Dostojevski – Kirjavainen: Idiootti

Teatteri Avoimet Ovet, ennakkonäytös 25.10.2022
Lippu saatu teatterilta

Fjodor Dostojevskin tiiliskivimäinen klassikkoromaani Idiootti (alk. Идиот, 1868-1869; suom. mm. Lea Pyykkö 1979) pohtii runollisesti hyvyyden ja pyyteettömyyden paikkaa ahneuden ja riiston kyllästämässä maailmassa. Hanna Kirjavaisen sovituksessa ja ohjauksessa helsinkiläinen Teatteri Avoimet Ovet vie yleisön tutun tarinan ääreen, mutta 1800-luvun Pietarin seurapiirien sijasta miljöönä toimiikin raadollinen sirkusbisnes. Monipuolisesti näyttämötaiteen eri puolia hyödyntävä esitys onkin tuotettu yhteistyössä nykysirkusryhmä Agit-Cirkin kanssa.

Idiootin nimihenkilö, ulkomailla epilepsiansa vuoksi pitkään asunut ruhtinas Myškin (Henry Hanikka) on täydellisen empaattinen ja armollinen ihminen, joka näkee kaikissa hyvää. Hän ei pelaa sosiaalisia pelejä, ja sopeutuu siksi huonosti ahneuden ja pilkan täyttämään sirkukseen, jonka vaikutuspiiriin päätyy ensimmäisessä näytöksessä. Orvon ja rahattoman Myškinin ainoa kaukainen sukulainen on rouva Jepantšina, jonka puoliso tirehtööri Jepantšin (molemmissa rooleissa Jari Virman) auttaa ruhtinaan uuteen alkuun. Samanaikaisesti he halveksivat erilaista ja sairasta kotiinpalaajaa, mutta myös pelkäävät tätä tämän ehdottoman rehellisyyden vuoksi. Jepantšinit ja muu värikäs sirkusseurue nimeävät Myškinin pian idiootiksi.

Alkoholilla läträävä ja arvaamaton hurjastelija Parfen Rogozin (myös Jari Virman) paljastaa ruhtinaalle haluavansa kauniin selvännäkijä Nastasja Filippovnan (Ulla Raitio) vaimokseen. Tirehtööri on kuitenkin ehtinyt juonitella toisen nuoren miehen, sirkuksen stage manager Ganjan (Sasu Peistola), kanssa: jos tämä nuori mies nai hyväksikäytetyn ja huonoksi leimatun Nastasjan, molemmat miehet hyötyvät ja suuret rahasummat vaihtavat omistajaa. Ganja haluaisi vetäytyä suunnitelmasta ja naida mieluummin tirehtöörin kauniin tyttären Aglajan (Jenni Lehtinen). Tyttö kuitenkin mieltyy lempeään Myškiniin, joka taas suuressa empaattisuudessaan haluaisi naida kärsivän Nastasjan – ei romanttisesta rakkaudesta, vaan armosta ja halusta auttaa tätä näkemään arvonsa ihmisenä, ei kauppatavarana.

Teatteri Avoimet Ovet vie ruhtinas Myškinin (Henry Hanikka), Nastasja Filippovnan (Ulla Raitio) ja Rogozinin (Jari Virman) vaarallisen taiteilun rakkauden ja tragedian rajoilla sirkusympäristöön.
Kuva: Mitro Härkönen

Dostojevskin järkälemäinen teos on tässä produktiossa saatu tiivistettyä muutamaan kiivastahtiseen tuntiin. Erityisesti ensimmäinen näytös on täynnä dialogia, mutta kun mukaan on mahdutettu myös sirkusmiljöön esittelyä, Lehtisen ja Peistolan akrobatiakohtauksia ja muuta ei-kielellistä ilmaisua, taustatarinasta jää vääjäämättä puuttumaan isoja paloja. Joidenkin hahmojen motiivit saattavat jäädä alkuperäisteosta tuntemattomille katsojille hieman hämärän peittoon, kun joihinkin kirjassa merkityksellisiin yksityiskohtiin viitattiin teatteriversiossa ilman taustoitusta.

Ensimmäinen näytös tuntui ennakkonäytöksessä yleisesti ottaen hieman haparoivalta ja raskaalta. Näyttelijöistä ei huokunut läsnäolon tuntua, ja teknisesti hyvästä suorituksesta puuttuivat vielä nyanssit: ainoastaan Hanikkan enkelimäinen Myškin toi hälyn keskelle rauhaa. Jari Virmanin hengästyttävä kolmoisrooli ei päässyt vielä oikeuksiinsa, sillä tietyt komedialliset maneerit tuntuivat siirtyvän hahmosta toiseen liian samankaltaisina. Tunnelma oli kuitenkin onnistunut: monikäyttöinen esirippu, kimmeltävät asut ja muut yksinkertaiset lavastuksen ja puvustuksen elementit veivät heti haluttuun miljööseen. Sirkusteemaa olisi voinut hyödyntää myös tekstissä enemmän sen silti viemättä pääroolia.

Väliajan jälkeen penkkiin istahtaessa ajatteli hetken saapuneensa seuraamaan eri näytelmää. Toinen näytös alkoi vauhdilla sirkusseurueen kesänviettopaikan valoisissa maisemissa, ja energia tarttui näyttelijöihinkin: ensimmäisellä puoliajalla hieman rytmiään hakenut huumori puhkesi kukkaan ja sillä herkuteltiin runsaasti. Yleisöä aktivoitiin mukaan kohtauksen rakentamiseen vuorovaikutteisesti, ja sen jälkeen esitys tuntui soljuvan loppuun saakka kosketuksissa yleisöön. Toinen puoliaika vaati katsojalta paljon, sillä sekä tarinan suurimmat tragediat että farssimaisimmat, ääneen naurattavat kohtaukset mahtuivat samaan puolikkaaseen. Salista poistuttiin näyttelijöiden kuiskausten ja synkkyyden saattelemana – ei enää tietoakaan näytelmän alun turhankin toistuvista huudoista ja tiheästä dialogista.

Kirjavaisen sovitus perustuu suomentaja Lea Pyykön käännökseen, mutta sirkusympäristössä niihin lisättiin vielä hieman omaa väriä. Erityisesti Virmanin ja Peistolan roolihahmoista oli aistittavaissa murteellista lupsakkuutta tai selkeästi nykyaikaisilta kuulostavia sanavalintoja. Mainittava on myös Raution tuplarooli rahvaanomaisena, mutisevana sirkusapulaisena ja dramaattisena Nastasjana. Tragedian ja komedian vuorottelu on olennainen osa Dostojevskin maailmaa, ja toimi hyvin myös lavalla.

Toinen Dostojevskin teoksille leimallinen piirre on (ortodoksisen) kristinuskon vaikutus, ja ruhtinas Myškinin hahmo onkin kuin eläväksi muuttunut rakkauden kaksoiskäsky. Myös Kirjavaisen sovituksessa leikiteltiin uskonnollisella tematiikalla, erityisesti lavasteita ja kohtauksien asemointia käyttäen. Viaton, hyvyytensä vuoksi tuomittu ja hiljaa sairaudestaan kärsivä Myškin muuttuu teatterilavallakin lähimmäistensä sijaiskärsijäksi, joka antaa anteeksi – niillekin, jotka vetävät hänet mukanaan onnettomuuksiensa syvyyksiin.

*Lippu saatu teatterilta

Minna Eväsoja: Melkein geisha – hurmaava ja hullu Japani

Japanilaisten kanssa ei kannata rynnätä suin päin toimintaan vaan on hyvä seurata tilanteen kehittymistä rauhassa taka-alalla. Japanilaista sananlaskua lainaten: pitkään ikään mahtuu monta häpeää. Japanilaisessa ajattelussa jokainen virhe ja häpeä on mahdollisuus oppia. Virheet kannattaa nöyränä myöntää heti ja esittää vuolaat anteeksipyynnöt niin suullisesti kuin kirjallisesti pienen lahjan kera. Hyvä mielikuva jää elämään yhtä kuolemattomana kuin tehty loukkaus.

Minna Eväsojan Melkein Geisha – hurmaava ja hullu Japani (Gummerus 2016) esittelee maata, yhteiskuntaa ja sen ihmisiä sisältä päin mutta ulkopuolisin silmin. Japanilaista kieltä ja kulttuuria tutkinut filosofian tohtori Eväsoja asui ja opiskeli Japanissa useita vuosia, ja kuvaa herkullisen värikkäästi arjen sattumuksia ja kulttuurien yhteentörmäyksiä suomalaisen (nuoren) naisen näkökulmasta. Sirpalemaisesti kerrottu, sieltä täältä poimituista muistoista sekä laajaa tietämystä osoittavista taustoituksista koostuva kirja saa sekä nauramaan, kauhistumaan että haikailemaan Japaniin.

Melkein Geishasta tekee erityisen sen kirjoittajan asema japanilaisessa yhteiskunnassa. Eväsoja ei ollut kuka tahansa vaihto-oppilas, vaan jo maahan tullessaan kielen ja tavat hyvin taitava aikuinen, joka opiskeli ensin erittäin arvostetussa teekoulussa ja jatkoi lopulta japaninkielisiin tohtoriopintoihin. Korkeakulttuuriin keskittyvien opintojensa ja lopulta lähes natiivin kielitaitonsa vuoksi kirjankaan katse ei ole kuin kenen tahansa maahan päätyneen ulkomaalaisen. Eväsojaa pidettiin lähes aitona kiotolaisen yläluokan edustajana, sillä hän tuntee osan taiteenfilosofisista kysymyksistä ja teorioista paremmin kuin suurin osa japanilaisista – ja Japanin kaltaisessa hierarkisessa yhteiskunnassa se avaa yllättäviä maisemia, niin hyvässä kuin pahassa.

Suomalaisesta vinkkelistä tuntuu uskomattomalta lukea Japanin ikiaikaisia perinteitä edelleen kunnioittavista opinnoista ja akateemisesta kulttuurista. Eväsojan tohtoriopinnot wabin eli karun kauneuden käsitteen parissa sisälsivät niin elokuvamaisilta kuulostavia Sensein tapaamisia, kivuliaan askeettisia mietiskelyrituaaleja, loppuunsa hiottuja teeseremonioita kuin äärimmäisten tekstimassojen läpikahlaamistakin. Esteettisten taiteiden yliopistokupla kuitenkin puhkeaa vapaalla nopeasti: arkeen kuuluvat yhtä lailla talvisin hyytävän kylmät perinteiset asunnot, uteliaan vuokraemännän yllätysvierailut ja pidättäytyvän tapakulttuurin vastapuolena pursuava seksuaalinen ahdistelu. Japanilaisten etäinen suhtautuminen ulkomaalaisiin eli gaijineihin (suoraan käännettynä ulkopuolisiin) näkyy myös lokeroimisena epämiellyttäviin rooleihin sosiaalisissa tilanteissa.

Minna Eväsoja vetää Japanin vuosiaan yhteen kevyellä, hauskalla kynällä, ja teos tekee mieli lukea yhdeltä istumalta. Melkein Geisha ei ole komediaa, mutta toisinaan absurdeja mittoja saavat tarinat kulttuurien yhteentörmäyksistä saavat naurahtamaan ääneenkin, kun ne kerrotaan Eväsojan vähäeleisen vakaalla kerrontatyylillä. Vaikka kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat kietoutuvat Japanin korkeakulttuurin ja yhteiskunnan vaikeaselkoisiin, laajoihin rakenteisiin, kirja etenee miellyttävällä temmolla selostaen juuri tarvittavan annoksen nautinnollista lukukokemusta ajatellen. Vaikka Japani ei olisi aiemmin tuttu maa, teos tarjoaa siitä elämänmakuisen pikakurssin.

Eväsoja ei kirjoita opettajistaan, ystävistään ja tuttavistaan oikeilla nimillä, vaan on valinnut heille sopivia, japanilaisesta kulttuurista tuttuja peitenimiä. Lukijan näkökulmasta tämä on hyvä valinta: kun kyseessä ei ole tarkkuuteen pyrkivä elämäkerta vaan havaintojen ja oivallusten kokoelma, liian tarkat yksityiskohdat nimistä vuosilukuihin rikkoisivat vaikutelman intiimistä, jo hieman haalenneiden muistojen täyttämästä juttutuokiosta. Eväsojan kertojanääni sijoittuu vahvasti kirjoitushetkeen eli 2010-luvun nykypäivään. Se jakaa tunteita herättävimmätkin menneisyyden tilanteet kypsän yhteiskunnallisen kritiikin tai syvän kulttuurintuntemuksen tulkintojen kera. Taustalla väreilee kuitenkin suloinen haikeus ja kaipaus – nuoruuteen, ensiaskeleisiin Japanissa, Kioton kevään kauneuteen… Kirjoittajan tunteet tarttuvat, ja kirjan kannet sulkee haaveillen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 16: Kirjan luvuilla on nimet

Stephen King: Kirjoittamisesta

Merkitys on hyvin tärkeä. Jos epäilet asiaa, mieti miten usein olet kuullut jonkun sanovan ”en oikein osaa selittää” tai ”en minä sitä tarkoita”. Mieti miten monesti olet itsekin sanonut näin, yleensä enemmän tai vähemmän pettyneenä. Sana on pelkkä merkityksen likiarvo; kirjoittamisella ei parhaimmillaankaan pysty välittämään merkitystä täydellisesti.

Kuva: Tammi

Menestyskirjailija Stephen King on tullut tunnetuksi monesti viihdekirjallisuudeksi luokiteltavasta kauhusta, mutta teoksessaan Kirjoittamisesta (alk. On Writing, 2000; suom. Ilkka Rekiaro, Tammi 2018) hän haluaa kertoa kielestä sekä kirjoittamisesta työnä – teemoista, joita viihdekirjailijalta ei kuulema yleensä kysytä. Samassa paketissa King tulee tallentaneeksi omat teesinsä ja konkreettiset neuvonsa kirjoittamisen suhteen, mutta kertoo myös kirjan julkaisuhetkeen asti ulottuvasta yksityiselämästään ja kasvustaan kirjailijaksi. Leppoisasti ja suoraan lukijaa puhuttelevan Kingin kertojanäänen äärellä viihtyvät nekin, joille aiempi tuotanto ei ole tuttua.

Elämäkerran ja kirjoittamisoppaan yhdistelmä jakautuu alkusanoihin, Ansioluettelo-otsikon alle muotoutuvaan pienoiselämäkertaan, Mitä kirjoittaminen on -osioon sekä laajahkoon jälkikirjotukseen. Teoksen nimi ohjaa lukijan odottamaan loisteliaita kirjoitusvinkkejä jo sivulta yksi, mutta alkusanat vihjaavat, että niitä saadaan vielä odottaa. Kingin ”ansioluettelo” sisältää 38 kappaleen verran humoristista, toisinaan riipaisevaakin pohdintaa eletystä, rosoisesta elämästä. Kyseessä ei kuitenkaan ole seikkaperäinen elämäkerta, vaan hän käsittelee elämäänsä vaikuttaneita ihmisiä ja käänteitä anekdoottimaisesti, sieltä täältä valikoiden.

Ulkoisilta puitteilta köyhistä lapsuuden oloista ei noustu menestykseen sattumalta. King kuvaa realistisesti, miten paljon puuduttavaa harjoittelua hän ehti tehdä vuosien ajan ennen ensimmäistä romaaniaan – lukijaakin tuskastuttaa. Nuori ja innokas kirjoittaja kuvitteli olevansa valmiimpi kuin olikaan, mutta paikallislehden toimittajana ja erilaisten lehtien avustajaehdokkaana hän sai oppia tyylin lisäksi nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Toisaalta lukija pääsee jännittämään ensimmäisten teosten julkaisua ja huumaavia onnistumisen tunteita, kun King ensimmäisiä kertoja onnistuu elättämään perhettään kirjoittamisella.

Tarinoinnin edetessä huomaa, miten sidoksissa Kingin arki ja kirjailijan ura ovat aina olleet. Vaimo löytyy kirjailijapiireistä opiskeluaikoina, parisuhde kannattelee epäilysten yli, lapset kasvavat kirjahaaveiden rinnalla… Yksi suuri Kingin aikuiselämää määrittävä teema on vakava alkoholismi, joka oli lopulta viedä häneltä kaiken muun lisäksi myös kirjoittamisen. Kirjoittamisesta on julkaistu vuonna 2000, ja raitistunut King haluaakin katkaista siivet kaikilta populaarikulttuurissa levinneiltä juopottelevan kirjailijaneron mielikuvilta: ”Hemingway ja Fitzgerald eivät juoneet siksi että olivat luovia, vieraantuneita tai moraalisesti heikkoja. He joivat koska juominen on alkoholistilla veressä.”

Valikoitujen historiapalojen jälkeen King malttaa kertoa ajatuksiaan kirjoittamisesta. Aiemmissa luvuissa tutuksi tullut sarkastinen huumori säilyy, mutta kerronnan tahti hidastuu; kirjoittamisesta kerrotaan yksityiskohtaisemmin, aiheen äärelle pysähtyen. Kingillä on paljon vahvoja mielipiteitä siitä, mitä hyvä kirjoittaminen on, ja hän jakaa neuvoja mielellään imperativiissa, näennäisesti jyrkästi. Rivien väleissä – ja joskus riveilläkin – on kuitenkin rohkaisuja: nämä ovat Kingin omia ajatuksia, mutta hän kannustaa etsimään omia, poikkeaviakin tapoja, kunhan suhtautuu kirjoittamiseen vakavasti. Kääntäjä Ilkka Rekiaro on tehnyt mielenkiintoisen (mutta varmasti oikean) valinnan, sillä mukana on paljon englanninkielisiä sanoja, virkkeitä ja jopa lyhyitä kappaleita englanninkielisestä kirjallisuudesta. Niitä King esittelee teoriaosuudessaan, ja esimerkit toimivat joko varoittavina tai ihailtavina esikuvina kirjoittajille. Katkelmien ja yksittäisten sanojen tai jopa synonyymiperheiden kääntäminen suomeksi olisi romuttanut Kingin kieleen keskittyvien vinkkien ytimen.

Puhtaasti kirjoittamiseen keskittyvän teoriaosuuden jälkeen tulevat jälkisanat yllättävät: elämäkerta jatkuu. Alussa King jätti kertomatta tuoreimman häneen vaikuttaneen kokemuksen, lähes kuolemaksi koituneen auto-onnettomuuden vuonna 1999. Jos se olisi päättynyt toisin, olisi vuonna 1997 aloitettu Kirjoittamisesta jäänyt syntymättä. Rankan toipumisen ja leikkauskierteiden keskellä kirjoittaminen ei noussut pelastajaksi – sen kunnian King aiheesta antaa lääkäreilleen ja läheisilleen. Silti kirjoittamisellakin oli roolinsa, ja se auttoi vetämään hänet takaisin arkeen ja löytämään iloa elämäänsä. Monenlaisissa liemissä keitetyn kirjailijan loppukaneetti onkin yksinkertaisuudessaan ilahduttava: ”Tärkeintä on se, että kirjoittaminen rikastuttaa niiden elämää, jotka näitä kirjoja lukevat, ja myös omaa elämää. Ja se että nousee seisomaan, tulee terveeksi ja pääsee asioiden yli. Ja on onnellinen.” Vaikeitakin asioita käsittelevä kirja ei yritä syleillä maailmoja, vaan jakaa kirjoittamisen iloa ja oppeja muillekin samaan puuhaan rakastuneille . Kirjan syvällisyys syntyykin rehellisyydestä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

Simone de Beauvoir: Erottamattomat

Joskus Andrée sanoi: ”En jaksa enää leikkiä.” Silloin menimme herra Gallardin työhuoneeseen ja istuimme pimeässä piilossa ja juttelimme: se oli minulle uudenlainen hieno kokemus. Vanhempani kyllä puhuivat minulle ja minä puhuin heille, mutta me emme koskaan keskustelleet. Andréen kanssa minulla oli todellisia keskusteluja niin kuin isällä ja äidillä iltaisin.

Kuva: Kosmos

Simone de Beauvoirin pienoisromaani Erottamattomat (alk. Les Inséparables, 2020; suom. Lotta Toivanen, Kosmos 2021) valmistui jo 1950-luvulla, mutta kirjailija ei halunnut julkaista sitä elinaikanaan. Haluttomuus tarinan jakamiseen johtuu sen syvästä henkilökohtaisuudesta. Kirja kertoo Sylvien ja Andréen tärkeästä, läpi nuoruusvuosien kestävästä ja kehittyvästä ystävyyssuhteesta, joka päättyy toisen ennenaikaiseen kuolemaan. Tarinan ja päähenkilöiden taustalla ovat vaikuttaneet kirjoittajan omat kokemukset nuorena menehtyneen ystävänsä, Élisabeth Lacoinin kanssa, vaikka esipuheessaan de Beauvoir toteaakin teoksen olevan fiktiivinen.

Postuumisti julkaistun teoksen aloittaa tarinan ja de Beauvoirin elämän yhtäläisyyksiä avaava esipuhe, jonka on kirjoittanut tytär Sylvie de Bon de Beauvoir. Itse pienoisromaani taas jakautuu kahteen lyhyeen osaan. Traagisesta aiheesta huolimatta tarina on yllättävänkin yksioikoinen, eikä tiiviistä tekstistä löydä hempeilyä tai tunteenpurkauksia.

Tarinan alkaessa Sylvie (de Beauvoirin alter ego) on innokas alakoululainen, vieläpä katolisen tyttökoulunsa luokan priimus. Luokalla uutena aloittava Andrée (Élisabethin alter ego) tekee tähän silti heti lähtemättömän vaikutuksen. Pahan palovamman vuoksi kotikoulussa koulutiensä aloittanut Andrée taiteilee valloittavalla tavalla pisteliäisyyden, itsevarmuuden ja täydellisen ystävällisyyden rajoilla, ja on aivan toista maata kuin tiukasti etikettiä noudattavat, opettajia varovat luokkatoverit. Lisäksi tyttö osoittautuu erittäin älykkääksi, ja pian nuoret kisailevat luokan parhaan oppilaan tittelistä rinta rinnan.

Koulunkäynnin ohella Sylvie ja Andrée luovat tiiviin ystävyyden, jonka kehittymistä rajoittavat kuitenkin vanhempien säännöt ja pidättyväinen pariisilaisporvariston käytösetiketti. Sylvie on suorastaan ihastunut kauniiseen Andréen ja viettäisi tämän kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista, mutta tytöt saavat tavata kahden vain harvoin – tällöinkin toisiaan virallisesti puhutellen. Etäisyyttä pitävät yllä myös erilaiset ajatusmallit: vuosien vieriessä Sylvie toteaa luopuneensa uskostaan, kun Andrée on harras katolilainen. Andrée pelkää vuoron perään seksuaalisuuden syntiä, Jumalaa ja tuomitsevaa äitiään. Kun herkkä mieli järkkyy ja ahdistuu toisinaan itsetuhoisten ajatusten partaalle, Sylvie yrittää tukea ystäväänsä parhaansa mukaan, vaikka tyynenä luonteena ei osaakaan samastua tunteisiin.

Tytöt kasvavat yhdessä yliopisto-opiskelijoiksi. Siinä missä Andrée on aina ollut kaksikosta rohkeampi, Sylvie huomaa aikuistumisen kynnyksellä olevansa se, jolle maailma on auki. Häntä eivät rajoita perhe tai uskonnolliset velvollisuudet, eivät edes nuoret miehet ja jäytävät rakkaushuolet – kaikki tiet ovat avoinna, ja hän opiskelee innolla filosofiaa. Andréen äidin mielestä naisen paikka on vaimona, ja hän saa luvan opiskeluun vain muutamaksi vuodeksi, järjestettyä avioliittoa odotellessa. Andréen mielen häkistä tulee ahtaampi myös nuoren Pascalin vuoksi – täyttymätön romanssi horjuttaa mielenterveyttä vakavammin kuin mikään aiemmin. Aivan yhtäkkiä Andrée onkin niin heikko, että ystävyys päättyy äkilliseen kuolemaan, yllättäen niin lukijan kuin läheisensä.

Kuten tarinakin, de Beauvoirin kieli on toteavaa ja suoraviivaista. Pikkutarkat kuvailut loistavat poissaolollaan, ja Sylvien näkökulmasta kertomusta luotsaava minäkertoja pidättäytyy tunnekuohuista. Sylvie hahmona jää oikeastaan suurimmaksi osaksi taka-alalle: hän keskittyy omien tunteidensa ja taustojensa kuvailun sijaan tarkkailemaan ystäväänsä, jonka elämässä on paljon hänelle käsittämätöntä, mutta myös puoleensavetävää ja jännittävää. Andréen monimutkainen äitisuhde, usko, syvät pettymykset rakkaudessa ja äkkiväärät, tunteelliset reaktiot ovat kaikki asioita, joita Sylvie ei jaa, mutta joissa hän on mielellään ystävänä läsnä. Ehkä näin uskollisesta ystävyydestä ja traagisesta päätöksestä on kirjoitettava koruttomasti, jotta lukijalle jää tilaa ymmärtää sitä. Lyhyt tarina luo tunnelmallisen pariisilaiskuplan, jonka päättyminen koskettaa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti

Maria Laakso: Taltuta klassikko!

Heti kun olet lukenut klassikon, teetä asiasta vaatimattomasti mutta jämäkästi kertova t-paita. Tässä suhteessa on syytä ottaa mallia Volter Kilven kirjailijaseurasta, joka myy t-paitoja tekstillä ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Kukaan ei kylläkään ole oikeasti lukenut Alastalon salissa -romaania, koska se on pitkä kuin linnanjuhlien kättely eikä venkuraista kieltä ymmärrä Erkkikään. Mutta t-paita-idea on silti hyvä ja hyvän idean varastaminen kannattaa aina.

Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Maria Laakso kosiskelee nuoria lukijoita kotimaisen kirjallisuuden merkkiteosten äärelle teoksessaan Taltuta klassikko! (Tammi 2019) – ja ainakin aikuisen lukijan mielestä myös onnistuu koitoksessaan. Sarkastisten huomioiden ja kaksimielisten vitsien ryydittämä tietokirja valaisee selkeällä kielellä kahdeksan kotimaisen klassikkoteoksen juonet ja taustan. Kuin huomaamatta mukaan on ujutettu myös kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä tendenssinäytelmistä romaanin kertojaan. Myös klassikkokirjallisuus määritellään alussa niin reippaaseen ja kädestä pitävään tyyliin, ettei tottumattomampikaan lukija ehdi säikähtää teoriaosuutta.

Mediassa on viime vuosina nostettu esiin huolipuhetta siitä, miten nuoret lukevat yhä vähemmän. Kuvittelisin, että Laakso kirjallisuuden ammattilaisena on saanut inspiraationsa teokseensa juuri tästä ilmiöstä. Taltuta klassikko! tarjoaa yleiskuvaa kotimaisesta kirjallisuushistoriasta helposti sulavassa muodossa, ja sitä voi mainiosti lukea lyhyinä pätkinä, vaikkapa äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelun tukimateriaalina. Toisaalta edistyneemmät ja innoikkammat saavat kirjasta kaiken vitsailun ohella oikeasti kattavan paketin klassikkotietoutta, jonka avulla on helppo jatkaa itsenäisesti niin uudenlaisen lukuharrastuksen kuin kirjojen kypsempien tulkintojen pariin. Löytyypä kirja erilaisia oppijoita ajatellen myös e- ja äänikirjana, ja Johanna Rojolan kuvitus pitää osaltaan huolen ilmavasta lukukokemuksesta.

Kirjan pedagogisia tavoitteita ei kuitenkaan paiskata päin lukijan kasvoja, vaan kieli ja kerronta pysyttelevät alusta loppuun tarkoituksellisen keveinä. Kappaleet ovat lyhyitä, uusia termejä ei heitellä jatkuvasti eteen ja kaikki kirjojen tulkintaan liittyvä taustoitetaan perusteellisesti mutta tiiviisti. Toisin sanoen kirjaa voi lähteä lukemaan ilman minkäänlaisia ennakkotietoja suomalaisesta kirjallisuudesta. Vaikka vanhemmille ja opettajille suunnatusta naljailusta sekä puhekielisyyksistä näkee, että kohderyhmänä ovat koulutaivaltaan suorittavat nuoret, sopii teos mainiosti myös aikuiselle lyhyeksi kertauskirjaksi tai uudenlaisten lukukokemusten inspiroijaksi.

Taltuta klassikko! taltuttaa eli referoi kahdeksan suomalaiseen kirjallisuuskaanoniin kuuluvaa teosta Lönnrotin Kalevalasta Minna Canthin Työmiehen vaimoon. Laakson juonitiivistelmät eivät ole perinteistä laatua, vaan niissäkin revitellään vitsikkäillä huomioilla ja tuodaan jatkuvasti rinnastuksia nykyaikaan. Samalla Laakso tuo hienovaraisesti jo mukaan vihjeitä siitä, miten tekstiä on tulkittu. L. Onervan Mirdjan juonta kuvaillaan muun muassa tällaisen pätkän voimin:

”Rouvat slutsheimaavat Mirdjan surutta sillä perusteella, että kaikki nuorukaiset ovat häneen ihastuneita. Ja kalkkaavatpa nämä juorukellot vielä, että tyttö on nähty rappiollisen Rolf Tannen kanssa. Kerran tämä on ehkä jopa poistunut Tannen asunnosta vasta aamulla! Siis OMG! Ensimmäisen luvun tehtävänä on osoittaa, missä ahdasmielisessä sukupuolikulttuurissa Mirdja elää.”

Taltuttaminen ei tyssää vain juonen kuvailuun, vaan kahdeksan teoksen kirjailijat , kirjan vastaanotto ja teoksen ominaisimmat kerronnan piirteet ja tyylisuunnat tehdään myös tutuiksi. Jos lukijalla riittää intoa vielä näidenkin jälkeen, löytyy teoksen lopusta mainio lyhyt klassikkotärppilista 50 muusta teoksesta – nekin ryyditettyinä sarkastisilla lyhyillä sisältökuvauksilla. Kaikki tämä on tiivistetty vain hieman yli 200 sivuun, ja teoksen luettuaan kokee todella saaneensa kirjallisuushistorian tehokertauksen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 8: Kirjassa löydetään jotakin kadotettua tai sellaiseksi luultua