Nura Farah: Aavikon tyttäret

Fatima hymyili Abdille ja Khadijaa harmitti, ettei hänellä ollut mitään lisättävää. Niin kuin aina, Abdi tiesi kaiken.
”Sheikh Isaaq sai kahdeksan poikaa, jotka levittäytyivät ja saivat lisää poikia”, Fatima sanoi kunnioittavasti. ”Kaikki Shekh Isaaqin jälkeläiset ovat teidän serkkujanne.”
Khadija katsoi äitiään ja kysyi: ”Eikö Sheikh Isaaqilla ollut yhtään tyttöä?”
Hooyo Fatiman katse pysähtyi. Hänen ilmeensä muuttui ja Khadija tajusi sanoneensa jotain väärin.
”Tyttöjä ei lasketa klaanipuussa, vain pojat jatkavat nimeä.”
Abdi nauroi hänen kysymykselleen ja Khadija tunsi itsensä tyhmäksi.

img_20191120_1235568525533288161782583.jpg

Somaliasta 13-vuotiaana Suomeen muuttaneen kirjailija Nura Farahin esikoisromaani Aavikon tyttäret (Otava 2014) on paitsi hieno kertomus menneen ajan naisista ja naisen asemasta Somalian aavikoilla, myös ensimmäinen somalialaistaustaisen suomeksi kirjoittama romaani. Aavikon tyttäret kertoo rohkean ja monilla mittareilla feministisenkin Khadijan tarinan lapsuudesta keski-ikäään saakka, mutta kuvaa siinä ohessa somalinaisia ja tasa-arvoa laajemminkin. Khadijan äiti Fatima edustaa konservatiivista ja epäreiluja yhteiskunnallisia rakenteita perinteiden nimessä kannattavaa naistyyppiä, mutta Khadijan tytär, Somalian itsenäistymisen aikaa elävä Shamsu, haaveilee jo rohkeasti lukutaidosta ja kaupunkiin muuttamisesta siinä missä veljensäkin. Farahin teos on äärimmäisen mielenkiintoinen katsaus monille suomalaisille täysin vieraaseen kulttuuriin ja 1900-luvun alkupuolen paimentolaisten rankkaan elämään aavikon armoilla.

Kirjan alussa päähenkilö Khadija on vasta kuusivuotias, huoleton ja rämäpäinen tyttö äitinsä ja isoveljensä helmoissa. He elävät Somalian aavikolla kierrellen paikasta toiseen yhdessä muiden samaan klaaniin kuuluvien paimentolaisten ja kamelilaumojensa kanssa. Khadijan äiti Fatima on harras ja konservatiivinen muslimi, joka ei aviomiehensä Ali Geesin väkivaltaisen kuoleman jälkeen ole suostunut ottamaan uutta aviomiestä. Leskien tai yksinäisten naisten elämä ei ole helppoa, sillä ilman miehen turvaa naisen asioista saavat päättää kaikki miespuoliset sukulaiset. Toisaalta marttyyrina kuolleiden lesket saavat klaanin uskonnollisen opettajan mukaan suoran väylän paratiisiin, ja kovapäinen Fatima alkaakin pitää lapsilleen äärimmäisen kovaa kuria taivaspaikan ja hyvän maineensa säilyttääkseen. Luonteeltaan rohkea ja utelias Khadija saa pettyä monta kertaa karvaasti, kun hän huomaa kasvaessaan, miten perinteisen musliminaisen rooli eroaa hyvin radikaalisti muslimimiehen oikeuksista ja tavoista.

Yllättävän tragedian myötä teini-ikäiseksi kasvanut Khadija joutuu vaikeaan tilanteeseen äitinsä kamelien paimeneksi: yksinäiset ja pitkät matkat ovat erityisen vaarallisia juuri nuorille naisille, joita kilpailevien klaanien miehet ja ohi kulkevat rosvojoukot saalistavat mielellään vaimoiksi ja orjiksi. Eräänä päivänä Khadijan pahin painajainen toteutuukin, mutta ennen kuin kamelivarkaat pääsevät kiduttamaan tyttöä, naapuriklaanin tunnettu sankari Keyse Libaax onnistuu sattumalta pelastamaan tytön. Uskonnollinen Libaax uskoo kauniin ja nuoren Khadijan tulleen eteensä jumalan johdatuksena. Huomattavasta ikäerosta ja nuoren tytön vastahankaisuudesta huolimatta hän alkaa valmistella tytöstä itselleen toista vaimoa – onhan se täysin kohtuullista, kun muslimimiehellä olisi oikeus neljäänkin, Libaax perustelee itselleen. Leskeksi jäänyt Fatima siunaa liiton rikkaan ja hyvämaineisen Libaaxin kanssa ilolla, eikä Khadijalle jää muita mahdollisuuksia kuin tyytyä kohtaloonsa.

Ensin elämä vanhan miehen nuorena vaimona on ikävää ja hankalaa. Khadija ikävöi lapsuuden leirinsä ystäviä, naisille sopimattomana pidettyä runoharrastustaan ja äitiään, eivätkä Keysen suorasukaiset aloitteet makuuhuoneen puolella helpota täysin kokemattoman ja tietämättömän tytön tilannetta. Lisäksi vanhempi vaimo, epämuodostuneiden kasvojen ja hedelmättömyytensä vuoksi noidaksikin epäilty Luul ilkeilee mustasukkaisuuksissaan minkä ehtii. Kaikesta huolimatta elämä asettuu uomiinsa vuosien mittaan: lapset syntyvät ja kasvavat, kaksi vaimoa löytävät hädän hetkellä toisistaan yllättävääkin tukea ja hiljalleen Khadija löytää rakkauden miestään kohtaan.

Aavikon tyttäret tuntui aluksi etenevän hitaahkosti, mutta kun tarina pääsi vauhtiin, kirja oli luettava loppuun hetimmiten. Farahilla tuntuu olevan oma, yksilöllinen tyylinsä rakentaa kertomusta: tarinassa on lukuisia suuria huippukohtia, joiden voisi hyvin kuvitella sijoittuvan koko teoksen loppuun, juuri ennen kaikki langanpätkät sitovaa loppuratkaisua. Tämän teoksen parissa näin ei kuitenkaan käy, vaan suuret ja pitkästikin valmistellut käänteet ovat vain pieniä osasia laajassa romaanissa. En tiedä, liittyykö ratkaisu esimerkiksi afrikkalaisen kirjallisuuden perinteeseen vai onko se Farahin omaa käsialaa, mutta erikoislaatuinen rakenne alkaa alkuhämmennyksen jälkeen tuntua hyvin viehättävältä: onhan elämä todellisuudessakin jatkuva virta pienempiä ja suurempia käänteitä, eikä suinkaan ennustettava ja rajatun muotoinen sarja tapahtumia.

Vaikka kirjailija itse on kaupunkilainen ja syntynyt kauan kirjassa kuvattujen tapahtumien jälkeen, hän kuvaa todella moniulotteisesti, joskus hätkähdyttävästikin, Somalian lähihistoriaa. Erityisesti naisten alkeelliset ja kivuliaat ympärileikkaukset ja asema tahdottomina kauppatavaroina, joiden ”puhtautta” tulee suojella kaikin voimin, jäävät vahvasti mieleen. Näkökulma onkin ansaitusti naisten: perinteisiin vankasti uskovassa yhteisössä heidän elämänsä kulkee tarkasti laadittujen sääntöjen mukaan, joita kirjassa tarkastellaan toisaalta ulkopuolisen objektiivisesti, toisaalta tasa-arvon puolesta kantaa ottaen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 10: Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

 – –
Lapset
eivät yleensä suojele
vaan lapsia suojellaan
niin kauan kuin he ovat avuttomia ja pieniä
Meillä
juuri lapset suojelevat ja lohduttavat
kun painajaiset ahdistavat sinua
ja sinä tarvitset toisten voimaa

Lasten
pitäisi hiljaa kasvaa
aikuisten maailmaan
oppia ottamaan ja antamaan
ja tuntemaan pelkoa mutta selviytymään siitä
Meillä
oli kaikkea liian kanssa alusta asti
mutta sitä suuremmaksi kasvoi heidän hellyytensä
sinua kohtaan, sitä lasta kohtaan
joka niin aikaisin heille annettiin

img_20191113_1853505340709424467266168.jpg

Märta Tikkasen klassikoksi muotoutunut runokokoelma Vuosisadan rakkaustarina (alk. Århundradets kärlekssaga, 1978; suom. Eila Pennanen 1978; luettu painos v. 2018, Tammi) on edelleen ajankohtainen, liikuttava teos rakkaudesta, tasa-arvosta ja naisen paikasta. Se luotaa syvällisesti ja omaa kilpeä kiillottamatta monin tavoin vaikeaa avioliittoa alkoholistin kanssa: naisen epävarmuus, riittämättömyys ja turvattomuus vuorottelevat vahingoniloisuuden, kostonhimon ja jopa äärimmäisen vallantunteen kanssa. Riipaisevat ja yllättävätkin tunteet välittyvät vahvasti: puheenomainen kieli ilman kiemuraisia kielikuvia tekee oikeutta omakohtaisiin kokemuksiin perustuvalle avoimelle kerronnalle. Vuosisadan rakkaustarina on kokoelma, joka varmasti koskettaa monenlaisia yleisöjä: alkoholismin värittämän arjen lisäksi runoissa käsitellään omien rajojen etsimistä ja löytämistä, tasa-arvoisen kumppanuuden kaipuuta ja rakkauden pelottavaa kaikkivoipaisuutta. Välillä luulee kaiken jo menneen, mutta silti jokin käsittämätön voima voi pitää parin yhdessä – vaikkei se olisi kummallekaan hyväksi.

Vuosisadan rakkaustarina sisältää 176 sivua Tikkasen omaelämäkerrallista tekstiä: kokoelmassa on niin ajatuksenvirtamaisia, usean sivun mittaisia vuodatuksia sekä napakoita, suoraan asian ytimeen viiltävästi iskeviä ajatuksia. Nimeämättömät runot jakautuvat kolmeen niin ikään nimeämättömään lukuun, joista voi löytää omat pääteemansa. Ensimmäinen ja pisin luku läväyttää lukijan silmille heti kaikki raadollisimmat hetket: alkoholismista kuulleet läheiset ihmettelevät, miksei runon naispuolinen puhuja lähde, mutta nainen onnistuu kerta kerralta pyörtämään päätöksensä: edes lasten pelottelu tai henkisen väkivallan hiljalleen muuttuminen fyysisemmäksi eivät saa lopettamaan suhdetta, vaikka niin nainen aina ajatteli tekevänsä. Epätoivoissaan pulloon tarttunut ja siitä yhä pahempaan epävakauden kierteeseen joutunut mies tyrannisoi koko monilapsisen perheen arkea, vaikka (vai koska?) on itsekin alkoholisti-isän traumatisoima. Ainoat helpotuksen hetket löytyvät, kun mies on jälleen kerran sammunut – kun hän vihdoin on hetken hiljaa ja vaatimatta, lapsetkin uskaltavat leikkiä ja lähteä kavereiden kanssa ulos. Miehen juomisen, lapsiin kohdistuvan arvostelun, huomion kärttämisen ja vaimon rajoittamisen ympärille rakentunut elo vie hengitystilan lukijaltakin – miksi nainen ei tosiaan lähde?

Toisessa luvussa avataan miehen ja naisen välistä historiaa ja parisuhteen lähtökohtia. Nuori ja viaton, ns. hyvästä perheestä lähtöisin oleva nainen ihastuu säkenöivään supliikkimieheen ja ajattelee voivansa parantaa tämän menneisyyden haamuista rakkaudella ja loppumattomalla ymmärryksellä. Aluksi mieheltä sateleekin vaikeiden päivien lomassa kehuja ja ylistystä suuren rakkauden nimissä, ja nuori nainen tarttuu niihin kaikella voimallaan. Vuosien vieriessä alkaa kuitenkin valjeta totuus: miksei vuosisadan rakkaustarinaksi nimetyssä avioliitossa kuitenkaan ole tukea ja kumppanuutta vaimoa kohtaan, vain epäluottamusta ja turvattomuutta?

” – –
Uskollisuuteni
on sinulle tärkeää
sanot
kun taas sinulla
on tietysti eroottiset tottumuksesi

Epätoivoni
jota umpisilmäisyytesi
minussa herättää
sinä tulkitset pahansuopuudeksi
kateudeksi

Ahdistukseni
pitkinä valvottuina öinä
sinä sivuutat nukkumalla
rauhallisesti

Sinä joka rakastat
etkö voisi joskus
yrittää kertoa mitä tarkoitat
kun sanot
että rakastat minua?”

Kun ensimmäinen luku kuvaa kaoottista kotielämää ja toinen parisuhteen historiaa, kolmas luku kertoo naisena olemisesta niin parisuhteessa, perheessä kuin yhteiskunnassakin. Katse kääntyy runon puhujan omiin tuntemuksiin: mistä hän haaveilee, miten hän asiat näkee ja miten hän yhtäkkiä, keski-iän kynnyksellä, alkaa huomata itsessään ja avioliitossaan muistumia äitinsä, isoäitinsä ja sukunsa esiäitien avioliitoista ja kohtaloista. Puhuja ei halua elää loppuelämäänsä miehensä ailahteluja odotellen ja omaa itseään perheeltäänkin peitellen, ei koskaan ole halunnut. Lopulta kaikkien kipujen ja kiistojen jälkeen nainen kypsyy päätökseen: on aika kerätä ”rohkeuteni aivan pienet jäännökset” ja valita oma elämä.

Vuosisadan rakkaustarina on synkkää, surullista ja edelleen monille pelottavan realistista tekstiä – ja juuri siksi niin tärkeää ja vaikuttavaa luettavaa. Tikkanen käsittelee teemoja omakohtaisuuden mukanaan tuomalla varmuudella ja kirkkaiksi hioutunein ilmaisuin, välillä jopa mustan huumorin sävyin. Vaikka runouden lukeminen tuntuu henkilökohtaisesti minusta usein vaikealta ja hitaalta, Vuosisadan rakkaustarina on kokoelma, jonka haluaa ahmia loppuun saakka heti ensimmäisiltä riveiltä. Helposti lähestyttävä, suora tyyli sekä tiiviisti mutta kauniisti muotoillut sisällöt antavat lukijalle tilaa tutkia ja ajatella itse. Se onkin tarpeen, kun alle 200 sivua mahduttaa sisälleen tällaisen määrän painavaa asiaa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 26: Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Meitä tyttäriä piti ohjata ja pakottaa elämään suurennuslasin alla. Pojat olivat poikia, he saivat nauraa, juosta ja olla vapaita. Pojista tuli miehiä avioliitossa, minun sukupuolestani ei tullut koskaan naisia. Olimme tyttäriä, äitejä ja isoäitejä.
Miehet olivat ihmisiä. Heidän syntinsä johtui lihan himosta, jota me tyttäret jollain kummallisella tavalla eritimme. Olin kysynyt isältä, mitä lihaa tarkoitettiin. Olin haistellut itseäni, äitiäni ja siskoani ja yrittänyt eritellä synnin tuoksun. Läps! Minun poskeni punoitti.

Essi Ihosen esikoisromaani Ainoa taivas kertoo 17-vuotiaan Ainon rankan mutta toiveikkaan tarinan aikuistumisesta ja konservatiivisesta uskonyhteisöstä irtautumisesta. Ylioppilaskirjoitusten, tulevan opintoalan ja muiden tulevaisuudensuunnitelmien sijaan eniten tilaa Ainon mielessä vievät pelottavat ajatukset heti täysi-ikäisyyden kynnyksellä vääjäämättä koittavista velvollisuuksista: avioliitosta, raskauksien sarjasta ja oman tahdon piilottamisesta. Ihonen kuvaa hienosti nuoren, naiseksi hiljalleen kasvavan tytön ristiriitaa kahden maailman välissä: toisaalta halu kuulua seurakuntaan ja olla hyväksytty on valtava, mutta toisaalta Aino ei saa vanhempiensa ylenkatsomia itsenäisiä ajatuksia yliopistohaaveineen pois mielestään. Ainoa taivas luokitellaan nuortenkirjallisuudeksi, mutta vaikeiden ja syvällisten aiheidensa ansiosta tarina ei tunnu kevyeltä aikuisellekaan lukijalle.

Tarinan päähenkilö Aino on kolmilapsisen esikoislestadiolaisen perheen 17-vuotias kuopus. Hänen isänsä on ankara, tuplasti vaimoaan vanhempi mies, joka kostaa henkilökohtaisia pettymyksiään jälkikasvulleen: kotona kirjaimellisesti eletään Herran nuhteessa, ja jokainen käsky perustellaan julmalta tuntuvan Jumalan tahdolla ja sukupuolten eroilla. Kirjan alussa Ainon elämä on monella tapaa merkittävässä käännekohdassa: lukiossa täytyy alkaa tehdä tulevaisuutta koskevia päätöksiä ylioppilaskirjoitusten myötä. Ainon vuotta vanhempi sisko ja paras ystävä, Suvi, on menossa naimisiin ja muuttamassa kotoa, jättäen Ainon kolmisin etäisten ja ankarien vanhempien kanssa. Isoimman mullistuksen aiheuttaa kuitenkin etäisesti seurakunnasta tuttu, muutamia vuosia vanhempi Armo: pitkään yksinäisyydestä ja vierauden tunteesta kärsinyt Aino saa vihdoin maistaa yhteenkuuluvuuden ja normaaliuden tunnetta, kun nuorimies kosii häntä. Aina auktoriteetteja uskollisesti totellut tyttö ei uskalla kieltäytyä avioliitosta, vaikka naimisiinmeno tarkoittaakin yhteisön sosiaalisten sääntöjen mukaan opiskelu- ja työhaaveista luopumista: naisten koulutukselle ei nähdä arvoa ehkäisykiellosta seuraavan raskaus- ja lastenkasvatuskierteen vuoksi.

Hetken aikaa asiat sujuvat paremmin kuin aikoihin: vanhemmat ja muut seurakuntalaiset tuntuvat yhtäkkiä suopeammilta tulevaa morsianta kohtaan, ja ensimmäisiä kertoja Aino pääsee mukaan muiden tyttöjen sisäpiireihin. Kuukausien vieriessä, täysi-ikäisyyden lähestyessä ja hääpäivän häämöttäessä aina uskontonsa oppeja kyseenalaistanut Aino alkaa käydä tavallistakin levottomammaksi: miksi hän toimii, kuten muut häneltä odottavat, eikä kuten itse haluaisi? Miksi tuntuu pienemmältä pahalta pettää omat toiveensa kuin joukon lähes tuntemattomia seurakuntalaisia? Miksi olisi väärin haluta erilaisia asioita kuin vanhempansa? Nuori nainen joutuu käymään perustavanlaisia kysymyksiä läpi salaa muilta, valtavan paineen ja painostuksen alla. Kun kysymyksiä alkaa olla enemmän kuin vastauksia ja mielenterveys rakoilla, Aino saa tuekseen liikkeestä irrottautuneen isoveljensä Valon. Erityisesti tämän liikkeen ulkopuolinen vaimo Leeni käy erityisen tärkeäksi mentoriksi omien rajojen ja oikeuksien hahmottamisessa.

Ihonen kuvaa hienosti hyvin autoritaarisen isän ja lähipiirin puristuksessa kasvaneen tytön kamppailua henkisestä elintilastaan. Aikuisuuden kynnyksellä alkaa hahmottaa lapsuuttaankin paremmin, ja Aino alkaakin ensimmäistä kertaa kokea suurta pettymystä ja jopa suuttumusta vanhempiensa empatian, tuen ja rakkauden puutteeseen. Vuosikausia jatkunut pelolla hallitseminen on jättänyt jälkensä, eikä lopullisten päätösten – niiden itselle oikeidenkaan – tekeminen ole helppoa. Onnekseen Ainolla on tukenaan välittäviä läheisiä, jotka auttavat parhaansa mukaan kohti oman itsensä löytämistä.

Ainoa taivas on mielenkiintoinen ja hienosti monenlaisia vaikeita tunteita välittävä kirja. Itsekin esikoislestadiolaisen taustan omaava Ihonen osaa pukea Ainon henkisen kamppailun ja kasvun sanoiksi selkeällä ja helppolukuisella, mutta silti erittäin koskettavalla tavalla. Väitän, että aiheestaan huolimatta jokainen voi samastua päähenkilöön, sillä kirjan perimmäinen teema – aikuistuminen ja oman tahtonsa löytäminen – on jokaiselle tuttu, harvalla täysin ilman haasteita. Viime vuonna ilmestynyt kirja on myös erittäin ajankohtainen, sillä Ainon tarina nostaa vahvasti esille myös sukupuolten välisen tasa-arvon tärkeyden. Kiihkottomasti kuvattu tarina jää mieleen ja pakottaa lukemaan pikaisesti loppuun.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 13: Kotimainen lasten- tai nuortenkirja

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

Lehmusten latvukset rajoittavat monimutkaisella ääriviivallaan talon järvelle näkyvän osan. Vastarannan vaaralla oleviin asumuksiin, Manun mökkiin ja Syrjämäkeen, talo näkyy melkein kokonaan, pihoineen kaikkineen. Niin ovat talot ja asumukset, joita suviaamu kirkastaa. Se kirkastaa huoneet sisältäkin. Vanhanaikaiset pitsiverhot, hohtavan valkoisiksi tärkätyt, eivät aamun vakivoimaa paljonkaan heikennä, ehkä sen virkeää terävyyttä hiukan pehmentävät.

img_20191027_21044494690469419391006.jpg

Toistaiseksi ainoa nobelistimme F. E. Sillanpää tuli palkituksi syvästä ja ymmärtävästä maalaiselämän ja -väestön kuvauksesta. Teoksessaan Ihmiset suviyössä (Otava 1934) Sillanpää onkin omimpien teemojensa äärellä: kesäkuisen maaseudun öissä tapahtuu sarja kauniita ja kauheita asioita, jotka muuttavat useiden ihmisten elämän suunnan lopullisesti. Kirja kuvaa muutamaa kaunista kesäpäivää ja -yötä juuri ennen kiireisen heinäntekokauden alkua, ja päärooleissa loistaa useampikin kyläyhteisön jäsen perhekuntineen. Yössä vaeltavat muun muassa kesää maalla viettävä ja ihastunut opiskelijatyttö Helka, sakkoja ja sydänsuruja paennut tukkilainen Nokia, ison talon unettomuudesta kärsivä vanhaemäntä sekä juoppo perheenisä Mettälä, joka ei palaakaan työkomennukseltaan kotiin. Eri yhteiskuntaluokista olevia henkilöitä yhdistää sama pieni kylä ja levottomuus, jota hoidetaan kesäöissä samoilemalla.

Itselleni kirjan alku oli ehdottomasti haastavin osuus, sillä tarina alkaa suorastaan ilman tarinaa: lukija voi vain avuttomana seurata sivutolkulla jatkuvaa miljöön kuvausta. Sillanpää maalailee leveällä pensselillä idyllisiä luonto- ja tuokiokuvia ja kieli on eittämättä kaunista, mutta koska teoksen alussa ei totuttuun tapaan tutustuta yhteenkään henkilöhahmoon – vaan päinvastoin syvennytään yksinäisten mökkien ikkunanpieliin ja metsän lintujen mielialoihin –, on tekstiin hyvin vaikea eläytyä ja keskittyä. Kunhan alusta vain selviää, tarinasta kehkeytyy kuitenkin hienosti koottu kokoelma toisiinsa eri tavoin liittyvistä ihmiskohtaloista 1930-luvun suomalaisessa maaseutuyhteisössä.

Ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja pohjustaa ja kuljettaa moniaalle hajautuvaa tarinaa mökistä mökkiin ja päivästä toiseen. Sillanpää esittelee joukon persoonallisia ja keskenään hyvin erilaisia hahmoja, joita kaikkia hän onnistuu kuvaamaan empaattisesti, aidonoloisesti ja koskettavastikin. Osa kymmenistä mainituista nimistä vierailee kirjassa vain muutamissa luvuissa, mutta silti yksikään ei tunnu jäävän huolettomasti tai yksiulotteisesti kuvatuksi: murhamiehen tausta selitetään suurella (ja yllättävän modernilla!) henkilökohtaisella tragedialla, taiteilijan vaimon mustasukkaisuuden syyt taas paljastetaan lukijalle jo kauan ennen kuin mistään vaimosta on tietoakaan. Hahmojen väliset suhteet ja toiminnan seuraukset on mietitty tarkoin. Kun yksi henkilö puuhaa arjessaan, toisessa luvussa joku toinen kuvaa, miten se on häneen vaikuttanut – ja kenties myöhemmin vielä ilmenee, että kolmaskin on asiaa todistanut ja siihen reagoinut. Pienessä yhteisössä harva asia pysyy salaisuutena, mutta kuvatun ajankohdan ihmiset ovat myös eri tavalla riippuvaisia toistensa avusta ja tekemisistä kuin nykyään: puhelimia on harvassa ja välimatkat pitkiä, ellei omista hevosta tai jopa uudenkarheaa automobiilia.

Kirjan alussa luontokuvauksesta saattaa saada hetkeksi yliannostuksen, mutta se todella on myös teoksen vahvuus. Sillanpää kuvailee jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti säätiloja, metsän eläimiä, heinän väriä ja salaisina tapaamispaikkoina toimivia siimeksiä. Tulivatpa selostukset kertojalta tai kulloinkin päähenkilönä toimivan hahmon suusta, kuvaukset rakentavat ja ylläpitävät ainutlaatuista maaseudun kesäyön tunnelmaa, joka säilyy läpi kirjan. Luonnon äänet, ihmeellinen pohjoisen valo ja jatkuvasti takaraivossa tykyttävä tietoisuus tämän suloisen vuodenajan rajallisuudesta pakahduttavat sivujen tälläkin puolen.

Samanlaisella tarkkanäköisyydellä ruoditaan myös kylän ihmiset toiveineen, pelkoineen, menneisyyksineen ja tavoitteineen, mutta tyyli ei ole lainkaan raskas tai luettelomainen. Hahmot tehdään lukijalle tutuiksi pala palalta, hienovaraisesti ja mielenkiintoisesti. Kun kirjan keskeisimmät henkilöt on esitelty, on tarinaan kuin huomaamatta ilmestynyt jännite jo saanut lukijan täysin koukkuun. Useammat päähenkilöt eivät laimenna tarinan imua, vaan päinvastoin vauhdittavat sen yhä kiihkeämmille kierroksille. Tarinan päättyessä, maanantaiaamun sarastaessa, yksittäisistä tarinoista on muotoutunut yhtenäinen ja kaihoisan kaunis oodi elämän vääjäämättömälle kiertokululle. Ihmiset suviyössä on Valtion kirjallisuuspalkintonsa (1935) ansainnut.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 5: Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Viljo Kajava: Vallilan rapsodia

Pihan tytöt

Aamuisin ulko-ovella
kun lähdemme talosta samaan aikaan
he ujosti nyökkäävät,
eivät niiaa enää. Näinkö aika kului?

Tytöt jotka leikkivät
tyttäreni kanssa, kävivät koulua,
huomaamatta aikuisia
liikuttavan muodikkaita minihameita.

Avaavat oven minulle,
hämmentyen kiitän, hymyä tapaillen;
ja kaksi aikakautta
sivuuttaa toisensa. Nyt hyvästellään.

Runoilija ja lehtimies Viljo Kajava eli aikuiselämäänsä Vallilassa ja myös kirjoitti kaupunginosasta mittavaan tuotantoonsa. Luin kotiseutuhengessä Kajavan runokokoelman Vallilan rapsodia (Otava 1972), jossa nimensä mukaisesti liikutaan Vallilan kaduilla ja sisäpihoilla. Yhteiskunnallisista aiheistaan tunnettu Kajava näyttäytyy tässä kokoelmassa toisaalta köyhiä ja kipeitä puolustavana yhteiskuntakriitikkona, toisaalta elämän herkistämänä vanhempana miehenä. Runoissa otetaan kantaa päivän politiikkaan ja kaupungistumisen ongelmiin, mutta yllättävissäkin kohdin osataan pysähtyä hetkiin: erityisesti lapsia ja heissä näkyväksi tulevaa vuosien vierähtämistä käsitellään liikuttavasti. Nykylukijalle Vallilan rapsodia on myös iästä riippuen joko hämmentävä tai nostalginen tuulahdus menneeseen Helsinkiin; eipä tulisi enää mieleenkään odottaa ”Vallgårdin lypsykarjaa” ilmestyväksi nurkan takaa…

Runokokoelmana Vallilan rapsodia jakautuu seitsemään nimeämättömään lukuun, joihin viitisenkymmentä vapaarytmistä runoa tasaisesti jakautuvat. Runot ovat pääasiassa lyhyitä, kahden-kolmen säkeistön mittaisia; myös muutamia pidempiä, sivun tai puolitoistakin täyttäviä kuitenkin löytyy. Runoissa luonto ja taitelijan oma ympäristö ovat läsnä, mutta kun 1970-luvun (tai aiemmassakin?) Vallilassa ollaan, siihen lukeutuvat myös pölyiset kadut ja haisevat tehtaat väsyneine työläisineen; perinteiset koivu- ja järvimaisemat loistavat poissaolollaan, kun runojen puhujat tallaavat Puu-Vallilan kuppiloissa ja taloyhtiöiden rappukäytävissä. Silti Kajavan Vallila on aivan eri kuin nykyisin tuntemamme: eläinten lisäksi katujen kulmista löytyy myös aivan eri mitoissa (tai ainakin erilaatuista) kurjuutta, vaarallisia sairauksia, köyhyyttä ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa:

(– –)Täällä Vallgårdissa mäntyä, sekametsää,
mistä lypsykarjaa
jo kaupungin portille takaisin ajetaan.
Täällä suosilmäkkeitä,
notkoja, ummehtuneen kaatopaikan huuruja,
avoimia viemäriojia, lavantautilätäköitä,

joiden takia seudun ainoa lääkäri
väsyneenä istuu liikkumatta tuolissaan.
(Ote runosta Iltarusko)

Runoissa toimijoina ja katseen alaisina ovat korostetusti hiljaiset ahertajat: tehdastyöläiset, rengit, lehmipojat ja parempaa tulevaisuutta kohti pyrkivät koululaiset ja opiskelijat. Välillä heidän arkeaan kuvaillaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, toisinaan äänenä toimii ulkopuolinen, toisinaan mieheksikin mainittu henkilö – kenties kaupunginosaa kiertävä ja kaduntallaajia havainnoiva Kajava itse? Suurin osa runoista käsitteleekin kadulla kulkevia ihmisiä arkisissa askareissaan, ja luontokuvaukset, oivallukset ja yhteiskunnallinen pohdinta lisätään ihmiskuvauksen päälle, ei toisinpäin.

Itselleni kokoelman koskettavimmaksi osioksi nousivat sinne tänne ripotellut kuvaukset lapsista ja nuorista; Kajava tarkkailee heitä lempeällä ja rohkaisevalla katseella, toisinaan ehkä hieman naureskeleekin tupakoita koulunportteihin tumppaaville teinipojille. Sieltä täältä siintää kuitenkin myös kaihoisampi tunne ajan kulumisesta ja asioiden muuttumisesta: kaupunki ja Suomi muuttuvat vauhdilla, mutta vielä syvemmältä kirjoittajaa koskettaa aikakausien ja ihmisten, myös itsensä, muutos. Erityisen herkästi tuota vaikeasti kuvailtavaa tunnetta koskettaa tämän kirjoituksen alkuun nostamani haikea, mutta muutoksen rimpuilematta hyväksyvä runo Pihan tytöt, jossa mies yhtäkkiä huomaa lapsensa ystävien kasvaneen aikuisiksi – niin kai hänen tyttärelleenkin sitten on jo käynyt. Kokoelmassa päästetään irti menneistä vuosista niin henkilökohtaisella tasolla kuin yhteiskunnallisestikin, vanhojen rakennusten ja maatalouden väistyessä kaupungistumisen ja tehokkuuden tieltä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 7: Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt