Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Ihmiskunnan kasvihuonepäästöt olivat pienentyneet ensin puolella ja sitten kahdella kolmasosalla, mutta korjausliikkeiden tekeminen oli aloitettu kovin myöhään. Ihminen oli jo ehtinyt laskea ilmakehään aivan liikaa hiilidioksidia, metaania, typpioksiduulia ja muita kasvihuonekaasuja. Ne jatkoivat planeetan lämmittämistä edelleen, yhtä armottomina ja säälimättöminä kuin kuolema. Ennen kaikkea maapallon suurien, napa-alueilla sijaitsevien heijastimien teho oli laskenut pelottavalla tavalla. Valtavat aiemmin lumen ja jään peittämät alueet olivat nykyään ympäri vuoden sulaa maata tai sulan veden peitossa.

Tieteiskirjailija Risto Isomäen Vedenpaisumuksen lapset (Into kustannus 2020) on itsenäinen sisarteos Finlandia-ehdokkaanakin julkisuutta keränneelle Sarasvatin hiekkaa -teokselle (Tammi 2005). Ekologiseksi trilleriksi kuvailtu kirja kietoutuu jäätiköiden ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien inhimillisten vaikutusten ympärille. Useammassa aikatasossa liikkuva ja lukuisten avainhahmojen voimin etenevä kirja maalaa uskottavia kauhuskenaarioita elämästämme 2040-luvulla, mutta esittelee myös lennokkaita ideoita ihmisen evoluutiosta ennen ajanlaskua, mutta myös jälkeen tuntemamme maailman.

Tarina jakautuu pääosin kolmen eri henkilökaartin välille. 6600 vuotta ennen ajanlaskua elävä, leskeksi jäänyt kalastaja Manno Annin elämä järkkyy, kun vedestä löytynyt tarunhohtoinen kaditha, kaunis ja villi meri-ihminen Ish herättää hänessä paitsi kiintymystä, myös uudenlaista ymmärrystä oman arkipäivänsä pienuudesta. Pian Ishin saapumisen jälkeen iskevä valtava tsunami pakottaa pienessä kylässä koko elämänsä eläneen miehen kohtaamaan meren salaisuudet ja mahdollisuudet.

2040-luvun Suomessa epäonninen painesukeltajien ja tutkijoiden joukko puolestaan yrittää selvitä keskellä sähkötöntä Rautalammin maaseutua. Jatkuvasti kylmenevässä ilmastossa on selvittävä ilman lämmitystä, sähköä tai mitään tietoa ulkomaailmasta, sillä valtava jäätiköiden sulamisesta alkunsa saanut tsunami on onnistunut pyyhkäisemään koko nykymaailman kuin keskiajalle.

Samaan aikaan toisella puolen maailmaa jäätutkija Susan Chengin johtama kansainvälinen tutkijoiden ja harvalukuisten henkiin jääneiden joukko yrittää pelastaa maapallon rippeitä ilmastonmuutoksen aiheuttamalta totaaliselta tuholta. Jäänmurtaja Polar Princessille pelastautunut joukko todisti tsunamin tuhovoiman ja väisti sen sattuman kaupalla, mutta nyt miljoonien ja miljoonien ihmisten selviäminen onkin heidän harteillaan. Onnella ja rautaisella tieteellisellä tiedolla he ovat onnistuneet pääsemään keskelle autioitunutta ja veden täyttämää New Yorkia, mutta joutuvat pian elämänsä vaikeimman kysymyksen eteen: voivatko he oikeutetusti tuhota vielä lisää pelastaakseen edes osan maapallosta tuleville sukupolville, vai tulisiko ihmislajin vain antaa kadota?

Isomäen luomat maailmat ovat mielenkiintoisia ja perustuvat lukuisiin tutkimuksiin, ennusteisiin ja menneen fiktiivisen maailman osalta myös maailmanuskontojen tunnettuihin myytteihin. Omaan makuuni eri aikatasoissa on kuitenkin turhan suuria kerronnallisia eroja: siinä missä Manno Annin seikkailut meri-ihminen Ishin kanssa sisältävät runsaasti dialogia ja ihmissuhdekuvaustakin, ovat 2040-luvun kuvaukset erittäin teoriapainotteisia. Jäätiköiden sulaminen ja sen kohtalokkaat seuraukset koko ihmiskunnalle ovat polttavan tärkeitä aiheita, mutta toisinaan Susan Chengin joukkion keskusteluja lukiessa tuntuu kuin olisi hypännyt yllättäen keskelle tietokirjaa: teoriatausta erottuu keskustelujen ja kertojanäänen seasta hyvin voimakkaasti, eikä tunnu sulautuvan sen osaksi. Miljöön ja olosuhteiden kuvaus on realistista ja kauhistuttavaa, mutta henkilöt niiden kourissa jäävät etäisiksi.

Vedenpaisumuksen lapset on siis ennen kaikkea aihe edellä valittava kirja: jään, veden ja ilmastonmuutoksen voimakas symbioosi pakottaa lukemaan jännäriksi muotoutuvan kirjan loppuun saakka. Viimeisille sivuille kerätyt Isomäen jälkihuomautukset avaavat yleistajuisesti teoksessa esiteltyjen teorioiden taustoja ja herättävät entistä enemmän huolta. Vaikka Isomäki keventää raskasta aihetta paikoin ihmissuhdekiemuroilla ja huumorilla, tämä ei ole hyvän mielen lukemistoa – suuri aihe vetää mietteliääksi, kuten tarkoitus onkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 16: Kirjassa eletään ilman sähköä