Takashi Hiraide: Kissavieras

Chibille puutarha taisi olla kuin metsä. Toisinaan, kun kuljeskelimme yhdessä Chibin kanssa puutarhassa, aalto kulki koko sen ruumiin läpi kuin se olisi tuntenut koko ympäristön vahvasti sisimmässään. Se pinkoi täyttä vauhtia koko pihan ympäri kuin järkensä menettäneenä ja kiipesi sitten korkealle puuhun. Se heittäytyi ilmaan ikään kuin olisi harhautunut toiseen suuntaan, ja tärisi sen jälkeen hillittömästi… Me seurasimme tapahtumasarjaa vierestä.

img_20191002_1257271584473266521657476.jpg

Japanilaisen Takashi Hiraiden Kissavieras (alk. Neko no Kyaku, 2001; suom. Raisa Porrasmaa, S&S, 2016) on pieni ja kaunis teos kaikille kissaihmisille sekä arkisista, haikeista kuvauksista viehättyville. Kissavieras tutustuttaa kustannusalalla työskentelevän, vajaa 40-vuotiaan pariskunnan arkeen 1980- ja 1990-lukujen vaihteen Japanin hiljaisessa lähiössä. Nimensä mukaisesti juonta kuljettaa eteenpäin naapurista omapäisesti pariskunnan pihan puolelle karkaileva kissa, Chibi, mutta taustalla kuljetetaan yhteiskunnallista kuvausta alkavasta lamasta nousevine työttömyyslukuineen ja asuntokuplan puhkeamisineen.

Nimeämättömiksi jäävät puolisot elävät rauhallista elämää Tokion laitamilla, pienen lähijuna-aseman lähettyvillä. Kustantamoalan ammattilaiset ovat hetki sitten vaihtaneet freelancereiksi, sillä pariskunnan mies päätti vakavan sairautensa jälkeen vihdoin irtisanoutua päivätyöstään tavoitellakseen unelmaansa, kirjailijan uraa. Menojen kutistamiseksi pariskunta muutti vanhemman pariskunnan pihapiirin nurkkaan pienehköön piharakennukseen. Päivisin pariskunta työskentelee kotonaan ja jutustelee satunnaisesti kahdeksankymppisen vuokranantajansa kanssa, iltaisin he valmistelevat tarvittaessa seuraavaa työpäivää ja vierailevat taiteilijaystäviensä näyttelyavajaisissa ja julkaisutilaisuuksissa – parin arki on hiljaista, ja irtisanoutuessa tietoisesti otetut taloudelliset riskit huolestuttavat jatkuvasti.

Epäselvien tulevaisuudennäkymien ja rahaongelmien keskelle tuo vaihtelua ja iloa juurikin luonteikas kissa, jonka naapurin pieni poika adoptoi kadulta. Vilkasluonteinen eläin alkaa rampata pariskunnan pihalla ja asunnossakin kuin vakituinen asukas konsanaan, ja (omasta tahdostaan) lapseton pariskunta kiintyy pian eläimeen kuin omaan lemmikkiinsä. Erityisesti vaimo nauttii kissan seurasta ja järjestää sille oman nukkumasopen pariskunnan makuuhuoneeseen, sillä luottamuksen kasvaessa kissa alkaa myös yöpyä parin luona. Eräänä päivänä Chibi kuitenkin lakkaa saapumasta, ja samoihin aikoihin iäkäs vuokranantaja kertoo hankkiutuvansa talosta eroon. Hetken parista tuntuu, kuin viimeinenkin toivo olisi kadonnut. Hiljalleen masennus vaihtuu kuitenkin lempeäksi tyhjyydeksi, eivätkä uuden asunnon pihapiirin kissat tuo enää pelkkiä kipeitä muistoja mieleen.

Kissavieras on lämminhenkinen mutta surullinen kertomus siitä, miten vahvasti eläimet voivatkaan meihin vaikuttaa. Tiukassakin paikassa eläimen välitön läsnäolo ja sen arvoituksellisten silmien takainen, omalakinen maailma palauttavat ajatukset synkkyydestä vähintäänkin maan pinnalle, usein myös valon puolelle. Hiraide kuvaa tarkasti ja hauskasti pienen Chibi-kissan oikukasta käytöstä ja kissoille ominaisia hepuleita leikkien lomassa; jokainen kissan kanssa elänyt tai niitä pidempään tarkkaillut varmasti tunnistaa kuvauksista jotain hyvin tuttua ja hellyttävää.

Hiraiden teos ei kuitenkaan ole vain kirja kissoista tai lemmikeistä; ennemminkin se on kirja miehestä, jonka elämään kissa vaikutti syvästi ja monella tapaa. Noin 150-sivuiseen romaaniin mahtuu myös yllättäviä filosofisia elementtejä. Minäkertojana toimiva mies pohtii useaan otteeseen Niccolò Machiavellin teoriaa kohtalosta ja inhimillisestä voimasta (fortuna ja virtù) peilaillen sitä omaan ja ystäviensä elämiin, ja monessa kohtauksessa esiin nousevat stereotyyppisen japanilaiset pohdinnat luonnon kauneudesta ja sen äärellä hiljentymisestä. Ei tule mieleeni toista romaania, jossa keski-ikää lähestyvät päähenkilöt tekisivät tosissaan tuttavuutta sudenkorentojen kanssa tai leikkisivät asuntonsa ikkunan heijastusten kanssa. Juuri siksi haikeuden ja vastoinkäymisten värittämä tarina on kuitenkin toiveikas: elämä jatkuu, eikä koskaan ole liian synkkä hetki pysähtyä elämän pienten ihmeiden äärelle uteliaan lapsen tavoin.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 39: Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.

Onnenkissa
Kansi: Anna Salmi, kuva: Kustannusosakeyhtiö Kosmos

Aino Vähäpesolan esikoisromaani Onnenkissa on moneen suuntaan kurkottava, moderni kuvaus nuoren naisen kaipauksesta tasa-arvoisempaan maailmaan. Samalla se on myös hauskoja ja pohtimaan pistäviä arkisen elämän anekdootteja tarjoava kokonaisuus, joka turvaa käänteissään viehättävällä tavalla runoilija Edith Södergranin henkilöhistoriaan ja lyriikkaan. Romaanin puhuja – nimettömäksi jäävä, alle 25-vuotias kantakaupungissa asuva nainen – havainnoi ympäristöään kirjallisuudenopiskelijan välinein. Södergranin säkeet valavat päähenkilöön uskoa monimutkaisten pohdintojen edessä, toisinaan toimivat jopa valmiina vuorosanoina kirjailijan gradunsa ansiosta läpikotaisin tuntevalle naiselle. Runot limittyvät luontevasti osaksi nykyaikaista kerrontaa ja tematiikkaa, ja Vähäpesolan kirja tiivistääkin hyvin sen, miten vähän eri aikakausienkin ihmisten toiveet lopulta eroavat toisistaan.

Kirja on mielenkiintoinen sekoitus autofiktiota, Södergranin pienoiselämäkertaa ja kaunokirjallisuutta. Myös Vähäpesola itse on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka takakannen mukaan ainakin kirjan julkaisuhetkellä valmisteli pro gradu -työtään Edith Södergranin runojen feministisestä luennasta. Vähäpesolan omat pohdinnat ovat varmasti tärkein tekijä siihen, että Onnenkissan päähenkilön kipuilut feminististen arvojensa ja yhteiskunnan raamien yhteensopimattomuudesta tuntuvat kovin samastuttavilta ja aidoilta. Päähenkilö on aktiivinen toimija maailmassa, jossa edelleen monilla on ankarat raamit sille, mitä naisen tulisi olla ja miltä näyttää. Päähenkilö kipuilee ulkonäkönsä, arvojensa, ihmissuhteidensa, seksuaalisuutensa ja akateemisten tavoitteidensa kanssa, sillä jokaiselta osa-alueelta tuntuu löytyvän omat ahtaat lokeronsa naisia varten. Päähenkilö ei kuitenkaan halua taipua ulkoa saneltujen sääntöjen paineessa, vaan alkaa hitaasti mutta varmasti elää siten, kuin hänestä itsestään hyvältä tuntuu; ei siten, kuten naisilta oletetaan. Onnenkissan johtotähdeksi muotoutuvat Södergranin Vierge moderne -runon voimakkaat sanat:

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa… – -”

(suom. Pentti Saaritsa)

Vaikka Onnenkissa on kasvukertomus, se ei ole juoneltaan suoraviivainen; itse voisin kuvailla sitä ennemmin jopa valikoimaksi arkisia tapahtumia, muistikuvia ja ympäristön herättämiä ajatuskulkuja, joita sitoo yhteen päähenkilön pyrkimys kohti itselleen ja arvoilleen rehellisempää elämää Södergranin vauhdittamana. Toisaalta juuri erilaiset tuokiokuvaukset Helsingin kaduista, yliopiston luentosalien valtataisteluista ja nykyhetken trendeistä ovat kirjan herkullisinta antia; nyt ne laittavat nuoren kaupunkilaisnaisen elinympäristön selkeisiin kansiin, tulevaisuudessa ne raottavat lukijalle jotain jo unohdettua ja muuttunutta. Ehkä joskus feministisiä teorioita ja tasa-arvoa täytenä hömppänä pitävät kirjallisuudenprofessorit ovat enää vain kaunokirjallisia hahmoja?

Kirjan tuoreus ja ajankohtaisuus on omalla kohdallani varmasti erityisen vahvaa siksi, että olen monella tapaa täydellistä kohderyhmää; olen Vähäpesolan ikäluokkaa, ja kirjallisuuttakin Helsingin yliopistolla opiskelleena nuorena naisena jaan paljon yhteisiä kokemuksia, mielenkiinnonkohteita ja arvoja Onnenkissan autofiktiivisen päähenkilön kanssa. Toisaalta kirja tuntui niin intiimejä ja jokaisen yksilöllisesti kokevia asioita käsittelevältä, ettei samastumispintaa aina jäänyt. Päähenkilö käsittelee pohdinnoissaan pitkällisesti niin joogan merkitystä itselleen, seksuaalisuuttaan kuin menneitä ihmissuhteitaan, ja vaikka näitä teemoja sidotaan osin suurempiin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin, lukijana jää voimakkaan henkilökohtaisuuden vuoksi helposti vain ulkopuolisen katselijan ja kuuntelijan asemaan.

Onnenkissa on varmalla ja nautittavalla kielellä kirjoitettu kirja, joka on tärkeine teemoineen vahvasti kiinni juuri tässä päivässä. Myös sen epätavallinen rakenne ilahduttaa: kirja alkaa keskeltä olohuoneen joogahetkeä ja päättyy kuin vaivihkaa optikkokäynteihin ja pakastimen sulatusurakkaan, numeroa tekemättä. Päähenkilö tekee arvovalintoja ja suuriakin pohdintoja keskellä kiireistä, tavallista ja sekavaa arkea, ei epäuskottavasti elämää suurempien dialogien ja ihmissuhdedraamojen ohessa, kuten joskus saa lukea. Samoin olin yllättynyt positiivisesti Södergranin konkreettisesta ja jalat maassa -henkisestä käsittelystä: kirjailija ei ollut mukana vain historiallisena reliikkinä ja ylimaallisena hahmona, jota ihaillaan etäältä – hän on kirjassa inhimillinen tutkimuskohde, johon päähenkilöllä (ja epäilemättä myös Vähäpesolalla) on käsinkosketeltavan lämmin suhde.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 4: Kirjailijan ainoa teos

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Käsitykset hienoudesta poikkesivat seurakunnassamme suuresti toisistaan. Jokaisella kuppikunnalla oli joku toinen, jota he katsoivat nenänvarttaan pitkin. – – ”Aidot belgialaiset”, jotka olivat asuneet kaupungissa jo sukupolven ajan tai pitempään, eivät alentuneet luomaan katsettakaan muiden ryhmien kuolevaisiin lukuun ottamatta muutamia Parempia Ihmisiä, joita heidän taustastaan riippumatta kunnioitettiin ja arvostettiin yleisesti. Millä ansioilla he olivat asemansa saavuttaneet oli useimmiten täysin käsittämätöntä, oppineisuudella tai aineellisella varallisuudella ei siinä ollut osaa eikä arpaa. Ne onnelliset kuitenkin, jotka tuon arvonimen olivat onnistuneet saamaan, ottivat kasvoilleen ylpeän ilmeen, josta asiaan vihkiytyneet saattoivat lukea selvästi: ”Minä olen yleisesti tunnustettu Parempi Ihminen ja yleisten ennakkoluulojen yläpuolella.”

img_20190907_1646504992885006336177509.jpg
Belgiassa syntyneen mutta Hollannissa eläneen Ida Simonsin teoksen Tyhmä neitsyt (alk. Een dwaze maagd, 1959; uudestaan alkukielellä 2014; suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2015) takana on todella mielenkiintoinen tarina. Simons oli saksanjuutalainen konserttipianisti, joka perheineen joutui kokemaan keskitysleirien kauhut – mutta ihmeen kaupalla selvisi hengissä. Sotavuodet heikensivät häntä siinä määrin, että musiikkiura täytyi asettaa sivuun, mutta sen sijaan Simons alkoi kirjoittaa. Hieman alle 50-vuotiaana yllättäen kuolleen naisen kirjallinen ura jäi lyhyeksi, mutta esikoisromaani Tyhmä neitsyt sai aikanaan ylistetyn vastaanoton Hollannissa. Vuosien mittaan kirja jäi unohduksiin, kunnes muutamia vuosia sitten eräs hollantilainen kustannustoimittaja löysi kirjan äitinsä kirjahyllystä. Kirja julkaistiin uudelleen vuonna 2014, loistavat arviot seurasivat toinen toistaan ja menestystä seurasi joukko käännöksiä, myös suomeksi. Näistä käänteistä voisi jo itsessään kirjoittaa kirjan, mutta viiltävä, ironinen ja pohdiskeleva Tyhmä neitsyt ei kalpene vertailussa.

Tyhmä neitsyt on omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä kuvaus aikuiseksi kasvamisesta hollantilaisessa juutalaisperheessä ja -yhteisössä, mutta toisin kuin kirjan ilmestymisajankohdasta voisi päätellä, on tarina kehityskertomus ja arkikuvaus täysin vailla viittauksia holokaustiin. Päähenkilö ja kertoja on 12-vuotias hollantilainen Gittel, joka haaveilee pianistin urasta ja elää yhdessä ikuisesti epäonnisen liikemies-isänsä sekä jatkuvasti avioeroa hautovan äitinsä kanssa. Riitaisa kotielämä on tytöstä lähinnä rasittavaa, sillä säännöllisten avioerouhkausten vahvistamiseksi äitinsä aina nappaa hänet mukaansa lapsuudenkotiinsa, jolloin Gittel joutuu paitsi jättämään koulupäiviä väliin, myös sietämään äitinsä meluisaa ja toisiaan kiusoittelevaa sisarusparvea sekä ärtyisää isoäitiä. Sukuloinnit Belgian Antwerpenissä (joka on muuten Simonsin oma synnyinkaupunki!) muuttuvat kuitenkin yllättäen mielenkiintoisiksi, kun Gittel onnistuu tekemään vaikutuksen isoäidin naapurissa elävään, 29-vuotiaaseen vanhaan piikaan, neiti Lucie Mardelliin. Mardellien perhe on Antwerpenin rikasta ja arvostettua kermaa, ja ihmeekseen Gittel voittaa Lucien lisäksi myös tämän ystävällisen isän luottamuksen. Pian hän saa juosta naapurissa soittamassa arvokasta Steinwayta aina halutessaan, ja Lucie kuljettaa häntä ympäri kaupunkia kokemassa vapauksia, joita tiukka äiti ja tämän suku eivät tytölle ikinä suo.

Idylli ei kuitenkaan jatku loputtomiin, ja hiljalleen teini-ikäiseksi kehittyvä Gittel alkaa huomata aikuisuudessa outoja ja puistattavia puolia, jotka lähestyvät häntäkin vääjäämättä. Aikuiset ovat kuin vierasta rotua: he nauravat oudoille asioille, he kuiskailevat salamyhkäisesti, he valehtelevat toisilleen ja Gittelille, naiset joutuvat kärsimään vatsakivuista kuukautisten vuoksi… Kun ennen Gittelille varauksettoman huomionsa antanut Lucie vielä menee rakastumaan isänsä työntekijään, Gabrieliin, alkaa aikuisuus lieveilmiöineen todella huolestuttaa. 12-vuotiaana lapsi ei ole enää vain lapsi: hän alkaa hahmottaa elämän lainalaisuuksia ja lausumattomia sääntöjä aivan uusilla tasoilla. Juuri tätä kehitysvaihetta Simons kuvaa upean tarkkanäköisesti mutta synkästi. Gittelin mielikuvitusmaailmat kummittelevat vielä kirjan alussa mukana sekoittuen todellisiin tapahtumiin, mutta kirjan lopussa monenlaisia vastoinkäymisiä ja karvaita opetuksia kokenut tyttö tekee jo tietoisia valintoja maailmankuvansa suhteen. Lukijaa tosin kylmää, sillä Simonsin Gittelin suulla maalaama elämänasenne on valtavan kyyninen. Kun mikään Gittelin ympärillä ei ollutkaan sitä miltä lapsesta näytti, hän tekee kirjan lopussa vakaan päätöksen olevansa tästä edespäin kuin Raamatun vertauksen viisaat neitsyet; hänelle se tarkoittaa varovaisuutta, tunteiden syrjään asettamista ja ikuista valmiustilaa petosten ja ansojen varalta.

Kirjan nimimotiivinakin toimiva Raamatun vertaus viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitsyestä on mielestäni kirjaan nähden kovin monitulkintainen. Ensinnäkin on erikoista, että kirjassa suoraankin siteerattu Raamatun kohta on ensinnäkään päätynyt mukaan teokseen, sillä Matteuksen evankeliumi, josta vertaus löytyy, ei sisälly juutalaisten käyttämään heprealaiseen Raamattuun. Toiseksi, vertauksen opetukseksi on yleisesti tulkittu valppaana oleminen, Jeesuksen saapumisen tai maailmanlopun varalta. Gittel – juutalainen kun on – ei varmasti odota kumpaakaan näistä, ja sen tietää myös vertauksen Gittelille esittelevä naapuri, herra Mardell. Toisaalta Simons taitaa paljastaa jotain hyvin olennaista niin omasta taustastaan kuin Gittelin kohtalosta tällä virkkeellä:

”Olin joutunut kokemaan suuren surun liian nuorena ja halunnut paeta sitä musiikkiin, ja ellen pitäisi varaani, en enää myöhemmin pystyisi ottamaan tuskaa ja riemua urheasti vastaan vaan jäisin tyhjin käsin niin kuin tyhmät neitsyet, jotka käyttivät öljynsä loppuun.”

Tyhmä neitsyt ei ole suotta ansainnut uutta tulemistaan, sillä se on todella vahva ja omaääninen romaani. Kieli on luonnollista ja lennokasta, teoksen maailma erikoisine hahmoineen kokonainen ja Gittelin kertojanääni pisteliään ironinen ja tarkkoja havaintoja tekevä. Itselleni kirja kuitenkin aiheutti ristiriitaisen olon, sillä tarinan loppupäätelmät ovat niin totaalisen kylmiä ja lopullisia. Kyynisen pohjavireen huomaa heti ensimmäisiltä sivuilta, mutta se pääsee silti yllättämään lopussa. Tuntuu väärältä, että nuori Gittel joutuu huomaamaan elämän epäoikeudenmukaisuuden ja ihmisten epäluotettavuuden niin syvästi vaikuttavilla tavoilla; eiväthän kaikki ihmiset ole pahoja ja tietoisia pettureita, tekisi mieli huudahtaa. Simons on kuitenkin tehnyt valintansa, ja lukemisen jälkeen jääkin pohtimaan, miten valtavia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä kirjailija itse joutuikaan käymään läpi – masentava elämänasenne ei niiden valossa enää ihmetytä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 1: Kirjan kannessa on ihmiskasvot

 

Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Tulen koulusta. Ennen Tikkalan risteystä kätkeydyn linja-auton penkkiin. Nielen. Poskeni ovat kuumat ja läikikkäät. Risteyksen jälkeen helpotun.
Joskus äiti tulee Tikkalan risteyksessä kyytiin ja huutaa minua kovalla äänellä. Minä hymyilen vieruskaverille enkä katso äitiä ollenkaan. Nyt äiti on jättänyt tulematta, mutta minua hävettää se että minua hävettää.

img_20190906_1859558742603488715824246.jpg

Kreetta Onkelin esikoisteos Ilonen talo (1996, WSOY) on mainostekstiensä mukaan ”väkevä moderni klassikko”, joka käsittelee kotimaisessa kirjallisuudessa ikävän tutuksi käyneitä aiheita. Mukana ovat alkoholismi, väkivalta, mielenterveysongelmat ja syrjäiset kylät, joista halutaan kaupunkiin, tällä kertaa Luhangasta Jyväskylään. Onkelin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa teoksessa näkökulma on kuitenkin tuore, sillä kertojana toimii enimmäkseen perheen nuorin tyttö, Ruut. Kerronta kulkee hänen kehitystasojaan myötäillen; kuusivuotiaan huomion kiinnittävät kovin erilaiset asiat kuin parikymppisen. Suoraviivainen, toteava ja tiivis kirja kuvaa Tomperin perheen ahdistavalta kuulostavaa elämää viidentoista vuoden ajalta. Kuten arvata saattaa, loppukaan ei liikoja lupaile, vaikka perheen lapset selviävätkin hengissä aikuisuuteen; moniongelmaisten vanhempien lasten traumat eivät hevillä hellitä. Samanlaisia kohtaloita riittää tosielämässäkin, ja Ilonen talo oli ilmestyessään tapaus, joka kirvoitti myöhemmin jopa samannimisen tv-sarjan.

Kirja sijoittuu mahdollisesti 80-luvun Keski-Suomeen, Luhangan syrjäiseen kylään. Tomperin perheen muodostavat alkoholiongelmainen poliisi-isä, mieleltään järkkyvä ja kouluttautumaton äiti sekä kaksi tytärtä, Birge ja Ruut. Perhe-elämä on tyttöjen varhaislapsuudesta asti levottomuuden, vaaran uhan ja häpeän värittämää, mutta isän lopulta juotua itsensä hengiltä asiat alkavat nopeasti liukua entistä huonompaan suuntaan. Äiti alkaa kuluttaa alkoholia samaan tahtiin ja jo valmiiksi epävakaa persoona muuttuu lapsen näkökulmasta vielä hämmentävämmäksi: toisinaan äiti vannoo menevänsä ulos hirttämään itsensä, koska ei kestä lastensa kiukutteluja, toisinaan taas katoaa viikoiksi ja jättää ala-astelaiset huolehtimaan itsestään ja isosta omakotitalosta. Lapset joutuvat mitä kamalimpaan välikäteen; he rakastavat äitiään ja yrittävät suojella tätä muiden pahoilta puheilta, mutta samalla he kapinoivat ja toivovat alitajuisesti tavallista arkea, jota eivät koskaan ole saaneet elää.

Lopulta äidin viimeisetkin elämänhallinnan yritykset romahtavat siinä määrin, että lapset joutuvat sijaisperheeseen. Käytän sanaa joutuvat, sillä lapset kaikesta huolimatta ikävöivät kotiaan ja äitiään, eikä sijaisperheen isäkään osoittaudu turvalliseksi aikuiseksi. Äiti pysyy edelleen tyttöjen elämässä, mutta hänen toilailujensa seuraaminen satuttaa hiljalleen teini-ikäisiksi varttuvia tyttöjä yhä kovemmin. He alkavat oireilla eri tavoin: vanhempi Birge osoittaa avoimesti mieltään kaikille, mutta hiljaisempi Ruut vetäytyy itseensä ja haaveilee salaa hohdokkaasta arjesta Jyväskylässä. Rankan lapsuuden jäljiltä tavalliseen arkeen on kuitenkin vaikea pyrkiä ilman vankkaa tukiverkkoa, ja hiljalleen myös tyttöjen aluillaan olevat itsenäiset elämät alkavat suistua raiteiltaan.

Kirjan viimeiset luvut ovat kaikista lohduttominta luettavaa. Vaikka nuoriksi aikuisiksi kasvaneet siskokset ovat päässeetkin muuttamaan taianomaiseen Jyväskylään, elämä ei vastaa lainkaan nuoruuden toiveikkaita kuvitelmia. Oikeastaan kaikki toivo on jo heitetty, vaikka he ovat vasta parikymppisiä. Vuosien näköalattomuus, henkinen tuska ja fyysisetkin laiminlyönnit ovat tehneet tehtävänsä: lähiöasunnoissa jäljellä on vain kaiken alleen peittävä suru ja loputon väsymys, tavoitteet ja toiveet vain lapsuuden hömpötyksiä.

Ilonen talo on rankka ja ankean olon jättävä kirja, mutta lukukokemuksena yllättävän nopeasti ohi. Virkkeet ovat lyhyitä ja niistä välittyvät tunteet pitää lukea rivien välistä. Kertojan henkilöllisyys ja kaikkitietävyys vaihtelee, mutta enimmäkseen tarinaa seurataan Ruutin näkökulmasta. Hän raportoi elämästä, ihmisistä ja ajatuksistaan lähes robottimaisesti, tiiviitä huomioita tehden. Isän kuolema, väkivalta, hyväksikäytön todistaminen – kaikki kuvataan ilman emootiota, nopeasti ja siististi asiasta seuraavaan siirtyen. Onkelin tietoisesti valitsema tyyli välittää aavistuksen kaltoinkohdellun lapsen ja nuoren ajatusmaailmasta; välillä surettaa, välillä pelottaa, mutta analysointiin ei ole aikaa – kunhan vain selviäisi vielä seuraavaan hetkeen ja tämänkin haasteen yli.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 19: Et pidä kirjan nimestä

Aisopos: Aisopoksen tarinoita

Susi ja leijona

Susi oli siepannut laumasta lampaan ja oli viemässä sitä pesälleen. Leijona tuli vastaan ja riisti siltä lampaan. Kauempaa susi huusi: ”Sinulla ei ole oikeutta ottaa minun saalistani!” Leijona kysyi nauraen: ”Ystävän oikeudellako sinä itse olet sen saanut?”

Tämä tarina sopii rosvoihin ja ryöväreihin, jotka vastoinkäymisen sattuessa alkavat syytellä toisiaan.

img_20190831_1745425062712030638927239.jpg

Kreikassa elänyt traakialaissyntyinen orja ja sadunkertoja Aisopos eli n. 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua, eikä hänestä ole jäänyt juurikaan varmoja tietoja. Historiankirjoittaja Herodotoksen mukaan kreikkalaiset surmasivat hänet Delfoissa terävän kielensä vuoksi, mutta aikalaistensa puheissa Aisopos muuttui pian lähes jumalalliseksi taruhenkilöksi, jonka jopa sanottiin palanneen maanpäälle kuolemansa jälkeen. Aisopos kruunattiin antiikin maailman suurimmaksi tarinankertojaksi ja opettavaisten eläintarinoiden eli faabeleiden keksijäksi, vaikka perinne on tutkitusti häntä vanhempi. Siitä huolimatta kreikkalaiset ja roomalaiset nimesivät kaikki uudet ja vanhat tarinansa Aisopoksen tarinoiksi, ja vielä keskiajallakin faabeleita kirjoitettiin latinaksi hänen nimiinsä. Luin Otavan vuonna 1979 julkaiseman, kääntäjä Marja Itkonen-Kailan kuratoiman valikoiman faabeleita, jotka on käännetty suoraan alkukielestä. Tämä Aisopoksen tarinoita -nimellä julkaistu teos sisältää 110 opetusta – joka on noin kolmasosa säilyneistä kreikankielisistä tarinoista – sekä kääntäjän tiiviin mutta informatiivisen johdannon aiheeseen.

Itselleni Aisopoksen tarinat ovat tulleet aiemmin tutuiksi lapsille tarkoitettuina mukaelmina, mutta alun perin tarinat ovat Itkonen-Kailan mukaan olleet eräänlaisia puhetaidon harjoitusmateriaaleja. Tarinat on aikanaan kirjoitettu muistiin ilman kirjallisia kunnianhimoja, hyvin toteavassa ja tiiviissä muodossa, sillä tarkoituksena oli ammentaa niistä oivaa sisältöä omiin julkisiin esiintymisiin. Suomennokset ovatkin kaikki pituudeltaan noin kymmenisen virkkeen mittaisia. Faabeleiden loppuun on vuosien saatossa kirjoitettu auki myös kunkin tarinan opetus ja sopiva käyttötarkoitus, jotta puhujan olisi ollut helpompi valita omiin tarpeisiinsa sopivin. Nämä lisäykset eivät ole alkuperäisiä, vaan ne ovat tuntemattomiksi jääneiden, ilmeisesti roomalaisten, kirjoittajien tekosia. Toteavat ja ankarat loppupäätelmät saivat minut useamman kerran lähes nauramaan: ”Jos joku on luonnostaan pelkuri, mitkään kehotukset eivät saa häntä rohkeaksi”, ”Tämä sopii omahyväiseen ihmiseen, jota toiset eivät lainkaan arvosta”, ”Tämä sopii mitättömään ihmiseen, josta ei ole hyötyä eikä vahinkoa, olipa hän paikalla tai ei.”

Aisopoksen tarinoiden pessimistinen elämänkatsomus yllätti; tarinoiden mukaan parasta on olla huomaamaton ja näkymätön, köyhä ja varovainen, olla haastamatta mahtavampiaan tai olla kokeilematta siipiään, sillä epäonnistumisista saa rangaistukseksi naurunalaisuuden, kurituksen tai kuoleman. Huh! Faabelit eivät ole muodoltaan sananlaskumaisia yleistyksiä, vaan selkeästi kertovia tarinoita, joissa on alku, käännekohta ja loppu sekä monesti myös repliikkejä. Hahmoina eivät toimi vain erilaiset eläimet, vaan mukana on myös Kreikan jumaltaruston hahmoja, tavallisia ihmisiä ja esineitäkin. Osa tarinoista toimii myös erilaisia ilmiöitä selittävinä syntykertomuksina; esimerkiksi sivistymättömät ja raa’at ihmiset ovat erään tarinan mukaan olleet ensin eläimiä, mutta Zeus määräsi Prometheuksen muotoilemaan heistä ulkoisesti ihmisiä.

Kaiken epäilyn ja kurjuuden kuvauksen lomassa Aisopoksen tarinat sisältävät kuitenkin myös kannatettavia ja yleisinhimillisiä ajatuksia toisten auttamisesta: mahtavien tulisi auttaa heikompiaan, sillä silloin kaikki pärjäävät paremmin, kuuluu yhdenkin tarinan johtoajatus. Lyhyet faabelit ovat helppolukuisia ja tarjoavat mielenkiintoisen kurkistuksen kauan sitten eläneiden ihmisten ajatusmaailmaan.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 18: Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja