syyskuu 2018 – Sivuhenkilö

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus

Vapaus on kiinnostava käsite. Pyytäessäni afgaaneja kuvailemaan miesten ja naisten eroa olen saanut vuosien mittaan mielenkiintoisia vastauksia. Usein afgaanimiehet alkavat kuvailla, että naiset ovat herkempiä, huolehtivaisempia ja fyysisesti avuttomampia kuin miehet, mutta naiset esittävät vain yhden eron, jota en aiemmin ole tullut ajatelleeksi.
Yrittäkääpä arvata, mikä tämä ero voisi olla.
Olipa vastaaja millainen tahansa, rikas tai köyhä, sivistynyt tai lukutaidoton, monesti afgaaninainen kuvailee miesten ja naisten eroa vain yhdellä sanalla: vapaus.
Toisin sanoen, miehillä se on, naisilla ei.

Ruotsalaisen toimittaja Jenny Nordbergin kirjoittama tietokirja Kabulin tyttöjen salaisuus (alk. Underground Girls of Kabul. In Search of a Hidden Resistance in Afganistan, 2014; suom. Irmeli Ruuska 2015, WSOY) oli sananmukaisesti hengästyttävä lukukokemus vapaudesta. Pulitzer-palkittukin toimittaja törmäsi Afganistaniin suuntautuneilla juttukeikoillaan vahingossa lähes koko maailmalta salassa pysyneeseen, ikivanhaan bacha posh-perinteeseen, ja lopulta Nordberg syventyi aiheeseen kokonaisen teoksen verran. Ja millaisen teoksen!

Bacha posh -alakulttuuri on länsimaalaisin silmin melko käsittämätön ilmiö. Afganistan ei ole kuitenkaan ainoa laatuaan, ja Nordbergin ansiokkaiden tutkimusten mukaan vastaavia alakulttuureja ilmeneekin vain epätasa-arvoisissa, konfliktien ja fundamentalististen aatteiden täyttämissä maissa. Yksinkertaisesti selitettynä bacha posh on nimitys ilmiölle, jossa perheen tytöksi itsensä identifioivat tytöt muutetaan vanhempien tahdosta yhteiskunnan ja perheen (!) silmissä pojiksi kasvattamalla ja pukemalla heitä poikien tavoin, joko syntymästään tai varhaislapsuudestaan alkaen. Bacha posh -tytöille annetaan äärimmäisen epätasa-arvoisessa Afganistanissa ennennäkemättömiä vapauksia: kun siskot jäävät kotitalon sisälle elämään siveellistä afganistanilaisen tytön elämää, bacha poshit juoksevat housut jalassa kaupungilla, pääsevät isiensä mukaan jännittäviin tapahtumiin, saavat kotona parhaat herkut ja eniten ruokaa ja taskurahaa, urheilevat ja ilmaisevat itseään kovaäänisesti ja kiertelemättä – kaikki etuoikeuksia, jotka on normaalisti varattu vain pojille.

Ei siinä kuitenkaan kaikki; bacha posh -tyttöjen ei vanhempien päämäärätietoisesti tarjoamasta poika-kasvatuksesta huolimatta ole tarkoitus jäädä pojaksi, saati alkaa elää miehenä. Niinpä bacha poshin elämä saattaa kokea dramaattisen muutoksen, kun eräänä päivänä vanhemmat ilmoittavat tälle löytyneen sopivan puolison ja alkavan vaimoksi muutaman viikon varoitusajalla, ilman kokemusta naisena elämisestä. Usein bacha poshit onkin tarkoitus muuttaa tytöiksi (jälleen vanhempien kiistämättömällä päätöksellä) ennen murrosikää: afganistalaisessa kulttuurissa murrosikäisten tyttöjen ja poikien oleilu samassa porukassa on ehdottomasti kielletty siveettömyyteen vedoten, ja bacha poshien yhtäkkiset muutokset naisiksi aiheuttavatkin hämmentäviä tilanteita aina kaveriporukoita ja jalkapallojoukkueita myöten: eräänä päivänä tuttua kaveria ei enää olekaan olemassa, eikä tätä nähdä enää.

Lukijana herää tietysti ensimmäisenä polttava kysymys siitä, miten vanhemmat voivat sekoittaa lastensa psyykettä tällä tavoin: mitä järkeä tässä kaikessa on, kun tyttöjen tarkoitus on kuitenkin jälleen muuttua poikaelämänsä jälkeen naisiksi? Afganistanissa sukupuolten väliset erot, rajoitteet ja mahdollisuudet ovat kuin yö ja päivä, ja muutos pojan täydellisestä vapaudesta naisen kaikin tavoin rajattuun elämänpiiriin on valtava. Nordberg kuitenkin selittää länsimaiselle lukijalle sen, jota emme omalta hyvinvoinniltamme näe: kun naisena eläminen on lähes mahdotonta, ainoa tapa maistaa vapaata elämää on elää hetki poikana. Monet kirjassa haastatellut bacha poshit näkevätkin tuon ajan elämänsä parhaana: he kasvattivat itseluottamusta, saivat tunnustusta ja tutustuivat useisiin poikiin ja miehiin, joten eivät pelkää heitä kuten tavalliset tytöt. Usein itse bacha poshina kasvatetut naiset haluavat tarjota tuon mahdollisuuden myös omille tyttärilleen.

Kaikkien vanhempien tavoitteet eivät kuitenkaan ole yhtä yleviä, vaan perustuvat pakkoon: pojan saamisen pakkoon. Sen ympärillä afgaaninaisen elämä pyörii alueella vaikuttaneen zarahustralaisuuden oppien myötä, jotka vaikuttavat vallitsevasta islamista huolimatta edelleen hyvin vahvasti. Mies ei anna käydä töissä, ellei perheeseen synny poikaa: muutetaan nuorin tyttö pojaksi, ja paineet väistyvät. Perhe on köyhä, miehen palkka ei riitä: muutetaan yksi tyttö pojaksi, jotta tämä voi hankkia lisätuloja. Perheen isä ei huolehdi perheestään tai on paljon poissa kotoa: muutetaan yksi tyttö pojaksi, jotta perheen naiset pääsevät ulos, sillä ilman miespuolista holhoojaa se ei käy. Perheen vanhempia haukutaan spesifeillä, pojattomuuteen viittaavilla nimityksillä ja vanhempien urat ja uskottavuus tyssäävät tyttöjen vuoksi: muutetaan yksi tyttö pojaksi, ja yhteiskunnallinen asema nousee kohisten – jopa siinä tapauksessa, että olisi tiedossa, ettei lapsi ole syntynyt poikana. Ja lista sen kuin jatkuu päätyen aina samaan lopputulokseen: ei ole mitään tärkeämpää kuin poikalapsi.

Tämän valossa tuntuu entistä surullisemmalta lukea haastateltujen naisten kohtaloita, sillä palaaminen naiseksi ei ole kaikille pitkän poikana elämisen jälkeen edes vaihtoehto: syntymästään asti poikana eläneet naiset todella identifioivat itsensä miehiksi, ja osa haastatelluista haaveilee sukupuolenkorjauksesta. Varhaislapsuudessa muutetut naiset sopeutuvat helpommin, mutta monella heistäkin on ongelmia luopua vapauksistaan ja täyttää perinteisen naisen roolin vaatimukset, jotka vaikuttavat jo lapsena. Siksi tyttöjen onkin helppo ryhtyä pojiksi, kun vanhemmat siitä päättävät: kuka lapsi sanoisi ei huomiolle ja rajoittamattomille mahdollisuuksille? Länsimaiselle lukijalle on hämmentävää huomata, miten vapauden kaipuu kirjan haastatteluiden valossa ajaa sukupuoli-identiteetin ohi 100-0: käytännössä jokainen on valmis luopumaan naiseudestaan, jos se tarkoittaa vapautta.

Suomen kaltaiseen maahan syntyneenä naisena kirja on shokeraavaa luettavaa: miten kokonainen yhteiskunta voi olla niin kietoutunut miesten ympärille? Nordberg nousee kirjassaan kuitenkin dramaattisuuden yläpuolelle monipuolisilla, hyvillä lähteillään ja porautuu asian ytimeen asiallisesti ja kiihkottomasti: sukupuolikäsitykset eivät ole sivuseikka, vaan olennainen osa maailman suurimpia konflikteja. Nordbergin esittelemien tutkimusten mukaan tasa-arvoiset maat ovat kaikin tavoin rauhallisempia ja taloudellisesti vakaampia; maat, joissa naisia sorretaan niin perhe- kuin yhteiskuntatasolla puolestaan ovat suuria uhkia myös muille valtioille. Naisten oikeudet eivät koske vain naisia, vaan koko yhteiskuntaa. Tätä kirjaa voin suositella aivan kaikille.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 17: Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

”11. LOKAKUUTA 1819
Ennen maate menoa kävin vielä katsomassa Emilietä. Tyttö lukee paljon, hän ymmärtää kärsimyksestä enemmän kuin muut. Toivottavasti naiset hyväilevät hänen taudin kiduttamaa ruumistaan. Tuuli puhaltaa keskeneräisten rakennusten läpi. Elämä ja uni ruumiittemme läpi.

16. JOULUKUUTA 1819
Kävellessäni työmaalle pelkään keuhkojeni jäätyvän. Tällä viikolla on Helsingissä mitattu kolmenkymmenenneljän asteen pakkanen. Olen nähnyt miehen kerjäävän mustiksi paleltunein käsin. Sain pelätä sormien kopsahtavan katuun kuin hiilenkappaleiden. Kukaan ei kaiva rahapussiaan näillä ilmoilla, kaikilla on vain yksi päämäärä: lämpimään.”

Vuoden 2016 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016) on arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja, johon tallentuvat ilot ja surut liittyen niin kokonaisen kaupungin rakentamiseen kuin yksityiselämään synkässä Pohjolassa. Kokoelma irrallisia ajatuksia ja huomioita historiallisesti merkityksettömistä arkielämän sattumuksista ja kuvitteellisista ajatuksista saattaa kuulostaa vähintäänkin erikoiselta, mutta Viikilä saa runollisella tekstillään lukijan täyttämään (tarkoituksella jätetyt) aukot Engelin merkinnöissä. Surumielinen ja samea, tuolloin lähes kyläpahasen kokoinen Helsinki muodostuu lukijan silmissä eksoottiseksi kaukomaaksi, kun Saksasta lähtenyt eikä koskaan Suomen suurruhtinaskuntaan sopeutunut Engel tarpoo pitkin työmaansa vasta valmistuneita katuja.

Päiväkirjamuotoinen teksti voi olla lukijalle uuvuttava kokemus, mutta tässä tapauksessa nautin juuri tästä ratkaisusta. Merkinnät alkavat vuoden 1816 maaliskuusta, jolloin Engel vaimoineen ja lapsineen on asettunut kaupungin uudelleenrakentamisesta mahdollisesti syntyvän menestyksen perässä kauimmaiseen loukkuun, josta sivistyneet saksalaiset saattavat uneksiakaan. Räntäinen, viimainen ja kylmä kaupunki ei näytä parhaita puoliaan, ja rahahuolet ja lasten vakavat sairaudet sekä vastikään kuolleen pojan kuolema painavat koko perhettä.

Näistä asetelmista Engelin onnistuu kuitenkin sinnikkyydellään nousta Intendentinkonttorin johtajaksi ja varakkaaksi mieheksi. Alkuperäinen suunnitelma kuudesta työntäyteisestä vuodesta Suomessa ja paluusta Saksaan kuitenkin vesittyy, ja taloudellisesta menestyksestä huolimatta kaipuu kotiin väreilee jatkuvasti taustalla. Yksityiselämäkään ei kohtele miestä hellästi, sillä hän menettää Suomessa asumisen aikana sekä vaimonsa että rakkaan tyttärensä.

Viikilän kerronta on kaunista ja runollista, eikä se tarvitse toimiakseen ympärilleen pitkiä selostuksia henkilöhahmojen tai maiden taustoista; tiedot tulevat pikkuhiljaa, mutta lukijalle annetaan tilaa kuvitella, muistella aiempaa tietämystään ja rynnätä lähteiden äärelle. Kirjassa parasta olikin mielestäni sen lukemisesta seurannut innostuksen tunne: Wikipedia ja Google olivat heti kovassa käytössä, ja Senaatintorin ympäristössä rakennuksia katsoo nyt hieman eri perspektiivistä.

Kirjan nimi, Akvarelleja Engelin kaupungista, on tulkittavissa ainakin kahdella tapaa. Engel maalasi Suomen aikojensa alkuaikoina maisema-akvarelleja saadakseen lisätienestejä perheelleen, ja taitavana piirtäjänä ja maalarina tunnetun miehen elämässä Helsingistä tehdyt teokset näyttelivät tärkeää osaa. Toisaalta Viikilän teos itsessään on kuin kokoelma utuisia akvarelleja: vahvoja tunteita välittäviä tuokiokuvauksia, vain oleellisimmalla kontekstilla höystettynä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 1: Kirjassa muutetaan

Kätlin Kaldmaa: Rakkauden aakkoset

”Flowers of love

You are touching my inner core,
and the buds, impatiently waiting for spring,
will bloom in bright red at the moment we meet
in the heart of winter.
As blooms of shame they will open,
as blooms of pleasure, they live on.

May there be flowers of as many colors
as there will be sensations,
with roots in the heart of the lover.”

Tartuin minulle aiemmin tuntemattoman virolaisen kirjallisuuden monitoiminaisen, Kätlin Kaldmaan, runokokoelmaan sen hauskan nimen vuoksi: Rakkauden aakkoset (alk. Armastuse tähestik, 2012; suom. Anniina Ljokkoi, Savukeidas 2015). Odotusten mukaisesti kokoelman runot on tosiaan ryhmitelty otsikoidensa mukaan luovaan aakkosjärjestykseen.

Moderni rakkausrunokokoelma hämmentää: sota ja pakolaisuus ovat yllättävän vahvasti esillä monin paikoin hyvin arkisenkin parisuhdekuvauksen keskellä. Myös runoista paistava suuri huoli Lähi-idän sodista yllättää; onhan Virossa yksi Euroopan tiukimmista pakolaiskiintiöistä ja verrattain vähän ulkomaalaisia, joten aihe ei nähdäkseni ole tyypillisin käsiteltävä virolaiselle runoilijalle. Takakannessa Kaldmaata kuvataankin teemoiltaan ja tyyliltään kansainväliseksi ja universaaliksi, ja runoissa matkataan niin afganistanilaisen, islantilaisen, kanadalaisen kuin sveitsiläisenkin rakastajan matkassa.

Kansainvälisyyttä lisäävät paitsi aiheet, myös englannin kieli: osa runoista on kirjoitettu ainoastaan englanniksi, osan Kaldmaa on kääntänyt itse viroksi (ja Ljokkoi edelleen suomeksi). Kääntäjän jälkisanat selittävät, että englanti tuli Kaldmaalle tärkeäksi kirjallisuuden ja ajattelun kieleksi englannin kielen yliopisto-opintojen myötä, kun monet kirjallisuuden suuret klassikot tulivat hänelle tutuiksi juuri opintojen kielellä. Jostain syystä kokoelman onnistuneimmat runot ovat mielestäni kuitenkin alun perin viroksi niiden ilmaisuvoiman vuoksi; on kuitenkin paljon mahdollista, että tässä näkyy oman tunnekieleni vaikutus lukijana.

Kokoelman 48 runoa esitellään yhteen pötköön, ilman selittäviä väliotsikoita tai muita jaotteluita. Runojen pituus vaihtelee muutamasta toteavasta rivistä muutaman sivun mittaisiin proosarunomaisiin purkauksiin, mutta kaikkia yhdistää loppusoinnuttomuus ja mitattomuus. Kahdella kielellä kirjoitettujen runojen välillä leikitellään paitsi rakkaudella, myös kielellä itsellään: runoista löytyy hassuttelua niin kirjaimellisilla käännöksillä (esim. runossa Darkness of Love: ”We are nothing, and we are everything” vs. sen käännös Rakkauden pimeys: ”Me olemme eimitään, ja me olemme kaikkimitä”) kuin puhekielisillä sanavalinnoilla ja kertojilla, joita on jälkisanojen mukaan ”naistenlehtimäisiksikin” kritisoitu. Kaldmaan runot eivät kuitenkaan ole helpoimpia tulkittavia; ne sisältävät paljon kielikuvia ja symboleita, joille ainakaan itselläni ei ollut valmiita selityksiä.

Monet runot sijoittuvat parisuhteen kipukohtiin: jäähyväisiin, kulttuurieroihin, etäsuhteessa olevan kaipuuseen, yksilön traumoihin ja kokemuksiin, jotka purkautuvat parisuhteeseenkin. Toisaalta tarinalliset runot erimaalaisista rakastajista luovat kuvaa kansakunnista ja länsimaalaisista: sveitsiläisellä rakastajalla ei ole kasvissyöntiä suurempia huolia, mutta afganistanilainen rakastaja on 26-vuotiaana ystäväpiirinsä vanhimmaksi elänyt. Vaikka kaikki runot eivät minulle auenneetkaan, liikkuu kokoelma aiheidensa puolesta erittäin ajankohtaisissa tunnelmissa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Tuuli Eltonen: 007 ja tähtäimessä sukupuoli

”Bondin hahmo edustaa yhtä ideaalimieheyden muotoa, kykenevää ja kaikesta selviävää sankaruutta. Mieskuvan voimakas eksessiivisyys, ylimenevyys, mahdollistaa sen luennan maskuliinisuuden esittämiseksi, siihen naamioitumiseksi. Ideaalisuudesta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, agentin mieskuvaan pystytään suhtautumaan myös ironisesti, mikä osaltaan murentaa sen valta-asemaa. Ideaalimieheys voi siten toimia myös itsetietoisena naurun paikkana. Siihen yhdistetään muun muassa liioittelua, ironiaa ja usein nimenomaan feminiinisiksi miellettyjä piirteitä, agentti esimerkiksi toimii toistuvasti katseen erotisoituna objektina. Hahmon mieheys ei näyttäydy suljettuna ja yksiselitteisenä, vaan eri palasista eri tavoin eri aikoina rakentuvana. Vaikka agentin mieskuvan ihanteellisuus nähtäisiin tavoiteltavana, sen monet elementit osoittavat samalla, että mieheys voi rakentua monin tavoin.”

Ian Flemingin luoman James Bondin eli agentti 007:n seikkailut ovat käyneet tutuiksi useimmille supersuositun elokuvasarjan myötä. Tuuli Eltosen mediatutkimuksen alan lisensiaatintyöhön pohjautuva tietokirja 007 ja tähtäimessä sukupuoli (Multikustannus, 2009) porautuu 1960-luvulta tähän päivään kestäneen elokuvasarjan mies- ja naiskuviin, sen esittämään heteroseksuaaliseen valkoiseen maailmaan ja elokuvien tarjoamiin identifikaation mahdolli-suuksiin.
Uskoisin, että Bondinsa etu- ja takaperinkin tunteva fani löytää tästä perusteellisesta kirjasta uusia ajatuksia ja välineitä elokuvien analysointiin – ja Bondeja salaisena paheenaan pitäneet saavat huokaista helpotuksesta huomatessaan elokuvien sukupuoliroolien moninaisuuden ja sallivuuden.

Kuten elokuvia katsoneet tietävät, toiminnan, väkivallan ja seikkailujen lisäksi suuren roolin saavat naiset. Eltosen kirja käsitteleekin hyvin tarkkaan paitsi 007:n henkilöhahmoa ja heteroseksuaalisuuden esittämistä, elokuvien syntyaikojen kontekstia (länsimaisten yhteiskuntien tasa-arvoisuutta ja feminismin tilannetta) sekä kuuden Bond-näyttelijän eroja ja rooliin tuomia vivahteita, myös Bond-elokuvan naisia viattomasta Honey Ryderista pahiksesta hyvikseksi kääntyvään May Dayhin.

Yllättävää kyllä, elokuvasta poimittujen esimerkkien ja kattavan lähdekirjallisuuden myötä kirjoittaja onnistuu osoittamaan, että Bond-elokuvien saama ummehtuneen seksistinen leima on monessa kohtaa aivan aiheeton: sukupuolirooleilla leikiteltiin ja niitä kyseenalaistettiin jo 1970-luvun Bondeissa hämmästyttävän moderniin tapaan, sillä 60-luvulla käynnistynyt naisten emansipaatio ja seksuaalisuuden yleinen vapautuminen sai Bondeista voimakkaan äänenkannattajan: onhan elokuvasarja alusta asti esittänyt seksuaalisesti vapautuneita, häpeästä vapaita naisia (ja miehiä), ja siten omalta osaltaan edistänyt teemojen valtavirtaistumista. Esimerkiksi nostetaan paitsi kevyet suhteet ilman avioitumisaikeita, myös ensimmäisen Bond-näyttelijä Sean Conneryn nykypäivänkin mittakaavassa poikkeuksellinen esittäminen kameralle: hänen lähes alastonta vartaloaan katsotaan elokuvissa avoimesti naisen näkökulmasta, kun yleisempää on erotisoida naisvartaloa miehen silmin.

1970-luvun lopussa feminismiä elävässä elämässä kohdannut konservatiivinen vasta-aalto näyttäytyi kuitenkin 80-luvun Bond-elokuvissa heikkoina ja miehen (tässä tapauksessa näyttelijä Roger Mooren Bondin) toiminnasta riippuvaisina naishahmoina, joille ei annettu merkitystä esimerkiksi elokuvien loppuratkaisujen suhteen. Suunta kääntyi vasta Timothy Daltonin hypätessä Bondiksi 80-luvun lopulla; uusi, vakavampi ja vahvempi Bond tarvitsi myös rinnalleen vakavasti otettavia naisia. Eltonen tulkitseekin Daniel Craigin Bondien palanneen tietyllä tapaa jopa juurilleen 70-luvulle – niin paljolti mies- ja naiskuvaukset olivat nykyaikaisen kuvauksen kanssa yhteneväisiä.

007 ja tähtäimessä sukupuoli tarjoaa 200 sivua pientä, tiivistä ja analyyttistä tekstiä tieteellisine lähdeviittauksineen, eikä ole helpoin lukea: alkuperäinen muoto lisensiaatintyönä paistaa läpi jäykästä rakenteesta ja toisteisuudesta, jotka populaariksi tietokirjaksi tarkoitetussa teoksessa tekevät yleisvaikutelmasta turhan raskaan. Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen ja analyysit hyvin perusteltuja niin kirjallisuudella kuin havainnollisilla dialogiesimerkeillä, että kukaan, jota Bondit ovat joskus koskettaneet, ei voi jättää kirjaa kesken.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 22: Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissä

”TIMOTEUS
Ja ette anna meille oltta, ryhevä muori?

MAURA
Ei ennen vahtituntinne päättymistä, ee-eh!

TIMOTEUS
Muorimme on kova, Titus.

TITUS
Koetetaan kärsiä, kumppanini. Eihän päivä niin pitkä, ettei yö perässä.

TIMOTEUS
Pitkä on päivä olla eroitettuna sydämmensä parhaasta ystävästä.

MAURA
Olvi sydämmes paras ystävä! No minun Jumalani, minun Jumalani!

TIMOTEUS
Paitsi yksi toinen, jonka kätkenyt olen sydämmeni sisimmäiseen karsinaan.

MAURA JA MARIANA (Molemmat erikseen)
Se on minä!”

Aleksis Kiven nykylukijan makuun hieman hidastempoinen, oluentäyteinen sotilasfarssi Olviretki Scheusingenissä (kantaesitys 1920; julkaissut Otava, 1996) on iästään huolimatta yllättävän viihdyttävää luettavaa. Baijerilaiset sotamiehet juoksevat mallasjuoman perässä kuin viimeistä päivää, ja samalla tulee käsiteltyä huumorin varjolla kriittisesti niin sodankäynnin järkevyyttä kuin stereotyyppistä miehekkyyttä ja sankaruuttakin.

Nelinäytöksinen farssi on lajissaan Suomen ensimmäinen ja juonellisesti suhteellisen löysä: taistelut preussilaisia vastaan tulevat ja menevät, sillä pääpaino on äkseeraavan ja koheltavan baijerilaisen sotajoukon oluen metsästyksessä ja keskinäisissä suhteissa. Juoni ei tässä teoksessa olekaan merkittävä, vaan se toimii pakollisena kehyksenä humorististen tilanteiden luomiselle ja kuvaamiselle. Suuriin linjoihin ei keskitytä, mutta tapahtumia ei näytelmästä puutu – päinvastoin. Riidat, sanaharkat ja juopuminen eskaloituvat farssille ominaisesti nopeasti väkivallaksi tai sen uhaksi, ja taustalla punotaan jatkuvasti juonia niin rakkauden, oman edun kuin sodan voittamisen tähden.

Hahmoista, kuten tarinastakaan, ei löydy syvyyttä, vaan lukuisat hahmot on muodostettu erilaisista liioitelluista karikatyyreista, jotka astuvat valokeilaan tarvittaessa. Hahmogalleriasta löytyy niin juoppoja rivisotilaita kuin virkaintoisia kapteeneita, mutta erityistä vauhtia tarinaan luovat baijerilaisten valtaaman majatalon naiset: paholaiseenkin rinnastettu vanhempi kapakka-eukko Maura sekä tämän kaunis ja nuori palvelija Mariana. Lemmenjuonet ja flirttailu kuuluvat olennaisena osana tarinaan, kun majatalon naiset toimivat ylempien tahojen käskystä olvitynnyreiden portinvartijoina.

Olviretki Schleusingenissä on mielenkiintoista luettavaa. Toisaalta vahvasti teatteriperinteisiin nojaavasta teoksesta löytyy vaikutteita ja selviä viittauksia aina Raamattuun asti, mutta toisaalta se on hyvin omaääniseltä vaikuttava ja sarkastinen näytelmä ikäisekseen. Sotilasfarssi onnistuu huvittamaan 2010-luvun Suomessakin etäiseltä tuntuvasta aiheestaan huolimatta, sillä Aleksis Kivi hallitsee huumorin ja kielenkäytön viitekehyksestä toiseen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 28: Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä