieno kuvitus tarinan päähenkilöstä, sitaatti hänen suustaan sekä tietolaatikkoon kootut perustiedot. Mikä hienointa, suurin osa kirjaan valituksi tulleista sankareista on itse ollut mukana tarinansa luomisessa.

Sankaritarinat toimivat parhaiten yksi tai muutama kerrallaan, sillä koko teoksen lukeminen alkaa tuntua toisteiselta ja hienot yksityiskohdat menevät ohi silkasta puutumisesta. Myös kohdeyleisöä silmällä pitäen pätkiminen kannattaa: maksimissaan muutaman sivun mittaiset tarinakokonaisuudet sopivat vaikkapa lasten iltasatuhetkiin.

Mielenkiintoiset sankarit varmistavat kuitenkin myös aikuisen viihtymisen kirjan äärellä: mukana on ilahduttavan monipuolinen kattaus miehiä urheilijoista poliitikoihin ja tubettajista huippumalleihin, joista tuoreimmat nimet voivat olla täysin uusiakin tuttavuuksia. Elämäkertoihin ei ole kuitenkaan valittu vain tämän hetken nimiä tai suoraan jokaisen nuoren arkipäivässä tutuksi tulleita henkilöitä, vaan monipuolisuus ja kirjan yleissivistävä vaikutus on pidetty mielessä: poliitikko ja vammaisaktivisti Kalle Könkkölä tai lastenlääkäri ja neuvolajärjestelmän luoja Arvo Ylppö tuskin tulevat vastaan TikTokissa, mutta se ei tarkoita, etteikö moni voisi heihin samastua ja heidän toimistaan inspiroitua. Sankaruus ei kirjassa olekaan synonyymi suosiolle tai julkisuudelle, vaan rohkeille ja ainutlaatuisille teoille ja elämille – kuka tahansa voi nousta esikuvaksi omilla toimillaan.

Kun kyseessä on kuvakirja, on annettava erityismaininta teoksen kuvitukselle: värikkäitä, moderneja ja huikean hienoja henkilökuvia on ollut toteuttamassa iso joukko tekijöitä. Mielenkiintoiset piirrokset tekevät kirjasta suorastaan satukirjamaisen ja todella nostavat kirjan henkilöt sankareiksi, joista janoaa tietoa – samanlaista tunnelmaa ei voisi saavuttaa valokuvilla.

Kokoelman suurin heikkous on osin sen vahvuus, aivan kuten tytöillekin suunnatussa sankariteoksessa: tekijäkaarti on hyvin monipuolinen, joten sen sivutuotteena elämäkertateksteissä on myös suurta tyylillistä vaihtelua. Jotakuta toista se ei varmaan häiritsisi lainkaan, mutta itse kaipaan tällaisessa tiettyyn muottiin rakennetussa teoksessa jatkuvuutta: nyt osa elämäkerroista on osin fiktiivisiä tuokiokuvauksia dialogeineen, osa elämäkerroista perinteisempiä ja kertojavetoisia, osassa ehditään käydä lyhyesti jopa koko elämäntarina. Nyt jäin kaipaamaan juuri perinteisempiä selontekoja nimihenkilönsä elämästä ja teoista, mutta toisaalta hieman keskeneräiseksi jäävä pätkä voi innostaa parhaimmillaan lukemaan ja selvittämään lisää – mikäs sen parempi lukuharrastuksen innoittaja lapselle tai nuorelle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Tove Jansson: Kesäkirja

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan.

kesäkirja
Kansikuva: Rauha Mäkilä / WSOY

Tove Janssonin kirjallisen tuotannon puolivälissä ilmestynyt Kesäkirja (alk. Sommarboken, 1972; suom. Kristiina Kivivuori, WSOY 1973) on pohjoismaisen kaihoisa kuvaus persoonallisen perhekunnan elosta Suomen kesäisessä ulkosaaristossa. Hyvin realistisia tuokiokuvia maalailevan kirjan keskiössä on pienen, juuri äitinsä menettäneen Sophian sekä tämän kiltin mutta pippurisen isoäidin erityinen suhde, mutta lähes yhtä tärkeänä elementtinä toimii rikkaasti kuvattu saaristoluonto. Kesäinen klassikko toimii vuodesta toiseen, sillä ajattomat keskustelut ja rauhoittavalla kertojanäänellä kuvatut vaeltelut meren äärellä eivät hevillä vanhene.

Kesäkirja kuuluu niihin teoksiin, joiden äärellä mieli todella saa levätä. Luvassa ei ole suurta sukupolviromaania eikä hurjaa joukkoa hoksottimia vaativia juonenkäänteitä, vaan sen parissa matkataan saman aikaisesti kaukaiselta ja todelta tuntuvaan maailmaan. Pieni kirja ei tunne kerronnan sääntöjä tai tavanomaista aikakäsitystä: siirtymät tapahtumien välillä ovat satunnaisia, ja seuraava virke voi heittää äkisti uuden päivän puolelle. Kirja ei myöskään sisällä selkeää juonta, vaan kuvaa ilahduttavan vapautuneesti milloin mitäkin tapausta saaristokesän varrelta; tavallinen arki – tosin monille meistä lukijoista kovin eksoottisessa ulkosaaristossa –, touhujen lomassa vaihdetut sanat ja pienet, päivien jatkumossa hiljalleen unohtuvat hetket saavat ansaitun pääroolin.

Jansson on tunnettu vähäeleisestä mutta syvällisestä tyylistään, ja Kesäkirjassa se todella pääsee oikeuksiinsa. Tarinan taustalla häilyy suuri tragedia, rakastetun vaimon ja alle kouluikäisen lapsen äidin ennenaikainen poismeno. Siitä ei oikeastaan puhuta, mutta sekä hahmot että lukija tulevat taustatiedon myötä tietoisiksi elämän rajallisuudesta. Kirja ei luotakaan suoriin vastauksiin, vaan monet asiat käyvät ilmi sivulauseissa. Yksi esimerkki tästä on saarella isoäidin ja Sophian lisäksi kesäänsä viettävä Sophien isä: hänellä ei ole ainoatakaan vuorosanaa, eikä hänen tekemisistään kuulla kuin kertojan kautta. Taustalle etäännytetty ja yksinäisyyteen vetäytyvä isä on yksi keino tuoda esiin Sophian äidin kuolemaa ja sen seurauksia, mutta missään vaiheessa tätä huomiota herättävää yksityiskohtaa ei nosteta esiin.

Vaikka osuvat, kirpeätkin huomiot ihmisistä ja elämästä hurmaavat, Kesäkirjassa itseäni eniten viehättää Janssonin täysin vaivattomalta vaikuttava tapa ja kyky kuvata lapsen ajatuksenjuoksua. Oikutteleva Sophia on juuri niin epäloogisella tavalla viisas ja tahattomalla tavalla hauska kuin pienet lapset vain osaavat olla: toisinaan manaillaan Jumalalta hirmumyrskyjä tylsää päivää piristämään, toisinaan valjastetaan isoäiti kirjuriksi suuren matotutkielman kirjoittamista varten. Kun tytön innolla sanelema teos valmistuu ja isoäiti kysyy, haluaisiko tyttö kuulla teoksensa luettuna, vastaus on napakka:

”Ei älä, Sophia vastasi. Ei kai. Minulla ei ole nyt aikaa. Mutta säästä se tutkielma minun lapsiani varten.”

Kesäkirjaan mahtuu lyhyehköön sivumääräänsä nähden suuria ja monipuolisia teemoja, sillä kerronta ei keskity taustojen kertomiseen tai henkilöiden motiivien selittämiseen. Sivut täyttyvät hahmojen aktiivisesta toiminnasta ja filosofisiinkin sfääreihin yltävistä keskusteluista, joihin on helppo lukijana hypätä vauhdista mukaan. Lukunautintoa lisää myös kirjan episodimaisuus: sen voi lukea yhtenä kokonaisuutena, mutta myös palastella novellimaisiin osiin lukemalla vain alaotsikolla nimetyn luvun kerrallaan. Melankolinen mutta kaunis teos sopiikin parhaiten juuri pimeneviin elokuun iltoihin, tunnelmointiin ja kevyeen kaipuuseen, olipa sen kohde mennyt kesä tai läheinen ihminen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 24: Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

Mark Twain: Eevan päiväkirja

Seurasin eilen iltapäivällä kauempaa toista Kokeilua ymmärtääkseni mikä se oli ja minkä vuoksi se oli olemassa, mutta en saanut ongelmaa ratkaistua. Luullakseni se oli mies. En ollut nähnyt miestä aiemmin, mutta se näytti mieheltä ja uskon vakaasti sen sellainen olevan. Tuntuu, että olen enemmän kiinnostunut siitä kuin muista matelijoista. Jos se edes on matelija. Uskoisin sen olevan, koska sillä on nuhruinen tukka ja siniset silmät.

img_20200701_2037378292530558016266687.jpg

Mark Twainin vuonna 1906 julkaistu Eevan päiväkirja (alk. Eve’s Diary; suom. Ville Hytönen, Savukeidas 2008) aiheutti ilmestyessään mielipahaa paitsi Raamatun luomiskertomuksella leikittelyllä, myös Lester Ralphin alastomia ihmisiä esittävällä kuvituksella. Twain kirjoitti humoristiseksi kuvaillun teoksensa heti vaimonsa kuoleman jälkeen, ja se onkin tulkittu eräänlaiseksi rakkaudentunnustukseksi. Erikoinen pieni kirja on osin päässyt vanhenemaan, mutta Eedenin tapahtumiksi naamioidut, piikikkäätkin huomiot ihmisluonnosta ja parisuhteista tuntuvat osin edelleen tunnistettavilta – ilmestymisensä aikaisen skandaalin aineksia siitä sen sijaan ei enää löydä.

Kristillisen perinteen Aatami ja Eeva saavat tässä lyhyessä, runsaine kuvituksineenkin vain hieman yli 100-sivuisessa tarinassa uusia suuntia: itsenäinen ja aktiivinen Eeva kirjoittaa päiväkirjassaan herkkiä pohdintoja olemassaolosta ja Eedenin luonnosta. Pohdinnoissa päästään jopa feministisiin sfääreihin, kun päivän ikäinen ja juuri maailmaan luotu Eeva ymmärtää olevansa jotakin ainutlaatuista: ”Tunnen olevani jonkinlainen kokeilu – –. Luulen, että kokeilussa on toinenkin osa. Minä olen se merkittävämpi osa, mutta uskon että loppuosalla on myös oma merkityksensä.

Vaikka luonto ja harmonia kaikkien lajien kesken tekee Eevan itsessään onnelliseksi, kaipaa hän silti jotakuta samankaltaista rinnalleen. Aatamista ei kuitenkaan heti ole kumppaniksi, ja Eeva epäileekin häntä   ensin pahantahtoiseksi ja raa’aksi matelijaksi – yrittäähän sydämetön mies aina tappaa paratiisin viattomia kaloja ruoakseen, kun Eevan silmä välttää. Hiljalleen yhteys alkaa syntyä, mutta Aatami ei kerta kaikkiaan ymmärrä Eevan kaipuuta kauneuteen ja harmoniaan – miehen mielestä kaikelle pitäisi pikemminkin olla selvä käyttötarkoitus, jonka myötä ilmiö vasta saa merkityksensä. Eevan taas on hienovaraisesti tasapainoteltava tuon toistaitoisen olennon seurassa, ettei loukkaisi tai nolostuttaisi tätä ylivertaisilla kielellisillä ja tunneälyn lahjoillaan.

Kuten edellisestä kappaleesta voi päätellä, Twain liioittelee pariskunnan eroja absurdeihin mittoihin, aina Eevan eduksi. Huumorin välistä pilkottaa kuitenkin melko surullinen kuva parisuhteesta: Aatami kohtelee naista huonosti ja taitamattomasti eikä osoita suurta kiinnostusta Eevaa kohtaan, mutta nainen on auttamattoman rakastunut ja lojaali, vaikka itsekin ihmettelee miksi. Kirja on enimmäkseen Eevan näkökulmasta kirjoitettua ja ajatuksenjuoksumaista päiväkirjatekstiä, mutta myös Aatami pääsee muutaman sivun verran ääneen. Niissä hän paljastaa karkeat ajatusmallinsa, mutta osoittaa myös kuitenkin sisimmässään ymmärtävänsä Eevan lahjat ja älykkyyden; ääneen niitä ei kuitenkaan osata lausua.

Useimmille Aatamista ja Eevasta tulee mieleen Raamatun tarina syntiinlankeemuksesta: kun Eeva syö kielletyn hedelmän, molemmat karkotetaan paratiisista iäksi. Twainin versioinnissa Eevan kuuluisa virhe on vain pieni sivujuonne, joka sekin saa motiivinsa suuresta rakkaudesta. Eeva yrittää kerätä omenoita lahjaksi Aatamille, mutta mies varoittaa kiellettyjen omenien aiheuttavan vaikeuksia Eevalle itselleen. Tämän Eeva kuittaa vastaamalla: ”Jos aiheutan itselleni ongelmia häntä miellyttämällä, miksi välittäisinkään seuraamuksista?

Kuten esikuvassaankin, myös tässä tarinassa kielletyt hedelmät erottavat Eevan rakastamastaan Eedenistä. Vaikka Aatami ei karkotuksen jälkeenkään ole erityisen älykäs, huomaavainen tai ahkera, Eeva tyytyy kohtaloonsa. Viimeisillä sivuilla mystisen vahvalle ja kaikki toisen huonot puolet sietävälle rakkaudelle annetaan kuitenkin nykylukijaa epäilyttäviä selityksiä: ”Miksi sitten rakastan häntä? Ainoastaan hänen miehisyytensä takia, uskoisin.” Paatoksellinen loppu on myös erikoisessa ristiriidassa alun aktiivisen ja kykenevän Eevan kanssa, sillä yhtäkkiä nainen toteaakin olevansa heikko ja sukupuolensa vuoksi riippuvainen Aatamin elämästä.

Toisaalta tämän voi tulkita osaksi Twainin ironista otetta: teksteissään Eeva pyytelee anteeksi mahdollisia ajatusvirheitään, sillä on ensimmäinen asioita pohdiskellut ihminen. Lisäksi kirja päättyy Aatamin sydäntä särkevään lausahdukseen, johon jokainen rakkaan menettänyt voi samastua: ”Missä ikinä hän olikin, siellä oli Eeden.” Twainin henkilökohtaiseen elämään peilaten lauseen (ja sen myötä kirjan) haluaakin tulkita vilpittömänä tunnustuksena tärkeälle ihmiselle, joka on enemmän kuin sukupuolensa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 37: Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

Cristina Sandu: Vesileikit

Tytöt olivat ehdottomasti liian vanhoja sellaiseen – oli työn kuluttamia kämmeniä ja lohkeilleita kantapohjia – mutta he alkoivat leikkiä. Tässä vaiheessa heidän leikkinsä oli vielä päämäärätöntä, ei lainkaan suunnitelmallista, kuin he olisivat voineet tehdä mitä tahansa sen sijaan. He vajosivat jokeen ja ponkaisivat ylös avaten vedenpinnan käsillään. He mönkivät kaislikossa ja saivat linnut lentämään pesistään. He repivät rannan kukkia irti ja piirsivät niillä kuvioita ilmaan.

img_20200321_141953634452175780082352.jpg

Vuoden 2017 Finlandia-ehdokas Cristina Sandun toinen romaani, Vesileikit (Otava 2019), on hämäriä ihmiskohtaloita ja mahdollisia tulkintoja kuhiseva mysteeri. Kirjassa vuorotellaan kahden ajankohdan ja kuuden nuoren tytön tarinoiden välillä. Hiljalleen kokonaisuudeksi yhdistyvät juonenpätkät sijoittuvat nykypäivän Suomen, Amerikan ja muidenkin tunnistettavien valtioiden lisäksi tyttöjen kotimaahan, joka ”ei kuulu mihinkään valtioon”. Silti se urheilee naapurivaltion lipun alla ja sen kansallislauluja laulaen, ja pienen maan nimikin merkitsee vaatimattomasti vain ”Erään joen toisella puolella”. Ilmeisen köyhä (ja kovasti Neuvostoliittoon viittaava) agraariyhteiskunta kasvattaa tyttöjä konservatiiviseen malliin, mutta kuusikko haluaa enemmän: epätyypillisen uintiharrastuksen myötä heille aukeaa haluttu portti muuhun maailmaan. Harva heistä kuitenkaan löytää sieltä onnea, päinvastoin: mielen täyttävätkin kaipuu äidinkieleen, suvun perinneresepteihin ja huolettomiin harjoituksiin kotikylän joessa.

Menneeseen aikaan ja nimettömään valtioon sijoittuva, runollinenkin kehyskertomus etenee pala palalta nykyhetken kuvauksen rinnalla. Anita, Sandra, Lidia, Betty, Nina ja Paulina aloittavat muodostelmauintiharrastuksen kuin varkain; ensin he ovat vain liikuntaan tottumattomia tyttöjä mutaisessa joessa, mutta sinnikäs harjoittelu ja innostus tekevät ihmeitä. Pian he eivät välitä enää muiden kyläläisten kummastuneista katseista tai sopimattomina pidettyjen uimapukujensa paheksunnasta, vaan alkavat suorittaa yhä vaativampia liikkeitä ja sukeltaa yhä pidempiä aikoja. Tupakkatehtaassa työskentelevät tytöt tähtäävät päämäärätietoisesti korkealle: kansainvälisiin kisoihin. Kysymykseksi kuitenkin jää, mikä oli heidän lopullinen motiivinsa: oliko koko projektin tarkoitus sittenkin vain livahtaa nimettömästä ja autoritäärisesti sulkeutuneesta maasta maailmalle?

Nykyhetkessä tytöt ovat hajautuneet ympäri maailmaa, eivätkä tunnu miettivät uintia tai ystäviään – ongelmia nimittäin riittää niin miesten, rahojen, työtilanteiden kuin turvallisuudenkin kanssa. Vilaus kunkin tytön nykyhetkestä esitellään omassa luvussaan, jonka minäkertojana toimii luvun päähenkilö. Anita on päätynyt opiskelemaan Helsinkiin, mutta menneisyys tulee iholle kotimaasta lähtöisin olevan miehen muodossa. Nina puolestaan huomaa, kuinka helppoa vieraalla kielellä on tulla huijatuksi; pahimpaan pinteeseen on joutunut kuitenkin ihmiskauppaan ja huumeisiin sekaantunut Betty. Jokainen tarina tihkuu irrallisuuden tunnetta: tytöt tarkastelevat uusia kotimaitaan ulkopuolisina ja hieman avuttomina. Vaikka paluuta kotimaahan ei suunnitella tai kaipuutakaan myönnetä, lapsuuden ja nuoruuden tutut kuviot kummittelevat alitajunnassa. Poikkeuksen tekee vain Lidia, joka palaa lopussa kotikyläänsä – osin hämmentyneenä ajan kulumisesta, osin tyytyväisenä päästyään tuttujen makujen ja ihmisten joukkoon.

Naisten menneisyyden kuvaus keskittyy lähinnä uimisen ilon löytämiseen, nykyhetket taas paljastavat vain ohikiitävän tuokion keskenään hyvin erilaisista tilanteista ja olosuhteista. Hahmoista on siksi melko haastavaa saada kiinni: mitä he tosissaan haluavat, miksi he toimivat kuten toimivat? Miksi nimetön valtio on niin kipeä paikka, ettei osa edes tahdo paljastaa äidinkieltään tai kotimaataan, vaikka he samalla silmin nähden kaipaavat kotiin? Entä miksi kaiken yllä leijuu niin painostava, pahaa enteilevä tunnelma; seuraavatko kotimaan epävakaat olot hahmoja henkisten ongelmien muodossa? Sandu laittaa lukijan todella töihin. Jos etsit pureskelematonta mutta soljuen kirjoitettua romaania, Vesileikit kannattaa lisätä lukulistalle. Sen ajelehtivaan tyyliin ja epätyypillisiä juonenkäänteitä viliseviin elämäntarinoihin uppoutuu hetkeksi täysin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 14: Urheiluun liittyvä kirja

Tim Marshall: Maapallo hallussa – karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta

Kirja saatu kustantajalta

Maa, jonka päällä elämme, on aina muovannut meitä. Se on vaikuttanut sotiin, politiikkaan ja yhteiskuntiin kaikkialla maailmassa. Tämä pitää paikkansa yhtä lailla nyt kuin menneinä aikoina, jolloin muinaisten kansojen johtajat etsivät ylänköpaikkoja pystyäkseen paremmin puolustautumaan. Joet, vuoret, aavikot ja valtameret rajoittavat toisinaan hallitusten, valtionjohtajien ja yhteiskuntien vaihtoehtoja. Voitaisiin sanoa, että valtiot ovat usein maantieteensä vankeja: niitä sitovat vuorijonojen sijainti tai pääsy kaupankäyntiin soveltuville joille.

img_20200315_1447598391166227088911060.jpg

Kirja saatu kustantajalta

Pitkän linjan toimittaja ja kansainvälisen politiikan asiantuntija Tim Marshall nousi lukijoiden suosioon bestsellerillään Maantieteen vangit (alk. Prisoners of Geography; suom. Jaana Iso-Markku, Atena 2019). Maantieteen suurta merkitystä nykypolitiikalle ja globalisaatiolle käsitellyt teos on nyt tiivistetty ja kuvitettu myös nuorempien lukijoiden sivistykseksi. On tosin sanottava, että erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu versiointi Maapallo hallussa – karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta (alk. Prisoners of Geography; suom. Jaana Iso-Markku, Atena 2020) on kuitenkin niin tiivistä tavaraa, että aikuinenkin lukija sekä kertaa vanhaa että oppii paljon uutta sitä lukiessaan. Vai kuinka moni vielä muistaa maantieteen oppituntien peruina Kiinan vuoristojen ja jokien nimet ja sijainnit kartalla?

Marshallin premissi on hyvin mielenkiintoinen: valtiot ovat hänestä kautta aikain olleet maantieteensä vankeja. Fyysiset maisemat sekä valtion alueella olevat luonnonvarat ovat muotoilleet maailman runsaslukuiset kulttuurit ja poliittisen tilanteen sellaisiksi, kuin ne nyt ovat. Vaikka nykyteknologia mahdollistaa maantieteen asettamien esteiden (kuten kaupankäynnin ja sodat estävien vuoristojen) kiertämisen, maantieteen tuntemus auttaa jokaista ymmärtämään, miksi arki on eri alueilla edelleen kovin erilaista. Tämä pragmaattinen näkökulma selitetään jo kirjan alussa, mutta se tulee ilmi myös pitkin leipätekstiä: koko maailmaa käsittelevä kirja on saatu tiivistettyä 80:een sivuun, sillä kirja käsittelee vain ja ainoastaan johdannossa esiteltyä, melko poliittista näkökulmaa, eikä esimerkiksi toimi luettelona maailmankolkkien kulttuurisista eroista, maamerkeistä tai kielistä.

Ensimmäisenä kirjaa lukiessa pistää silmään tietysti Grace Eastonin ja Jessica Smithin värikäs ja sopivan viitteellinen kuvitus. Monenlaiset kuvat taustoista koristeellisiin yksityiskohtiin paitsi rytmittävät lukemista, toimivat myös mitä tärkeimmässä roolissa informaation selventäjinä ja välittäjinä – maantieteeseen keskittyvä kirja kun on luonnollisesti täynnä erilaisia karttoja. Kirjailijan alkusanojen ja alustuksen jälkeen teos jakautuu 12:een lukuun, jotka käsittelevät erikokoisia maantieteellisiä alueita. (Omiksi yksiköikseen ovat päässeet mm. Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat, mutta esimerkiksi koko Eurooppa käsitellään yhden ja saman luvun alla.) Kukin luku alkaa yksityiskohtia pursuavalla karttakuvalla, jossa riittää niin visuaalista tutkailtavaa kuin lukuisia faktoja omaksuttaviksi. Tämä mahdollistaa varmasti hyvin eri-ikäisten lasten ja nuorten lukuhetken: nuoremmat voivat keskittyä maamerkkien ja kaupunkien etsiskelyyn, kun vanhemmat (myös aikuiset!) saavat runsaasti tietoa karttaa ympäröivistä faktalaatikoista.

Kirja on jokaisen knoppitietoa rakastavan aarreaitta: en esimerkiksi tiennyt, että Amazonia ei ylitä yksikään silta, vaikka se on maailman toiseksi suurin joki(!). Teoksen fokus on tästä huolimatta suurissa linjoissa: maantieteellä selitetään niin Yhdysvaltain supervalta-asema, sotien syyt kuin tiettyjen alueiden köyhyyskin. Tämä saakin pohtimaan, mikä on kirjan tavoittelema kohderyhmä; ala-asteikäiselle, kenties vielä yläastelaisellekin tämä tuntuisi kaikkineen turhan raskaalta, sillä itsekin opin valtavasti uutta. Älä anna siis kuvituksen hämätä itseäsi tai nuortasi! Toisaalta Maapallo hallussa on kirja, jota voi varmasti lukea monin eri tavoin eri-ikäisenä.

Nykymaailman vauhtia seuratessa jää nähtäväksi, kuinka pitkään kirjan faktat pysyvät oikeina. Tämänkin kirjan kirjoittamisen ja suomeksi julkaisun välillä mm. Iso-Britannia ehti irtautua Euroopan unionista. Kaikesta huolimatta tämä erilainen karttakirja tarjoaa syvällisen katsauksen historiaan ja kurkottaa tulevaisuuteenkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50

Kohta 49: Vuonna 2020 julkaistu kirja