helmikuu 2021 – Sivuhenkilö

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

– Nyt se on loppu, vanhus sanoi.
– Mikä? kysyi hänen tyttärensä.
– Muistelu.
– Etkö voisi kuitenkin vielä muistella kuusikymmenlukua, se on jäänyt vähän vähemmälle, vaikkapa tätä korttelia – tässähän oli monta kivijalkakauppaa: kirja- ja paperimyymälä, suutari, lihakauppa, pullakauppa, limsabaari…

Sinikka Nopolan neljästoista aikuisille suunnattu teos Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017) on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia proosan lajeja. Kokoelma sisältää noin 60 lyhyttä tekstiä, jotka kertovat lempeän humoristisesti tutuista, arkisista tilanteista – vaikkapa pienen tytön osalta pieleen menneestä koulunäytelmästä tai junassa iskevästä paniikista, kun huomaa liian myöhään unohtaneensa ostaa matkalipun. Kertomukset voi lukea mininovelleina, ajatelmina, osan ehkä proosarunoina ja kolumneinakin. Tuoreelta tuntuvan hulluttelun, tragikoomisten käänteiden ja lakonisten toteamusten välillä Nopola kertoo tarkkasilmäisesti tavallisesta ihmisestä toiveineen, pelkoineen elämän sattumanvaraisten käänteiden keskellä.

Tekstit on jaettu seitsemään nimettyyn lukuun. Aloitusluku Arvojeni kiteymä edustaa teoksen kokeilevinta osuutta. Se on rohkea valinta muuten tavanomaisempia kertomuksia sisältävän teoksen alkuun, mutta mielikuvitukselliset tulevaisuuskuvat ja puhdas absurdi huumori imaisevat lukijan pariinsa tiukasti. Peruna: Elämäni Tuhkimona on loistava esimerkki luvun sisällöstä: kyseinen kertomus kertoo perunan surullisesta syrjäytymisuhasta pastojen ja trendikkäiden bataattivohveleiden aikakaudella. Omituista, mutta kummallisuudessaan toimivaa – ja ennen kaikkea hauskaa.

Teoksesta löytyy jopa kolme (eri kohtiin teosta sijoitettua) Ansku ja Pera -nimistä lukua, jotka sisältävät nimensä mukaisesti vanhahkon pariskunnan tiiviitä dialogeja, jotka aina eskaloituvat parisuhdekriisiin Peran rauhoitteluista huolimatta. Niiden kaava on hyvin yksinkertainen ja toisteinen, eikä Nopola pääse näissä mielestäni samalla tavoin vauhtiin kuin muissa teoksen teksteissä. Onkin toimiva ratkaisu, että ne on jaettu osiin ja pohdiskelevampien tekstien väleihin, sillä Anskun ja Peran huumori on nopeasti teränsä menettävää laatua.

Luku Onko teillä tämmöistä? on koko teoksen nimeksikin päässyt ja sitä monella tavoin määrittävä kokoelma tunnistettavia, epävarmuudesta ja neuroottisuudesta voimansa ammentavia yksinpuheluita arjen pienistä ongelmista. Jokainen teksti on nimetty samalla teemalla: Onko teillä tämmöistä että asutte pääkaupungissa snobistisista syistä? Kuten nimi antaa ilmi, ongelmat ovat sitä luokkaa, ettei niitä lausuta koskaan ääneen – Nopola on onnistunut löytämään typerimmät mutta samalla realistisimmat ajatuskulut, ja tekee niistä myötätuntoista mutta piikikästä huumoria.

Luku Nainen reunapaikalla jatkaa osin samaa häpeän, epävarmuuden ja muiden mielipiteiden analysoinnin teemaa, mutta käsittelee aiheita etäämmältä ja pohdiskellen. Minäkertojan avulla kerrotut tarinat sijoittuvat enimmäkseen nykyaikaan, mutta osa sisältää myös lapsuudenmuistoja. Näitä lukiessa tuleekin tunne, että tekstit ovat Nopolalle osin omaelämäkerrallisia tai ainakin hänen kokemuksistaan vahvasti vaikuttuneita.

Sama omakohtaisuuden tunne tulee myös päätösluvussa Mitä elämästä muistetaan, joka on ennen kaikkea kokoelma muistoja elämän ensimmäisistä nukeista, asunnoista, kirjoista ja virheistä. Vaikka tragikoominen taso on kokoelman lopussakin läsnä uskomattomien kommellusten ja inhimillisten erheiden avulla, luvussa päästään mielestäni kaikista syvimmille vesille. Anekdoottimaiset, lämpimästi kirjoitetut havainnot eri ikäkausien tärkeimmistä muistoista toimivat sellaisinaan, mutta saavat myös lukijan peilaamaan mennyttä ja nykyisyyttä: miten tietyt ratkaisut ja sattumat jäävät mieleen toisia paremmin.

Nopolan teksteissä on (kenties Anskua ja Peraa lukuunottamatta) tavanmukaista enemmän tilaa lukijalle: tuokiokuvamaiset kuvaukset jättävät paljon ilmaan ja tulkittavaksi. Mielenkiintoisella tavalla tilkkutäkkimäinen teos yllätti minut yhtenäisyydellään, ja jätti halun lukea lisää. Tämä sopii mainioksi välilukemiseksi rakenteeltaan raskaampien romaanien väliin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 41: Kirjassa matkustetaan junalla

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Ihmiskunnan kasvihuonepäästöt olivat pienentyneet ensin puolella ja sitten kahdella kolmasosalla, mutta korjausliikkeiden tekeminen oli aloitettu kovin myöhään. Ihminen oli jo ehtinyt laskea ilmakehään aivan liikaa hiilidioksidia, metaania, typpioksiduulia ja muita kasvihuonekaasuja. Ne jatkoivat planeetan lämmittämistä edelleen, yhtä armottomina ja säälimättöminä kuin kuolema. Ennen kaikkea maapallon suurien, napa-alueilla sijaitsevien heijastimien teho oli laskenut pelottavalla tavalla. Valtavat aiemmin lumen ja jään peittämät alueet olivat nykyään ympäri vuoden sulaa maata tai sulan veden peitossa.

Tieteiskirjailija Risto Isomäen Vedenpaisumuksen lapset (Into kustannus 2020) on itsenäinen sisarteos Finlandia-ehdokkaanakin julkisuutta keränneelle Sarasvatin hiekkaa -teokselle (Tammi 2005). Ekologiseksi trilleriksi kuvailtu kirja kietoutuu jäätiköiden ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien inhimillisten vaikutusten ympärille. Useammassa aikatasossa liikkuva ja lukuisten avainhahmojen voimin etenevä kirja maalaa uskottavia kauhuskenaarioita elämästämme 2040-luvulla, mutta esittelee myös lennokkaita ideoita ihmisen evoluutiosta ennen ajanlaskua, mutta myös jälkeen tuntemamme maailman.

Tarina jakautuu pääosin kolmen eri henkilökaartin välille. 6600 vuotta ennen ajanlaskua elävä, leskeksi jäänyt kalastaja Manno Annin elämä järkkyy, kun vedestä löytynyt tarunhohtoinen kaditha, kaunis ja villi meri-ihminen Ish herättää hänessä paitsi kiintymystä, myös uudenlaista ymmärrystä oman arkipäivänsä pienuudesta. Pian Ishin saapumisen jälkeen iskevä valtava tsunami pakottaa pienessä kylässä koko elämänsä eläneen miehen kohtaamaan meren salaisuudet ja mahdollisuudet.

2040-luvun Suomessa epäonninen painesukeltajien ja tutkijoiden joukko puolestaan yrittää selvitä keskellä sähkötöntä Rautalammin maaseutua. Jatkuvasti kylmenevässä ilmastossa on selvittävä ilman lämmitystä, sähköä tai mitään tietoa ulkomaailmasta, sillä valtava jäätiköiden sulamisesta alkunsa saanut tsunami on onnistunut pyyhkäisemään koko nykymaailman kuin keskiajalle.

Samaan aikaan toisella puolen maailmaa jäätutkija Susan Chengin johtama kansainvälinen tutkijoiden ja harvalukuisten henkiin jääneiden joukko yrittää pelastaa maapallon rippeitä ilmastonmuutoksen aiheuttamalta totaaliselta tuholta. Jäänmurtaja Polar Princessille pelastautunut joukko todisti tsunamin tuhovoiman ja väisti sen sattuman kaupalla, mutta nyt miljoonien ja miljoonien ihmisten selviäminen onkin heidän harteillaan. Onnella ja rautaisella tieteellisellä tiedolla he ovat onnistuneet pääsemään keskelle autioitunutta ja veden täyttämää New Yorkia, mutta joutuvat pian elämänsä vaikeimman kysymyksen eteen: voivatko he oikeutetusti tuhota vielä lisää pelastaakseen edes osan maapallosta tuleville sukupolville, vai tulisiko ihmislajin vain antaa kadota?

Isomäen luomat maailmat ovat mielenkiintoisia ja perustuvat lukuisiin tutkimuksiin, ennusteisiin ja menneen fiktiivisen maailman osalta myös maailmanuskontojen tunnettuihin myytteihin. Omaan makuuni eri aikatasoissa on kuitenkin turhan suuria kerronnallisia eroja: siinä missä Manno Annin seikkailut meri-ihminen Ishin kanssa sisältävät runsaasti dialogia ja ihmissuhdekuvaustakin, ovat 2040-luvun kuvaukset erittäin teoriapainotteisia. Jäätiköiden sulaminen ja sen kohtalokkaat seuraukset koko ihmiskunnalle ovat polttavan tärkeitä aiheita, mutta toisinaan Susan Chengin joukkion keskusteluja lukiessa tuntuu kuin olisi hypännyt yllättäen keskelle tietokirjaa: teoriatausta erottuu keskustelujen ja kertojanäänen seasta hyvin voimakkaasti, eikä tunnu sulautuvan sen osaksi. Miljöön ja olosuhteiden kuvaus on realistista ja kauhistuttavaa, mutta henkilöt niiden kourissa jäävät etäisiksi.

Vedenpaisumuksen lapset on siis ennen kaikkea aihe edellä valittava kirja: jään, veden ja ilmastonmuutoksen voimakas symbioosi pakottaa lukemaan jännäriksi muotoutuvan kirjan loppuun saakka. Viimeisille sivuille kerätyt Isomäen jälkihuomautukset avaavat yleistajuisesti teoksessa esiteltyjen teorioiden taustoja ja herättävät entistä enemmän huolta. Vaikka Isomäki keventää raskasta aihetta paikoin ihmissuhdekiemuroilla ja huumorilla, tämä ei ole hyvän mielen lukemistoa – suuri aihe vetää mietteliääksi, kuten tarkoitus onkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 16: Kirjassa eletään ilman sähköä

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, joka päivä, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Elena Ferranten suursuosioon nousseen Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni (alk. L’amica geniale, 2011; suom. Helinä Kangas, WSOY 2016) on syvällinen mutta rujo katsaus köyhän kansanosan elämään sodanjälkeisessä Napolissa. Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja vaatii aikaa ja kypsyttelyä: alussa silmille vyörytetään vain väkivaltaa, aggressiota ja lohduttomuutta. Laajan henkilökaartin tullessa tutummaksi ja päähenkilöiden kasvaessa itsenäisemmiksi toimijoiksi huomaa tulleensa hurmatuksi aivan vaivihkaa, ja kirja on ahmittava loppuun. Ferrante hallitsee mestarillisesti paitsi rytmin, myös uskomattoman realistiselta tuntuvan sisäisen maailman kuvauksen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat – lyhyttä, nykyaikaa kuvaavaa prologia lukuun ottamatta – Napolin keskustasta kauemmaksi jäävään köyhään kaupunginosaan, jossa väkivalta rehottaa katujen lisäksi myös kodeissa ja kouluissa. Arki on alkanut palata sodan jälkeen uomiinsa, mutta sen vaikutukset asukkaiden henkiseen tilaan ja yleiseen ilmapiiriin eivät voisi olla näkyvämpiä. Useimmilla perheillä on pulaa kaikesta, joten esimerkiksi tyttöjen kouluttaminen kansakoulua pidemmälle on lähinnä pakollinen paha – ja monilla täysin stipendien ja opettajien avustusten varassa. Kirjan minäkertojana toimiva kaupungintalon vahtimestarin tytär Elena Greco eli Lenuccia aloittaa koulutaipaleensa muiden lasten tapaan kuusivuotiaana. Hän törmää heti Raffaella Cerulloon, köyhyydestään ja resuisuudestaan huolimatta valovoimaiseen Lilaan. Epävarma ja ujo Elena tuntee ensikohtaamisestaan asti vahvaa vetoa äänekkääseen ja ilkeään tyttöön – hän ei tunnu pelkäävän mitään eikä ketään, rikkoo rajoja pelkästä uteliaisuudesta.

Häikäilemättömyyden ohella Lila on myös ainutlaatuisen lahjakas. Köyhän suutariperheen kasvatti tuntuu oppivan kaiken kertalukemalta, vaikka vanhemmat eivät kannusta yhdenkään kirjan avaamiseen. Elena hikoilee tuntikausia koulukirjojen ääressä, mutta Lina on aina valovuosia edellä, hämmentäen ja ärsyttäen tietotaidollaan sekä opettajia että muita oppilaita. Elenaa seikka ei kuitenkaan ärsytä, päin vastoin – hän tarvitsee Lilaa kirittämään opiskelujaan, sillä Lila tekee kaikesta mielenkiintoista ja merkityksellistä.

Tyttöjen välille syntyy kestävä mutta kuoppainen ystävyyssuhde, joka muuttuu lapsuuden riippuvuudesta ja kilpailuista teini-iän kateudeksi ja sisaruudeksi. Herkkä Elena toivoisi tulevansa Lilan kaltaiseksi, ja tuntee lähes aina olevansa vajaampi kuin ystävänsä: milloin hän kaipaa Lilan älyä, milloin myöhään puhkeavaa kauneutta, milloin varakasta sulhasta. Kovakuorinen Lila ei päästä Elenaa helpolla, mutta tiukkojen paikkojen tullen hän kuitenkin myöntää tarvitsevansa tätä – monesti jopa enemmän kuin Elena uskaltaa ajatellakaan.

Ferrante tuo menneen Italian yhteiskunnallista tilannetta hienovaraisesti mutta vaikuttavasti esiin mikrotasolta, Elenan ja Lilan perspektiivistä. Tarinan edetessä (harvoihin ja onnekkaimpiin) koteihin alkaa ilmestyä televisioita ja vaatekaappeihin muotia, mutta pinnan alla vaikuttavat edelleen tyttöjen lapsuutta värittäneet uhat: väkivaltaa, luokkaeroja ja yllättäviä kuolemia on kaikkialla. Karu miljöö luo vahvan kontrastin kaiken keskellä arkeaan suorittavien tyttöjen kuvaukseen. Elenan minäkertoja kuvaa koskettavasti sitä, miten ihminen taipuu elämään vaikeissa ja vaarallisissakin olosuhteissa. Kuten moni muukin lukija, myös minä päädyn varmasti seuraavan osan pariin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

Vanessa Springora: Suostumus

Minä ihmettelen, miten etuoikeutettu olenkaan, kun olen saanut tutustua niin lahjakkaaseen ja nerokkaaseen kirjailijaan (todellisuudessa saan siivet selkään muistellessani, miten hän katsoi minuun), ja vähä vähältä minä muutun. Tarkastelen itseäni peilistä ja pidän itseäni nyt ihan kauniina. Poissa on se rupisammakko, jonka kuvajainen sai minut välttelemään näyteikkunoita. Miten voisi olla olematta imarreltu siitä, että mies ja vieläpä ’kirjallisuusmies’ viitsi katsoa minuun?

Vanessa Springora tuo esikoisteoksessaan Suostumus (alk. Le consentement, 2020; suom. Lotta Toivanen, WSOY 2021) esiin kevään puhuttelevimman tositarinan kauniin ja kypsän asiaproosan muodossa. Ranskalainen Springora, nykyisin kustannusalan ammattilainen, joutui vain 14-vuotiaana arvostetun kirjailija Gabriel Matzneffin hyväksikäyttämäksi. Springora ei suinkaan ollut miehen ainoa uhri, vaan jopa iso osa Matzneffin tuotannosta perustuu tämän pedofiilisten mieltymysten kuvailuun. Kirja on jo osoittanut voimansa: yksityiskohtainen kuvaus teini-ikäisen Springoran ja suhteen aikana 50-vuotiaan Matzneffin suhteesta sai Ranskan poliisin aloittamaan rikostutkinnan miehen väärinkäytöksistä – nainen on nimittäin ensimmäinen julkisuuteen astuneista uhreista.

Lienee sanomattakin selvää, ettei Suostumus ole keveää luettavaa. Se herättää koko tunteiden kirjon epäuskosta kauhuun, vihaan ja hämmennykseen. Lukijan vahvojen tunteiden vastapainoksi Springoran minäkertojan kuljettama tarina etenee kiihkotta ja eheästi. Kirjoittajan omat tunteet pysyvät lapsuuden ja nuoruuden kuvauksissa taustalla, ja aikuinen Vanessa pääsee kunnolla ääneen vain tilanteita peilaavissa sivuhuomautuksissa ja viimeisissä, nykyhetkeen keskittyvissä luvuissa – iso osa kirjasta onkin muistelua vääränlaisen suhteen aloituksesta, kehittymisestä ja lopettamisesta teini-ikäisen tytön näkökulmasta.

Jo kirjan lähtöasetelma perustuu äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen, mutta Springora lisää kierroksia: pohdiskelevat ja avoimet luvut varhaislapsuuden vaikeasta isäsuhteesta, vapaata kasvatusta kannattaneesta yksinhuoltajaäidistä ja varhaisteini-ikäisen huonosta itsetunnosta taustoittavat sitä, miten Matzneff onnistui kietomaan tytön sormensa ympärille vuosiksi. Kaikki alkaa kohteliaisuuksien ja huomion aikaan saamasta ihastuksesta, mutta jossain vaiheessa 14-vuotias tyttö myös käyttää vanhaa ihailijaa aseenaan: kapinointi isää ja äitiä vastaan helpottuu, kun aseena on maankuulu kirjailija ja tämän palava rakkaus – kuten nuori tyttö luulee.

Springora kuvaa kipeästi, miten Matzneff manipuloi hänet lapsuuden maailmasta vääristyneeseen seksisuhteeseen, joka lopulta muuttuu kokonaisvaltaiseksi kontrolloinniksi ja henkiseksi väkivallaksi. 15 ikävuoden kohdalla Vanessa alkaa hiljalleen tajuta tilanteen kummallisuuden: miten kaikki lähipiirin aikuiset ovat hiljaa hyväksyneet julkisena salaisuutena pidetyn suhteen? Samaa kysyy järkyttyneenä lukija kerta toisensa jälkeen, kun sekä poliisit että tytön läheiset aikuiset sulkevat silmänsä hyväksikäytöltä.

Vaikka Springora lopulta pystyi irtautumaan Matzneffin vaikutuspiiristä, eron hinta oli kova. Mies seuraili hänen toimiaan vuosikausia, kirjoitti hänestä avoimesti (edes etunimeä ja muita tunnistettavia tietoja vaihtamatta) kirjoissaan, pyrki tuhoamaan naisen uraa ja julkaisi verkkosivuillaan kepulikonstein ja Springoran tahdon vastaisesti nuoruudessa otettuja, suhteen aikaisia kuvia. Kaikki tämä saa tuntemaan uskomatonta pettymystä: miten Springoraa ja monia, monia muita lapsia ei pystytty suojelemaan tämän paremmin? Miten on mahdollista, että arvostetun kirjailijan asema mahdollisti kaiken ilman yhteiskunnan väliintuloa – vaikka mies kirjoitti hyväksikäytöistään teoksissaan?

Äärimmäisen tärkeä, johdonmukaisesti ja peittelemättömästi kirjoitettu kirja nousee heittämällä vaikuttavimpien lukukokemusten joukkoon. Suostumus tarjoaa koko kuvan: tunnekylmästä lapsuudesta hyväksikäytön kautta oman tiensä löytämiseen. Springora oli uhri, muttei ole sitä enää – nyt hän on toimija, jonka ääni toivottavasti auttaa ehkäisemään ja tunnistamaan vastaavia tilanteita tulevaisuudessa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan